Huuruisia tarinoita tuopin ääreltä
suoraan suoneen
tykitettynä.
- Uutisia
- Arvioita
- Kotiolutta
- Gonzoa
- Matkaraportteja


lauantai 22. elokuuta 2020

Epäseksikkäät oluet: Velkopopovicky Kozel Dark


 Velkopopovicky Kozel Dark. Kaverien kesken ”Tumma Velko”. Muisteleppas, koska viimeksi nostit tuopillisen tummaa huulillesi? Minäkään en muistanut, joten hitto pakkohan se oli. Okei, minulle tuotti myös pervoa mielihyvää kulkea loistavasti varustetun CM Puuvillan kaikkien craftien ohitse noukkimaan vain ja pelkästään tämä ostoskoriini. Se on vähän samanlainen kertomus kuin se kerta, kun löin vetoa että pystyn viimeinkin kävelemään suosikkiolutravintolani ohitse, siis ohitse. Se oli vaikea suoritus ja tunsin sen piston ja kutsun oviaukolla, sen puisen tuoksun, nahkasohvan narinan, rasvakeittimen öljyn ja kuulin hanasta valuvan oluen kuohun. Kävelin silti ohitse, hikoilin, syke nousi ja ystäväni katsoi suoritusta hämmästyneenä. Päätin juhlia tätä saavutusta kääntymällä ympäri ja tilaamalla meille oluet. En tätä olutta kuitenkaan, harmi kyllä, sitä en ole varmaan Suomessa juonut koskaan hanasta(?)

Kehtaan väittää, että monen lukijan ensimmäisiä kosketuksia ”erikoisoluisiin”, tai ”tummaan kaljaan” oli juuri tämä sama Velko joskus ysärin loppupuolella, tai 2000-luvun alkuvuosina. Minä muistan ensimmäisen kohtaamisemme.
Olin lähdössä 18-vuotiaan nuorukaisen voimalla kylille katselemaan ujosti tyttöjä, mutta kotona piti ensin syödä. Jostain syystä tämä kannettiin ruuan kanssa eteeni ja pyydettiin maistamaan ”pukkia”.
Se oli paksua, mämmiä, vahvaa, pehmeää ja aivan erilaista kuin mikään muu juomani olut.
Joskus vuosia myöhemmin siitä ja tummasta Budvarista tuli niitä ruokakaupan ”GO-TO” bissejä, joita kannoin ämpäritolkulla kotiin. Budi maistui aina enemmän paahteisemmalta ja kuivemmalta, Velkon ollessa se pehmeä ja makeampi. En silloin tajunnut tämän olevan keinotekoisesti makeutettua.
Jossakin vaiheessa viime vuosina kuulin huhua tämän muuttuneen. Luulin tähän hetkeen asti, ettei sitä makeuteta enään, mutta sokeri lukee raaka-aineissa, joten kenties hermesetas on vaihtunut aitoon valkoiseen kultaan? 


Historianörteille kerrotakoon, että panimo aloitti toimintansa vuonna 1874 Velke Popovicen kylässä. Kozel puolestaan tarkoittaa vuohta.Velke Popovicen kylä (n. 2000 asukasta) sijaitsee lähellä Prahaa, eli tässäpä päiväretkille oiva tärppi. Panimotoiminta myytiin 2002 SABMillerille ja  edelleen vuonna 2016 Asahille. Ymmärtääkseni kylässä on edelleen alkuperäinen panimo olemassa, mutta oluet valmistetaan Pilsner Urquellin laitoksella. (Lähteenä Wikipedia, joten virheet ovat mahdollisia).


Se mikä tekee Tsekkiläisistä lagereista niin erityisiä on näiden viehättävä loputon pehmeys ja juotavuus. Erityisesti tumma on järjettömän vaikkea olut valmistaa. Se onko salaisuus pehmeässä vedessä, böömiläisessä maltaassa, vai prosessien loputtomassa suossa, tai kenties vähän kaikessa on arvoitus?
Juotavuus on näissä kenties vielä viritetympää, kuin naapurimaiden vastaavissa.

(Seuraa lyhyesti kotiolut fiilistelyä, skippaa jos ei nappaa, kohta maistetaan)

..............................

Jos olis ihan pakko heittää lonkalta tällaisen resepti lähtisin kokeilemaan jotenkin näin:


85% Lattiamallastettua Weyermannin Pilsneriä

10% Saman putiikin München-mallasta

1,5% Carafa II, kuoretonta. (Tai ainakin just sen verran että väri muuttuu tummaksi, en tsekannu laskurista, kuha heittelen)

3,5% Cara-Pilsiä.

(maun mukaan hermesetasta)

Mäskäisin 64c ja ajaisin yhden keittomäskäyksen, jolla nostaisin lopussa lämmöt ulosmäskäyslämpötiloihin. Pehmeää vettä, maitohappoa ph-säätöön.


15ebu jotakin humalatiivistettä.

Hiivaksi voisi lähteä vaikkapa Wyeastin 2002 Gambrinus. 

3vkoa primäärissä+4-8vkoa vaakatankissa. 

..........................................................

Kozel Dark laskeutuu synkkänä mukiini. Vaahtoaa lähes limonadimaisesti.

Se on juotavuudeltaan muuten ihanaa, mutta sokerinen makeus on minulle liikaa.
Limppuinen, lievästi toffeinen ja sokerinen. Liki mallaslimpparia.
Puhdaspiirteinen klassikkohan tämä on. Dokabiliteetti on kunnossa, joskin satunnainen stoben kohottaja voi pettyä juoman 3,8% olemukseen. Yksinkertaisesti oli hauska törmätä Velkoon vuosien jälkeen, vaikken vieläkään, enään, nykyään (whatevö) pidä sen makeudesta ja sokerisuudesta. Kaadankin edelleen mieluummin tummaa Budia kolpakkooni sen paremman juotavuuden vuoksi. Milloin sinä olet viimeksi korkannut tumman Velkon? Kaikkien vastaajien kesken ei arvota mitään, sillä Blogger, eikä Facebook halua tarjota palkintoja. Mikä pettymys. Lähden nyt korkkaamaan seuraavan tumman lagerini.

lauantai 4. heinäkuuta 2020

Lopulliset vastaukset parhaasta astiasta: Pullo vastaan tölkki


Tölkki vastaan pullo on ikävä ja iänikuinen kiistakapula.
Niin monet ovat ne kerrat, kun olen kuullut jonkun vannovan rakkautta nimenomaan toisen nimeen ja sylkevän toisen pakkausmuodon päälle. Useimmiten se menee niinpäin, että tavisjuojat kertovat kuinka paljon parempaa bisse on lasipullosta, kuin tölkistä.
Toisessa päässä ovat ne monituiset hc-harrastajat, jotka kertovat oluen olevan automaattisesti epäkunnossa jos se tulee pullosta.
Miksi näin? Onko niissä eroja? Ja jos on niin miksi ja kumpi on parempaa? Jos asiasta unohdetaan suoraan astiasta juominen (jossa imho pullo on parempi) ja tuote kaadetaan lasiin, voiko näitä erottaa toisistaan?





























Pohjustetaan väittämiä ja niiden lähteitä.
Ensimmäisenä on fiilis ja ajatus toisen olevan ylivertainen. Nostalgisesti pullo puhuttelee monia, mutta sitten taas tölkki on valon pilaavan voiman suhteen ylivoimainen. ”Mä tiesin pitkään yhen paikan, josta sai Olvin kolmosta lasipullossa ja lopulta ostin ne loput. Hitto kun ei saa enään kaljaa lasipullossa, tölkki on metallinen ja pilaa fiiliksen”. ”Tölkki on moderni, kevyt kantaa, ei kilise, suojaa, ekologinen ja laadukas”. Tunteita. Tunteet ovat juomisessa hyviä, mutta insinöörimäisesti lähestymme asiaa faktojen kannalta ja hylkäämme molemmat näkökulmat.


