Huuruisia tarinoita tuopin ääreltä
suoraan suoneen
tykitettynä.
- Uutisia
- Arvioita
- Kotiolutta
- Gonzoa
- Matkaraportteja


lauantai 24. kesäkuuta 2017

Olutarvioissa: Beerbliotek Some Men Just Want To Watch The World Burn



Tänään piti maistella pitkästä aikaa erästä rakastamaani olutta. Nimittäin Vakka-Suomen NokkosPilssiä. Ulkona on kuitenkin, kuten juhannuksena yleensä, perin harmaata ja koleaa. Sää ei halua minun nauttivan isosta tuopillisesta virkistävää pilssiä sillä hekumalla ja hehkulla, joka sille sopii. Kaivoin kaapista paremmin säähän ja nimen puolesta todellisen aasinsillan tähän pyhään. Kyllä se varmaan kokon katselua meinaa nääs mittumaarina tuo Beerbliotek Some Men Just Want To Watch The World Burn? Ai ei vai? Aivan sama.
11% lämmittävyyttä tässä Imperial Stoutissa pitää vilun toivottavasti loitolla vaikka tätä nauttisi alasti avannossa? Havaitsen tässä samalla, että tämä on jo toinen blogiin päätyvä tölkki IS. Koitan seuraavalla kerralla keksiä jotain jännempää. Maistetaanpa nyt kuitenkin:


Ulkoisesti hyvinkin musta olut hennolla vaahdolla.
Tuoksu on.. Yllättävän mieto. Siis 11% ja kuin kevyttä kesäolutta nuuhkisi.
Lakua, vähän chilin tuomaa tunkkaisuutta. Kyllä minusta chili joko tuoksuu, tai maistuu tunkkaiselta oluessa. Joskus molempia. Chili itseasiassa saattaa peittää tässä muita aromeja?
Paahdetta takana.
Maussa on keveää tummaa hedelmäisyyttä, johon paahde ja chili yhdistyvät. Maussa tuo paprika tulee mieluisana poltteena esiin. Lakritsaa, vähän kaakaota seassa. Kyllä tässä keitossa on ainekset kunnossa, mutta niin hemmetin vaimeina. Olo on vähän kuin kuuntelisi Jenni Vartiaista, tai Chisua. Herkkää, mutta kaipaisin revittelyä.
Suutuntuma on ehkä mieleenpainuvin osa-alue. Smoothia, pehmeää ja öljyistä. Ardea lainaten peräkärry jäi. Kaiketi Esson pihaan?
Beerbliotek ei kyllä nyt aivan yllä sille tasolle, jota odotin. Hyvää, mutta ei sellaista punchia, jota näiltä kaipaan. Kerroksittain makuja, mutta liian vienosti. Haluaisin saman, mutta en lusikalla, vaan lapiolla. Baby please, hit me. 
 


maanantai 19. kesäkuuta 2017

Tuplasti tölkistä-Oskar Blues



Kysymys: Voiko tölkkiolut olla hyvää? 
Tuntuuko kysymys vanhanaikaiselta? Minustakin ja onneksi näin. Ei kuitenkaan ole montaakaan vuotta siitä, kun nämä käsityöoluet saapuivat aina pulloissa ja tölkeille vähintäänkin virnisteltiin. Tölkki on kuitenkin pulloon nähden ylivertainen säilyvyyden kannalta, sekä kuljetusten kannalta tehokkaampi. Meinaan kevyempänä ja ”bulkimpana” näitä voi rahdata kerralla enemmän.
Silti jo silloin, kun täällä Suomessa tölkkiolut oli pääsääntöisesti jotain Koffia ja aallonmurtajana toiminutta Nokialaista oli yksi joka näki asian aivan toisin. Oskar Blues oli aloittanut panimotoiminnan jo vuonna 1997 ja siirtynyt tölkkeihin kokonaan vuonna 2002. Panimon oluista voidaan mainita se, että takavuosina niitä pidettiin yleisesti parhaimpina tölkkioluina. Ei aivan vähäistä. Erityisesti pitäisi kai mainita oluet Dale's Pale Ale, sekä Ten Fiddy. American Pale Ale, sekä Imperial Stout. Apa tölkissä on nykyään ihan standarditavaraa, mutta Imperial Stout on edelleen vähän harvinaisempi näky. Koska Dale's on ollut jo blogissa takavuosina otimme siis tänään Ten Fiddyn, että tuoreen Alkoon päätyneen G'Knightin maisteluun.

G'Knight on siis 8,7% ”Imperial Red IPA”. Eli siis tupla amberia? American Strongia?
Itse pervosti nautin juuri tällaisista ”luokattomista” tuotteista, jotka eivät kuulu mihinkään varsinaisesti. Ensimmäinen tällainen arvoitus taisi olla takavuosina Nönnön satku.
60ebua katkeruutta, miksaus kuutta mallasta ja kolmea humalaa. Aiemmin olut tunnettiin nimellä Gordon ja se on omistettu edesmenneelle pienpanimo pioneeri Gordon Knightille.
Hintaa kohtalaisen suolaiset 5,90€/0,355l.




Se miten Oskar Blues tekee tämän tempun olisi todella kiintoisa tietää.”


