5000 ja reittauskulttuurin joutsenlaulu

5000 reittausta ja siihen lopetin. Reittaamisen siis. Tästä piti uutisoida kyseisen oluen kera jo vuosia sitten. Se jäi ja nyt en edes muista mikä oli viimeinen arvioimani tuote. Ehkä se kertoo jotain koko genrestä, tai suhtautumisestani siihen. Kenties jotakin suhtautumisen muutoksestakin. 
Jos palataan jonnekin kymmenen vuoden taakse. Siihen aikaan jolloin Tuopin Ääressä aloitti, elimme aivan toisenlaisessa Suomessa ja maailmassa. Silloin ruokakaupan jännin olut oli ehkäpä Nokian Elowehnä, tai joku eksoottinen ja helvetin kallis britti-bitter. Silloin Alko oli näennäisen edullinen. Ayingerin Bräu-Weisseä sai alle 2,5€ pullon, Koffin, edelleen, erinomaista Porteria 1,7€/pullo ja spessupuolelta vaikkapa Slotskällansin IS kustansin 3,23€ ja Nönnön IPA reilusti alle vitosen. Siis silloin, kun Nøgne Ø edusti hekumaa, laatua ja isoa pulloa. 

Silloin oli luontevaa maistella miltei kaikki uutuudet, kirjoittaa niistä, jakaa kokemuksia, informoida. Nykyään lukiessani vanhoja juttujani paistaa pelkkä myötähäpeä. Kirjoitusasu paikoin puistattaa ja ne kuvat sillä kämäisellä pokkarilla, jonka tason ylittää nykyään marketin halvinkin luuri. 

Blogin ekoja kuvia. Erinomainen bisse edelleen.

Pyrin muutenkin välttämään näiden lukemista, sillä muuten en voisi koskaan julkaista mitään. Toiset kutsuvat sitä perfektionismiksi, toiset Jack Kerouac-syndroomaksi. Asiaan takaisin.
Reittaaminen oli blogien leipä ja siihen oli aikaa, paikka, halua. Silloin ei halunnut taklata alan muita aiheita, koska tunnisti ettei ymmärrä, tai halua kirjoittaa ns. ”oikeita” juttuja. 
 
Olisi pitänyt. Olisi pitänyt markkinoida, tehdä paremmin, myydä, brändätä, jne. Minut paremmin tuntevat ihmiset tietävät tämän dualismin. Toisaalta tekis, yleensä taas ei. Aihe, joka ansaitsisi oman iki-ihanan artikkelinsa muodikkaasti voimaannuttaen ja peraten omia henkilökohtaisia koukeroitaan. Valkoisia kuvia ja paljon feelgoodia. Hitto mulla karkaa mopo näillä harvoilla kerroilla kun kirjoitan, anteeksi. 

Jossain kohtaa muutin koko reittausfilosofian enemmän kännissä ja läpällä arvioiksi. Se oli kivaa aikansa, mutta lopulta oli todella vaikea scorettaa exceliin oikeita pisteitä. Olut on paitsi niin hiton tilannesidonnainen, että tuurisidonnainen tuote. Jos ensimmäisen nujertaa tulee vastaan kysymys:
Minkä ikäinen, mistä kohtaa tankkia, kuinka kauan kegi ollut hanassa, jos hana. Onko pesty, millainen stobe, millainen lämpötila, onko eränä millainen, jne. Koffin ollessa kyseessä ei tarvitsisi murehtia tällaisia. Suodata, pastöroi ja nauti kesästä, aina samaa. Paitsi juotaessa paskaisista hanoista. Sellaisesta kolmatta viikkoa auki olleesta tynnyristä ja rasvaisesta muovituopista. Smooth. 
 Vertailukelpoisuus ei toimi, vaikka kuinka päivittäisi aina ns. parhaimman kondiksen perusteella maailmassa jossa olutta kasvaa nykyään puussa. 

Puistokalja on aina pop. Ei mitään hajua mikä, mut väliäkös sen, muistan ketkä olivat läsnä.

Oli aika lopettaa. 5000 reittausta tuntui reilulta. En tiedä paljonko se olisi nykyään. Paljon enemmän ainakin. Kiinnitän edelleen huomiota siihen mitä juon, miten, mistä, miltä se maistuu, onko virheitä, mitä siinä on ja miten se voisi olla parempi, sekä myös miten se muuttuu iän myötä. Pyrin edelleen aktiivisesti maistamaan mieluummin planeetan parhaita, kuin naapurin ihan kivoja bineksiä. Minua kiinnostaa edelleen ihan helvetisti mihin olutala etenee, millaisia juomia halutaan juoda, mitkä trendaa, mitkä ei. 
Mennä mukavuusalueen ulkopuolelle, löytää juomia, nauttia niistä ilman stressiä kirjoittamisesta ja arvioinnista. Mulle olut, siideri, lonkero, viski, rommi, cocktailit, tai vaikka limppari, ovat aina olleet ja toivottavasti tulevat aina olemaan osa sosiaalista kanssakäymistä muiden kanssa. 

Liika reittailu rajoittaa tätä ja ajan ollessa entistäkin vähempää haluan mieluummin käyttää sen ajan lipittämällä jääkylmää lonkeroa saunassa hyvien ystävien kera, kuin kirjoittamassa festareilla arviota jostakin 33p/3 tähteä, ihan kiva apa, raikas, sitruunainen ja karamellinen. Olisko Citraa tässäkin? Menee ihan hivenen IPA-osastolle katkeroiden puolesta, myöskin lievä tunkkaisuus syö pisteitä. Luonnollisesti myös työnikin rajoittaa tätä osastoa. Joku vääräleuka kyselikin miksen reittaa kotimaisia bissejä enään? Vastasin, että lupasin kirjoittaa vain hyvää:D 

Kyllä, mä olen laittanut paperia tulpaksi, koska ei ollut jäätä kannella, eikä jääpalakonetta messissä. Social.

Ei vaan Suomessakin taso koventuu koko ajan. Se on perhanan hyvä juttu. Nykyään Suomessa tehdään sellaista bisseä, että vuoden 2010 tasolla se saisi monen hifistin sukat pyörimään jaloissa. ”Uuu, tää IPA-buumi rantautuu viimeinkin Suomeen jäätävän tykillä tavalla ja ennen muita pohjoismaita”. Onneksi ala etenee, koska jos joutuisin juuttumaan tälle tasolle voisin tiputtaa pyyhkeen kehään ja lopettaa.

 Toki kehitys tuo paljon siistejä innovaatioita, kokeiluja, tyylejä, laitteita, raaka-aineita ja ennen kaikkea ihmisiä. Se mitä haluaisin tulevina vuosina nähdä olisi monipuolistuminen. Jos matkustan maakunnista muualle eivät taulut tyylien lukumäärissä muutu. Kymmenkunta vuotta sitten oluttyylit ravintoloissa olivat maakunnissa tätä: ”Vaalea Lager, vaalea lager, pils, hefeweiss, joku apa”.
Isoissa kaupungeissa taas sai aivan mitä vain: ”IPA, vaalea lager, esb, belgityylinen ale, apa, saison, wee heavy, porter, hefeweiss, jne”. 

