Olutarvioissa: Pyynikin Mosaic Lager ja Dammer Pils

Hikinen iltapäivä taittuu kohti iltaa. Varjot pitenevät ja jano.. Jano on kasvanut. 

Pysähdyn matkalla Aatun valintaan, natsisiwaan, eli Lidliin. Lidl on menneen vuoden aikana nostanut buumin myötä valikoimiinsa muutamia pienpanimotuotteita. Pääasiassa Soria, Pyynikkiä, Suomenlinnaa ja Laitilaa. Sekaan on ujutettu parit Brewdogit ja Paulanerit myös perinteisten Veikkojen, Perlenbacherien ja Grafenwalderien sekaan. 

Silmäni bongaavat hyllyiltä samantien pari uutuutta: Pyyninkin Mosaic Lager ja Dammer Pils. 
Helkkari.. Lompakkoa kuumoittaa, mutta hintalappu on vielä hallittavissa. Samalla mietin menneitä kokemuksiani Pyynikin kanssa. Tummat ovat olleet yleensä perhanan kovia, mutta vaaleissa on ollut enemmän huteja, kuin osumia. Mielessä painaa erityisesti taannoiset Juti ja Fingerpori, jotka no.. Olivat laadullisesti enempi vähempi pilalla. Voisiko kuitenkin puhtaat Lager-hiivat pelastaa? Janottaa. Teen kompromissin ja nappaan molemmat, sekä yhden saksalaisen weissen, ettei harmittaisi jos tulisikin kaksi kotimaista hutia.

Suihkun kautta alan väsäämään vesipiippua kuntoon. Nautiskelun, hekuman ja sodoman turmiollinen kiilto silmissäni siirrän toimistoa ulos. Väännän helposti laulettavaa kotimaista kesäistä humppaa taustalle. Tiiätteks.. Ajellaan Tandemilla, juodaan kesäviiniä ja kuunnellaan sitä suomirokkia. Ihanata. Inhoan karaokea,mutta yhteislauluillat voisivat olla poikaa. Sielussani asuu siis pieni ruotsalainen, joka kaipaa jotakin Skanssenia jokaiseen kylään, jokaiseen kapakkaan? Ei ihan.

Olut viilenee pakastimessa sopivasti, piippu palaa ja kirjoituskone on iskussaan. 

Ensimmäisenä lasiin solahtaa Mosaic Lager. Mosaic on yksi näistä uuden aallon suosituista humalalajikkeista, josta itse povasin muutama vuosi sitten seuraavaa Citraa.

Ulkoisesti kauniin sameahkoa kultaista olutta hennolla vaahdolla.

Jos tuoksussa onkin pientä villasukkaista tunkkaisuutta, mutta alla piilevä vieno trooppishedelmäinen ote mustikkapensaalla viehättää. Jopa siinä määrin, että mietin pitäisikö oluita ja vesipiippua ruveta parittamaan, kuten ruokaa? Jos tämä olisi vähän överimpää tykitystä kenties Adalyan Blue Moon sopisi kaveriksi (mustikka-minttu).

Maussa pieni tunkkaisuus muuttuu ja poistuu. Kevyen viljaista mallaspohjaa, kuivaa keksiä jota humalointi täydentää. Hentoa tropiikkia, sitrusta ja sellaista mosaicin ominaismakua, josta en pääse koskaan kiinni. ”Hedelmää, joka on ollut villasukassa”.

Keveää, iisiä. Grillausbisseä selkeästi. Toimii janoon ja yllättää edellisten pettymysten jälkeen. Pakko korkata se Pils..

Tätä asiaa ajatellessani telepaattinen yhteys toimii taas ja sisältä kaikuu huikkaus: ”Otatko tän oluen täältä kaapista”. Muy bueno.

Dammeri valuu pikamarssia lasiin. Edellistä vaaleampaa ja sameampaa. Vaahto kestää aavistuksen paremmin.

Tuoksu tarjoaa keveää ruohoisuutta, kukkia ja marjapensaan lehtiä. Iisiä, ei suurta jytkyä.

Maussa on hyvin hentoa vihanneskeittoa. Onneksi ruohoisuus ja kukkaketo peittävät tätä. Hennosti maltaista makeutta häämöttää taivaanrannassa. Kokonaisuus valuu kuitenkin positiiviseksi.

Keveää, kohtalaisen raikasta ja helppoa juotavaa. Toki voisi toivoa vielä vähän puhtautta ja pari lapiollista lisää humalaa sekaan.