Ulkoisesti G'Knight on kauniin punaruskeaa, nestemäistä mahonkia. Jättää kauniisti vaahtoa laelleen ja sitä ”rysselinpitsiä” lasiin.
Tuoksusta irtoaa karamellisuutta ja makeaa leipää. Päälle on kaadettu makeahkoa appelsiinia, havuja ja vähän menttolia. Periaatteessa juuri sellaista harmoniaa, josta en pidä. Toisaalta juuri siinä balanssissa josta pidän. Voimakas tuoksu, ilman mäntysuopaa ja tunkkaisuutta. Tilalla vain raikasta appelsiinikaramellia. Ero laadun ja sekundan välillä on hieno näissä spekseissä. Hämmentävää suorastaan. Se miten Oskar Blues tämän tempun tekee olisi todella kiintoisa tietää. Oikeat mallasvalinnat? Oikeat humalat oikeassa kohtaa ja hyvä kontrolli käymisen suhteen?
Mausta irtoaa paitsi hieman trooppista hedelmää, mutta myös reipasta havuisuutta ja makeaa karamellipastillia. Sitrusta, puuta, muttei pihkaa. Katkerot purevat mukavasti ja pitävät tasapainon oivana. Suutuntuma onkin pitkä, hieman tahmean katkeroinen matka suusta nielun sopukoihin. Hyvän oluen tunnistaa aina siitä, että vaikka oluttyyli ei olisi mieluisa, mutta olut itsessään on maistuva vailla niitä rasitteita joista itse en välitä. Toisaalta jos tätä ajattelisi ihan vaan DIPA:na, niin tuomio olisi paljon jyrkempi. Aivan liian makeaa siihen. American Strongiksi kuitenkin hyvä suoritus. 

HLS: 6/10


--------------------------

Sitten vuorossa on tämän iltainen sukelluksemme tummempiin vesiin.
 Ten Fiddy on 10,5% Imperial Stout. Ilmeisesti lähinnä perusmallasta höystettynä kaurahiutaleilla ja suklaamaltaalla, että paahdetulla ohralla. Lähteistä riippuen 65-100Ebua katkeroa, eli luulisi potkivan vähän. Tätä ei ole A-marketissa näkynyt, joskin hinta on täysin sama, kuin G'Knightin. 


Se on kuin Sean Connery, joka vetäisee puku päällä lapiolla turpaan, nauraa päälle ja läpsäisee selkään.”

Ulkoisesti hyvinkin mustaa olutta, joka jättää nätin beigen vaahdon hunnukseen.
Tuoksu iskee samantien isolla kädellä paahdettua mallasta peliin. Herkemmät sävyt tuoksuvat alla. Suklaata, lakritsaa ja tummapaahtoista kahvia. Synkkiä sävyjä isolla kädellä, joten tämä uppoaakin tuoksun perusteella enempi kuivaan ja paahteiseen päätyyn.
Maussa tuttu linjakkuus jatkuu. Paahdetta piisaa aivan pervolla tasolla. Hipoo jännästi sellaista epäpyhää maaperää, jossa nuuhkitaan nuotion pohjaa ja ihmetellään miksei tuhkaista tunkkaisuutta löydy? Ja hyvä niin, välttää perisynnin. Ihanaa tummapaahtoista kahvia ilman sokeria. Paahteisuus tuntuu euforiselta, sitä on liikaa, mutta minä pidän tästä. Se on kuin Sean Connery, joka vetäisee puku päällä lapiolla turpaan, nauraa päälle ja läpsäisee selkään. Jolly good old sport. 
Lakua, hieman suklaata seassa ja pitkään hyväilevät katkerot.
Suutuntuma on kireä ja pehmeä. Täyteläinen, mutta juotava. Lämmittävä, muttei pistävä. Hyökkäävä kyllä.
Ensin olin, että naah, sitten että helkkari ja nyt haluaisin toisen samanlaisen. Jälleen kerran jään hämmästelemään tätä outoa harmoniaa. Viimeaikojen IS:t ovat olleet joko sellaisia mahtavia kikkailuja, joiden raaka-aineluettelo on kuin teini-ikäisenä olisi Jallun löytänyt jostakin. Täynnä isoja asioita ja jänniä tuntemuksia. Tällaiset kikkailemattomat Imperial Stoutit taas ovat jäänneet vähän kylmiksi. Joko ne ovat olleet aivan liian pliisuja, tai todella epätasapainoisia. No tämäkin on epätasapainoinen, mutta tyylikkäästi ja rajoja hipoen.

HLS: 8/10

Siinä missä Dale's Pale Ale oli aivan perushuttua ovat viimeistään nämä kaksi osoittaneet miksi Oskar Blues on edelleen siinä arvossa missä ennenkin. Se ei ehkä tee niitä moderneimpeja kikkailuja, ei ehkä ole enään tölkeillään kehityksen eturintamassa lippua liehuttaen. Silti.. Nimetkää yksikin yli 15v vanha panimo, jolta olette juoneet teknisesti huonon oluen? Kyllä vanhat sotaratsutkin ansaitsevat arvonsa. Tässä tapauksessa vielä todella helposti. Tällaisia timantinkovia oluita, perustyyleissä ilman kikkoja, jotka tarjoilevat profiilinsa eivät vasaralla, eivätkä lekalla, vaan jumankauta palokirveellä ja moukarilla. Hienostuneesti säilyttäen tukkijätkän sisällään. Tällaisia oluita minä kaipaan enemmän, erityisesti kotimaan kentällä. Syvässä päädyssä on tilaa.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Sahtia Grainfatherilla



Eräänä alkukesän hikisen kuumana iltapäivänä eksyin kirjastoon vilvoittelemaan. Sieltä käsiini eksyi kasa lukemista joiden joukossa erinomainen teos nimeltä ”Sahti”, jonka kirjoittajista jokusen tiedänkin. Terve vain.
Kirja vei mainiosti mennessään, vaikka myönnänkin että sitä lukiessa lähinnä janotti koko ajan. 