Nykyään tilanne on kääntynyt. Maakunnissa se on: ”vaalea lager, apa, IPA, pils, IPA, IPA, imperial stout”. Ja vastaavasti etenkin pk-seudulla: ” IPA, NEIPA, pastry-whatevö, sour, sour, NEIPA, NEIPA, sour”. Minulla ei lähtökohtaisesti ole mitään yhtäkään tyyliä vastaan, mutta yksipuolistuminen on minulle kuin paluu aikaan, jolloin sai valita nelosen ja kolmosen väliltä. Hellurei, kunhan on sarjakuvahahmot tölkissä ja mahdollisimman paljon adjektiiveja nimessä. 

Muistan, että tää pyöritti villasukat Lahen torille ja takaisin

Viimeistä virkettä jos vertaatte joitakin rivejä ylempään, ymmärrätte tämän minua koskevan jakautuneisuuden. 5000-arviota. Se on hyvä. 10 000 olisi pelottava. Sehän velvoittaisi jonkun pienpanimon tekemään jotakin väkisin väännettyä, eiku mä olisin tehnyt itse sellaisen mango-vadelma-sabro-galaxy-kaura, siis anteeksi. Imperial Ducks Dry Quadruple Hopped (IDDQD-H)
Quackermalted oatmeal fruited pastry pale ale with juicccccccccccyfrruuuit feat. Nitro.
Sitten mä heräsin. Se olisi liikaa.
Eikä olisi. Pelkästään litran tölkeissä ja 3l Erloissa, kunhan perustaa panimon eteen leirikoulun yöksi ja laulaa mun kanssa Kumbayaa juoden pelkkää Bud-Lightia. Lupaan että etiketissä olisi joko pingviini, ankka, joutsen, siili, pöllö, tai norppa. Oikeestaan kaikki voisivat olla, siis  6/5 eläimet.

Miksi Bud-lightia? Koska Anheuser on universumin paras panimo. 
Toivottavasti sattui. 
Just try to deny. Please.

Olut on hauska asia. Älä ota sitä vakavasti.

” 5000 This is the end of ratings my friend,I can't forgive, I won't forget

On and on, we untapp beers and
On and on, the ratebeer wars wage on and On and on, we sing our song for more, for more ”

Uutuuksia Koffilta ja Hartwallilta

Perjantainen kirjastoreissu johti harhapolkuja pitkin lähikaupan bineshyllylle.

Vaikka voisin kirjoittaa siitä, miten tärkeitä harhapolut, eli satunnaiset eksymiset, ex-tempore ideat ja muut yllytyshulluilut ovat elämässä, keskityn silti kerrankin olennaiseen. Nimittäin kävikin niin, että isot pojat olivat lastanneet uutuuksia hyllyjen täydeltä.

Hartsulta olivat ilmestyneet tuore NEIPA (kelatkaa Hartsulta), sekä ihanaa appelsiinikiljua, siis lonkkua appelsiinilla. Isompi yllätys oli Koffin vastaus ja lataus. Peräti kolme uutuutta. Asun joko tynnyrissä ja tankissa(true), mutta nyt tuli aivan puskista tavaraa. Apaa, lageria ja Ipaa.

0,33l purkeissa kakkosella. Uhka, vai mahdollisuus? Rahat vai kolmipyörä?

Kaikki vanhat pettymykset huuhtoutuivat humalankuvat silmissä ostoskoriini ja kassan kautta saunakaljoiksi.

Osuuko, uppoaako ja jos ei, niin miksi?

Aloitan hörpöttelyn Koffin Escape Route Pale Ale:sta. ”Pakene tavanomaista ja kaada olutlasiin aimo annos seikkailua”. Kuulostaa kohtalokkaalta, tai aivan minulta.

Vahvuutta 5% ja humalalajikkeina modernit klassikot: Citra&Mosaic, jotka muistatte varmaan vuosien takaa Suokin Kaiusta, jolla pyyhittiin pöytää HBF:llä.

Ebuista ei mainintaa, mutta mitä väliä? Kuhan olis aromia tarpeeks. (verkosta 38ebu)

Mietin samalla putoaako näiden myötä Koffin APA ja IPA tuotannosta? Olis pitäny varmaan ostaa verrokiksi? Etenkin kun humalalajikkeet ovat mielikuvissa samoja, joskin alkoholiprosentit eivät täsmää? Samaa kamaa, viilattua vai uutta?

Maistellaan, oikeasti pelkkään janoon suoraan tölkistä?

Kullankeltaista bisseä, vaahtoaa ihan näppärästi.

Tuoksussa jumbojet on jäännyt tankkaamatta. Paahtoleipää ja keksiä. Keveää herukanlehteä ja karviaista. Ei tule jytkyä. Mieto, mutta puhdas. Mielikuvissa sniidusti parempaa kuin Koff APA, sillä se hentoinen tunkkaisuus on tiessään. Dokattavaa, saunabissepotentiaalia piisaa etenkin tässä tölkkikoossa.

(Mainos)

Toisaalta taas samaan hintaan saa myös nimeltämainitsemattomia kotimaisia pienpanimotuotteita 0,5l purkissa ja pikkuisen enemmän lisäämällä jo oikein hyvää Porist.

(Mainos päättyy)

LaunchPad (McQuck) hoppy lager.. Eli uusi American Lager? 32 ebua Cascadea ja Citraa.

Oljenkeltaista ja ihan jeppis vaahto tässäkin. Se ulkonäöstä.

Tämä tarjoilee vähän keveää ruohoisen vihreää (vihannesta), pilsmaltaasta, tai muuten. Cascaden tuttu kukkaisuus tulee kivasti esiin. Kuivaa ja suht raikasta. Citra menee vähän hukkaan raaka-aineena, mutta mikäs siinä. Ihan juotavaa, vaikka lagermasennuksessani ottaisin nuo ebut mieluummin pelkkänä saazina vastaan.

Fist Pump IPA. Tällä varmaan viitataan edellisen, nykyisen, hallituksen kikyloikkaan. En tiedä montako työpaikkaa aktivoitiin näillä pumpeilla, mutta tässä oluessa humalat ovat... tädää yllättävät Citra, Mosaic ja Cascade. Tais olla hyvä tukkudiili?

Ulkoisesti hypätään taas enempi kupariseen päähän.