Oikeastaan loppuun voisi todeta sen miten hemmetin paljon pidän rapealla kädellä humaloiduista pilsseistä/pilsnereistä (suodattamattomista sellaisista). En kaipaa jenkkikamaa niihin, koska eurooppalaisessa humalassa on vaan sitä jotakin joka kutittaa mieltä ihan hemmetisti nykyään. 

Arvosana molemmista:

HLS: 4/10

Kevät, Gonzo ja Emmer Pale Ale

Katselen kaihoisasti lämpömittaria ja ikkunasta ulos. Räntäsade vaihtuu minuutissa paisteeseen ja Marko Annalan tuomaan takatakatakatalveen. En mokomasta välitä. Haluan vain kokea sen pienen säteen bensalla valellussa risukasassani. Odottaen kiihkeästi valoa happoisin silmin suurennuslasin kera. Lopulta säiden valtias heiluttaa ruutulippuaan ja saan luvan edetä kohti kohtaloani. Tällainen pelonsekainen odottava tunnelma taisi olla viimeksi kippari Edward Smithillä joskus vuosisata takaperin, kun edessä oli massiivinen projekti, kenties mahdoton sellainen. Paineet kokeneessa päässä voivat kääntyä joskus epätoivoisiin ratkaisuihin. Toiset ryömivät kilpaa pulloihin ja törmäävät jääpalan kokoisiin vuoriin viskissään. Toiset kaatavat lisää Shelliltä vietyä juoksupolttoainetta liekkeihin opportunisesti virnistellen, haluten nähdä mitä tapahtuu elämän koe-eläinpuistossa, jos painaa punaista nappia lasikuvun alla. 

Päästyäni näiden vangitsevien seinien ulkopuolelle, ulos päästäni, voin painaa kytkintä ja vaihtaa seuraavan vaihteen päälle. Vauhtia, ettei maailma olisi liian hidas. Tätä hurmiota kelaillen hukkaan täysin ajatukseni ja kaikki sateenkaarenväriset langat sisälläni. Päätän virittää soundia, se on olennainen osa kaikkea olevaista. Ääni. Rytmi. Vibat. Lyriikat. Ne kulkeutuvat parhaimmillaan pitkin selkääni saaden sen kananlihalle, vaikken Kentuckyssa vaikutakkaan. 

Tiedättehän; mintulla ja viskillä marinoituja alkoholisteja hevoskilpailujen äärellä. Joukkohysteriaa ja keskilännen punaniskoja valmiina yhtäaikaa lyömään sinua, tai vetoa. Tyrkkyjä, julkkiksia taviksia, kuin ruotsinlaiva, joka on rantautunut hetkeksi maihin.

En sano, että omat asiani olisivat paremmin. Nautin nytkin kylmää olutta parvekkeellani kirjoituskone sylissäni katsellen iltapäivän pitkävetokohteita. Silti hevosurheilu on jotakin josta en ymmärrä mitään. Olen ymmärtänyt, että tulisi olla rikas, peliongelmainen ja romani. Mielellään molempia, kenties tilata hevoshullua ja nimetä eläimiä vielä hullummin, kuin panimot oluitaan. Oikeastaan voisin veikata Flying Dutchmanin nimeämispolitiikalla olevan yhtäläisyys tämän toisen teollisuuden haaran kanssa? ”Nyt maaliin saapuu radalla kuusikymmentäyhdeksän ravaava white-socked-flipfloped.”

Silti tästä täydellisestä hetkestäni parvekkeella puuttuu olennainen tekijä.

Vesipiippuni tupakkatilanne on huolestuttava. Se on kuin katselisi vierestä Sipilän hallituksen saavutuksia. Tyhjää täynnä. Valtionkassan huutaessa ”laarilaata” ja joka toisen median suoltaessa samoja ”Vain Elämää” uutisia klikkiotsikoineen kieltäen kaiken todellisen, tai päätoimittajan kytkösten takia kieltävän. Aikana jolloin tutkiva journalismi on maalattu mustemmalla, kuin Rolling Stones olisi koskaan pystynyt, kaipaa valtio Karpoa ja ruisleipää. Samalla lammasfarmarit on saatu äänestämään samoja rikkaita hyvävelikerholaisia, kuin ennenkin. Rakennemuutos tulee vain kasaamaan lisää köyhiä, keskiluokan kutistuessa ja osan kääriessä kaiken käärittävissä olevan. Heidän, jotka pelaavat Monopolia omilla rahoillaan Nallen kanssa.. Sisäinen saarnamieheni huutaa jo parvekkeelta tulikiven, vai tuliveden? katkuista saarnaansa koko tyhjälle parkkipaikalle ja yhdelle koiranulkoiluttajalle, joka välttelee katsekontaktia yhtä tehokkaasti, kuin köyhällistö äänestyslippua. Ei uskoa, ei mahdollisuuksia, tyhjiä lupauksia, viha, anarkia, jakautuneisuus. Polttopulloja, Kohon puumailoja ja ratsupoliisi Kingejä.

