Huuruisia tarinoita tuopin ääreltä
suoraan suoneen
tykitettynä.
- Uutisia
- Arvioita
- Kotiolutta
- Gonzoa
- Matkaraportteja


tiistai 17. heinäkuuta 2018

Arki pienpanimossa, erilainen kuvakollaasi



Lupasin kirjoitella ajoittain joitakin juttuja siitä, millaista työskentely käytännössä pienpanimolla oikein on?
Koska tällaisen tekstin tuottaminen järkevässä kokonaisuudessa sisältäisi lähinnä toistoja, tarinoita mattoveitsistä, mopeista, panohanskoista ja välillä kaikkensa antamisesta sen eteen, että siunkin käsissäsi olisi tuopillinen tuoretta ja puhdasta olutta. Epäilin, etten saisi jäsenneltyä päässäni tätä juttua kerralla, joten jätin sen muhinmaan.
Sain tuossa Dixitiä pelatessa kuitenkin niin paskan? mahtavan? idean, ainakin, että se oli toteutettava. Tässä siis Dixitin ihanan psykeedelisistä korteista kasattu pieni kuvakollaasini:
"Arki pienpanimossa".



Työuran aloitus




Ne hetket kun lattiakaivo vetää hitaasti ja etsit jostakin kuivaa kohtaa. Voisi liittyä myös lattioiden kaatoihin?



Tankkien siivous

Pullotuspäivät joskus

Tuotekehittelyn keveä epätodellisuus

Pesuaineiden liuoslaskut

Suojavälineet päällä valmiina irroittamaan letkua odottaen roiskeita

Rahtipäivä on lappuja täynnä

Kun yrität saada yhtä lavaa siirrettyä, jotta saisit toisen johonkin, mutta kolmas on edelleen tiellä. Aka panimon logistiikkajärjestelmä.

Työaika
 
Letkuviidakosta selviytymisen abc, voisi olla myös mattoveitsen tärkeys?




Arki on työlästä, hikistä, toistavaa, tarkkaa. Täynnä vaikeita asentoja, patenttiratkaisuja, moppia, mattopuukkoa ja puhdistusaineita. Ei mitään selväpäisten, tai järkisten touhua, mutta kuten kuvista voi päätellä ja blogin innokaimmat fanit tietävät.. Olen oikeassa paikassa.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Grainfather - muutaman vuoden jälkeen



Usein panimolaitteista puhuessa ja etenkin kriittisessä mielessä testatessa näitä kokeillaan ja arvioidaan uutena. Muutaman käyttökerran perusteella voi tietysti arvioida tuotteita, mutta on kenties monia kuluttajia, käyttäjiä ja olutihmisiä kiinnostaisi tietää miten laitteet kestävät pidemmässä juoksussa? Siispä ajattelin kirjoitella miten oma Grainfatherini, eli tutummin GF, on kestänyt käyttöä? Vieläkö se toimii ja onko lastentaudeilta vältytty, vai alkavatko osat levitä liitoksistaan?

Luonnolisena pohjustuksena suosittelen ehdottomasti lukaisemaan ensikokemukseni laitteesta tästä.

Lyhyesti kerraten Grainfather muistuttaa hieman BIAB (brew in a bag, pussimäskäys) menetelmää, sekä myös kalliimpaa Speidelin Braumeisteria toimintaperiaatteltaan.
Eli se on yhden kattilan laite, jossa sekä mäskätään, siivilöidään, että keitetään samassa padassa.
Mallas kaadetaan reikäpohjaiseen piippuun kattilan sisälle. Pumpulla kierrätetään vierrettä/mäskiä pohjalta päälle, jolloin oikeastaan vorlaufia ei tarvitse suorittaa erikseen. Laitteella voi käydä lävitse erilaisia lämpötiloja ja siivilöinti vaiheessa piippu nostetaan vain ylös ja asetetaan kattilassa olevien tukien varaan, jolloin vierre valuu kattilaan ja huuhteluvettä voi lisätä päälle. Samassa kattilassa keitetään ja lopuksi ajetaan vierre pumpulla vastavirtajäähdyttimen lävitse käymisastiaan.
Idea on hyvin simppeli, mutta kuten kaikissa laitteissa tässäkin on hyviä ja huonoja puolia, kuten vanhasta tekstistäni tulee ilmi.