Tuoksu irroittelee kukkaa ja hedelmää. Herukkaa ja lehteä tässäkin. Ikäänkuin kolmas itteraatio samasta pyörästä. Ei tässä mitään vikaa ole, mutta alkaa näillä jaloilla olla jo toistoa ilmassa. Tasapainoa, päärynäpuikkoa ja keveästi katkeruutta. Olisihan tämä ollut vuonna 2013 vielä ihan käsittämätön olut, mutta aikojen tiskivedet ovat pesseet ylitse ja kovaa, mikä kertoo kaiketi olutkulttuurin saturoitumisesta, kun tällaiset perusvarmat, puhtaat ja klassiset eivät aiheuta kuin olan kohautuksen tänään. Hyvää olutta, ei mitään vikaa. That's it. Koffilassa on päästy vapaa-Surfereista eroon ja löydetty humalallekin käyttistä, vähän varovaista toki nyky mittapuussa, eikä mallaspohjatkaan ole kotimaisella viikkarikärjellä mitään ilotulitusta.

Haluaisin kovasti pitää tällaisesta juotavasta, puhtaasta ja harmittomasta markettibissestä, etenkin aikoina jolloin harva pikkuputiikki pystyy tuottamaan yhtä puhdaslinjaista tavaraa. Silti ovat kaiken maapallon hurlumhei-juomat vienneet ja tuhonneet suuni. Makuaistini on pahoinpidelty, eivätkä varovaiset oluet vaan riitä.

Silti pieni pala sieluani on aina myyty klassikoille ja pioneereille. Valitettavasti Koffilta siihen pystyy vain ihana Porter.

Entäpäs kilpailijan leirissä?

Hartwallin Erikois NEIPA saapuu kijavassa liki nostalgiahenkisessä purkissaan ja alleviivaa eroa Koffin ”Crafthenkisiin” purkkeihin.

5,5% Mosaic, Motueka, Hüll Melon ja Citra. 35Ebu. Oikeasti minun henkilökohtaisessa kategoriasani IPA alkaa vasta 6% jälkeen ja yli 50ebun jälkeen. Apa/Sessio IPA?

Aavistuksen samea ja hyvävaahtoinen tuotos, joka tuoksuu hieman limonadimaiselta.

Sekahedelmäsosetta ja kukkaisuutta, muttei tarpeeksi. Sellainen nuuhkaisu karkkiaskiin?

Jos unohdetaan tyylimääritelmä ja tätä miksattaisiin selvästi paahtoleipäisempään (Pale, Golden Ale, Vienna, Mynkki, Cookie, CaraPale-100, Dextrin) mixiin voisi toimia ihan kelpo APA:na.

Maussa samaa sekahedelmää, josta ei saa kunnolla otetta. Raikas, puhdaspiirteinen, mutta ei selvästi omaa NEIPA:n äärimmilleen viritettyä mehuisuutta, humalamäärää, tai mallaspohjan pehmeyttä.

Oluena kuitenkin kädessä on ehkä Erikois Vehnä ja varauksin uusi Pils, (tai no Pils ja Pils) unohtaen panimon maistuvin olut koskaan.

Pohdiskelen samalla sitä, että jos olisin muutama vuosi takaperin kirjoittaessani koko oluttyylistä maininnut Hartwallin tekevän tällaisen vuonna 2019, olisiko minulle naurettu ja kuinka paskaisesti?

Entä jos ennustan seuraavassa aallossa saapuvat ”Glitter-Brutit” ja ”Sinnepäin olevat marjasourit”?

Samalla pähkäilen, etenkin viimepäivien uutisointien valossa, käykö tässä vielä niin, että isot pojat haluavat jatkaa pienten leivän syömistä tällaisilla?

Kärjistyykö kilpailu, niin että kuluttajat alkavat suosimaan isojen ”puhtaita perustyylisiä”, tai ”vähän sinnepäin” tehtyjä oluita, joissa viljellään pienpanimomaailmassa tuttuja termejä ja ulkoasuja, joista häivytetään kevyesti omaa alkuperäänsä?

Toisaalta onko tällä mitään väliä? Saavathan käsityöläiset alati näkyvyyttä valtakunnanmediassa helposti. Ihan vaan kertomalla, että joutuvat noudattamaan lakia. En tiedä kertooko tämä enemmän mediasta, mediahaluista, vai yrityselämästä?

 Final Verdict: 

Koska panimoalalla ja olutkylddyyrissä on oltava positiivinen (paitsi Lahessa hiihdettäessä *Rumpusoolo*):
Ihanata kaljaa kaikki. Dokaushengessä liian mietoa ja tyyristä, nautiskeluhengessä liian mitäänsanomatonta. Sopii siis kaikkeen siltä väliltä. Ihanaa.

Vuosikymmenen rakkaustarina Rochefort 8

Sunnuntai ja kotisuomessa pitkästä aikaa.

Koska en varsinaisesti ollut tälläkään kerralla olutmatkalla unohdan sen aihepiirin tässä samalla.

Koko reissulla oli oikeastaan aivan toinen tarkoitus, tai minulla oli.

Pitkään suunnittelin ns. parisuhteeni viemistä seuraavalle tasolle ja matka antoi tälle paitsi romantikon kaipaamat puitteet, vähän jännitystä pienen laittomuuden kera, sekä sen yhden täydellisen ja kauniin hetken.

Koska vastaus kysymykseeni oli kyllä voikin tätä juhlia myös kotipuolessa hyv.. erinomaisen oluen ja piipullisen kera.

”Kyyppari, paas parasta kellarista”

” Sir, teillä olisi nyt erinomainen sauma maistella rinnakain erittäin kauniisti ikääntyneet Westyn 12 ja Rochefort 10”

”Kiitos, mutta olisiko mitään vähän kevyempää?”

”Meillä olisi myös täydessä iskussa olevaa Rochefort kasia”

”Mielioluttani, yksi sellainen.”

”Tässä yksilössä on päiväystä vielä vuoden 2020 alkuun”

”Et tiedäkään miten oivalta päiväys tuntuu”

”Kaadanko myös hiivat sekaan?”

”Kyllä kiitos, mikäli ne eivät ole yhtenä könttinä”

”Mitä haluaisitte piippuunne?”

”Ajattelin Al-Fakherin klassisen Double Applen tekevän tehtävänsä”

”Erinomaista, sen aniksiset ja lakritsaiset sävyt soveltuvat varmasti hyvin tämän kera”

Paneutumatta Rochefortin maineeseen, reseptiikkaan, tai mihinkään detaljitietoon (lukaise ne vaikkapa vanhasta R10 postauksesta) voidaan vain todeta tässä olevan yksi olutmaailman upeimmista klassikoista. Etenkin hieman ikää saanneena aromikkuus korostuu kauniisti ja tuoreiden pullojen lievä ”vihreä raakuus” katoaa ja muuttuu hämmentävän kompleksiseksi rakkaustarinaksi.

Ulkoisesti toki sameahkon mahonginpunertavaa, joka vaahtoaa varsin kauniisti.

Tuoksusta irtoaa makeaa siirappia, anista, rusinaa ja kuivattua hedelmää. Intensiivinen, mutta pehmeä. Ei irroittele aivan kympin lievästi suklaisia ja mausteisen alkoholisia sävyjä, vaan on herkempi, tasapainoisempi. Rommikakkua pomeranssilla ja tummalla toffeella.