Usein kun kysyn keskustelun lomassa sen oleellisen kysymyksen: Oletko juonut samaa erää, siis yhtä vanhaa olutta molemmissa muodoissa pöytään laskeutuu hiljaisuus ja vain se preerialla pyörivä risukasa kulkee pitkin pöytää ja sirkat sirittävän äänettömyydessä. Niin.. Ikäero kuitenkin tekee paljon eroavaisuuksia.
Toinen poikkeava piirre, etenkin voimakkaasti humaloitujen, eritoten kuivahumaloitujen oluiden kohdalla on se, että mistä kohtaa tankkia kenenkin yksilö on peräisin. Siinä on valitettavasti eroa. Toinen voi olla ihanan trooppishedelmäinen cocktail ja toinen todella dänkin pihkainen pommi.

Kolmas erottava tekijä.. No mennään siihen aivan lopuksi, sillä palan halusta juoda bisseä. Se on ihanaa. Minulla on sellainen etu tänä iltana, että edessäni on kaksi täysin samasta erästä astioitua ja viikon erolla yhtä vanhoja tuotteita sekä pullossa, että tölkissä ja vielä sokkona. Tyylinä Pils, eli IPA:n verrattuna erot ovat minimoitu.

Ulkoisesti molemmat näyttävät aivan identtisiltä ja vaahtokin laskee molemmissa aivan samaa tahtia jättäen pitsiä lasiin, eli puhtaat lasitkin.
Tuoksussa kuvittelen toisessa erottuvat humalaa enemmän, mutta voi mennä sen piikkiin, että kuvittelen vain. Session edetessä en havaitse tuoksussa eroa. Joko siihen tottuu erojen ollessa hiuksen hienoja, tai sitten eroa ei oikeasti ole.
Juodessa toisessa katkero tuntuu snadisti enemmän kurkussa. Hämmentävää, pyydän tarjoilijaa maistamaan ja hän kertoo saman, vaikken maininnut hänelle tästä mitään.
Tässäkin yhteydessä loppua kohden erot sumentuvat.

Tärkein kysymys onkin: Kumpi on parempaa? En osaa sanoa, sillä molemmat menivät ristiin ja lasien loppuessa sanoisin molempia aivan samanlaisiksi. Kumpi on kumpi? Minä en rehellisesti uskalla edes arvata. Kumpikaan ei maistu metallilta, hapettuneelta, tai haisunäädältä (auringossa olleelta). Todennäköisyys osua oikeaan on siis ½, eli tässä tapauksessa täysin irrelevanttia.


Olen lievästi yllättynyt ja toisaalta sitten taas en. En tiedä alkaisiko puolen vuoden kohdalla eroja löytymään, sillä molemmat yksilöt ovat alle kuukauden ikäisiä.
No mikä sitten on se kolmas tekijä? Astiointi. Teknisesti eroja syntyy molempiin aivan täytön mukaisesti. Eli kuinka hyvä täyttökone on kyseessä hapen suhteen. Jos kyseessä on hyvä laite, jonka täyttö on säädetty hyvin ei astiaan pitäisi jäädä juurikaan happea.
Luonnollisesti tuote on pystytty ennen astiointia ryssimään sen miljoonasti, mutta jos oletetaan että kaikki muu on reilassa on viimeinen ja usein se vaikkein steppi, pullotus/tölkitys.
Luonnolisesti voisi luulla, että jos tuote on sama ja koneen säädöt samat, ei tässä olisi mitään vaikeaa. Luulisi. Kyseessä on tuote, jossa on X-määrä karbonaatiota, lämpötilassa X, joka menee laitteeseen, jossa paineilma, hiilidioksidi, sähkömoottorit, paineessa oleva neste, vaikuttavat toisiinsa. Se ei ole koskaan samanlaista, vaan säädöt haetaan sormituntumalla astioidessa. Hävikkiä syntyy, bisseä valuu viemäriin kymmeniä litroja. Astiointi on taitoa, tekniikkaa, ennakointia, teknistä taidetta. Vähän kuin ajaisi kilpaa, kaikki on herkkyyttä ja oikea-aikaista aavistusta. Huonoilla vehkeillä se on kamppailua ja toisessa ääripäässä huippuunsa viritetyt isojen panimoiden linjastot.
Oikeastaan tämä olisi äärettömän hieno testi tehdä jollakin luokkaa Koffin tuotteella, mutta koska pullot ja tölkit eivät nykyään juurikaan kohtaa toisiaan lienee tämä kuvitelmaa.

Mikä sitten on oikeasti paras astia ja paras tapa?

Tämä on helppo kysymys, se on kegi ja sellaisen ravintolan hana, jossa ne helkkarin piiput pestään itse ja usein. Sellainen jossa kierto on riittävää, sillä jopa sillä Karjalalla on järjettömän suuri ero kun otetaan mesta, jossa joku Hartsulta käy ehkä kerran kuussa pesemässä linjat ja tavara seisoo linjassa viikkoja. (hyi, s..na). Tällaisissa paikoissa pullo, tai purkki on varmasti parempi, vaikka puistossa nautittuna. Puhuvat vastuullisista ravintoloista ja niissä valvotuissa oloissa nauttimisesta, mutta jos nämä ovat vaihtoehdot, jään mieluummin puiston penkille nauttimaan A:ta.
Tuore avattu kegi ja puhtaat hanat. Silloin sen pitäisi olla yhtä hyvää, kuin suoraan panimon tankista. Tai oikeastaan useimmiten parempaa. Meinaan tankista suoraan laskiessa tavara on useimmiten flatimpaa mitä lopullinen tuote johtuen tankkien näyteventtiileistä (ellei ole hyvät venat).



 "Lyhyesti, älkää tulko panimoon duuniin mikäli oikeasti haluatte nauttia oluestanne tietämättä siitä mitään."

Se on vaatinut järjettömän määrän työtä, kirjaimellisesti verta, hikeä ja kiroilua. Putkissa poltettuja ruumiin osia, lipeällä ja peretikalla syövytettyjä käsiä, jalkoja, kasvoja.
Kummarreltu oudoissa asennoissa, nosteltu satoja kiloja mallasta, lapioitu tonneja ja kaikki pakattu käsin. Nosteltu useita tonneja lavalle, eikä niitä nosteta oikeaoppisesti, vaan paskottu selät, nivelet ja muut. Syöty särkylääkkeitä, jonotettu fyssarille ja toivottu että aamulla ei koskisi niin paljoa.
Ei tarvisi ajatella pullosta juodessa, kuinka moni käsi ja hanska siihenkin on koskenut.
Yksitoikkoista, monotonista raatamista, että sinä voisit nauttia ihan hiton hyvää ja fressiä bisseä, jonka markkinointi on liki laitonta ja jonka verotus viimeistään ajaa yrittäjät raivon partaalle miettiessä saako lauantaina metwurstia voikkarin päälle, vai vedetäänkö tänäänkin vyötä kireämmälle katsellen päivän postipateja ja viinaa kotiovelle.


