Uutuuksia Koffilta ja Hartwallilta

Perjantainen kirjastoreissu johti harhapolkuja pitkin lähikaupan bineshyllylle.

Vaikka voisin kirjoittaa siitä, miten tärkeitä harhapolut, eli satunnaiset eksymiset, ex-tempore ideat ja muut yllytyshulluilut ovat elämässä, keskityn silti kerrankin olennaiseen. Nimittäin kävikin niin, että isot pojat olivat lastanneet uutuuksia hyllyjen täydeltä.

Hartsulta olivat ilmestyneet tuore NEIPA (kelatkaa Hartsulta), sekä ihanaa appelsiinikiljua, siis lonkkua appelsiinilla. Isompi yllätys oli Koffin vastaus ja lataus. Peräti kolme uutuutta. Asun joko tynnyrissä ja tankissa(true), mutta nyt tuli aivan puskista tavaraa. Apaa, lageria ja Ipaa.

0,33l purkeissa kakkosella. Uhka, vai mahdollisuus? Rahat vai kolmipyörä?

Kaikki vanhat pettymykset huuhtoutuivat humalankuvat silmissä ostoskoriini ja kassan kautta saunakaljoiksi.

Osuuko, uppoaako ja jos ei, niin miksi?

Aloitan hörpöttelyn Koffin Escape Route Pale Ale:sta. ”Pakene tavanomaista ja kaada olutlasiin aimo annos seikkailua”. Kuulostaa kohtalokkaalta, tai aivan minulta.

Vahvuutta 5% ja humalalajikkeina modernit klassikot: Citra&Mosaic, jotka muistatte varmaan vuosien takaa Suokin Kaiusta, jolla pyyhittiin pöytää HBF:llä.

Ebuista ei mainintaa, mutta mitä väliä? Kuhan olis aromia tarpeeks. (verkosta 38ebu)

Mietin samalla putoaako näiden myötä Koffin APA ja IPA tuotannosta? Olis pitäny varmaan ostaa verrokiksi? Etenkin kun humalalajikkeet ovat mielikuvissa samoja, joskin alkoholiprosentit eivät täsmää? Samaa kamaa, viilattua vai uutta?

Maistellaan, oikeasti pelkkään janoon suoraan tölkistä?

Kullankeltaista bisseä, vaahtoaa ihan näppärästi.

Tuoksussa jumbojet on jäännyt tankkaamatta. Paahtoleipää ja keksiä. Keveää herukanlehteä ja karviaista. Ei tule jytkyä. Mieto, mutta puhdas. Mielikuvissa sniidusti parempaa kuin Koff APA, sillä se hentoinen tunkkaisuus on tiessään. Dokattavaa, saunabissepotentiaalia piisaa etenkin tässä tölkkikoossa.

(Mainos)

Toisaalta taas samaan hintaan saa myös nimeltämainitsemattomia kotimaisia pienpanimotuotteita 0,5l purkissa ja pikkuisen enemmän lisäämällä jo oikein hyvää Porist.

(Mainos päättyy)

LaunchPad (McQuck) hoppy lager.. Eli uusi American Lager? 32 ebua Cascadea ja Citraa.

Oljenkeltaista ja ihan jeppis vaahto tässäkin. Se ulkonäöstä.

Tämä tarjoilee vähän keveää ruohoisen vihreää (vihannesta), pilsmaltaasta, tai muuten. Cascaden tuttu kukkaisuus tulee kivasti esiin. Kuivaa ja suht raikasta. Citra menee vähän hukkaan raaka-aineena, mutta mikäs siinä. Ihan juotavaa, vaikka lagermasennuksessani ottaisin nuo ebut mieluummin pelkkänä saazina vastaan.

Fist Pump IPA. Tällä varmaan viitataan edellisen, nykyisen, hallituksen kikyloikkaan. En tiedä montako työpaikkaa aktivoitiin näillä pumpeilla, mutta tässä oluessa humalat ovat... tädää yllättävät Citra, Mosaic ja Cascade. Tais olla hyvä tukkudiili?

Ulkoisesti hypätään taas enempi kupariseen päähän.