 Maussa siirappia, portviiniä ja kuivaa hedelmäkakkua. Makeus, viipyilevä aniksisuus ja lievä sekamausteisuus leikittelevät kielellä. Shishan selkeä lakritsaisuus korostaa vaikutelmaa. En vieläkään ymmärrä miksi tätä kutsutaan omenaksi, vaikka maku on aina lähempänä lakua?

Suutuntuma on aivan omaa luokkaansa. Pelkkää pehmeää kermaa, ricottajuustoa ja hitunen lämmittävyyttä. Pelottavan juotava, jossa mikään ei töki, vaan houkuttelee tissuttelemaan.

Rochefort 8 on pelkkää rakkautta ensimmäisestä huikasta viimeiseen pisaraan asti. Olut, jonka isoin miinus on lasin nopea tyhjentyminen ja "Joko se loppui" fiilis. En tiedä voiko olut olla tämän kauniimpaa. Ainakaan ilman tynnyriä? 

Olutarvioissa: Mallaskosken Imperial Pine Cone Saison

Elokuu pyöräytti Alkoihin uusia kotimaisia tuotteita siinämäärin reippaasti, että pakko oli itsekin raahautua pitkäripaisen hyllyjen ääreen, siis muuallekin kuin viinihyllyn, josta on taloudessamme muodostunut se käytetyin puulaakin hylly.

Ensimmäisenä maistoon näistä muutamista kassiin osuneista päätyi Mallaskosken Imperial Pine Cone Saison. 

"Anteeks mtäh?"

Käpylehmiä ja vahvempi Saison Chinookilla? Ny on nii outoa, et miun on pakko maistaa.

Speksit olkaapas hyvä: 4,53€/0,33l. 7,2%, 38ebu. 

Eipä siinä sen kummempaa. Ihmetellään.
 Saison on kuitenkin suosikkityylejäni ja tässä on ilmeisesti vieläpä aina arvaamatonta Fantomen hiivakantaa. Melkoista soppaa. Maistetaanpa.

Mallaskosken Imperial Pine Cone Saison valuu lasiini samean oranssinruskeana. Vaahto jää kauniiksi sentin kerrokseksi varsinaisen hupuksi.

Tuoksu irroittelee korkatessa freesisti kuivattua banaania. Liki sahtimaisia viboja ilmassa. Makeutta, vierteisyyttä, estereitä ja hentoa mausteisuutta. Houkuttelee maistamaan.

Maussa lievää makeutta, joka kuivuu loppua kohden selvästi. Sekahedelmää, keksistä kuivuutta. Seassa parfyymista saippuaa, hentoa mausteisuutta mukana.

Suutuntumassa kuljetaan keskitäyteläisiä polkuja, käpylehmillä tai ilman.

Kokonaisuutta tarkastellessa.. Äääh. Tämä mikään gradu ole, se on olutta, se on juotavaa. Tuoppi tyhjenee ja maistuu. 7,2% lämmittää kevyesti. Ihan jees, pankki ei räjähdä, mutta ruuti pysyy kuivana.

Tolpast Apaa ja helteist gultuurimatgailua Raumal

Tiedättehän niitä hetkiä, kun taivaltaa pitkään auringossa miettien niitä lapsuuden pitkiä kuumia kesiä, alkaa usein janottamaan vietävästi. Helteinen iltapäivä kutsui nytkin vilvoittelemaan miellyttävälle keitaalle erämaassa. Paitsi, että erämaa oli muuttunut hyvin vaigia gielisegsi kyläksi. Fiksummat tökkäisivät neulan johonkin Arabian niemimaan kohdalle kartassa, mutta nyt oltiin kaukana Raumal ast.

Piti kysyä paikalliselta länsimaantietäjältä ja sahtikeisari Metsäjoelta neuvoa. Vaelsin sitten tähteä seuraten elokuiselle terassille.

Tai pikemminkin lähtöruudun kautta suoraan vankil.. Meinaan Old Copper's:iin. Tähän Rauman entiselle poliisiasemalle, joka on seissyt yli sadan vuoden ajan tähyilemässä milloin minkäkinlaisen kulkijain perään.

Kyseessä on ilmeisesti kylän ainoa baari, juottola ja vesireikä, jossa olisi jotakin paikallista tarjolla?

Kaapeissa näin miellyttävän paljon erilaisia pullotteita, mutta koska epäluuloni lukuisten panimoiden pullotuotteita kohtaan on hyvinkin suuri, päätin tietysti päätyä hanaan. Tolpasta Lindenin Apaa siis, NEIPA:n sijasta. Miksi? Se on ehkä jonkin Pilsin lisäksi mainio keino tsekata panimon perustekemisen taso. Toiseksi... Vaikkakin tyyli on erityisesti suurlähettiläs Lahtisen mieleen, etenkin mitä Tirran listoja olen tarkastellut, ja vaikka itse puhuin tämän suuntaisten ”ipojen” puolesta jo herran vuonna 2013(vai 14?) kenenkään käsittämättä, niin oma saturaatiopisteeni on toistaiseksi saavutettu.

No mitenkätä se apa maistui?


Kiitos kysymästä.. No eihän se apalta maistunut, mutta se oli pirun hyvä oluena.

Kaunis utuisen keltainen reilulla vaahtokukalla. Puhtaat lasit ja miellyttävä palvelu ymmärrettävästi suomeksi vauhditti tätä kokemusta. Tuoksusta päätellen todella tuoretta. Hyvät liki pellettimäiset humalat, tropiikkia ja sitrusta. Lievästi kuivaa keksiä ja reilusti purevat katkerot. Sellaista keskitäyteläistä ja suuta reilusti supistavaa. Ihanata.

Nyt kysytte, että mitenkä niin ei apaa? No olen sen verran old school, että suurin osa nykyään”apana” markkinoitava olut ei miusta sovi ihan tyyliin, jonka benchmark on edelleen se yksi Sierra Nevada Pale Ale. Se saattaa toki tuoreena maistua vahvemmin, mutta monet 65ebua ja 4,5% rungolla varustetut binekset ei komppaa sillä tasapainolla, jota imho tyylissään pitäisi.
Juotavuus, helppous ja se mallas katoaa kokonaan. IPA:t ja muut sitte erikseen, antaa mennä vaan ja räjäyttäkää minut sillä ihanalla käpyisällä metholisuudella. Työntäkää anukseeni sitä Citraa ja huuhdelkaa sieluni CCCC-humalien marssilla, vetopasuunoiden ja käyrätorvien tahdissa, mutta jättäkää apa ja amber vähän vähemmälle.

Oluenahan tää oli edelleen iha hito hyvää kamaa.
Suosittelen hanasta, kuin myös Old Copper'sia jos hoodeilla pyöritte, vaikkakin terden soundtrack kuullosti vieraillessa samalta mitä Amarillon, eli sitä "Etelä-Eurooppalaista rantabaarijumputusta". Olette varoitettuja, mut rohgest peremmäl, gyl sielt ain ygs nurgg sulgii löyty.