Se on kuin kasvattaisi lapsia, joistakin tulee kivoja, joistain ei. Toiset ympäristön, laiterikkojen, liian pitkiksi venyneiden päivien jolloin suoneen tykitetty Gevalia ei auta jaksamaan, kun rahtikuskit ovat myöhässä, tai eivät tule ollenkaan ja täyttökone viskoo korkit mieluummin lattialle kuin pulloon, eivät ole timanttia mutta ihan ryypättävää. Silloin kun se lapsi päättää käydä vähän lisää astiassa oltuaan kiltisti tankissa. Kun siivilä on tukossa ja NEIPA tankin pesu roiskii humalasakkaa pitkin ainoita kuivia vaatteita. Ja kun Untappd väki juo hanasta viidellä pillillä vihaten jokaista katkeraa kyyneltä, me hymyilemme silti, koska kaikesta huolimatta rakastamme sitä mitä me teemme, emmekä hitto vie tiedä mitään parempaa. Näyttäkää minulle tavis pienpanimoduunari, niin minä näytän pihan ilman voikukkia, tai rehellisen poliitikon.
 Siksi me, kilpailijat, pidämme yhtä ja hengaamme mielellämme keskenämme koska me tiedämme mitä se stobe vaatii, oli se sitten pullossa, tai tölkissä.


maanantai 11. toukokuuta 2020

Salakapakassa,eli ehdottoman kielletty kokemus


Synkkä keväinen yö. Kaksi amista ajamassa bemareilla pitkin kaupungin katuja. En näe karvanoppia, ajat muuttuvat, autot eivät niinkään. Minäkään en, paitsi osin kokonaan, osin en ollenkaan. Sama julkea tasapainoilu oikean ja väärän välillä tiedostaen molemmat puoleni. Harmaan sävyinen maailma, joka tänään eläisi jossakin 50-luvun film noir-henkisessä elokuvassa, vaikkei minulla olekaan popliinitakkia tai fedoraa. Olispa. Pukeutuisin näin, jos se ei herättäisi huomiota ja juuri sitä koitan hupparissani ja bensalenkkareissa välttää. Illan teema on ehdottoman undercover, ug, paheellinen ja riskaabeli. Vaikka olenkin vieras, silti ehdottoman kiinnostunut. Vähän kuin olisi menossa johonkin kinky-bileisiin Lohjalla. Naamioita, sääntöjä ja dresscode. Katsoa saa, ei koskea, mutta ehkä. Ehkä sekin on mahdollista. Korona-aikana tämä on hieman typerää, mutta uteliaisuus, seikkailu ja tarina vievät tässä voiton. Taivas ei tiedä sataako vettä, räntää, vai rakeita. Vastatuuli on vakio.

 Morotamme (..ttu mikä sana) torilla. Ynseät kerrostalot ympärillämme kaatuvat päällemme. Porin tori on yksi Suomen rumimmista joissa olen vieraillut ja kyllä olen nähnyt myös verrokkeina Kouvolan ja Kotkan toriaukeat. Betonibunkkerit nauravat vieressä kun sytytämme nortit ja vaihdamme turvasanat. Korkkaan taskusta viileän, tai taskulämpimän Imperial Stoutin. Ota huikkaa suoraan pullosta, 10% lämmitystä tuulessa. Se lämmittää kuin petromax teltassa. Siis väärällä tavalla. Samanlainen tunne, kun upottaa kätensä tulikuumaan astiaan, jossa on kylmää vettä. Aivan kieroa.
 Tuttavani naukkailee jallua. Puupää ajaa ohitse. Toivottavasti bemmien perässä, mutta kohennamme molemmat takkiemme kulmia ja jemmaamme pulloja piiloon. Onneksi torilla ei ole muita, alle 10. Mielettömyys. Se on vahvasti läsnä kaikkien post-apokalyptisten tunnelmointien kera. Mietin onko tässä järkeä? Olen menossa baariin. Salabaariin. Ei mihinkään Trillby&Chadwickiin, vaan oikeasti maanalaiseen. Ei yksityiseen vaan yritykseen. Jeesus. Tämä on oikeasti kiellettyä. Ristiriitaiset ajatukset kulkevat päässäni alkaen siitä kuinka paljon olisin kuukausi sitten naurannut ajatukselle mennä kippolaan, kuin 40-luvulla Puolassa vastarintaliikkeen kokoukseen, tai Suomessa Seliön saarelle laulamaan Kirkan ”Hengaillaan”. 

Tämä on väärin, haluan kääntyä ympäri, mutta alkoholi, jännitys, paheellisuus ja halu nauttia yksi kylmä kuin ihminen oikeassa maailmassa vievät voiton. Koputus on oikea, ovi aukeaa ja astumme sisään. Meitä mittaillaan katseella. Valot heittävät ulos, mutta jalat astuvat sisään. ”Yhdet nopeat tähän järjettömyyteen ja toiset että saan silmäni auki”. 


Kostea huulillani koen oloni vapautuneeksi, vääräksi ja vastenmieliseksi. Tiedättehän; sellainen olo kun baarissa joku alkaa soittamaan suutaan siihen malliin, että tiedät ettei tästä pääse ilman painia tai jeesusmoodia lävitse. (aka käännä poski kun lyö ja kysy: Tää oli ilmainen, mutta haluuks sä oikeesti kuinka pahasti pataan). Eli se tunne kuinka koko kroppa valmistautuu taisteluun, stressitila, ei nautinnollinen, en pidä. Samalla vakuuttelen itselleni, että kaikki on ok, paniikkia ei ole. Tämä tunne-elämän hurrikaani pyyhkii New Orleansin Mardi Grasiani pahasti. 
Oikeastaan haluaisin kotiin. Oikeasti haluaisin v..ttu istua tässäkin luolassa alas, katsella humaltuvaa seuruetta sen aivan liian matalalla olevan lampun takaa punoen juonia, miettine maailmanvalloitusta ja kumoten isompaa kolpakkoa. Pitäisin siitä, voisin jopa sulattaa hetkeksi sen mistä porilainen maailma alkoi, siitä kun Ässäjumala sanoi ”TUA”. Yh, vähän nousi oksennus kurkkuun jo ajatellessa. Kokemus on aivan mielenvastainen. Pelkoa ja inhoa, innostuneisuutta ja rakkautta. Ihan kuin olisi omenavarkaissa, paitsi nyt realiteetit puskevat liikaa. Silti jumalauta. Miten tällainen tunne voi muotoutua näin nopeasti, että baarissa käynti on kuin kävelisi Lahden rautsikan thai-hieronnasta sisään ja kuvittelisi sen olevan oikeasti laadukas kokemus.

Minua ravistellaan tästä elämästä toiseen. Realismi kevätyössä on yhtä inhottavaa, kuin piri pinnassa sörkan metroasemalla. Liian nopeaa ja liian päällekäyvää. Eikä miulla koskaan ole kahta euroa bussiin. Syöksymme erinäisiä hetkiä ja juomia myöhemmin takaisin lähtöpisteeseen. Joudun ehkä lämmittämään saunan, polttamaan vaatteeni ja tykittämään elohopeaa suoniini. Mitä näitä puhdistusriittejä nyt onkaan. Aloitan kuitenkin hakemalla taskulämpimän kebabin kotiin. Sellaisen, joita tästä kylästä saa kymmeniä, jotka eivät oikeasti poikkea toisistaan mitenkään. Samasta tukusta, samasta pakastimesta on ammennettu isänmaan kebabit jo iäisyyden. Mikroaaltouuni kilahtaa, eurot muovilta vilahtaa ja sielu kiirastuleen vilahtaa. Dante kirjoitti vissiin samasta reissusta pari vuotta aiemmin, en spoilaa, tietäjät tietää. Silti:

Eli onko kokemus itsessään arvokkaampi, kuin lopputulos. Voiko virtuaalinen Skypekupittelu ohittaa jatkossa entistä enemmän sen tunteen kun kävelen paikkaliskippolasta sisään ja tilaan ison stoben?
Muuttaako Korona käyttäytymistämme? Onko viimeinkin käsillä introverttien vallankumous?