Tuoksu irroittelee kukkaa ja hedelmää. Herukkaa ja lehteä tässäkin. Ikäänkuin kolmas itteraatio samasta pyörästä. Ei tässä mitään vikaa ole, mutta alkaa näillä jaloilla olla jo toistoa ilmassa. Tasapainoa, päärynäpuikkoa ja keveästi katkeruutta. Olisihan tämä ollut vuonna 2013 vielä ihan käsittämätön olut, mutta aikojen tiskivedet ovat pesseet ylitse ja kovaa, mikä kertoo kaiketi olutkulttuurin saturoitumisesta, kun tällaiset perusvarmat, puhtaat ja klassiset eivät aiheuta kuin olan kohautuksen tänään. Hyvää olutta, ei mitään vikaa. That's it. Koffilassa on päästy vapaa-Surfereista eroon ja löydetty humalallekin käyttistä, vähän varovaista toki nyky mittapuussa, eikä mallaspohjatkaan ole kotimaisella viikkarikärjellä mitään ilotulitusta.

Haluaisin kovasti pitää tällaisesta juotavasta, puhtaasta ja harmittomasta markettibissestä, etenkin aikoina jolloin harva pikkuputiikki pystyy tuottamaan yhtä puhdaslinjaista tavaraa. Silti ovat kaiken maapallon hurlumhei-juomat vienneet ja tuhonneet suuni. Makuaistini on pahoinpidelty, eivätkä varovaiset oluet vaan riitä.

Silti pieni pala sieluani on aina myyty klassikoille ja pioneereille. Valitettavasti Koffilta siihen pystyy vain ihana Porter.

Entäpäs kilpailijan leirissä?

Hartwallin Erikois NEIPA saapuu kijavassa liki nostalgiahenkisessä purkissaan ja alleviivaa eroa Koffin ”Crafthenkisiin” purkkeihin.

5,5% Mosaic, Motueka, Hüll Melon ja Citra. 35Ebu. Oikeasti minun henkilökohtaisessa kategoriasani IPA alkaa vasta 6% jälkeen ja yli 50ebun jälkeen. Apa/Sessio IPA?

Aavistuksen samea ja hyvävaahtoinen tuotos, joka tuoksuu hieman limonadimaiselta.

Sekahedelmäsosetta ja kukkaisuutta, muttei tarpeeksi. Sellainen nuuhkaisu karkkiaskiin?

Jos unohdetaan tyylimääritelmä ja tätä miksattaisiin selvästi paahtoleipäisempään (Pale, Golden Ale, Vienna, Mynkki, Cookie, CaraPale-100, Dextrin) mixiin voisi toimia ihan kelpo APA:na.

Maussa samaa sekahedelmää, josta ei saa kunnolla otetta. Raikas, puhdaspiirteinen, mutta ei selvästi omaa NEIPA:n äärimmilleen viritettyä mehuisuutta, humalamäärää, tai mallaspohjan pehmeyttä.

Oluena kuitenkin kädessä on ehkä Erikois Vehnä ja varauksin uusi Pils, (tai no Pils ja Pils) unohtaen panimon maistuvin olut koskaan.

Pohdiskelen samalla sitä, että jos olisin muutama vuosi takaperin kirjoittaessani koko oluttyylistä maininnut Hartwallin tekevän tällaisen vuonna 2019, olisiko minulle naurettu ja kuinka paskaisesti?

Entä jos ennustan seuraavassa aallossa saapuvat ”Glitter-Brutit” ja ”Sinnepäin olevat marjasourit”?

Samalla pähkäilen, etenkin viimepäivien uutisointien valossa, käykö tässä vielä niin, että isot pojat haluavat jatkaa pienten leivän syömistä tällaisilla?

Kärjistyykö kilpailu, niin että kuluttajat alkavat suosimaan isojen ”puhtaita perustyylisiä”, tai ”vähän sinnepäin” tehtyjä oluita, joissa viljellään pienpanimomaailmassa tuttuja termejä ja ulkoasuja, joista häivytetään kevyesti omaa alkuperäänsä?

Toisaalta onko tällä mitään väliä? Saavathan käsityöläiset alati näkyvyyttä valtakunnanmediassa helposti. Ihan vaan kertomalla, että joutuvat noudattamaan lakia. En tiedä kertooko tämä enemmän mediasta, mediahaluista, vai yrityselämästä?