Olutarvioissa: Pühaste Lime Gose

Kuten useimmat teistä jo tietävätkin, en ole suuri Sour-fani.

Tai olen, mutta silloin puhutaan cocktaileista. Oluiden puolella ja siis happamien kanssa on pakko olla jokin ”juttu”. Gose, tai Berliner Weisse sellaisenaan on vain hemmetin tylsää juotavaa. Siitä tulee samankaltainen fiilis, kuin pienen witbierin juomisesta talvella. Sitä kysyy vain itseltään: ”Oi miksi?”.

Jos näissä on jokin juttu, se juttu taas tekee tyylistä silleen ihan kiintoisan, mutta en muista kovinkaan montaa tilanneeni, tai ostaneeni toista kertaa uudestaan. Vitosen 3,5% ”boysenmarjalakkavaniljasuolainenkaramellilaktoosiyllätys” (oispa, joisin) jää vain turhan kuriositeetiksi noustakseen sellaiseksi kestotuotteeksi, jonka voi poimia muutamalla eurolla koriin arkena ruuan kaveriksi, tai saunajuomaksi.

 Okei, saunan puolella raikas Sour voisikin toimia, mutta mieluummin ravistan itselleni sellaisen kuitenkin. Se on siis perinjuuri ongelmallinen tapaus.

Kuitenkin on niitä joita tekee välillä oikeastikin mieli. Sellaisia jotka nousevat hupsuudesta ja siitä panimon kahvipöyd.. Täällä ainakaan ehditä istua, mutta duunin lomassa nousseilta ”Aissaat.. Tiiäks mikä olis pervoa”-keskusteluista pykälää suuremmiksi. Juuri tällainen tarpeeksi konstailematon tuote on Pühasten Lime Gose, jonka ilokseni poimin Puuvillan sittarin hyllystä.

Tuotehan oli jo joiltakin festareilta tuttu ja hyväksi havaittu.

Ulkoisestihan tämä on kupariin vivahtavan keltainen olut ihan kohtuullisella vaahtokukalla.

Tuoksu revittelee Missä-X pussia happaman kirpeillä aromeillaan, joissa suosikkihedelmäni Lime (uh, mitä paljastuksia) seikkailee. Suolaisuutta, happamuutta ja jännää mausteisuutta, josta mielikuva on kanelista ja inkivääristä, mutta tuskin tässä sitä on?

Maussa kirpeä happamuus puraisee ja suolaa valuu vain haavoihin. Limettinen, muttei liian. Oikeastaan voisi olla enemmänkin, sillä ei tämä mitään Caipirinhaa tavoita. Kuiva, hapan, suuta supistava. Viehkeä ja jotenkin vähän irvokas. Ei räjäytä tajuntaa, mutta suussa, tai nenässä, tapahtuu asioita jotka viestivät lipuin, valoin, faxilla ja kirjekyyhkyllä pääni sisällä tämän olevan juuri sellaista josta voisin pitää uusinnankin verran.

Good stuff. Ainakin tyyli huomioiden.

Olutarvioissa: Omnipollo Selassie

Taas yksi Omnipollo. Omnipollo Selassie.

His Royal Majesty, Ras Tafari Makonnen, Haile Selassie I.

Eli pyhän kolminaisuuden voima. Ei hullumpi nimivalinta oluelle. Selassie oli Etiopian viimeinen keisari ja tarun mukaan kuningas Salomonin jälkeläinen. Myös tämän myötä ja kuten nimestä voidaan päätellä ilman laskinta, että herra näyttelee myös tärkeää roolia Rastafarismissa; Black Messiah. Alan jo digata tämän bissen nimeämispolitiikasta. Mausteina vaniljaa ja kahvia, Etiopiasta tietenkin. Tiesittehän, että kahvi on ilmeisesti sieltä kotoisin? Ai tiesitte. Entäpä sitä että tarun mukaan Indiana Jonesinkin etsimä liitonarkki sijaitsee Etiopiassa?

Selassien laittaa sen verran vipinää kinttuun, että kaivan levyhyllystä Marleyn Iron Zionin ja suuntaan auringonlaskun terassille nautiskelemaan. Se on kodin ainoa paikka, jossa ei ole vielä pahvilaatikoita.

Selassie on tyyliltään Imperial Stout ja se käväisi Alkossakin. Silloin joskus, kun sielä vielä oli kiintoisia oluita, eli viime vuonna. Jotenkin tämä uusi laki on tylsyttänyt valtion hyllyjä, vaikka voisi kuvitella sielä olevan nyt kaikkien aikojen sauma duunata hyllyt täyteen yli 5,5% tavaraa.

Mennäänpä tutustumaan yön mustaan messiaaseen.

Vaahtoaa hillitysti jättäen rusehtavaa pitsiä lasin reunaan. Tämä on hyvä merkki, sillä se kertoo ainakin paahdettuja maltaita olevan ns. ”tarpeeksi”, eli väri on lyöty musteenmustaksi.

Tuoksu on melkoista tykitystä. Paahteinen maltaisuus ja tumma suklaisuus kietoutuvat keinuvaan tanssiin yhdessä vaniljan ja kahvin kera muodostaen, kerrankin, jotakin osiaan suurempaa.

Ikäänkuin söisi nenällään hyvää suklaakakkua ja nuuhkisi mukillista hyvää tupla-espressoa samalla.

Ja kaikki on röyhkeän isosti kerroksittain esillä. Juuri tällaisesta minä pidän. Ei piilotella, ei säästellä, vaan tungetaan se kaurakeksi syvälle kuontaloon, lorautetaan litra hyvää Sidomoa päälle ja jyystetään kuormallinen niitä isoja vaniljatankoja kaveriksi.

Kaikki harmonisena kokonaisuutena. 

Hiiteen nuuhkiminen. Olut on tehty juotavaksi. Nautiskellaan.. Max Romeo virittelee jo taustalla sellaisia vanhan liiton Roots soundeja, että harmittelen vain riippumaton puuttumista. Jumittava soundi ”Selassie Forever, king of kings”.

Maussa on reipasta liköörikaramellista makeutta, suklaakastiketta ja paksua vaniljatankoa. Kaiken kruunaa ja tasoittaa miellyttävän reipas paahteisuus ja kahvisuus. Itsehän en ole kahvioluiden suurin ystävä niiden ollessa usein harmittavan hapettuneen tunkkaisia. Tässä kaikki pelaa ja soi yhdessä.

Suutuntumaltaan todella paksu, täyteläinen moottoriöljy. Raskasta öljyä, mutta liukas juotava.

Mitähän tästä nyt sanoisi? Saattaa hyvinkin olla toistaiseksi tämän vuoden kovimpia oluita joita olen juonut ja nousee kyllä omilla listoilla aika kovaan seuraan muutenkin.

 Kuitenkin juuri tällaiset Impyt ovat omia suosikkejani, jopa kesällä. Uskomattoman kovaa tekemistä Omnipollolta. 