Lopulta ratkaisevin kysymys, johon kukaan ei vastaa insinöörimäisellä tarkkuudella eritellen taktiikkaa, kuin Tami fläppitaulun kera on: 

Miten varallisuus jaetaan oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti tulevaisuudessa yhteiskunnan ja maailman muuttuessa kohti alati kutistuvampaa tarvetta työlle?

 

Vanha maailma on kuollut, kepeät mullat 80-luvulle ja järjettömälle optimismille. Kippistelen täällä herraskartanon oman tuotteen kanssa. Malmgård Emmer Pale Ale on jotakin klassista. Hillittyä, vanhanaikaista, mutta tasapainoista. Parempaa, kuin edellinen Columbus, joka hukkui löytöretkelleen ”India” alkuisessa maailmassa. Emmer tietää missä on ja mitä haluaa. Hedelmiä, greippiä, maltaisuutta. Hentoja sävyjä, joissa näkyy taiteilijan herkkyys luoda vivahteita haluamallaan tavalla. Arvostan tätä, mutta arvostan myös rapakon takaista tapaa maalata kaikki isolla pensselillä luoden mielivaltaisen sinfonian big bandilla, kuorolla ja uruilla. Kotimaisittain uuden aallon tuotteissa tulisi soida Kerkko Koskisen hulluus. Tai kuten tässä, Chisun herkkyys tuottaa sävyjä. Keskitien kulkijat hukkuvat tuomaan kellareista bändejä stadionille, tai maalaavat koko maalauksen punamullalla ja kuuntelevat Popedaa samalla. 

Mikään näistä tavoista ei kuitenkaan sulje toisiaan pois. Jokaisesta voi nauttia tavallaan, mutta meneillään olevasta kaaoksesta tupakkavarastoni ja valtiovallan kesken ei. Molemmista on leikattu liikaa ja me kaikki vihaamme leikattua konjakkia. Jallusta saa vain päänsäryn, kuten myös pelkkien hiilien polttamisesta. Onneksi aurinko paistaa, olut on kylmää ja Poutatorvi soittaa Köyhän pojan kerjäystä taustalla. Voi huoletta upottaa kirjoituskoneen viikoksi suohon ja keskittyä olennaiseen. Kevääseen. Ai, räntää sataa.. taas.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

HLS: 6/10

Mitä etiketistä luettua sinä odotat oikeasti?

Teksti sisältää nousujohteisia ennakkoluuloja ilman ratkaisuja. Se on julkaistu myös Lahtikko #2:ssa.

”Lääh, Puuh, jaksaa, jaksaa, jaksaa” Hoin itselleni, kuin paraskin spinning-opettaja ilman tiukkoja trikoita ja fitnespyllyä. Päivä oli ollut pitkä ja kuiva täynnä väsyttäviä luentoja ja laskemista. Olin onnistunut laskemaan vain pitkiä minuutteja kohti jääkaapissa majailevaa kylmää tölkkiä kohden. Kun viimein sain pyöräiltyä tämän kodiksi kutsutun vuoren päälle ilman lisähappea ja Šerpa-oppaita oli oloni kuin sillä yhdellä Veikalla joskus. Enkä puhu edes pikkuveljestäni, enkä siitä toisestakaan..No tiedätte kyllä.

Kun viimein sain käsiini tuon jumalaisen kuohkean nektarin ja katsahdin nimessä olevan, jälleen, sana pale ale odotin innoissani sitä sitruksen, greipin ja ”etelänhetelmien” marssia suuhuni torvien ja lippujen kera, mutta ilman sarkatakkeja ja maihinnousukenkiä. Tasoittuen mukavan pehmeällä ja kermaisella maltaisuudella päättyen mukavaan raikkaaseen puraisuun ja hymyyn huulilla.

”Viikon luontoääni viikolla 41.. Sopuli aivastaa..Tsufffffffff” sanoi tölkki. Ensimmäinen puraisu... Ja mitä ihmettä? Tämä maistuu.. Oudolta, valjulta, mitäänsanomattomalta. Keksiä ja kuivaa hedelmää, marmeladia päällä oudon puumaisuuden kera. Seuraava huikka ei ole edellistä parempi. Pikainen hakeminen internetin syövereissä tuottaa tuloksen.. Tämä onkin English Pale Ale.