Nyt muutaman vuoden jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että laitteisto on melkolailla hintansa arvoinen. Samat vanhat seikat ja esiintuodut asiat edelleen sekä hiertävät sukassa, että lämmittävät mieltä.
Ajan saatossa on kuitenkin huomannut ja oppinut monia pikkuseikkoja laitteistosta:
  Ensinnäkin, vahvempien, sanotaan vaikka yli OG 1.085, oluiden kanssa tuplamäskäys säästää hermoja. Ainakin minulla mallas pakkautuu sen verta tiukaksi isoilla määrillä, että tehokkuus kärsii, eikä vierre siivilöidy kovin hyvin kapean ja korkean mallaspatjan lävitse.

  Toisekseen mäskätessä ylempi reikälevy ei halua pysyä kunnolla paikallaan, vaan tipahtelee ajoittain mäskin sekaan. Tämähän on siis vain silikonireunuksella, eli kitkalla, kiinni. Aika, ikä, lämpötilat, yms vääntävät ja kuluttavat sen verran, että alkaa olemaan tavallaa entinen, vaikkei mitään näkyvää olekaan.

  Pumppu on edelleen tuhnu. Mäskätessä se vielä ajaa asiansa, mutta jos vierrettä keittäessä seassa on paljon humalaa se ajaa itsensä tukkoon herkästi, vaikka tuossa onkin jo ensimmäistä mallia parempi humala/rupa filtteri. Hankin erillisen ”hopspiderin”, siis käytännössä ison putkisiivilän, johon laitan humalat, mikäli sitä tulee paljon, eli mitä tahansa yli 100g, niin siivilään. Säästää hermoja ja aikaa (paitsi pestessä..)

  Jäähdyttimen letkut ovat edelleen aivan hanurista. Materiaali oikein imee päältä likaa itseensä, liitokset ovat naurettavan huonoja ja kiristimien materiaali luvattoman pehmeää metallia. Lisäksi haluaisin saada jäähdyttimen kattilan päältä vaikkapa pöydälle, mutta letkut ovat aivan liian lyhyet tähän kaiketi pumpun tehosta johtuen(?)

Itse en ole varsinaisesti kuitenkaan saanut mitään rikki, vaikka olenkin kuullut muutamilta rikkoutuneen joko pumpun, tai lämmityselementin.
Niin se siivous.. Ilman lattiakaivoa, tai reippaalla paineella varustettua letkuliitäntää, se on hidasta, aivan liian hidasta. Mielestäni ei voi edelleenkään olla hyväksi, että kattilasta joutuu kaatamaan ruvat ja huuhteluvedet käsin pois, sillä pohjassa ei ole minkäänlaista hanaa, eikä pumppu pysty rupaa liikuttamaan.

Hyvinä päivinä, tehokkaasti toimien ja miedoilla oluilla GF tekee tehtävänsä todella vikkelästi.
Olen myös vuosien saatossa ajannut siinä kaikenlaisia mäskäysohjelmia alkaen perinteisestä infuusiotyylisestä monivvaiheisiin ja keittomäskäyksiin. Sahtiakin sillä on tehty menestyksekkäästi, tuplamäskätty, ajettu monimutkaisia vehnäoluelle optimoituja ohjelmia, sekä koeponnistettu monia kaupalliseen levitykseen päätyneitä tuotteita.

Olen hikoillut, kiroillut, jynsännyt, juonut kahvia odotellessa, huuhdellut kurkkua flunssassa kuumalla vierteellä, rikkonut mäskäysmeloja, lämpömittareita, ominaispainomittareita, kokenut sähkökatkoja, laskenut litroittain vettä lattialle ja miettinyt miksei jallu tule jo.
GF on raivostuttanut, ihastuttanut, polttanut sormia, syönyt aikaa, muuttanut, ollut tukossa, mäskännyt, keittänyt, uudestaan ja yhä uudestaan. Samat liikkeet, eri oluet. Et ole notkea kuin täysautomatisoitu ilves. Et ylväs, kuin suurpanimoiden korskeat karhut, muttet myöskään se viimeiseksi joukkueeseen valittava ajokiellossa oleva pakan alimmainen mopo.