Teille, jotka ette tiedä mitä sahti on lainattakoon wikipediasta näin: ”Sahti on perinteinen suomalainen suodattamaton olut, jonka teossa käytetään etupäässä ohra- ja lisänä vähäisessä määrin ruismaltaita sekä joskus vehnää ja kauraa. Sahti on rekisteröity Euroopan unionin aidoksi perinteiseksi tuotteeksi vuonna 2002.” Ja lisättäköön tähän, että puritaanit eivät hyväksy sahtiin muita lisäaineita, kuin katajaa, humalaa, tai olkia. Sahti käytetään perinteisesti pullahiivalla (se sinivalkoinen palahiiva) ja siinä ei ole hiilihappoja, eikä sitä myöskään varsinaisesti keitetä.
Sahdin sukulaisjuomia ovat mm. Gotlandsdricku, Koduölu ja Maltöl. Drickua aion muuten panna jossain välissä, koska minä en ole puritaani ja mielestäni rapea savuisuus ja reilu katajaisuus sopivat tähän juomaan.. Oikeastaan tästä pääsisi taas aasinsillan kautta siihen, että voisitteko Vakka-Suomella ottaa vähän Savukatajan vierrettä talteen ja laittaa pienet sahdit, tai drickut tulemaan? 
No miksi en ole aiemmin pannut sahtia? Tähän on helppo vastata: Huono säilyvyys ja juojien puute. Tuttavapiirissäni nimittäin ei sahtia juo kukaan ja sen kymppilitraisen tonkan veisteleminen huiviin muutamassa viikossa itsekseni voisi kirvoittaa keskustelua kotona. ”Ainaki olis piru lystii hetke”.
No asiaan. Perinteisesti sahtiahan mäskätään tuntikausia karjakeittiöiden maitokattiloilla ja valutetaan siihen vaarin vaarin käsin jyrsimään kuurnaan. Minä päätin kokeilla miten hyvin Grainfather onnistuisi prosessiteknisesti tästä urakasta. Reseptikään ei nojaudu mihinkään valmiiseen, koska laiskana en jaksanut ruveta etsimään sahtimallaskuriiria puhelimestani.
----------------------------------------------------
Reseptiikkaa:

N. 10l satsi. OG: 1.078

67% Pilsner
9% Münich
9% Ruismallas
6% Kauraa hiutaleina
4,5% Cara100
4,5% Hunajamallas

”Muutama” oksa katajaa
25g Styrian Goldings
Pullahiivaa sellainen 1/6 pala.

Mäskäys:
30min 55c
1h 63c
1h 72c

Lopuksi mäski kiehautetaan, siivilöidään ja jäähdytetään ennen hiivausta.
-------------------------------------------------
Entäpä prosessiteknisesti?

No ensinnäkin perinteisesti mäskätään tuntikausia. Mikä on periaatteessa nykymaltaiden kanssa aivan turhaa. Halusin silti vähän kunnioittaa perinteitä ja mäskäsin tavallista pidempään ja monimutkaisemmin.
Laskin aluksi 15l vettä Grainfatheriin ja lämmitin veden ensimmäiseen steppiin. Rouhitut maltaat sekaan ja muutama oksa katajaa myös. Sitten ruuvasin mäskäyskorin päälle tulevan siivilälevyn paikalleen, jonka päälle asetin vielä yhden oksan katajaa. GF:han kierrättää pumpulla vierrettä pohjalta tuon ylimmäisen levyn kautta muuhun mäskiin koko mäskäyksen ajan, joten ajattelin sen uuttavan vähän lisää katajaisuutta sekaan? Ainakin se näytti hienolta ja tuoksui hyvältä. Eli ns. first things first. 
Mäskäys itsessään meni kevyesti. Ainoa asia mikä hieman jännitti oli tuo mäskin kiehauttaminen. Tämä ei kaiketi mikään pakollinen steppi ole, mutta se ilmeisesti parantaa säilyvyyttä? Pelkäsin hieman, ettei makea vierre kiertäisi tarpeeksi vinhaan pohjalta ylös, eli palaisi siis pohjaan. Tämä, kuten niin monet muutkin pelot, oli aivan turhaa. En kuitenkaan varaa vielä benjihyppyyn aikaa, mutta tämä osoitti välineistön pelaavan hienosti. Loppu olikin aivan tavanomaista valuttelua ja jäähdyttelyä. Periaatteessa tässä voidaan ajatella tapahtuneen nyt melkoisesti ns. ”Hot side aeration:ia”, mutta näin pienillä välineillä ja pienellä eräkoolla tämä tuskin aiheuttaa mitään. HSA onkin jonkinasteinen myytti kotiolutpuolella.
Heitin tosiaan vielä puolet humalasta (toinen puolikas oli mäskin seassa) käymispönttöön säilöntäaineeksi. 

Kikkailukin on joskus ihan kivaa. Niin nytkin. Huuhtelin mäskistä vielä toiset 10l vierrettä, jota puolestani keitin puolisen tuntia lyöden humalaa sekaan ns. laskematta, mutta punniten. Mitään jenkkikamaa en kuitenkaan sekoittanut, vaan ihan eurooppalaista jämähumalaa (=avattuja pusseja). Styriania ja Hallertaueria. Määrät olivat sillai sopivan rapeita, että pääsi molemmista jämistä eroon. 
Taisi sitä Hallertaueria mennä kolkytä grammaa vielä pyttyynkin. Tiiä jos pullahiiva osoittaisi samanlaista ilmiötä humalan glykosidien suhteen, kuin muutama muukin hiivakanta?
Teille, jotka ette jaksa lukea ja jotka ette ole kuulleet asiasta, niin tämä sama juttu koskee myös sitä nyt joka paikasta tunkevaa ”NEIPA/Vermont IPA” keskustelua ja villitystä, jossa jokaisen on käytävä kuumana, märkänä ja humalapäisenä väittelemässä jokaisesta tuotteesta: ”Onks tää ny, vai eiks tää oo”. Vaikka tässä tilassa usein aluksi tuntuukin ihan he..n kivalta, niin lopussa, seuraavana aamuna esiin saattaa tulla pienoinen pettymys, joskus jopa aiemminkin.