Olutarvioissa: Kakola Hurlum Helles Lager

Pienpanimoiden lukumäärän kivutessa sadan huitteille korkattiin Lahdessa turkulaista Helsingistä ostettua ja VR:n kotiin junailemaa Kakola Brewingin Hurlumia.

TÄ-Uutiset toimitti Arto Halonen

”Kohta sata pienpanimoa”-todetaan uutisissa. Tämän kunniaksi päätettiin helteen kyllästämässä Lahdessa nauttia uunituoreen Kakola Brewingin olutta pohtien vain kahta asiaa: Onko Helles uhka vai mahdollisuus ja miksei pullon mukana tule Monopolin ”Vapaudut vankilasta-korttia”.

Kakola kuitenkin tunnettiin vuosikymmeniä vankilana. Nyt entisten muurien takaa nousee mäskin viekoitteleva tuoksu ohikulkijain nenään. Kaikista Kakolan tuotteista päätin, tavoilleni orjallisena, tyypata sen helpoimman ja puhtaimman tuotoksen tuoreelta panimolta.

Tämä siksi, ettei tällaisissa tuotteissa voida prosessin virheitä peitellä. Helles on armoton keittäjäänsä kohtaan. Lisäksi minulla on herkkä paikka, kesäisin, baijerilaistyylisiä tuotoksia kohtaan. Etenkin lämpömittarin kivutessa parinkymmenen paremmalle puolelle sitä haluaisi vain nauttia litran tuopista hyvää, raikasta olutta Biergartenin puolella ilman torvisoittokuntaa. 

 

Ulkoisesti Hurlum solisee lasiini kohtalaisen kirkkaan keltaisena. Vaahto on kohtuullinen ja kaunis. Se siitä. Ei tässä missikisoissa olla, vaikka vähän pitsiä jättääkin jälkeensä.

Aromipuolella hintsusti yrttisyyttä, taikinaisuutta ja keveää mallasleipää. Iisi, melko puhdas ja linjakas. Mikään ei häiritse, kaikkea on sopivassa mittasuhteessa.

Maistellessa meinaan unohtaa muistiinpanot, mikä on hemmetin hyvä merkki oluelta. Varsinkin tällaiselta. Keveän makeahkoa maltaisuutta, viljapeltoa ja taikinaa. Kepeä puraisu lopussa.

Teille ketkä mietitte mikä tällaisen erottaa vaikkapa Karjalasta, niin yksinkertaisesti puhtaus, maun pienet positiiviset nyanssit ja hento katkeruuden tuoma tasapainoisuus. Siis juotavuus ilman tökkimistä. Toki Pienen hintahaitarissa tämä on etenkin mielikuvaani verrattuna tyyris, mutta mainio avaus tulokkaalta.

Suutuntuma on keveähkö. Oikeastaan parhaista tyylinsä edustajista tämän erottaa vain tietynlainen kuohkeus ja raikkaus.

Kakolalle voidaan tämän yhden oluen perusteella ennustaa hyvää tulevaisuutta, mikäli muidenkin tuotteiden taso on yhtä korkealla teknisesti. Tietysti sellaisia asioita, kuin markkinointi ja saatavuus ei sovi vähätellä. Nyt mietin vaan, että missä miun vapaudut vankilasta kortti oikein on, menee muuten Unioninkadun osto sivu suun.

Pikafiilistelyissä:Keisari IPA, Atlanta Pils ja Erikois Vehnä

Nokialta tihkuu uutuuksia tosiaan melko harvoin ja tämän kauden uutuuksista tuore Pils osoittautui varsin rapsakaksi janojuomaksi moneen käyttöön. Keisari tuoteperhe laajeni kuitenkin vielä IPA:lla.
Tähän pitäisi varmaan lisätä 66-referenssi, mutta mennään mieluummin asiaan.
Hörppäsin tämän kuvan Gumbon seuralaisena. Itse suorastaan rakastan näitä Louisianan herkkuja. Tiedättehän sitä ihanaa mausteisuuden ja umamin ja raikkauden tykitystä. Soul food = comfort food.
Nokia ei rehellisesti hurmannut tällä kertaa.
Olut on lasissa toki oikein kaunis, mutta tuoksun iskiessä sekaan lisää vihannesta kääntyi peukalo varovasti alaspäin. Maussa on muuten oikein hyviäkin elementtejä. Sitrusta, keksiä ja sopiva katkeron tasapaino, mutta se sama purkkivihannes ja perunan keittoliemi on eksynyt sinnekin. Harmi, koska pidän Nokiasta ja erityisesti sen hinnoittelusta. Onneksi panimolla on kuitenkin paljon hyviä tuotteita ja tuore Pils pelastaa paljon. Silti vanhoilla meriiteillä ratsastaminen tämän päivän tiukasti maailman tuulia nuuhkivassa "skenessä" voi olla riski. Toisaalta taas panimon perustekeminen on kuosissa ja kokonsa puolesta sillä ei ole hätää.

Laitila puolestaan on hypännyt oudosti tuttujen Kukko ja Kievari-sarjojen ulkopuolelle tällä Atlanta Pilsillä. Luonnollisesti se houkutteli kokeilemaan seuraavana päivänä saman evään kera.
Toki sana "pils" on tällaisessa jenkkihumala namedroppailussa jo hieman tuulesta temmattu, mutta sana on vapaa.
Ulkoiseseti perhanan nätti tämäkin. Tuoksu iskee jo aivan toisella tavalla Nokiaan verrattuna. Osat ovat kääntyneet "isojen pienien" maailmassa siten, että Laitilan vanha vihanneksisuus on näemmä luovutettu Nokialle. Puhdasta jenkkihumalan tykitystä. Sielä ne sitrushedelmät ja greipin mokomat uivat rintauintia toistensa kanssa kilpaa nieluuni. Raikas, rapea, katkerahko. Todella hyvää tekemistä.

Pataleivän kera teki mieli ratsastaa hieman Tuopillisen vesille voikkari ja kalja teemalla.
Hartwall, jonka kauden uutuudet ovat olleet mieluisan lukuisat, joskin pitkälti tutut ja turvalliset laittaa nyt jotain aivan muuta. Herraisä. Tämähän on oikea weisse, eikä mitään 1836 White Lager toisintoa. Suodattamaton. Siis kelatkaa, Hartsulta suodattamaton weisse, oikea hefeweizen.
Tuoksu on todella lupaava. Hyvät hennot banaaniset kypsät hedelmät, vieno neilikkaisuus ja pullataikinamaisuus purkalla. Todella pehmeää ja tasapainoista tavaraa. Voisin miltei kokeilla tulitikkuleikkejä ja todeta tässä olevan paras kotimainen markettivehnis ja kenties Hartwallin parhain olut vuosikausiin?

Olutarvioissa: Sinebrychoff Karhu Ruis IPA

Sinebrchoffilta on vuosien varrelta nähty monenlaisia virityksiä, joista hyvin moni unohtui yhtä nopeasti kuin saapuikin markkinoille. Surfer, Puolukka-Stout, Rock, Korpisavu, jne.