En tiedä, mutta tiedän jo tähän mennessä, että vihaan tällaista perussuomalaista märkää päiväunta jossa kaikki on aidattua ja sekään ei kelpaa. Tämän kriisin aikana olen ollut huojentunut siitä, että meillä on kerrankin täysipäinen hallitus joka tekee asiantuntijoiden lausuntojen mukaan päätöksiä, eikä souda ja huopaa kulloisenkin tuuliviirin mukaisesti, mitä eräs oppositioporukka on sumeilematta twitterissä huudellut. Onhan se nyt ihan s..tanan outoa, että yhtenä päivänä närästää jokin ja tovin kuluttua kun sitäkin on rajoitettu pitäisi samantien olla tekemässä toisin. En nimeä tavallisia tavioita, enkä yhtä alati itkevää veropakolaisveikkoa. Sic transit, jne.


En varsinaisesti yllättynyt myöhemmin, kun kuulin salabaarin kärynneen hyvin nopeasti virkavallan ratsiassa, mutta tämä aikahan on oppimisen ylistystä.
 Tiedän myös että pöydillä tanssiminen Martti Vainaan-Pelimiehen tahtiin, kotona, on helvetin perseestä. Tiedän, että olohuoneessani eivät jalat tartu kiinni lattiaan ja että villasukat jalassa jokainen osaa moonwalkata. 
En tiedä kuitenkaan miten selviämme ilman euroviisuja, kaikkea kesän mahdollistavaa yhteisöllisyyttä, Tehareiden paluuta, Jättömaan peruutusta, kaiken siirtämistä alkaen omista häistämme, niin.. Tämän piti olla viimein "the vuosi".

Voin kertoa olleeni hyvin maissa, vaikkei varsinaisesti mikään ole elämässämme sinällään muuttunut. Samalla tapaa töihin ja takaisin. Ei etäännyytämistä, emme sinällään tunne ketään täällä, joten sosialistinen etäisyydenotto on vakio. Huvien ja kaiken sulkeutuessa sitä huomaa vain kaipaavansa itsestäänselviä asioita, kuten piipahtamista yksin parille, tai toivomaan, että joku puhuisi Itä-Suomea, saisi kuivan lohileivän, muikkukukon tai uhoaisi sekavana nakkarijonossa.

Näkisi Kymijoen kuohuavan paskaisena ja toivoisi ettei tarvitsisi koskaan uida siinä. Voisin vaihtaa konjakin jallukolaan, lökärit farkkuihin, laittaa bleiserin päälle. Nauttisi torikahvilasta aamulla viideltä torkkarin, munkin, kahvin ja kolmen jannun pillimehun. Kulkea mutteriin raskaita verhoja ja kadonnutta 60-lukua katsomaan ja toivomaan poken heittävän ulos ennen sisäänpääsyä meidän molempien vuoksi.Nähdä Pohjolatalon ja ihmetellä tuota kolossia. Lähtisin mieluusti aikamatkalle kohti hansakorttelia, Kymenlaakson kulttuurinkehtoa, Vaakunan pinkkejä seiniä kohden. SDC-radio soisi ja pikkupäissään kulkisi tuhannenmakkurinaukiolta rubiinista monttuun.

Tiettyjä yksityiskohtia, makuja, tuoksuja, tunnelmia miten jokin neonvalo on ikinä pystynytkään polttamaan pienen lapsen verkkokalvoille sellaisen jäljen, että se etsii samaa tunnetta, samaa kokemusta, samaa hedosnistista olevaisuutta läpi helvettien, muttei koskaan löydä, ei tunne, eikä koe.
Retrosti kaikki on pilalla, mutta paremmin paketoidusti. Nykyään mietin lähinnä käsidesiä, hazmat pukuja ja pidän tätä vappua äärettömän kummallisena. Istun eristyskopissa kuunnellen lähinnä vappulauluja haaveillen CityPubia paremmasta vapaudesta ja nostan sille lasin, tuopin, tai pahvimukin, suoraan pullosta. Pääsispä kapakkaan, oispa festareita, oispa vapaus, eikä kahleita. Halkola, Chydenius ja Oksanen, Eino, Pena sekä John.






"For Do you hear the people sing?
Lost in the valley of the night
It is the music of a people
Who are climbing to the ligh the wretched of the earth

There is a flame that never dies
Even the darkest night will end
And the sun will rise."

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

5000 ja reittauskulttuurin joutsenlaulu









5000 reittausta ja siihen lopetin. Reittaamisen siis. Tästä piti uutisoida kyseisen oluen kera jo vuosia sitten. Se jäi ja nyt en edes muista mikä oli viimeinen arvioimani tuote. Ehkä se kertoo jotain koko genrestä, tai suhtautumisestani siihen. Kenties jotakin suhtautumisen muutoksestakin. 
Jos palataan jonnekin kymmenen vuoden taakse. Siihen aikaan jolloin Tuopin Ääressä aloitti, elimme aivan toisenlaisessa Suomessa ja maailmassa. Silloin ruokakaupan jännin olut oli ehkäpä Nokian Elowehnä, tai joku eksoottinen ja helvetin kallis britti-bitter. Silloin Alko oli näennäisen edullinen. Ayingerin Bräu-Weisseä sai alle 2,5€ pullon, Koffin, edelleen, erinomaista Porteria 1,7€/pullo ja spessupuolelta vaikkapa Slotskällansin IS kustansin 3,23€ ja Nönnön IPA reilusti alle vitosen. Siis silloin, kun Nøgne Ø edusti hekumaa, laatua ja isoa pulloa. 

Silloin oli luontevaa maistella miltei kaikki uutuudet, kirjoittaa niistä, jakaa kokemuksia, informoida. Nykyään lukiessani vanhoja juttujani paistaa pelkkä myötähäpeä. Kirjoitusasu paikoin puistattaa ja ne kuvat sillä kämäisellä pokkarilla, jonka tason ylittää nykyään marketin halvinkin luuri. 




Blogin ekoja kuvia. Erinomainen bisse edelleen.




Pyrin muutenkin välttämään näiden lukemista, sillä muuten en voisi koskaan julkaista mitään. Toiset kutsuvat sitä perfektionismiksi, toiset Jack Kerouac-syndroomaksi. Asiaan takaisin.
Reittaaminen oli blogien leipä ja siihen oli aikaa, paikka, halua. Silloin ei halunnut taklata alan muita aiheita, koska tunnisti ettei ymmärrä, tai halua kirjoittaa ns. ”oikeita” juttuja. 
 
Olisi pitänyt. Olisi pitänyt markkinoida, tehdä paremmin, myydä, brändätä, jne. Minut paremmin tuntevat ihmiset tietävät tämän dualismin. Toisaalta tekis, yleensä taas ei. Aihe, joka ansaitsisi oman iki-ihanan artikkelinsa muodikkaasti voimaannuttaen ja peraten omia henkilökohtaisia koukeroitaan. Valkoisia kuvia ja paljon feelgoodia. Hitto mulla karkaa mopo näillä harvoilla kerroilla kun kirjoitan, anteeksi. 

Jossain kohtaa muutin koko reittausfilosofian enemmän kännissä ja läpällä arvioiksi. Se oli kivaa aikansa, mutta lopulta oli todella vaikea scorettaa exceliin oikeita pisteitä. Olut on paitsi niin hiton tilannesidonnainen, että tuurisidonnainen tuote. Jos ensimmäisen nujertaa tulee vastaan kysymys:
Minkä ikäinen, mistä kohtaa tankkia, kuinka kauan kegi ollut hanassa, jos hana. Onko pesty, millainen stobe, millainen lämpötila, onko eränä millainen, jne. Koffin ollessa kyseessä ei tarvitsisi murehtia tällaisia. Suodata, pastöroi ja nauti kesästä, aina samaa. Paitsi juotaessa paskaisista hanoista. Sellaisesta kolmatta viikkoa auki olleesta tynnyristä ja rasvaisesta muovituopista. Smooth. 