Raportoidaan tuosta sahdista siis ns. flavorwise paremmin heinäkuun puolella. Mitä mieltä te arvoisat lukijat olette sahdista? Oletteko panneet ja onnistuiko? Entä tulisiko pullahiivaa kokeilla enemmänkin oluenteossa?
Ps. Oma näkemykseni ns. ”Nordic Style Ale” kampanjointiin on seuraava:
Punaruskea, 6%, ruista, katajaa ja savua. Kenties pullahiivalla.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017

Yö Betoniviidakossa


 Tämä tarina on aiemmin julkaistu Lahtikko lehdessä, mutta julkaisen tämän novellin nyt täälläkin.

 -------------------------------

Marraskuu harmauden kuu. Taivaalta sataa etäisesti X-tran tiskirättejä muistuttavia esineitä. Sää ei tiedä sataisiko hän vettä, räntää, vai lunta. Kesäisin tämä harmaa betonilähiö on myös maan kuumin city. Silti Kouvostoliitto näyttää oikeat kasvonsa vasta marraskuussa, ilman mandoliinipuuta torilla.
Junamatka on sujunut kerrankin aikataulussa ja ravintolavaunussa vallinnut pikkujoulutunnelma tartutti myös minuun keveän muovimukimaisen nousuhumalan. En tosin ymmärrä miksen saanut mehumukiini pilliä? Lähes yhtä makeaa oli kuitenkin tämä nimeltämainitsemattoman panimon unohdettava vaalea keskiketterä. Kaipasin koko matkan ajan vain oransseja muovituoleja, pieniä tuhkakuppeja ja pajatsokoneita Hankkijan-lippisten kera. Sellaista kadonnutta Essonbaari tunnelmaa, Kaurismäkeläisesti, tietenkin. Sitä kadonnutta 80-luvun alkua, jolloin ravintolaan pääsi vain kovat kaulassa tilaamaan sillivoileipää ja A-olutta.

Juna lipuu laiturille hitaasti ja myöhässä.
Kouvolan rautatieaseman betoniset laiturit saavat sydämeni hymyilemään. Ajatukset karkaavat yhteen täydelliseen ja kylmään iltaan, kauniisiin kasvoihin kotoisiin. Havahdun ajatuksistani vasta nähdessäni tutun näyn: venäläismummot kymmenine matkalaukkuineen, vaksit hölkkäämässä kohti pussikaljoittelevia teinejä kohden, tuulipukuiset sedät sammuneena asemahallin penkeille, R-kioskin vanhentuneen kahvin, eli ns. huoltoasemapaahdon tuoksun ja paikkakuntalaisten vähättelevän sävyn puhua kotikaupungistaan. Tuosta mainettaan paremmasta kodista, joka ottaa turpaan vain kunnan hyvävelikerhon jahkailuista ja köydenvedosta rakennetaanko suolle uusi sairaala, vai kauppakeskus?
Polttelen odotellessani pitkiä savuja ja naukkailen Ed-pulloon jemmaamaani viskiä. Siihen pulloon ei edes konnari halua kajota ilman etälamautinta ja taikaviittaa kaasunaamarilla.
Tervehdin paikalle vaappunutta lumiukkoa, joka paljastuu vanhaksi aseveljekseni paheiden maailmassa ja tarjoan joko parasta Ediä, tai kylmää olutta laukustani keskellä kylmää iltaa. Viski maistuu, en ylläty. Pullo palautuu minulle tyhjänä. Katselen ystävääni ja huomaan jälleen ihmetteleväni hänen pukeutumistyyliään. Kuten aina hän on vetänyt puvun päälleen. Sillä kuulemma liha irtoaa.
Kaverini on sitä mieltä että tarvitsemme avuksemme takamaiden tohtorin. Itse kavahdan tätä heittonakin. Jo ajatus sen inksalaisen piripään seurasta saa ihoni ei kanan, mutta ehkä punatulkunlihalle. Toverini on kuitenkin linjauspäissään jo puhelimessa tilaamassa ja tislaamassa nappeja nousuihin, tasoittavia laskuihin, rommia minulle, tequilaa hänelle ja hyviä joulupipareita pikkujouluihin för allihuuppa. 

Suuntaamme tovia myöhemmin taskut täynnä joulun iloa kohti kävelykatu Manskia. Räntää sataa jo vaakasuoraan ja keskustan valot luovat pikkujoulukauden tunnelmaa kätkien sisälleen kravattipakkoja, irtoseksiä, pettämistä, cocktaileja, haureutta ja sodomaa. Aloitamme sieltä, mistä aina. Kouvolan bonuskortin vihreältä nummelta: Old Tomista. Kättelen kyypparia ja tilaan ison Guinnessin. Se tuntuu vapauttavalta ja aloittelevalta. Paikassa oli joskus varsin lentävä tunnelma, mutta jokin on hukassa tänä iltana. Istumme ainoaan vapaaseen pöytään B-miesten loossiin. Ystäväni avaa puhelinluettelon kartan pöydälle ja avaamme illan. En tiedä montako ”Hitler kuulee”-videota olemme nähneet, mutta tällä kertaa nurkkapöydässä suunnitellaan kaupungin valtausta katu kadulta, tuoppi tuopilta. Koska Kouvola ei lähde meistä, emmekä me Kouvolasta; päätämme yksissä tuumin juoda itsemme ja kaupungin mukavaksi. Sellaiseksi nallekarhun harmaaksi: ”So cute and fluffy that we're going to die.”