Sä et oo täydellinen, mutta sä oot toimiva. Ajat asiasi, et tyylillä, etkä aina taidollakaan. Kuin vanhaa mersua ajava ukrainalainen rekkakuski etsimässä leimaa rahtikirjaansa. Rautalangalla ja nippusiteillä korjaat kaiken. Ja jos kaikki ei sittenkään mene aivan pelikirjan mukaisesti kohautat olkapäitäsi ja toteat vain, että: ”So what, se on vain olutta.”.
Grainfather, olet rakkaasti perseestä, mutta en tiedä parempaakaan.

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Olutarvioissa: Vakka-Suomen NokkosPils



Lahen SOPP:n jäädessä tänä vuonna ikävästi välistä päätin ottaa hieman samalla fiiliksellä takaisin.
Perinteisestihän siellä on syöty letut, muikut, juotu kivisahdit, NokkosPilssit ja myöhästytty vikasta junasta.
Tänään päätin näistä klassikoista nauttia pullollisen erinomaiseksi todettua Vakka-Suomen NokkosPilsiä, joka on kyllä varsinainen kesän merkki.
 ”Kuu vehniksist kesään, Nokkospilssist ei päivääkää”. Eiks se sanonta näin menny? Levitin siis riippumattoni terdelle, täytin vesipiipun, korkkasin tuomisen ja aloitimme juomisen.

Tässäkin tuotteessa mielestäni huomioitavin seikka on päiväyksellä.
Meinaan, jos leima alkaa olemaan lopussa ovat nokkospuskan ihanan parahulttaiset aromit katoamassa johonkin olutjumalien päihtyneisiin suihin. Tuoreeltaan taas sitä pitäisi miltei tarjoilla suojahanskat käsissä.
Vahvuutta 5,2%, 30ebua lempeää katkeroa.
 Oon joskus miettiny, et täst sais siistin Sourin tehtyä?
Höpinät sikseen, keskitytään asiaan.


Ulkoisesti sameahkon kullankeltaista eliksiiriä kauniilla, pitsiä jättävällä vaahdolla.
Tuoksussa nokkosta. Saaz komppaa kivasti sen kanssa. Vihreää lehteä, ruohoa ja pehmeää maltaisuutta takana. Miltei yrttistä, muttei aivan.
Suussa nokkonen lyö ja tekee taikojaan. Vinkeää vihreyttä, ruohoa ja lisää nokkosia. Täähä on muute iha superfoodia. Lempeät, kukkaiset humalat. Katkero nipistää varsin tasapainoisesti.
Perästä kaikuen todella smoothin pehmeä suutuntuma saa suun aina vähän messingille. Kesä pullossa.
Ikävästi tämäkin pullo kohtaa loppunsa aivan liian nopeasti. NokkosPils tuo kesän puutarhaan, tai sitten se on riippumatto?
 Seuraavaksi varmaan letut, koska kivisahtia ei helkkari Porist saa. Sääli.
Hyvää Lahen SOPP:a. Etlariin on vissiin joku juttu eksymässä muutamin juomavinkein.




HLS: 7,5/10


torstai 28. kesäkuuta 2018

Olutarvioissa: Pühaste Lime Gose


Kuten useimmat teistä jo tietävätkin, en ole suuri Sour-fani.
Tai olen, mutta silloin puhutaan cocktaileista. Oluiden puolella ja siis happamien kanssa on pakko olla jokin ”juttu”. Gose, tai Berliner Weisse sellaisenaan on vain hemmetin tylsää juotavaa. Siitä tulee samankaltainen fiilis, kuin pienen witbierin juomisesta talvella. Sitä kysyy vain itseltään: ”Oi miksi?”.
Jos näissä on jokin juttu, se juttu taas tekee tyylistä silleen ihan kiintoisan, mutta en muista kovinkaan montaa tilanneeni, tai ostaneeni toista kertaa uudestaan. Vitosen 3,5% ”boysenmarjalakkavaniljasuolainenkaramellilaktoosiyllätys” (oispa, joisin) jää vain turhan kuriositeetiksi noustakseen sellaiseksi kestotuotteeksi, jonka voi poimia muutamalla eurolla koriin arkena ruuan kaveriksi, tai saunajuomaksi.
 Okei, saunan puolella raikas Sour voisikin toimia, mutta mieluummin ravistan itselleni sellaisen kuitenkin. Se on siis perinjuuri ongelmallinen tapaus.
Kuitenkin on niitä joita tekee välillä oikeastikin mieli. Sellaisia jotka nousevat hupsuudesta ja siitä panimon kahvipöyd.. Täällä ainakaan ehditä istua, mutta duunin lomassa nousseilta ”Aissaat.. Tiiäks mikä olis pervoa”-keskusteluista pykälää suuremmiksi. Juuri tällainen tarpeeksi konstailematon tuote on Pühasten Lime Gose, jonka ilokseni poimin Puuvillan sittarin hyllystä.
Tuotehan oli jo joiltakin festareilta tuttu ja hyväksi havaittu.