 Vertailukelpoisuus ei toimi, vaikka kuinka päivittäisi aina ns. parhaimman kondiksen perusteella maailmassa jossa olutta kasvaa nykyään puussa. 





Puistokalja on aina pop. Ei mitään hajua mikä, mut väliäkös sen, muistan ketkä olivat läsnä.


Oli aika lopettaa. 5000 reittausta tuntui reilulta. En tiedä paljonko se olisi nykyään. Paljon enemmän ainakin. Kiinnitän edelleen huomiota siihen mitä juon, miten, mistä, miltä se maistuu, onko virheitä, mitä siinä on ja miten se voisi olla parempi, sekä myös miten se muuttuu iän myötä. Pyrin edelleen aktiivisesti maistamaan mieluummin planeetan parhaita, kuin naapurin ihan kivoja bineksiä. Minua kiinnostaa edelleen ihan helvetisti mihin olutala etenee, millaisia juomia halutaan juoda, mitkä trendaa, mitkä ei. 
Mennä mukavuusalueen ulkopuolelle, löytää juomia, nauttia niistä ilman stressiä kirjoittamisesta ja arvioinnista. Mulle olut, siideri, lonkero, viski, rommi, cocktailit, tai vaikka limppari, ovat aina olleet ja toivottavasti tulevat aina olemaan osa sosiaalista kanssakäymistä muiden kanssa. 


Liika reittailu rajoittaa tätä ja ajan ollessa entistäkin vähempää haluan mieluummin käyttää sen ajan lipittämällä jääkylmää lonkeroa saunassa hyvien ystävien kera, kuin kirjoittamassa festareilla arviota jostakin 33p/3 tähteä, ihan kiva apa, raikas, sitruunainen ja karamellinen. Olisko Citraa tässäkin? Menee ihan hivenen IPA-osastolle katkeroiden puolesta, myöskin lievä tunkkaisuus syö pisteitä. Luonnollisesti myös työnikin rajoittaa tätä osastoa. Joku vääräleuka kyselikin miksen reittaa kotimaisia bissejä enään? Vastasin, että lupasin kirjoittaa vain hyvää:D 






Kyllä, mä olen laittanut paperia tulpaksi, koska ei ollut jäätä kannella, eikä jääpalakonetta messissä. Social.
Ei vaan Suomessakin taso koventuu koko ajan. Se on perhanan hyvä juttu. Nykyään Suomessa tehdään sellaista bisseä, että vuoden 2010 tasolla se saisi monen hifistin sukat pyörimään jaloissa. ”Uuu, tää IPA-buumi rantautuu viimeinkin Suomeen jäätävän tykillä tavalla ja ennen muita pohjoismaita”. Onneksi ala etenee, koska jos joutuisin juuttumaan tälle tasolle voisin tiputtaa pyyhkeen kehään ja lopettaa.


 Toki kehitys tuo paljon siistejä innovaatioita, kokeiluja, tyylejä, laitteita, raaka-aineita ja ennen kaikkea ihmisiä. Se mitä haluaisin tulevina vuosina nähdä olisi monipuolistuminen. Jos matkustan maakunnista muualle eivät taulut tyylien lukumäärissä muutu. Kymmenkunta vuotta sitten oluttyylit ravintoloissa olivat maakunnissa tätä: ”Vaalea Lager, vaalea lager, pils, hefeweiss, joku apa”.
Isoissa kaupungeissa taas sai aivan mitä vain: ”IPA, vaalea lager, esb, belgityylinen ale, apa, saison, wee heavy, porter, hefeweiss, jne”. 


Nykyään tilanne on kääntynyt. Maakunnissa se on: ”vaalea lager, apa, IPA, pils, IPA, IPA, imperial stout”. Ja vastaavasti etenkin pk-seudulla: ” IPA, NEIPA, pastry-whatevö, sour, sour, NEIPA, NEIPA, sour”. Minulla ei lähtökohtaisesti ole mitään yhtäkään tyyliä vastaan, mutta yksipuolistuminen on minulle kuin paluu aikaan, jolloin sai valita nelosen ja kolmosen väliltä. Hellurei, kunhan on sarjakuvahahmot tölkissä ja mahdollisimman paljon adjektiiveja nimessä. 







Muistan, että tää pyöritti villasukat Lahen torille ja takaisin

Viimeistä virkettä jos vertaatte joitakin rivejä ylempään, ymmärrätte tämän minua koskevan jakautuneisuuden. 5000-arviota. Se on hyvä. 10 000 olisi pelottava. Sehän velvoittaisi jonkun pienpanimon tekemään jotakin väkisin väännettyä, eiku mä olisin tehnyt itse sellaisen mango-vadelma-sabro-galaxy-kaura, siis anteeksi. Imperial Ducks Dry Quadruple Hopped (IDDQD-H)
Quackermalted oatmeal fruited pastry pale ale with juicccccccccccyfrruuuit feat. Nitro.

Sitten mä heräsin. Se olisi liikaa.
Eikä olisi. Pelkästään litran tölkeissä ja 3l Erloissa, kunhan perustaa panimon eteen leirikoulun yöksi ja laulaa mun kanssa Kumbayaa juoden pelkkää Bud-Lightia. Lupaan että etiketissä olisi joko pingviini, ankka, joutsen, siili, pöllö, tai norppa. Oikeestaan kaikki voisivat olla, siis  6/5 eläimet.

Miksi Bud-lightia? Koska Anheuser on universumin paras panimo. 
Toivottavasti sattui. 
Just try to deny. Please.
Olut on hauska asia. Älä ota sitä vakavasti.







” 5000 This is the end of ratings my friend,I can't forgive, I won't forget

On and on, we untapp beers and
On and on, the ratebeer wars wage on and On and on, we sing our song for more, for more ”





maanantai 27. tammikuuta 2020

2020 ja olutmaailman epätrendikkäät valinnat

Jotenkin olisi tylsähköä ennustaa tämän vuoden trendejä olutskenessä, sillä kaikki on oikeastaan jo nähtävillä. Sen sijaan ajattelin ennustaa ja kertoa kaikkea sitä mikä ei tunnu kiinnostavan ketään ja mitä ei tasan tule tapahtumaan.
Miksi? Ehkä tämä on vain sisäsyntyistä underdogien tsemppaamista, sekä pieni näpäytys olutmaailman ja hanataulujen tyylilajien kutistumiselle, että itseni ruoskimista.
Tässä on siis sekalaisessa järjestyksessä: TOP 12 Kaikki se mikä ei kiinnosta, mutta jossa olisi pengottavaa paljonkin.
 Tästä tuli hieman sellainen Pasa&Atpo tyylinen ”Eniten vituttaa olutkulttuurissa”, mutta kestääkähän tämä kieliposkessa suoritettu itselleni ja alalle irvailu.


  1. Englantilainen humala.
    Nuo puumaiset, kukkaiset, marjaiset, oudoilla tavoilla hedelmäisiä ja metsäisiä sävyjä omaavat lajikkeet.
    Brittiläinen humala ei kiinnosta ketään. Paitsi sellaisia vanhoja panimoita, jotka heittävät hyppysellisen taikapellettiä keksisen vierteen sekaan ja taikovat joitakin unohtumattomia klassikoita. Silti cräääftkulttuuria ei kiinnosta. Tärkeämpää on vain upottaa sitä Citraa, Mosaicia, Ekuanotia ja Simcoeta kaikkeen (auts, sepäs osui ja upposi omaan nilkkaani). Jos asiaa ajatellaan kustannusmielessä olisivat brittilajikkeet kolmanneksen edullisempia ja, aivan uniikkeja. Odottelen siis innolla sitä oikeaa New ENGLAND IPA:a. Silti en tule sitä näkemään, koska ketäänhän tämä ei kiinnosta. 