Siirrymme ulos polttelemaan ja nauttimaan piparia. ”Kato toi krakasetähän on joku kunnallispamppu”. Siirrän katseeni vieressä nojailevaan setämieheen, joka pysyy pystyssä vain avustajansa toimesta. Setä sammaltaa vieressä tupakoiville neideille. Levy vain on pysähtynyt vaaliteemoihin ja neulakin on kulunut: ”Miää omistaisin koko kylän, mut persut sitä ja vasemmisto tätä. Meillä kokoomuksessa on aina ajettu meidän yrrittäjien asmaa. Haluuks typsyt lähtee kattoon kel on kylän suurin kypärä ja letku letkeä, haha. Oho miult tippu satanen hankeen.”
Käännän päätäni neitien puoleen ja pyydän pakenemaan paikalta kenties sosiaalisempiin kuvioihin ja haastan heidät sovellettuun 110m aitajuoksuun kouvolalaisittain. Siinä vältellään niin sammuvia jouluntähtiä, kuin pokejakin ravintolan ovelta ovelle. Viimeiset kymmenen metriä saa kulkea vapaasti, mutta voittaja on se joka tilaa Amarillosssa ensimmäisenä? 

Päästyäni Lasihelmen, eli lasarin eteen kaverini puuskuttaa, että mitä v..ua miäs? Totean että halusin pelastaa neidit karmealta kohtalolta. ”Miks sie käskit neitokaiset rilloon?”
”Velihyvä; en kokenut kumpaakaan meidän arvoisiksemme”. Astelemme tähän vilkkuvien värivalojen kehtoon. Tilaamme tuopit ja vänrikit kavereiksi. Kiistelemme perinteisesti onko kyseessä vänskä, vai majuri, kunnes tilanteen keskeyttää sisään marssiva naisihminen, joka suuntaa oudon päättäväisesti pöytäämme ja istahtaa alas. En tajua mistä täti on tuttu, epäilen kaverini kaveriksi, kunnes täti avaa suunsa: ”..ttu min poikaystävä on kusipää.. *Kuusaalaista mongerrusta ja avautumista* Lähtekää ukot min luo, voisin nusaista siuu ja tota sin herrasmiesmäistä kaverias samal. Valitettavasti nämä herrasmiehet ovat varattuja herrasmiesjuomien kanssa. ”Ootteks te jotai v..n homoi”. Emme. Pelkästään herrasmiehiä, joita Kuusaa säikyttää ja jotka arvostavat kauneutta, että nautintoja aivan liikaa.

Kumoamme juomamme ja suuntaamme hitaasti vaappuen kohti Rytmikattia, tai mikä Downtown se nykyään onkaan. Kama alkaa vaikuttaa ja poke ovella näyttää aivan mikkihiireltä. Koitan pidätellä nauruani ja tilaan mojiton tiskiltä. Tsekkaan fiiliksen ja päädymme lopulta johonkin hämyyn pöytään paikallisten metallistien kera. Yhdellä on naama täynnä metallinkeräysastiaa, toisella kaljupäällä Viikatteen huppari juroine ilmeineen luo vaan mielikuvan Joensuusta. Seurueen kolmas on olevinaan niin äijä partoineen. Hän on selvästi paikallinen älykkö. Pelaa shakkia läpällä ja osaa kuulemma laulaa Paula Koivuniemeä mutterissa ”lähes selvinpäin”. Harmaa Voice of Kouvola ei iske, mutta havaitsen sivusilmällä kaverini jo pokaavan naapuripöydästä viehkeää paikalle eksynyttä blondia. Hän pyytää lopulta kavereidensa kanssa polttelemaan hyvää Mielakkaan. ”Tää on miljoonatilaisuus, vähän kuin olis lelukaupan häät”. 

Löydän itseni pian Corollan takapenkiltä neitien seurasta. Kuski on selvästi katsonut kaikki Fast and furious-leffat. ”Oon Nikke, tää mun Corolla on Peppi”. Ootteks te niinku paikallisii, vai muute outoja. Kerron Nikelle, et ollaan entisiä lokaaleja samalla tarjoten kuskille matkakaljaa laukustani. Taskulämmin Koffin IVB tuntuu kurkuissamme lämpimältä etanolin ja pahvin sekoitukselta, mutta hyvässäkin tinassa pieni rosoisuus tuo vain rikkautta. Nikke soittaa räppiä ja on käymässä paikallista amista autopuolelta. Emme ylläty. Ystäväni on jo työn touhussa blondin kanssa. ”Se on varmaan se puku?” Mietin. Lopulta Nikke tiputtaa seurueemme suljetun mäkikeskuksen huoltotielle ja talsimme ylös. Hetkessä on jotain maagista. Kotikaupungit tuikkivat valot räntäisessä yössä, hyvää tupakkaa ja toivottavasti pian viilenevää kaljaakin. Jutut kulkevat riemukkaina ja nousuhumalaisina viileässä yössä. Blondin hiljaisempi ja ujompi frendi ”Anu vaan” levittää meille alustoja ja Nikkekin nousee ylös jerrykannun ja risujen kera. ”En oo jemmaas näit. Näitteks te sen videon tuubis?”.

 Maailma kevenee, havahdun jo nuotion loimotukseen. ”Tiiätsä sä mikä täs maailmas on pilal? Se ettei me välitetä toisista, hukutetaan ittemme vaan tavaraan, seinien sisälle ja somekuplaan”. Päätän tehdä ”Anun vaan” kanssa läheisyyttä. Löydämme pian yhteisen sävelen ja jokaisen marraskuisen tuulen tuoman puhalluksen jälkeen päädymme saman makuupussin alle.
….........
Herään seuraavana aamuna jäätävään päänsärkyyn jostakin asunnosta. Anu kömpii vierestä ylös ja laittaa meille kahvia. Syvä hiljaisuus vallitsee, kuten lähiöissä sunnuntaiaamuina yleensä. Ulkona maa on valkoinen ja talot harmaita. Tunnistan yhden, pian toisenkin. "Lehtomäki". Tuo 70-luvun politiikan mausoleumi keskellä metsää valtatien varressa, johon kärrättiin kaikki köyhät ja kipeät. Opiskelijat ja alkoholistit ja muutkin nistit. Myöhempien aikojen maahanmuuttajat ja kaikki muu, joita ei keskustaan haluttu. Viimeinen pysäkki ennen lopullista rappiota. Havahdun.  Viimein Anu saa suunsa auki. ”Tota.. Min piti kysyä tät siult jo eilen, mut..”
”Niin?”
”Miks vitus sul oli toi pingviini koko ajan matkas ja oisit sie halunnu Vilmanki tänne?”
”Katson sohvalle päätynyttä kaveriani ja kysyn kuka on Vilma?”
”Se min blondi frendi”
Hitaasti muistikuvat tarkentuvat ja kelaan Kouvolan tehneen taas temppunsa. Lopulta otamme ritolat. Minä ja pieni, pehmeä pingviini.