Koen oloni huijatuksi, enkä edes ensimmäistä kertaa samalla saralla. Lukuisat ovat olleet sellaiset IPA:ni, jossa olen odottanut samaa joutuen törkeästi huijatuksi saman punnan kääntöpuolella.

Miksi näin? Koska oikeastihan molemmat tyylit saapuvat kuitenkin tästä fish&chipsin luvatusta maasta, jossa rakkaus edelliseen on yhtä lujaa kuin kuningasperheeseen. Voisi siis kuvitella, että sana pale ale assosioituisi päässäni lähemmäs brittiläistä, kuin amerikkalaista vastinettaan?

Entäpä ne lukuisat modernit viritykset, joissa olut onkin nimetty pale aleksi, mutta purkista löytyykin vaikkapa session-ipa, golden ale, vehnä ale, tai muu läheltä liippaava tyylisuunta? Kyllä.. Minä mieleni niin pahoitin..

Voisi kysyä miksi näin on? Eikö tyylin painaminen pakkaukseen palvelisi kaikkia? Johtaisi kuluttajia vähemmän harhaan? Toisaalta taas eikö panimoilla ole vapaus nimetä oluensa valitsemallaan tavalla? Sellaisella joka sopii parhaiten heidän imagoonsa, suuhunsa, tai ylipäänsä edes mahtuu etikettiin?

Entäpä tapaukset, joissa oluttyyliä ei ole mainittu ja olut onkin nimetty pelkästään jollakin enemmän, tai vähemmän raflaavalla nimellä? Kuten vaikkapa: ”Iso Vaalee”, ”Sex on the can”, ”PalestiinAleinen”, ”Wet Dream”, ”Hungry Beaver”, tai ”Improper Creator”.

Jos tällöin etikettiin ei ole panimon sisäinen Roope Ankka käynyt vääntämässä suurennuslasilla luettavaa petiittipränttiä oluen tyylistä, niin mistä kuluttaja voisi tietää sopiiko olut hänen makuunsa?

Etenkin jos kyseessä.. Korjaan. Kun kyseessä on törkyhintainen olut. Siis sellainen suorastaan miljardöörienkerhon hinnoittelema, eli tavallinen pienpanimo-olut Suomessa.

(Oikeastihan panimoalalla ei rikastu, mutta voiko samaa todeta kauppiaista, tai Alkosta?)

Ja taas.. Onko nimellä, tai tyylilläkään väliä, jos olut onkin helkkarin hyvää, joskaan ei aivan tyylinmukaista, tai nimensä arvoista? Pitäisikö panimoiden juksata ja nimetä vaikkapa pale alensa golden aleksi, jotta molempien oluthifistelijöiden ja sen yhden takarivin bloggarin suu pysyisi hymyssä, kun odotukset ylittyisivät?

Vai pitäisikö minunkin lopettaa arvuuttelu ja sinunkin alkaa juomaan oluesi sokkona unohtaen tyylit kokonaan ja todeta klassisesti lainaten vain: ”Good beer, no shit”. Eli vaikuttaako etiketti kuitenkin ennakko-odotuksiin, fiilikseen ja nousevaan boneriin? Tietysti vaikuttaa. Onko se oikein? Siihen jokainen meistä joutuu ammentamaan omasta kristallipallostaan vastauksen.

Olut loppuu hiljakseen tuopissa ja aurinkokin painuu ruskaisten lehtien taakse. Mietin kysymysten sekamelskaa päässäni ja päätän jäsennellä niitä ja lämmittää kylmiä jäseniäni huikalla viskiä. Viskitkin ovat liki aina samanlaisia mysteeripulloja joista pitäisi tietää jokainen alue ja tislaamo erikseen. Pääni kokee tämän ajatuksen myötä turhaa pakotusta tiedon valtatiellä, vaikkei vauhtia olekaan.

Päätän etten tiedä. Enkä välitä. Kunhan on hyvää, eikä lopu kesken. Kaikki muu.. Kaikki muu on soviteltavissa yhden totuuden edessä. Se totuus on jano ilman Kari Grandia. 

Hetkiä parvekkeella rommilasin kera

Syyskuinen yö oli laskeutunut kaupungin valojen ylle sateisena ja täynnä ilotulituksia. Viikko tätä niin tuttua, mutta niin vierasta kaupunkia asettui taakseni. Takin tyhjennyttyä muuton ja uuden arjen touhuista alkoi sieluni huutaa tälle päivälle hedonismia ja eskapismia kaikesta.