Ulkoisestihan tämä on kupariin vivahtavan keltainen olut ihan kohtuullisella vaahtokukalla.
Tuoksu revittelee Missä-X pussia happaman kirpeillä aromeillaan, joissa suosikkihedelmäni Lime (uh, mitä paljastuksia) seikkailee. Suolaisuutta, happamuutta ja jännää mausteisuutta, josta mielikuva on kanelista ja inkivääristä, mutta tuskin tässä sitä on?
Maussa kirpeä happamuus puraisee ja suolaa valuu vain haavoihin. Limettinen, muttei liian. Oikeastaan voisi olla enemmänkin, sillä ei tämä mitään Caipirinhaa tavoita. Kuiva, hapan, suuta supistava. Viehkeä ja jotenkin vähän irvokas. Ei räjäytä tajuntaa, mutta suussa, tai nenässä, tapahtuu asioita jotka viestivät lipuin, valoin, faxilla ja kirjekyyhkyllä pääni sisällä tämän olevan juuri sellaista josta voisin pitää uusinnankin verran.
Good stuff. Ainakin tyyli huomioiden.


maanantai 18. kesäkuuta 2018

Kotipanimon Top-5 raaka-aineet

Kohta kymmenen vuotta olutta keiteltyäni pohdiskelin mitä kaikkea sitä on tullut sotkettua sekaisin. Samalla haarukoin reseptiikasta yhteisiä tekijöitä. Mietin, että mitä raaka-aineita suosin, mistä pidän ja mitä todennäköisesti käytän mielelläni jatkossakin.

Tämä onkin kotipanimon leikkimielinen Top-5 raaka-aineet:


Maltaat:

1. Viikkarin (Viking Maltin) Pale-Ale. Lahen vanha möyhö on sellaista sopivaa bulkkimallasta, jota voi upottaa surutta liki minkä tahansa oluen pohjalle. Käytetyin maltaani ansaitsee siis ansaitun sijoituksensa.

2. Thomas Fawcett Golden Promise. Okei, let's face it. Viikkarin maltaat ovat aika mietoja, mielestäni aivan liian, profiililtaan. Onneksi mallasta saa myös muualta ja vanha rakkauteni tätä keksisen makeahkoa mallasta kohtaan on pysyvää. Aina kun runko ei kestä kikkailuja ja pohjalle tarvitaan jotakin maukasta.

3. Kaura. Kaikissa muodoissaan. Oikeastaan kauran pitäisi varmaan olla ylempänä. Se on minun ehdoton suosikkini, jota laitan miltei kaikkeen. Ja miksen laittaisi? Maltaana pehmeän öljyistä ja täyteläisyyttä lisäävää. Karkkiversiona todella hyvänmakuista ja helkkari vie, pikakaurahiutaleitahan saa lähikaupastakin.

4. Weyermann Münich. Saksan suunnalta tämä on ollut varsin käytetty tuote monessa kotioluessani.

5.  Weyermann Cara-Rye. Tämä mallas on mielestäni varsin jännän makuinen ja soveltuu yllättävän siististi vähän kaikkeen.

(Maininnan arvoisia: Laihian Tuoppi-Ruismallas. Kotikaljamallas muistuttaa etäisesti cara-ryeta, mutta on todella intensiivinen, uniikki ja oikeasti todella maistuva mallas. Gotlannin savumallas. Lepällä savustettu hyvin vahvanmakuinen ja nuotiosavuinen mallas ilman pyökin tuomaa palvikinkkua, muttei mene myöskään sinne turvesavusteisen ääripäähän. Soisin juovani useamminkin).