Silti ajoittain ”Koffilla” on väläytelty hyvääkin tekemistä ja edes pientä pysyvyyttä. Koff APA nyt vaikkapa esimerkiksi.

Kun näin Karhun Ruis IPA:n kuvan somessa kuukausi takaperin, ajattelin: ”Onpa siisti fotosoppaus”. Tänään hän on todellinen.

Tölkin ulkoasun Karhu-teksti tuo muuten tyyliltään jännästi ihan Suomenlinnan mieleen.

Mutta siis Ruis-IPA. 5,3%. Sinebrychoffilta.  Melekosta.
 Ruis on siitä jännä mallas, että se on hirveän vähän käytetty mallas/vilja suhteessa meidän suhteeseemme rukiin kanssa. Toki siinä on tekniset ongelmansa, eikä se mitenkään kaikkialle sovi, mutta ajatelkaapa vaikka Sahtia? Miltei haluaisin nähdä nyt Kerava/Lahti/Iisalmi akselilta Sahdin.

Sitten mä heräsin.

Okei. Ruis IPA. Siis mitä v..a. Karhu. Valkoisessa tölkissä. Nyt on kyllä hämmentävän paljon juttuja, jotka eivät sovi samaan laskuun, eivätkä edes laskimeen. Ei anneta sen häiritä, vaan suhautetaan ilta käyntiin.

Ulkoisesti samean punertavanruskeaa colakarkkia ja kuravetä. Vaahto kestää hienosti, joten nuuhkitaanpa.

Kyllä sieltä tiiättekö ihan oikeita asioita on. Lempeää sitrusta, vähän havua ja reilusti maltaisia sävyjä. Makeutta, karkkia ja mausteisuutta. Ehkä vähän tukkoinen ja ujo, mutta lähtökohdat huomioiden hämmentävää ajatella lasissa olevan Karhua.

Maussa on pientä saippuaisuutta, sitrusta ja puuta. Karhean makeaa mallasta, toffeeta ja keskiasteiset katkerot.

Suutuntumaltaan keskitäyteläinen. Juotava, tasapainoinen, vaikkei olekaan kaikkein raikkain IPA.

Karhu Ruis IPA on oikeastaan loppujen lopuksi hyvin perinteinen tuote, mutta kaikkea muuta Sinebrychoffin vinkkelistä. Kenties panimon jännin tuote vuosikymmeniin? Onks se hyvää? On omalla tavallaan. Odotin jotakin hyvin kliinistä näkemystä, mutta tässä on yllättävän paljon jerkkua, rosoa ja särmää lähtökohtiin nähden. 5-10v sitten tämä olisi mullistanut maailmaa. Nyt se vaan hukkuu massaan, jossa ruokakaupassa liki jokaikinen kotimainen panimotuote on joko: Vaalea lager, tms, tai apaipa-sektorilla. Toki hemmetin hienoa nähdä tällaista Koffilta, etenkin kun tätä tulee varmasti löytämään läpi kesän 6€/l hintaan jokaisesta lähikaupasta kylmähyllystä. Toisaalta, taas edelleen pienpanimo Nokiaa saa usein alle vitosella litra, mikä näiden isojen suhteen on ihan käsittämätöntä hinnan puolesta. Hölmöiltä rahat pois?

Toisaalta.. Kilpailu tällä segmentillä on kovaa ja snadisti (suurista) Olvilla on vieläkin etulyöntiasema valikoimallaan, eikä mitenkään sovi unohtaa Laitilaa, edellä mainittua Nokiaa, Saimaata tai jopa Stadia samassa tölkki-apaipa kategoriassa.
Todettakoon loppuun, että vaikkapa burgerin kera potentiaali tällä Karhulla on tässä joukossa varsin miellyttävää. ”Never underestimate the power of malt”.

HLS: 6/10

Olutarvioissa: "Battle of Pirkanmaa"

”Ja vaahdossa näen kuplan valkean
Ja mä istun ja juon
Kunnes itseni tuopissa nään
Kun täytyn ja kuohun
Ja lopulta tyhjäksi jään ”

Piti vain kipaista kaupassa. Tiedättehän. Ei mitään suurta ostoslistaa, vähän vaan puutteita kaapeissa. Silti jos olette kuten minä, ette voi olla piipahtamatta juomaosastolla. Ihan vaan vilkaisemassa olisiko mitään uutta. Yleensä ei, mutta tällä kertaa olin hämmentynyt. Lähi-markettini, siis Citymarket, oli uusinut hyllyjään toden teolla. Päätin näppituntumalta kahmaista kasan bissejä ostoskoriini ja oikaista mässyhyllyjen kautta kassalle. Jotta näillä oluilla olisi jokin punainen lanka, niin nimettäköön tätä vaikkapa ”Battle of Pirkanmaaksi”. Sillä sieltähän nämä kaikki tulee, kyl mää tiiän, nääs. 

Joskaan tänään ei kamppailla Hakametsän herruudesta, tai siitä mistä saa parasta mustaamakkaraa, vaan ennemminkin esitellään kolme sikäläistä tuotetta, kolmelta panimolta ympäri pitäjää. Pyynikin American IPA, Nokian Keisari Pils, sekä Hopping Brewestersin Thunder Chief. Kaksi uuden ruokakaupparajan voittajaa ja yksi tuore tulokas ”vanhoilla volteilla”.

Toinen yhteinen tekijä on se, että kaikki kolme ovat jossain määrin hivenen päähän potkittuja. Sellaisia joiden arvoitus on välillä vähän niin ja näin. Sellaisia joiden tuotteista ei aina ole riemuhuutoja kiljahdellut. Ei omasta suustanikaan. Silti sellaisia, joilla on myös ollut aivan pistämättömän kovia tuotteita. Pyynikkin, Hopping Brewsters ja Nokian panimo. Lava on teidän.

Aloitellaanpa Pyynikiltä. Nyt siis 5,2% American IPA. Hintaa 2,99€/0,5l. 45Ebua. Pale ale, pils, cara- ja crystal maltaita. Humalalajikkeina: Cascade, Amarillo ja Citra. Voiko mennä vihkoon? Ei, ei pitäisi. Silti Pyynikki on toisinaan ollut sellainen ”ostin arvan” panimo, jonka tuotteet voivat olla Bourbon IS:n tapaisia tajunnanräjäyttäjiä, tai Fingerporin ja Jutin oloisia ”kaadanko viemäriin, vai en”. Silti viime aikoina tekemisen taso on parantunut huimasti, joten.. Kaadetaanpa:

Pyynikin American IPA tihkuu lasiini samean oranssin ruskeana jättäen laelleen varsin jämäkän vaahtokukan.

Tuoksu aloittelee tahtejaan melko hedelmäisen makealla otteella. Sitrusta, mangoa ja keksejä. Miellyttävän freesi on ensivaikutelma tällä kertaa Pyynikistä. Tuoksu on minusta miellyttävän tasapainoinen ja harmoninen. Sillai simppeliä no braineria, josta ei kenties löydy niitä kaikkein hekumallisimpia sävyjä, mutta helkkari ei yhtään virhettäkään. Good stuff.