tiistai 30. toukokuuta 2017

Korkin kääntöpuolella-Alkoholilaki se junnaa vaan




 Joo ei se etene mihinkään.. 
http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005232699.html

Jos joku ehdottais monopolin purkamista yhdellä kertaa ja verotuksen asettamista muun maailman tasolle, niin ei tarvis vääntää kompromisseja? Vai laitetaanko kaikki vaan lukkojen taakse? Kieltolaki ja kovaa teetä?
Melkosta popcornia koko touhu. Tulee mieleen vain Stadin väännöt yhestä museosta ja jostain kasvisruokapäivästä. Korkeasaaren apinahäkissä tapahtuu lisää juttuja lähiaikoina. Meanwhile vähän laulattais:

 
Tule hallitus, täytä tarpeeni nyt, veronmaksajan perusoikeuteni, maksakaa sosiaalitukeni, täyttäkää lottokuponkini, ja olen taas ihmiseksi syntynyt.
Vaan Alko se elää ja puska se palaa, mikään ei muutu, harmaata ei monopolista puutu. Keskusta se vatuloi ja persut kapuloi, muilta ei kysytä, kun toimittajalla ei sytytä.
Eläköön kuollut keppana, kohta sinut laitetaan kalterien taa, alkokorttia, lukkoa esiin, Juhakin sanoi: Juoskaa jo hakemaan.
Välispiikki: ”Monopoli ja hallitus.. Pelastakaa mut. Joskus viinanvaara uhkaa ja meitä alle kuutta miljoonaa alkoholistia pelottaa”.
Ei antisankarimme meitä jätä yksinään. Kun limuviina alle kuusiprosenttisena voi tuhota tämän maan. Kun kukkahattu heiluu vaan, takkia kääntämällä ja vääntämällä hallitus tulee, hallitus pelastaa. Hallitus pelastaa. 



Kieltolaki tuolla, vapautus toisaalla. Ei mennä ..ttu mihinkää


tiistai 23. toukokuuta 2017

Matkaraportti: Tallinn Craft Beer Weekend 2017


Minulta on viimeaikoina usein kysytty missä Tallinnan matkaraportti viipyy ja miksei siitä ole kukaan kirjoittanut juuri mitään? ”Siel oli kaikki niin lärvit, ettei kukaan muista mitään” Totesi eräs toveri vastikään. Mutta niin miksi ei?
Mietin tätä hetken, mutta oikeastaan minulla ei ole viimevuotiseen mitään lisättävää. Eikä oikeastaan mitään halua puuttua siihen mestariteokseen, jota tuo edellisvuotinen teksti oli. Harva jatko-osa yltää muutenkaan ensimmäistä paremmaksi ja tänäänkään Imperiumi ei iske vastaan.

Lauttamatka oli samanlainen helvetin esikartano kuin viimeksikin. Suosittelenkin Tallinan lauttaa läpileikkaukseksi suomalaisen sielun syvimpiin vesiin. Sieltä löydät kaiken sen viihdykkeen, mitä ilmeisesti me kaikki kaipaamme.. Baarin ja Pubin. Näiden erona on vain se, että toisessa tuolit ovat mukavammat. Molemmat vuorottelevat trubaduurin, joka vetää minkä tahansa Dylanin biisin kunhan toivoo Knockin on the heavens dooria, sekä sen tangomarkkinoiden kolmosen vuodelta kakstuhatta jotakin nojaamassa mikkiin vielä väsyneempänä kuin itse. Ja kun jompikumpi kyllästyy kaivetaan vuoronperään sitä v..n karaokea esiin. Eldankajärven jäätä ja muuta taakse jäänyttä elämää. Vaikka kuinka kaipaisin tupakansavua ja pajatsoja tuohon Kaurismäkeläiseen maailmaan, niin viimeistään paluumatkalla alkaa Veikot ja Penat linjaushumalassaan ärsyttämään. Onneksi Marja jakaa tiskillä jonotusoppia. Älykkäimmät ovat paenneet ruumaan menevän portaikon taakse luurit korvillaan katsellen pimeydestä, messinkikaiteiden takaa kuin metsän pelokkaat eläimet tuota sodomaa. Entäpä muksut? Nykivät Penan ja Veikon hihasta paf:n ei voittoa koneisiin pennejä, koska Ville Viikinkikin siirtyi Marjan kanssa ottamaan vähän Sorbusta ja Ruskaa. Kannella ylioppilastytöt laulavat yhdessä kuplapäissään ja loput ovat vallanneet Delin ”vain ruokailijoille” paikat katsellen ikkunasta apaattisesti ulos toivoen tämän piinan päättyvän mahdollisimman pian.
Tulevalle vuodelle mietinkin jo kansipelejä pelastusveneen alla.
Voi viikinkejä, voi viihdepäälliköitä. 