Humalat:

1. Saaz. Oliko yllätys? Aina kun tätä Tsekkiläistä vihreää kultaa pääsee kippaamaan kunnolla, vähän lisää ja vielä enemmän tietää lopputuloksen olevan ihanata.

2. Amarillo. 'Rillo on melkoinen moniottelija, joka käy kaikkeen. Belgit, ipaapatdipat, Stoutit ja Portterit. Amarillo, ei petä koskaan.

3. Citra. Joo, ei pääse mihinkään. On se vaan trooppisella överiydellään ja sitruksisuudellaan niiiiin upeaa.

4. Motueka. Pidän paljon NZ-humalasta. Sielä on paljon uniikkeja ja kiintoisia lajikkeita, joista nostan Motuekan framille. Se tarjoilee reipasta limettistä-sitrusruohoa. Hedelmäinen, muttei liian. Motueka mahtuu moneen junaan ja useampaan olueeseen.

5. Magnum. On se. Tylsä. Vaan kun sitä saa aina, siis aina, kaikkialta ja edullisesti. Hoitaa katkerot talossa ja puutarhassa. Kenties eniten käyttämäni lajike?

(Maininnan arvoisia: Azacca. Vähän niinq Citra, tai Mosaic, tai mikä vaan uuden aallon trooppishedelmäpommi, paitsi että tämän saatavuus on yleensä hyvää. CTZ: Magnumin ohella toinen vakkari pakastimessani. )




Hiivat:

1. Wyeast 3711 French Saison. Tällä hiivalla on monet belgit keitelty, eikä se petä koskaan. Peto hiivaksi; joka käyttää kuivaksi, ei ole kranttu lämpötilan, tai humalan suhteen.

2. Safale S05. Klassinen kuivahiiva, joka on osoittautunut melkoiseksi yleistekijäksi silloin kun hiivalta ei vaadita juuri muuta, kuin käymistä.

3. Saflager W34/70. Lagereiden työhevonen ratsastaa lämpötilojen suhteen yllättävän anteeksiantavasti. Tekee työnsä, eikä ole kertaakaan pettänyt. Se on paljon hiivalta se.

4. Safale S04. Menee pitkälle samaan kategoriaan S05:n kera. Tämän kanssa saa vain olla lämpötilojen kanssa tarkempi.

5. Wlp300. Tämä on vehnishiivojen suosikkini. Ilmeisesti Weihenstephanilta peräisin, ainakin joskus ollut, kanta. Moniin muihin verrattuna tämä on tuonut toistaiseksi parhaat tulokset minulla.

(Maininnan arvoisia: Wyeast 1007 German Ale. Aina kun pitäisi Altia panna, niin-> Wlp002/Wyeast 1968. Brittibittereissä tämä Fuller's(?) kanta on ollut onnistunein. Liekö mielleyhtymässä suurin syy?)




Tässäpä näitä. Oikeastaan varmaan kymmenet raaka-aineet ansaitsisivat maininnan, mutta mennään nyt tällä rajauksella. Mitkä ovat sinun suosikkejasi?

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Olutarvioissa: Omnipollo Selassie


Taas yksi Omnipollo. Omnipollo Selassie.

His Royal Majesty, Ras Tafari Makonnen, Haile Selassie I.
Eli pyhän kolminaisuuden voima. Ei hullumpi nimivalinta oluelle. Selassie oli Etiopian viimeinen keisari ja tarun mukaan kuningas Salomonin jälkeläinen. Myös tämän myötä ja kuten nimestä voidaan päätellä ilman laskinta, että herra näyttelee myös tärkeää roolia Rastafarismissa; Black Messiah. Alan jo digata tämän bissen nimeämispolitiikasta. Mausteina vaniljaa ja kahvia, Etiopiasta tietenkin. Tiesittehän, että kahvi on ilmeisesti sieltä kotoisin? Ai tiesitte. Entäpä sitä että tarun mukaan Indiana Jonesinkin etsimä liitonarkki sijaitsee Etiopiassa?