    "Sano "Fuggles" baarissa ja sua katsotaan pistävästi"


    2. Mallas

    No niin. Nyt mennään jo syvälle. Sitähän on kaikessa ja kyllähän niitä mallasvetoisia lagereita tehdään hienosti ainakin Kiiskellä ja Takatalo&Tompurilla. Hitsi, kyllä tällä mielensä todellakin pahoittaa. Mallas ei vaan oikeasti kiinnosta ketään. ”Palepalealelalea ja vähän jotai karkkimallasta fiiliksen vuoks, sitte niitä humalalajikkeita iha vitust”.
    Kysykääpä tiskiltä kuinka monta humalalajiketta tavan Punavuorelainen osaa ja kääntäkääpä keskustelu mallaslajikkeisiin? Jos tarvitsette vielä lisää vettä kiukaalle, niin minäpä heitän. Entäpä mallastamojen erot? Ei kiinnosta, viikkarilta vaan, kun halvalla saa. Eihän kotimaisessa viljassa ole vikaa, eikä puolalaisessa, saati mallastusprosesseissa.
    Niin, kuten sanoin, tämä osasto laitetaan pölyttymään sinne arkistokaappiin sen vähän oudon arkistonhoitajan taakse joka tykkää kissoista ja keräilee etikettejä. Ei se ketään kiinnosta, vaikka mallas voisi olla uusi musta.


    3. Mäskäysohjelmat
    ”Häh, kyllähä se mäskätään. In 66c we trust”. Beta-Glukanaasitauoista tai Proteolyysitauoista on vielä joku hereillä oleva kuullut. Kuulema keittomäskäyksestäkin, mutta kun aletaan puhua glukoosien maksimoinneista, tai Hochkurzista niin viimeisetki pilkkivät korkilla kuhaa. Minäkin alkaisin, ellei olisi iso kippo mustaa kahvia työnnettynä nieluun, poikittain. Mäskäys,kiinnostaa vielä vähemmän mitä mallas. Koska nämä kaksi ovat läheisessä suhteessa toisiinsa tämä on kuin naapurin masan parisuhde-elämä. Ei kiinnosta, ellei äänieristys ole huono. Kuivahumaloinnin aikataulutus ja lajikkeet taas ovat kuin seuraisi kuninkaallisia Seiskasta. 

    4. Vesi
    ”Jaatota, se tulee hanasta, siis Porissa raanasta. ”
    Veden kemia ei vaan nappaa. Kiva jos vähän kipsiä laitetaan, kuulema tulee rapeampaa.
    Maitohapolla ph:ta vielä alas, mitäpä muuta. 
    Pehmeä vesi on Suomessa siunaus panimoille, mutta myös vitsaus koska sille ei välttämättä tarvitse tehdä mitään. Kuitenkin mineraalitasapaino tekee vesistä erimakuisia ja sitä nyt kuitenkin on se 90-96% stobesta. Silti se ei kiinnosta, vaikka sitä on eniten. Jätevesistä puhumattakaan.

    5. Tsekkiläiset oluet
    Hohhoijaa. Urkkihan on ihan hyvää ja sitä Krusovicea saa kaikkialta. Umpitylsiä. Silti teknisesti äärettömän vaikeita oluttyylejä tasapainotella pehmeän maltaisuuden, diasetyylin ja ruohoisen humalan kanssa. Erityisesti ketään ei kiinnosta kun otetaan esiin Tummat ja keihäänkärkenä Polotmavy. Jos jouduit googlaamaan viimeisen-> proofs my point.

    "Tsekki? Olen käynyt"

    6. Belgialaiset hiivakannat

    Belgit on niin last season, last decade, vai last century?
    Silti niitä arvostetaan ja pidetään, mutta ei niitä näe missään muualla, kuin Alkon hyllyillä ja harrastajien tilauslaatikoissa.
    Rochefort, Orval, Duvel, Karmeliet, Chimay, De Dolle, Het Anker, Hoegaarden, Chouffe, jne.
    Hiivan käsittely, kannat, käymislämmöt.. Oma erityinen maailmansa, johon kukaan ei hyppää ilman brettaa ja Saisonia, mieluiten yhdessä ja maustettuna kermaviilillä ja marjoilla. Edellinen kiinnosti? Entä pehmeän mausteisen hedelmäinen Blond? Niinpä. Ei kiinnosta. Nimetkääpä kotimainen Quadrupel? Niinpä.

    Tripel. On se.


     
    7. Ruis
    Juu kyllä kiitos ei. Ei lisättävää, mutta oispa kauraa, sameaa, appelsiinimehua ja... eiku, puhunko oluesta vai Kaslinkin uudesta kaurajuomasta? Jos tässä haluttaisiin oikein vääntää veistä, niin Laihian Tuoppi-ruismallas. Uniikki tuote, mutta joku kotikaljamallas pullahiivan kera rakennustyömaan lounasruokalassa. Yyh, no thanks.

    8. Savuoluet

    Kuten tiedämme meillä on paljon erilaisia puulajikkeita. Niiden kaikkien tuottama savu on erilaista. Silti koska tämäkin liippaa sitä mallaspuolta, niin eihän se kiinnosta. Schenkerlaa voi tilata jouluksi kotiin, mutta muuten ei nappaa. 

    "Pistä unohdettu klassikko valumaan"

    9. Pohjoismaiset perinneoluet
    Sahti mainittu. Ei oikein lähde, mutta ootteko kuulleet Drickusta? Ette, se kiinnostaa vielä vähemmän, koska Ruotsista apinoidaan vain sitä yhtä Omnipolloa, kunhan se maistuu paakkelsilta, eikä sahdilta ja savulta. Kts. Edelliset, mutta ei, ei niin ei. 

    10. Radler
    Siis bisseä, joka maistuu sitruslimulta ja on keveää. Paitsi jos sen nimeää Micro-LemonfizzHZYDDHNEIL:si. Kuulema low abv-kategoriassa on kasvua, samoin mehulta maistuvissa oluissa. Tadaa, yhdistin nämä yhdeksi vanhaksi saksalaiseksi.. Aivan, eihän se kiinnosta ketään näin.

    "Hazy, fruity, light, sweet ja sitten se sana Radler"

    11. Ravintolat
    Jos kippola ei ole keskustassa ja sieltä ei saa just tän hypepanimon kamaa jokaisesta hanasta sitä 0,2l annosta kolmella pillillä tarjoiltuna edukkaaseen hintaan niin että sisustus on vähän retroa, muttei kitchiä, vähän hämyisää, muttei mitään puolipaneelia ja messinkiä, sillee uutta, mutta vanhaa, muttei liian vanhaa, eikä mitään muovista. Uusi, mutta elämää nähnyt, ei nuhjuinen, mutta vähän, hipsteri, muttei liian, asiakkaita, muttei liikaa ja ruoka olis tosi jees, mutta en aterioi siltikään, niin mun piti siis sanoa, että voisin käydä, kerran.
     Tilaan vaan kotiin ja käyn festareilla kerran kesässä tuskailemassa pieniä näytteitä ja nekään ei maistu läppärin ääressä. Bissekippolat ei vaan kiinnosta ilman taulukkolaskentaa ja kolmen tuopin Untappd mahista ilman tekstiä, koska eihän kirjoittaminenkaan kiinnosta enään ketään. Näkeehän sen tämänkin blogin postausmääristäkin.