Matkakaljaa paatin aulassa. "Eihän tätä kestä selvinpäin"

Entäpä festarit itsessään? Samaa huttua kuin ennenkin uusilla mausteilla.
Toki paikalla oli varmaan yli puolet kotimaisesta pienpanimokentästä. Nämä kotimaan uljaasti Puskan tuulimyllyjä vastaan ratsastavat Don Quijotet mäskimelat tanassa. Siis aivan tuhannen päissään maistelemassa vapauden tuomia virvokkeita, niin minäkin.
Haistelimme uusia trendejä, mutta sen pikemminkin hämmästelimme niiden puutetta ja suomalaisten halua jonottaa. Eräällä belgialaispanimon Ruotsin haarakonttorin putiikilla oli kaiketi ämpäreitä jaossa. (Okei kyllä osa tavarasta tulee myös länsinaapurista).
Se toinen vuosikymmenen hypellä ratsastanut oli väsynyt ja toi tapahtumaan tarjolle jopa Punk IPA:a. Huisia. Oli siel myös se Tanskan haarakonttori, mutta ei siel mitään olutnörttikamaa ollut.
Tarjonnasta pystyi päätellä kolmekin asiaa:
  1. Sour on lisännyt pinta-alaa. Mikä ihmetyttää minua kovin, mutta toki se tarjoilee kikkailuun entistä enemmän mahdollisuuksia.
  2. Kaikki Imperial Stout on nykyään nimiltään niin pitkiä, ettei niitä jaksa kirjata ylös: Massivehyperbomb barrel aged in bourbon and oloroso barrels with dark chocolate, ethiopian coffee, madagascar vanilla and twisted with shennanigans.
     
  3. Silti ihmiset tykkäävät perusbissestä. Meinaan Karjala oli äänestetty festarien parhaimmaksi olueksi. Ainakin hetkellisesti. Ihan mahtavaa.

Nykyinen paikka Kulttuurikatel oli helkutin päheä, joskaan ei aivan yhtä rappioromanttinen, kuin viime vuotinen. Sillä survivor-moodilla, jota jokainen tuleva rantojenmies tarvitsee pysyäkseen lämpimänä veneiden ja siltojen alla.
Ruokaa oli jo paremmin kuin viimeksi, joskin ulkona (onneksi ei satanut..), mutta jonot venyivät nytkin paikoin runsaiksi.
Oluiden osalta valikoimaa oli runsaasti, mutta sellaiset todelliset helmet loistivat poissaoloaan. Kenties ne löytyvät pian koittavasta Lahen SOPP:sta? Tiiättehän.. ”Tehtiin tällain Apa ja laitettiin siihen vähän tilliä sekaan”. Se toinen paikalle vaivautunut panimo repäisee ja tarjoilee kymmenen erinimistä, mutta samanlaista keskinkertaista IPA:a.
Mut hei, onneksi sielt saa Sahtia. Ei meinaan Tallinnas ollu. Eiku, ei tää ei ollu Reittausblogin tribuutti. Fiilis kuitenkin tekee paljon. Mulle festarit ovat sellaisia, joissa olut jää joka kerta enemmän sivuasiaksi sosiaalisoimisen takia. Joten bissestä ei saa sellaisia sävyjä ja sävärejä irti. Meinaan desin annos jääkylmää IS:ää vanhassa teollisuushallissa tuhannen muun ravihevosen kanssa, joiden silmien tilalla on vain lamput, joissa lukee ”mullemullemullemulle” ei tuo sellaista tunnetta, että olutkaan maistuisi niin täydelliseltä kuin se.. No nyt maistuu. Nönnöä. Parveke, Sunshine Reggae taustalla. Lämmin kesäilta ja muuten täydellinen hiljaisuus. 

Tästä voisi aasinsillan kautta puhua Lehen Monky Businness-keissistä. Lehe, jota itse pidän keskinkertaisen ruumillistumana, eli melko täydellisenä pienpanimona? (ehehe). Kaatoi Westyn ihanata 12:ta kegiin ja tarjoili sitä omanaan. Westvleteren 12 on siis yksi kaikkien aikojen parhaimpia oluita reittaamisen historiassa. (Tuoreena jättää vähän kylmäksi, imho). Lehe ihmetteli stuntin paljastaessaan miksei kelvannut? Itse rehellisesti repesin täydellisesti ja tempun ansiosta panimon status nousikin papereissani hetkeksi suoraan Viron kärkeen. ”Ihan mahtavaa, näitä lisää”.
Odotankin innolla sen yhden ruotsalaisen jäätelökoneista valuvan aitoa Kopparbergin sidukkaa seuraavalla kerralla. Oikeastaan aihepiiri hyppäisi jäniksenä nopeasti koko reittauskulttuuriin, mutta ei mennä sinne. Eletään vaan satumaisessa kuplassa mieluummin.

Out of buckets?
Toisenlainen kupla oli kuitenkin edessä heti lähtöaamuna. Vaelsimme suomalaisturismin sydämeen kohti sataman viereistä varastoaluetta. Lootsilla kävi kuhina. Kotimaan busseja oli pihalla, kuin Kampin terminaalissa aamuruuhkassa. Rullakoita, Saaremaa-packeja, turpeita kasvoja, jurrisia tätejä työntämässä lastenvaunuissa hanaviinilaatikoita. Irvokasta, mutta silti niin ymmärrettävää.
Kuten maasta pois muuttava herra tämän totesi tilatessaan viskin jäillä. Miksi jäillä? ”On Suomi köyhä, siksi jää”. 