Levollisena ja kiitollisena raahasin toimistoni parvekkeelle. Avaan pitkästä aikaa läppärin, kaivan taustalle soundia ja tanssahdellen täytän piippuni pesää Al-Fakherin tupla-omenalla.

Tänään en aio kirjoittaa oluesta. Vaan rommista ja omasta suhteestani tähän sokeriruokoiseen ja melassiseen juomaan.

Sateen rummuttaessa parvekkeemme ikkunoita ja myrskylyhdyn heiluessa muistelen ensimmäistä kohtaamistamme. Epäilen sen olleen joskus...köh..alaikäisenä. Niitä kokeiluita erittäin maukkaan tsekkiläisen rommin ja kokiksen kera. Siirtyen siitä opiskeluvuosien persaukisiin tumma Baltic ja kokis kokeiluihin. Harrastuksen pitkittyessä erivärisiin ja niin järjettömiä krapula-aamuja aiheuttaneisiin sekoituksiin.

Oikeastaan oikea rakkaus lajiin, siis juomaan, syttyi kaiketi reilu viisi vuotta takaperin. Olimme kaveriporukalla klassisella uudenvuoden risteilyllä Tukholmaan ja takaisin. Sellaisella jossa skumppaa oli liikaa, olut taskulämmintä ja juomapelit kohtalokkaita. Sellaisella, jossa aamiainen keskipäivällä täristen Slussenin mäkkärissä rajoittui kokikseen ja Systembolagetissakin piti asioida aurinkolasit lärvillä. Sellainen, jossa varsinainen tri krabola iski vasta Helsingin rautatieasemalla.

"Story of"

Yhdellä tällaisella reissulla kouraani tarttui tax-freestä korea, mutta edullinen pullo. Hän vaikutti kiintoisalta ja hyvältä lisältä baarikaappiini.
Sama pullo on tänä iltana edessäni. Hän on Angostura 1919.

Pullo jonka olen muistanut rakkautena suurena, ilona sieluissain, valona yössä vain.

Angostura itsessään on luonnollisesti kohtalaisen suuri juomatalo Trinidad&Tobagosta, joka tunnetaan varsinkin Angostura Bitteristä. Kyseistä katkeroa on sadoissa drinkeissä alkaen Old Fashioned:sta.

1919 on blendattu tynnyreissä kypsynyt tisle, jonka vanhin sekoite on kahdeksanvuotiasta.

Aikanaan tätä sai karvan yli kahdella kympillä laivalta ja Alko vierailun aikoihin pullote taisi kustantaa vähän alle neljä kymppiä.

Väännän soundin kohti Karibiaa, koska tämä yksinkertaisesti vaatii annoksen Cafe Tropicalin hengessä tapahtuvaa sessiota.

Ulkoisesti kyseessä on perinteinen kullankeltainen rommi. Tuoksussa hän tarjoilee miellyttävästi edelleen silloin ihastuttanutta vaniljaista karamellisuutta ja trooppista hedelmäisyyttä. Melassia ja tammea.

Maku alkaa nektarisella makeudella yhdistyen vienosti tammeen ja vaniljaan. Puuta on vähän mukana. Maku on oikeastaan melko lyhyt, jossa tavallaan makeus ja kuivuus tasapainottavat toisiaan.
Olen joskus tehnyt tästä niin Cuba Libreä, kuin Mojitoakin. Silti mielestäni tämä rommi toimii parhaiten juuri tällaisenaan. Kesän viimeisen illan lämmikkeenä piipun ja Buena Vista Social Clubin kaverina pitkälle yöhön. Rommi virtaa, ajatukset kääntyvät palmuihin, kosmiseen yhteyteen kaiken olevaisen kanssa. Siihen kuinka pieniä olemme, siihen kuinka paljon pahaa ihminen aiheuttaa ympäristölleen.  En itsekkään syöttänyt tänään veskun sorsille pullaakaan. So bad..
Ambulanssi kiitää Kiveriön yössä. Vettä sataa alastomille kaduille ja kellastuneiden lehtien päälle pesemään kesää pois. Surullinen kitara valittaa korvissani keveiden bossa nova rytmien kera. Ikään kuin tällä illalla, tällä hetkellä olisi jokin itseään suurempi tarkoitus. Siitä en tiedä mitään. Nautin tyytyväisenä pitkiä henkosia piipustani, rommistani ja elämisen kauneudesta. Tällaisia hetkiä voi kokea vain harvoin. Aivan ja tervetuloa takaisin.