    "Sopivasti asiakkaita, oikea annoskoko?"

     


    12. Brut IPA, Black IPA, White IPA, Belgian IPA
    Siis jotai IPAA. Ei kuitenkaan tällaista IPA:a. Vastahan nämä tulivat, juuri opimme pitämään, silti so last season, ellei Brewski tekis? Odotan edelleen NEBIPA:n tuloa. Siis samean Brown IPA:n, jonka kohdalla voidaan miettiä onks se hapettunu vai ei, koska jos siinä on jotai muuta mallasta, kuin.. Eiku ei, turha niitä on mainita, eihän ne maltaat kiinnostaneet. Black IPA. Salaa kaipaan, samoin White IPA:a, siis sitä wittihiivaista. Joo ei se kyllä kiinnosta, joku belgialainen tekosyy kikkailla, kikkaillaan vaan sillä mangopiltillä.

    "Kuha on Hazya ja sarjakuvahahmo etiketissä"

    Vai onko näin?
    En viitsinyt mainita bitteriä, skottialeja, saksalaista humalaa, jne. Silti tässä nykyisessä olutkulttuurissa, jossa myynnin edistämiseksi pitää kaikessa olla jokin twisti, mielellään citrainen twisti jollain hedelmällä ja uusien tuotteiden jatkuva tykitys markkinoilla luo kuvan, jossa mikään ei ole stabiilia, eikä mitään tuotetta voida hioa. Sama koskee kaikkea. Tv-viihde on nopeatempoista, jossa Monty Python-tyylinen kuiva vitsin hiominen ja nokkeluus, joka jää katsojan aivotyön varaan on muuttunut alleviivatuksi Realityksi. Maailma on käsissä, tieto kulkee taskussa, eikä edes baarissa käydä juttelemassa ja väittelemässä kuka tekikään eniten maaleja vuoden 1994 futiksen mm-kisoissa?

    Kaikki muuttuu, kärjistyy, nopeassa tempossa ja Darwinia mukaillen parhaiten selviävät ne jotka muuttuvat mukana helpoiten. Siksi tykitys, siksi muutos. Onneksi joitakin stabiileja peruskiviä löytyy olutpuoleltakin ja tämän kunniaksi korkkaan vuoden ensimmäisen Pirterin ja huuhdon sen ehkä myöhemmin jollakin marjasourilla. Vastarinta on turhaa, mutta kaiken muutoksen keskellä haluaisin minäkin, ettei kaikkien oluiden tarvitsisi olla samanlaisia. Perusraaka-aineissa ja prosessin vaiheissa olisi rutkasti mahdollisuuksia uusille oivalluksille. Sitä ennen taotaan sitä kuumaa rautaa ja toivotaan, toivotaan jotain muutakin.






lauantai 11. tammikuuta 2020

Korkinkääntöpuolella: Populistinen olutmanifesti


 


Se kaikki tapahtui nopeasti. Olin juomassa perjantai iltana valkoisen heteromiehen oikeudella vaaleaa oluttani ja näppäimistöni oikea Alt näppäin jumittui.
Syöksyin syvälle hulluuden kaninkoloon ja kerrankin koin maailman kokonaan ilman värejä.
Sovittelin sinistä kravattia ja mustaa paitaa. Ajoin hiukset, koska mu...lahan ei kasva karvaa(eikä järkeä) päässä. Ajattelin oluita, vaaleita oluita, kotimaista olutkulttuuria, sen kasvavia uhkia ja ajattelin, että näin minutkin valitaan seuraavaksi mestariksi, tirehtööriksi, tai ainakin joku jossakin peukuttaisi egoboostausta ja pienen kompensointia.




Olin syvästi tuskastunut siihen, että ulkomaiset panimot uhkaavat meidän perinteikkäitä, kansallisia panimoitamme viemällä maltaat lasten suusta työntämällä markkinoillemme barbariassa tuotettuja tuotteita ja ovat muuttaneet jokapäiväisen elantomme mein kampfiksi. Aikanaan meillä oli yhtenäisolutkulttuuri, vahva johto ja halu noudattaa kansallisia käytössääntöjä ravintoloissa. Kravatti oli pakollinen, naisia ei päästetty itsekseen suorittamaan haureuksia. Sillivoileipä riitti, ei tarvittu kebabia, eikä toisiin pöytiin huudeltu tuopin takaa. Nautittiin vain rauhassa meidän omia tuotteitamme. Ihmiset olivat onnellisia. Nyt maailma on kaaos, koska tätä kulttuuria murrettiin. Otetaan vapaasti vastaan kaikki oluet, mutta millä rahalla? Ravintoloissa asioiminen on vähentynyt merkittävästi, koska tavallinen suomalainen ei uskalla kulkea iltaisin ravintolaan kaikkien niiden vieraiden tuotteiden keskelle. Samalla ne ovat jyränneet ja syöneet meidän omat kolmosoluemme kohta kokonaan. Helsingin, Turun ja Tampereen alueelta on pian kantasuomalaiset karkoitettu näiden toisaalta tulleiden pelottavien oluiden suhteen. Joka muuta faktoina väittää, saati esittää, lupaan haukkua sinut sosialistisessa mediassa, uhriutua, maalittaa ja kostaa itsenäisyyspäivänä.
Tämä huomio vain siksi, että saan niin paljon yhteydenottoja tästä olutpaikkaturismista, vai miksikä sitä sanoa.


Olutilmasto ei ole muuttunut meidän toimestamme, se on muuttunut aina ja tasaisin väliajoin tämä totuus saattaa hämmentää Kalliossa asuvaa hipsteriä syleilemässä muualta tuotua NEIPA-tuoppiaan. Minä joisin tässä hysteriassa Sahtia pimeässä porkkana suussani, ellei minulla ja kanilla olisi sopimusta siitä kumpi kurkottaa porkkanaan ja kumpi kapsahtaa katajaan. Olutilmaston joskus jälleen tasaantuessa, voi tällainen valkoinen pilsmies nukkua yönsä rauhassa tietäen että farmarit ovat käytännössä lopettaneet tällaiset puheet humalapaloista ja himoista. Jos leikimme humalakiihkon johtuvan olutilmastonmuutoksesta ja unohdamme peltomme Keskustan ja Jumalan armoille, juomme pian pelkästään humalahakuisesti mekin. Tutkijat ovat tietysti olleet tästäkin montaa eri mieltä, mutta luottoni Twitterin hevosmiesten tietotoimistoon, fiilikseen ja pahoinvointiini humalahakuisuuden suhteen on hakattu kiveen, käymistankkiin ja korkin kääntöpuolen vitseihin. Luonnolisesti osaa näiden niin sanottujen tutkijoiden uskottavuudesta voidaan kyseenalaistaa, sillä hehän eivät tutki minun näkökantani oikeutuksen puolesta. Tämä on täysin pöyristyttävä jytky meille kaikille kansalaisille, jotka luotamme lakiin, järjestykseen ja suomalaiseen olutkulttuuriin. Joitakin näitä olutilmaston tutkijoita kehtaisin väittää näiden stadilaisten piipertäjien agitaattoreiksi. Samojen kaikkia oluita halaavien mielestä meidän hyllyillämme voisi olla hapanta tarjolla. Minä kerron teille, että siinä haihattelussa se ehkä myisi, mutta todellisuudessa purkitettu hapan ei myy, sillä ihmiset eivät osta sitä. Kyllä kansa tietää.
Toki faktahan on, että kaikki tällainen haihattelu, jossa maailma on avoin, ihana, jossa kaikille tummillekin oluille tilaa riittää ja jokainen olut on laulun arvoinen sataa vain meidän laariimme. Kohta halaajat väittävät tätä palloa pyöreäksikin. Uhriutuisin, jos täältä olutkaivosta voisin.