Selassien laittaa sen verran vipinää kinttuun, että kaivan levyhyllystä Marleyn Iron Zionin ja suuntaan auringonlaskun terassille nautiskelemaan. Se on kodin ainoa paikka, jossa ei ole vielä pahvilaatikoita.
Selassie on tyyliltään Imperial Stout ja se käväisi Alkossakin. Silloin joskus, kun sielä vielä oli kiintoisia oluita, eli viime vuonna. Jotenkin tämä uusi laki on tylsyttänyt valtion hyllyjä, vaikka voisi kuvitella sielä olevan nyt kaikkien aikojen sauma duunata hyllyt täyteen yli 5,5% tavaraa.

Mennäänpä tutustumaan yön mustaan messiaaseen.
Vaahtoaa hillitysti jättäen rusehtavaa pitsiä lasin reunaan. Tämä on hyvä merkki, sillä se kertoo ainakin paahdettuja maltaita olevan ns. ”tarpeeksi”, eli väri on lyöty musteenmustaksi.
Tuoksu on melkoista tykitystä. Paahteinen maltaisuus ja tumma suklaisuus kietoutuvat keinuvaan tanssiin yhdessä vaniljan ja kahvin kera muodostaen, kerrankin, jotakin osiaan suurempaa.
Ikäänkuin söisi nenällään hyvää suklaakakkua ja nuuhkisi mukillista hyvää tupla-espressoa samalla.
Ja kaikki on röyhkeän isosti kerroksittain esillä. Juuri tällaisesta minä pidän. Ei piilotella, ei säästellä, vaan tungetaan se kaurakeksi syvälle kuontaloon, lorautetaan litra hyvää Sidomoa päälle ja jyystetään kuormallinen niitä isoja vaniljatankoja kaveriksi.
Kaikki harmonisena kokonaisuutena. 


Hiiteen nuuhkiminen. Olut on tehty juotavaksi. Nautiskellaan.. Max Romeo virittelee jo taustalla sellaisia vanhan liiton Roots soundeja, että harmittelen vain riippumaton puuttumista. Jumittava soundi ”Selassie Forever, king of kings”.
Maussa on reipasta liköörikaramellista makeutta, suklaakastiketta ja paksua vaniljatankoa. Kaiken kruunaa ja tasoittaa miellyttävän reipas paahteisuus ja kahvisuus. Itsehän en ole kahvioluiden suurin ystävä niiden ollessa usein harmittavan hapettuneen tunkkaisia. Tässä kaikki pelaa ja soi yhdessä.
Suutuntumaltaan todella paksu, täyteläinen moottoriöljy. Raskasta öljyä, mutta liukas juotava.
Mitähän tästä nyt sanoisi? Saattaa hyvinkin olla toistaiseksi tämän vuoden kovimpia oluita joita olen juonut ja nousee kyllä omilla listoilla aika kovaan seuraan muutenkin.
 Kuitenkin juuri tällaiset Impyt ovat omia suosikkejani, jopa kesällä. Uskomattoman kovaa tekemistä Omnipollolta. 




maanantai 28. toukokuuta 2018

Muuttomatkalla Poriin ja panimotyön maailmaan

 
 
 
 
" I traveled the world looking for understanding
Of the times that we live in
Hunting and gathering first hand information
Challenging definitions of sin
I traveled the world looking for lovers
Of the ultimate beauty but never settled in
I'm a wonderlust king
I stay on the run, let me out, let me be gone
In the world beat up road sign
I saw new history of a time, new history of time"


Emme useinkaan elämässämme tiedä sitä mihin kaikkialle päädymme. Minä tiedän vain sen, että matka on päämäärää tärkeämpi ja enemmän kuin kahden pisteen välinen matka. Se alkaa siitä, kun alkaa kulkemaan toiseen suuntaan, kuin se missä alku ja lähtöruutu sijaitsee.
Aihe on toki universaalilla tavalla alati innoittava, mutta ettei tämä uppoaisi loppuyön piipun tuoksuisiin sentimentaalisuuksiin lienee myönnettävä kellon tikittävän pikkutunteja kohden ja piippu.. Piippu on ollut kuuma, eikä katto kassista näy vieläkään. Siemailen Cointreau Rickeytä. Sellaista kurkun, mintun ja sitruksen ikiaikaista legomaisesti yhteensopivaa rakkaustarinaa.