Pervosti mietin mitä lähialkossa todettaisiin, jos sunnuntaiaamuna olisi ovien edessä parikymmentä bussia hakemassa juomista.. Lisää duunia? Paremmat valikoimat? Matalammat hinnat? Ja sitten minäkin heräsin. Paitsi toki, että jäisivät sunnuntaina nuolemaan tahmaisia näppejään.
Siinä missä raittiusliike odottaa vain sopivaa tilaisuutta kieltää matkustajatuonti odottavat nämä samat laivanlastaajat ja bussien ahtaajat vain edullisen nopeaa yhteyttä Puolaan, tai Latviaan. Sinne satumaahan, jossa se vinetto on vielä halvempaa. Meanwhile kotimaassa kepulat vatuloivat pitäisikö tulevassa laissa lonkero jättää Alkoon vai ei. Lillukanvarsia suhteessa tuontiin.
No kuitenkin. Matkailu avartaa ja Tallinn Craft Beer Weekend vapauttaa. Teretulemast.

-----------------

Ja loppuun vielä muutamat fotot:

Kädet palaa, eikä ees oikeella tavalla
Siisti mesta kyllä





Sauna Sessoon ei toimi suihkussa. Been there, done that

Suomalainen aamiainen?

perjantai 19. toukokuuta 2017

Olutarvioissa: Pyynikin Mosaic Lager ja Dammer Pils


Hikinen iltapäivä taittuu kohti iltaa. Varjot pitenevät ja jano.. Jano on kasvanut. 
Pysähdyn matkalla Aatun valintaan, natsisiwaan, eli Lidliin. Lidl on menneen vuoden aikana nostanut buumin myötä valikoimiinsa muutamia pienpanimotuotteita. Pääasiassa Soria, Pyynikkiä, Suomenlinnaa ja Laitilaa. Sekaan on ujutettu parit Brewdogit ja Paulanerit myös perinteisten Veikkojen, Perlenbacherien ja Grafenwalderien sekaan. 
Silmäni bongaavat hyllyiltä samantien pari uutuutta: Pyyninkin Mosaic Lager ja Dammer Pils. 
Helkkari.. Lompakkoa kuumoittaa, mutta hintalappu on vielä hallittavissa. Samalla mietin menneitä kokemuksiani Pyynikin kanssa. Tummat ovat olleet yleensä perhanan kovia, mutta vaaleissa on ollut enemmän huteja, kuin osumia. Mielessä painaa erityisesti taannoiset Juti ja Fingerpori, jotka no.. Olivat laadullisesti enempi vähempi pilalla. Voisiko kuitenkin puhtaat Lager-hiivat pelastaa? Janottaa. Teen kompromissin ja nappaan molemmat, sekä yhden saksalaisen weissen, ettei harmittaisi jos tulisikin kaksi kotimaista hutia.
Suihkun kautta alan väsäämään vesipiippua kuntoon. Nautiskelun, hekuman ja sodoman turmiollinen kiilto silmissäni siirrän toimistoa ulos. Väännän helposti laulettavaa kotimaista kesäistä humppaa taustalle. Tiiätteks.. Ajellaan Tandemilla, juodaan kesäviiniä ja kuunnellaan sitä suomirokkia. Ihanata. Inhoan karaokea,mutta yhteislauluillat voisivat olla poikaa. Sielussani asuu siis pieni ruotsalainen, joka kaipaa jotakin Skanssenia jokaiseen kylään, jokaiseen kapakkaan? Ei ihan.
Olut viilenee pakastimessa sopivasti, piippu palaa ja kirjoituskone on iskussaan. 


Ensimmäisenä lasiin solahtaa Mosaic Lager. Mosaic on yksi näistä uuden aallon suosituista humalalajikkeista, josta itse povasin muutama vuosi sitten seuraavaa Citraa.
Ulkoisesti kauniin sameahkoa kultaista olutta hennolla vaahdolla.
Jos tuoksussa onkin pientä villasukkaista tunkkaisuutta, mutta alla piilevä vieno trooppishedelmäinen ote mustikkapensaalla viehättää. Jopa siinä määrin, että mietin pitäisikö oluita ja vesipiippua ruveta parittamaan, kuten ruokaa? Jos tämä olisi vähän överimpää tykitystä kenties Adalyan Blue Moon sopisi kaveriksi (mustikka-minttu).
Maussa pieni tunkkaisuus muuttuu ja poistuu. Kevyen viljaista mallaspohjaa, kuivaa keksiä jota humalointi täydentää. Hentoa tropiikkia, sitrusta ja sellaista mosaicin ominaismakua, josta en pääse koskaan kiinni. ”Hedelmää, joka on ollut villasukassa”.
Keveää, iisiä. Grillausbisseä selkeästi. Toimii janoon ja yllättää edellisten pettymysten jälkeen. Pakko korkata se Pils..
Tätä asiaa ajatellessani telepaattinen yhteys toimii taas ja sisältä kaikuu huikkaus: ”Otatko tän oluen täältä kaapista”. Muy bueno.


Dammeri valuu pikamarssia lasiin. Edellistä vaaleampaa ja sameampaa. Vaahto kestää aavistuksen paremmin.
Tuoksu tarjoaa keveää ruohoisuutta, kukkia ja marjapensaan lehtiä. Iisiä, ei suurta jytkyä.
Maussa on hyvin hentoa vihanneskeittoa. Onneksi ruohoisuus ja kukkaketo peittävät tätä. Hennosti maltaista makeutta häämöttää taivaanrannassa. Kokonaisuus valuu kuitenkin positiiviseksi.
Keveää, kohtalaisen raikasta ja helppoa juotavaa. Toki voisi toivoa vielä vähän puhtautta ja pari lapiollista lisää humalaa sekaan.
Oikeastaan loppuun voisi todeta sen miten hemmetin paljon pidän rapealla kädellä humaloiduista pilsseistä/pilsnereistä (suodattamattomista sellaisista). En kaipaa jenkkikamaa niihin, koska eurooppalaisessa humalassa on vaan sitä jotakin joka kutittaa mieltä ihan hemmetisti nykyään. 
Arvosana molemmista:

HLS: 4/10