Olen kuullut paljon puhetta, että olutviha tulisi tehdä laittomaksi. Tämä rajoittaa maistelunvapautta aivan täysin. Maistelunvapaus on sitä, että voin maistaa, juoda, juuri sellaisia tuotteita joita inhoaa ja vihaa, laukoa näistä mielipiteet ja katsella kuinka joku tästä suuttuu ja uhriutua tästäkin. Kansalaisten on voitava luottaa siihen, että maistelusta ei seuraa sanktioita, homoliittoja tai muuta epäasiallista. Kännissä saa vähän halata, nipistelläkin, mutta vain naista. Muuten nainen etsiköön uuuden miehen, Aatamin, muttei Eeroa, eikä ainakaan Liisaa tohvelitehtaasta, mutta ehkä mallastamosta.

Olutvallankumous voisi olla ovella. Yhteispohjoismaisessa rintamassamme pohdimme tätä nykyistä olutkulttuuriin moninaisuutta. Se on ongelma, koska sitä ylläpidetään sen kielteisistä puolista huolimatta. Liian kulttuurinen ja moninainen olutmaailma on heikko ja kestämätön, aivan kuten IPA-buumikin. Se tulee katoamaan Sahtikulttuurin tieltä kaikkialla, aivan kuten kommunismikin katosi. Ylipäänsä toivomme kollektiivisessa närkästyksessä, että tämä olutkulttuuriin rappio osuu erityisesti naisten nilkkaan. Niiden tämän kulttuurin edistäjien. Heihin ei tehoa mikään muu kuin se, että IPA-kulttuuri ilman peräkärryä osuu omaan nilkkaan. Vaalea lagermies haluaisi vain rahdata teidät sinne Vermontiin, tai Portlandiin ja rakennetaan muuri ympärille. Katsellaan millainen olutmaailma siitä sitten syntyy. Voivat huudella hanatorneistaan ja tolppien nokistaan humalapäissään ööeöeöö. Naiset voidaan jättää tänne. Kyllä heidänkin peltojaan joku sitten kylvää, viljelee ja mallassatoa korjaa ilman huonoja vaikutteita ja tummia oluita.

-SyntaxError-
Formatoit aseman C:. Uudelleenalustetaanko ja päivitetään päivitys: Trollface_Russia_EmptyheadisGoldtofacism ?
Sinä suomalainen. Luetko sinäkin tällaista huuhaata päivittäin? Sellaista tunnepohjaista diipadaapaa vailla faktoja, vailla lähteitä. Kärjistystä, valheita ja trollausta. Näistä kysymällä sinut haukutaan, aletaan martyyriksi ja uhkaillaan. En halua tätä sontaa, en halua sitä myöskään olutkulttuurin pariin.
Annetaan kaikkien oluiden käydä, humaloiden kukkia ja koitetaan tehdä tästä vuosikymmenestä sivistyneempi, janoisempi, että parempi. Katkotaan valheelta siivet. Olemmehan kaikki samassa mallasveneessä, samassa villihiivaisessa käymisessä. Tulemme happamina, katkerina, makeina, hedelmäisinä, erilaisina, silti toivoen samaa. Parempaa. Toiveet voivat toteutua, muutos on varmaa ja selviytymisen elinehto on sopeutuminen.
Sopeutumisen alku on ymmärrys. Oluttyylit tulevat kasvamaan, panimot muuttumaan. Be prepaired. Rakkautta.




ps. 90% tästä tekstistä pohjautuu suoraan umpimielisten fas..populistien oikeisiin sanoihin ja tekoihin.


maanantai 23. joulukuuta 2019

Jouluaaton juomavalinnat kaudelle 2019


On aika paljastaa tämän vuoden juomavalinnat joulupöytään, saunaan ja muutenkin.
En ole jouluihminen ja mielestäni meikäläinen perinteinen jouluruoka on mautonta ja varsin tylsää, mutta koska sinne vanhemmille on jälleen matkattava olen valinnut seuraavat tuotteet sesonkiin:

  1. Joulusauna. Mittari kohoilee korkeuksissa keskellä kouvolalaista harmautta ja räntää. Jos sauna olisi edelleen minun lämmittämäni olisin kantanut sinne vähän kuusenoksia tuomaan tuoksua. Nykyään sähkökiukaan hoitaessa ja minun juodessani kahvia ja väitellessäni pikkuveljen kanssa jostakin, kuten maapallon pyöreydestä (hän on periaatteesta aina vastaan mitä sanonkaan, funny fellow) voin valita kohta alkavaan saunahetkeen hieman väriä: Hartsun harmaa, lasipullosta, tai Carillo lonkero, tai HDC/Olvin(?) Helsinki lonkku. Anyway lonkeroa saunaan. Väljähtyessään ja lämmetessään se maistuu mehulta ja kuumaa mehua pystyy juomaan, kuumaa bisseä taas ei.

    Carillo on ihanaa, kaikissa muodoissaan

  2. Välijuoma. Saunan päälle ruokaa odotellessa voi korkata väliin yhden kepeän. Jos talo tarjoaa, se on Koffin kolmentolpan punaista, jos omasta kassista se voisi olla vaikkapa Insinööri IPA:a. Tuota keveän raikasta moniottelijaa.


    Tuoreena tää on iha jees

  3. Joulupöytä. Uuh, taas mennään ja väitellään sopiiko Cabernet Sauvignon joulupöytään. (Ei, mutta juokoon silti, ehkä se peittää ruuasta sen vähäisenkin maun). Minun valintani: Sahtia..No ei ole, siis ei ole, en nähnyt missään, enkä jaksanut keitellä itsekään. Joten hyvänä kakkosvaihtoehtona ihanaa Shepherd Neamen Bishops Fingeriä. Tarpeeksi makea korostaakseen imellytyksiä, porkkana-ja lanttulaatikoita ja tuoden pientä potkua perässä leikkaamaan rasvaa. 
    Bitteriä pöytään

  4. Välijuoma. Safkat syöty, kohta lahjat. Kouvostoliiton Siperian Slayer. 105Ebua ja kuivahumalaa, kuin DIPA:ssa. Kaiken kruunaa ronski paahteisuus ja liki 10% tuoma tasapaino kaikessa. 

    Punch out

  5. Lahjajuoma. OMG. Lapsuuden kohokohta on muuttunut painajaiseksi. Nyt sitä viinaa koneeseen, en kestä esittää onnellista saadessani taas jotakin kirppikselle tai roskiin menevää rojua. Kyllä olen mulkku, mutta tämä on aivan turhaa kun muita lapsia ei äidin lisäksi paikalla ole. Se riittää silti. Juomana: Taskulämmin jallu taskumatista. 

  6. Kahvi, jälkkäri ja pakollinen avec. Tiedättekö muuten onko missään muualla tätä tapaa vetää brenkkua kahvin kera? Valitsin anyway Vuorineuvos Salted Caramelia tähän. 

    Kaffeplöröt ja pieni viina

  7. Välijuoma. Noniin, nyt ne viinipullot aukeavat ja bileet alkavat. Juomavalinta: Kylmä kokis ja tippa rommia.


  8. Yömyssy. Puolet Hellesiä ja puolet limua. Radleria. Turha tässä on viskiä aukoa. Olemme jälleen selvinneet yhdestä koittelemuksesta. Iloitkaamme ja avatkaamme seuraava aamu kylmällä San Pellegrino Limonatalla.
     Tämän myötä hyvää joulua ja alkavaa vuotta 2020.

    Ihqut joulut just sulle