Kuten pohjustuksesta voi päätellä on elämässä edessä jälleen yksi muutos, joka koskee oikeastaan myös tätä blogia. Tuopin Ääressä ylläpito kasailee nimittäin pahvilaatikoista linnoja kotiimme.
Pikitie kuljettaa pikkupoikaa kohti länttä. Sielä makaa Suomen Portlandiksi kutsuttu kylä, joka onnekseni muistuttaa hieman rakasta Kouvolaani. Siis täh?
No vapputunnelmissa katselin koneelta Hyviä Herroja ja naureskelin sen viehättävälle huumorille. Tänä triggeröitymisen ja somehölmöilyn kulta-aikana tuntui virkistävältä nähdä Paukun saunassa kuittailtavan kaikelle. ”Niinistö on kuin mulkku, se kasvaa tehtävänsä mukana”.
Selasin samalla sähköpostia, jonka spämmilaatikkoon oli tullut vallan erikoinen sähköposti, joka johti yhteen ja toinen toiseen.
Kunnes viimeinkin voin todeta siirtyväni Poriin työn perässä. Pitkäaikaiselta yhteistyökumppaniltani Ruosniemen Panimolta tuli yksinkertaisesti pyyntö harkita paikkaa heidän leivissään ja leirissään.
Aloitan tämän kiintoisan urakan Ruosniemessä lähiviikkoina täysipäiväisesti, joten tulkaahan tervehtimään.

Next adventure waits
Tästä syystä jäävään itseni joidenkin arvioiden ulkopuolelle. En jatkossa arvioi Ruosniemen tuotteita, enkä aio mainita täällä myöskään vastaan tulevista...no.. pas..huon..heikommista tuotteista. Te tiedätte, kuten minäkin tiedän, ettei kaikki olut ole aina kultaa, tai kultaisessa kuosissa. Tuoretuote ei matkusta hyvin, varsinkaan suodattamattomien ja pastöroimattomien ihanassa maailmassa.
Sen sijaan lupaan kyllä hehkuttaa edelleen erinomaisia tuotteita ja jatkaa tällä valitsemallani linjalla ja tyylillä.
Toki osa varmasti kysyy voiko ihminen olla yhtäaikaa toimittaja ja kaupallisessa työssä? No en koe sitä varsinaisena esteenä. Blogi edustaa kuitenkin vain ylläpidon kulloistakin mielentilaa, fiilistä ja olemusta. Asia on tämän myötä myös avointa.

People say nothing is impossible, but I do nothing every day”

Kenties saatte kuulla tulevaisuudessa jossakin määrin yleisellä tasolla siitä millaista elämä on sielä tiskin takana ja pesuletkun ääressä sohlatessa loputtomia exceleitä lävitse?

Erinomainen huomautus valui juuri blogin toiselta toimittajalta. 

Tämähän ei ole pelkästään olutblogi, vaan juomablogi. Tarkoitus on jatkossakin tehdä enemmän juttuja myös drinkeistä, viskistä, rommista, ginistä ja eritoten kiusata viiniväkeäkin.
Miun mielestä kun yhdestä asiasta pitäminen ei sulje muita ulkopuolelle. Yhtäläisesti kehoitankin teitä kaikkia nauttimaan pilsistä siinä missä ipa:stakin, juomaan viskiä kolalla ja viiniä vesilasista.
Rennoin rantein, sillä ennenkaikkea.. Juomista nauttiminen on iloinen asia.

Joten Pori.. Here we come. Tiedän, et Lukko on kovaa valuuttaa. Yhtenä heinäkuun viikkona siel työllistetään kaikki hotellit, vaik vois luulla kahden tapahtuman jakamisen eri viikoille olevan kannattavampaa. Sielt saa Suomen parast kotiviiniä rypsiöljypullossa, karaokessa pitää laulaa Yötä, eikä hyvää lihamukia saa vieläkään mistään.
Noni, antaa mennä. Panomies vitsit voivat jälleen alkaa.


Tie päättynyt ei maailmalta
Ei pysähtynyt taakseen katsomaan
Tieltä pitkältä ja lavealta
Ei pystynyt hän koskaan palaamaan”