Hörppiessä käy ilmiö, josta pidän. Unohdan oluen ja keskityn muuhun. Olut ei siis häiritse, vaan tarjoilee simppeliä hyvälaatuista poljentoa puuhasteluun. Greippiä, appelsiinia, tropiikkia ja karkkia. Hyvin klassista, hyvin onnistunutta keveää west coastia, joka liukuu hivenen öljyisenä suuhun. Katkerot ovat hallittuja. Ei yrttikatkeroista ”puraisin muuten pihkaa” fiilistä, vaan pehmeät sävyt, pehmeät kädet. Olen positiivisesti yllättynyt. Vaikka aina välillä panimolta on (minun mielestäni) tihkunut huteja ja juteja, niin viimeaikoina yhä enemmän onnistuneita keitoksia. Alkaisivatkohan oppirahat olla nyt maksettu? En tiedä, mutta ehkä jatkossa Pyynikki voisi tipahtaa koriini useammin.

HLS: 8/10

 

Minun pitäisi varmaan myöntää, että olen jo kertaalleen makustellut Hopping Brewestersin Thunder Chiefiä, mutta silloin näyte oli pieni ja taatusti tuore. Thunder Chief kruunattiin mennä vuonna Suomen Parhaimmaksi Olueksi. Hämmästelin hieman, sillä vaikka Akaassa onkin ”lentskarikaljaa” pantu jo paljon ei panimon apaipadipa-merestä ole oikein selkeää lipunkantajaa löytynyt. Maistettuani tätä pyörsin kaikki ajatukseni.
 

Harjoittelu oli tuottanut tulosta. Tasapaino ja olemus muistuttivat huomattavasti enemmän India Pale Aleja uudelta mantereelta, kuin sitä mitä meillä usein valmistetaan. Joten onkin antoisa nähdä onko taso pysynyt ja miten olut on säilynyt marketin kyykkyhyllyssä. Kyllä Suomen Paras Olut 2017, sijaitsi alimmalla hyllyllä alakulmassa. Hinta kuitenkin ihan kelpo n. 3,5€ pullolta ja leimaakin piisaa lokakuulle. Spekseissä: pale-ale ja Crystal50 maltaita, sekä 120ebun edestä humalaa: Magnum, Equinox, Cascade, Mosaic. Polkaistaanpa F105 käyntiin.

Ulkoisesti samean oranssinkeltaista olutta, joka jättää kivasti pitsiä ja hyvän, kestävän vaahdon päälleen.

Tuoksussa on iskua. Hemmetin reipasta trooppishedelmäistä ”tatsia”, greippiä ja vienosti toffeista mallasta pohjalla. Ei mitään ”in your face” räjähdystä, mutta rynnäköi maaliin mallikkaasti.

Maussa on se tämän oluen juttu. Makeus on selkeää, muttei päälleliimattua, tai tasapainotonta. Sitrus, greippi ja se isolla vaihteella oleva hedelmäisyys ovat mahtavassa tasapainossa. Jälkipoltossa hain evä ei kutita suuta, mutta havuja on hiihdetty sekaan vienosti.

Suussa olut tuntuu keskitäyteläiseltä ja hieman öljyiseltä. Raikas tuotos, jossa juotavuus on kohdillaan.

Kuten jo pohjustin alussa, niin tätä juodessa on helppoa ymmärtää se miksi tämä olut palkittiin. Toivottavasti Hopping Brewsters jatkaa Thunder Chiefin viitoittamalla ilmasillalla tuotteidensa kanssa. 

HLS: 7,5/10

Entäpä kolmas ajoittain päähän potkituksi joutunut Nokia? Sama panimo, jota monet ylistivät takavuosina suurena edelläkävijänä? Elowehnä, Luomu (Pils), 66. Nokia oli 2010-luvun taitteen aikana useasti se podiumille nostettu ja kiitelty yritys, joka ei valitettavasti saanut 66:ta uuteen lentoon huippukovan alun jälkeen. Tämän jälkeen uutuustuotteet ovat olleet vähissä, mutta silti Nokialla on ollut usein paikka minun ostoskorissani. Aina kun on tarve edulliselle, mutta maistuvalle käyttöoluelle voi huoletta kääntyä ”suurien pienien” pariin. 

Entäpä nyt? Mielestäni Pils sopii upeasti Nokian tuoteportfolioon ja koska se on yksi suosikkityyleistäni, niin.. Tietysti se on edessäni. Hintaa n. 2,4€/0,5l. 38Ebua Magnumia, Hallertaun Traditionia, sekä ”sesongin aromihumala”, eli sitä mitä sattuu kaapissa olemaan.
Tiedän, tiedän. Osa triggeröityy ja pahoittaa nyt mieltään urakalla tasalaatuisuuden alttarilla vuohia uhraten ja tekstaripalstalle kirjoitellen. Vaikka käytäntö onkin alalla hyvin yleinen ei siitä kauhean usein huudella, eli avoimuus +1. What about the beer, man? No harvemmin käyttämääni Nokian lasiin on ilmestynyt pieni vekki, mutta ei anneta estetiikan häiritä.

Lasissa kirkkaan kullankeltaista olutta, vaahtoaa keskiasteisesti hunnuten.

Tuoksu.. No sehän on ihan perinteistä tekemistä, kuten pitääkin. Ruohoa on leikattu ja kyllä tämä ruohoa leikatessa menisikin. Oispa kesä.. Viljaisuutta ja mallasta. Häivä vihannesta taka-alalla, onneksi ei häiritsevästi kuitenkaan. Simppeliä.

Maussa on sellainen ominaisuus, että huomaan tuopin olevan puolillaan ennen tähän pääsyä. Olut tekee siis sille tarkoitetun tehtävänsä. Keveä maltaisuus, vilja ja heinä vievät ajatuksia Suomi-Filmin maalaismaisemiin, joissa Ansa kaipaa edelleen Taunoaan. Rapsakkaa ruohoisuutta, puree nipistellen. Taustalla oleva vihanneksen häivähdys ei, onneksi, hyppää tarpeeksi korkealle. ”vegetables can't jump”.

Suutuntumaltaan keskitäyteläinen ja helposti juotava uutuus.

Nokialta tämä Pils onnistuu varsin mainiosti. Se ei ehkä ole se valtakunnan tarjonnan jännittävin ja monimuotoisin olut, tai edes Pils, mutta alle vitosen litrahinnalla se tulee löytymään minunkin koristani aina toisinaan. 

HLS: 7/10

"Kuule istuta vielä se omenapuu,
vaikka tuli jo tukkaasi nuolee
Vaikka huomenna saaste jo laskeutuu
Vaikka huomenna aurinko kuolee
Hyvin mielin voin vierelläs vilkuttaa,
kun maailma hautaansa nilkuttaa"