 Final Verdict: 

Koska panimoalalla ja olutkylddyyrissä on oltava positiivinen (paitsi Lahessa hiihdettäessä *Rumpusoolo*):
Ihanata kaljaa kaikki. Dokaushengessä liian mietoa ja tyyristä, nautiskeluhengessä liian mitäänsanomatonta. Sopii siis kaikkeen siltä väliltä. Ihanaa.

Pikafiilistelyissä:Keisari IPA, Atlanta Pils ja Erikois Vehnä

Nokialta tihkuu uutuuksia tosiaan melko harvoin ja tämän kauden uutuuksista tuore Pils osoittautui varsin rapsakaksi janojuomaksi moneen käyttöön. Keisari tuoteperhe laajeni kuitenkin vielä IPA:lla.
Tähän pitäisi varmaan lisätä 66-referenssi, mutta mennään mieluummin asiaan.
Hörppäsin tämän kuvan Gumbon seuralaisena. Itse suorastaan rakastan näitä Louisianan herkkuja. Tiedättehän sitä ihanaa mausteisuuden ja umamin ja raikkauden tykitystä. Soul food = comfort food.
Nokia ei rehellisesti hurmannut tällä kertaa.
Olut on lasissa toki oikein kaunis, mutta tuoksun iskiessä sekaan lisää vihannesta kääntyi peukalo varovasti alaspäin. Maussa on muuten oikein hyviäkin elementtejä. Sitrusta, keksiä ja sopiva katkeron tasapaino, mutta se sama purkkivihannes ja perunan keittoliemi on eksynyt sinnekin. Harmi, koska pidän Nokiasta ja erityisesti sen hinnoittelusta. Onneksi panimolla on kuitenkin paljon hyviä tuotteita ja tuore Pils pelastaa paljon. Silti vanhoilla meriiteillä ratsastaminen tämän päivän tiukasti maailman tuulia nuuhkivassa "skenessä" voi olla riski. Toisaalta taas panimon perustekeminen on kuosissa ja kokonsa puolesta sillä ei ole hätää.

Laitila puolestaan on hypännyt oudosti tuttujen Kukko ja Kievari-sarjojen ulkopuolelle tällä Atlanta Pilsillä. Luonnollisesti se houkutteli kokeilemaan seuraavana päivänä saman evään kera.
Toki sana "pils" on tällaisessa jenkkihumala namedroppailussa jo hieman tuulesta temmattu, mutta sana on vapaa.
Ulkoiseseti perhanan nätti tämäkin. Tuoksu iskee jo aivan toisella tavalla Nokiaan verrattuna. Osat ovat kääntyneet "isojen pienien" maailmassa siten, että Laitilan vanha vihanneksisuus on näemmä luovutettu Nokialle. Puhdasta jenkkihumalan tykitystä. Sielä ne sitrushedelmät ja greipin mokomat uivat rintauintia toistensa kanssa kilpaa nieluuni. Raikas, rapea, katkerahko. Todella hyvää tekemistä.

Pataleivän kera teki mieli ratsastaa hieman Tuopillisen vesille voikkari ja kalja teemalla.
Hartwall, jonka kauden uutuudet ovat olleet mieluisan lukuisat, joskin pitkälti tutut ja turvalliset laittaa nyt jotain aivan muuta. Herraisä. Tämähän on oikea weisse, eikä mitään 1836 White Lager toisintoa. Suodattamaton. Siis kelatkaa, Hartsulta suodattamaton weisse, oikea hefeweizen.
Tuoksu on todella lupaava. Hyvät hennot banaaniset kypsät hedelmät, vieno neilikkaisuus ja pullataikinamaisuus purkalla. Todella pehmeää ja tasapainoista tavaraa. Voisin miltei kokeilla tulitikkuleikkejä ja todeta tässä olevan paras kotimainen markettivehnis ja kenties Hartwallin parhain olut vuosikausiin?

Olutarvioissa: Sinebrychoff Karhu Ruis IPA

Sinebrchoffilta on vuosien varrelta nähty monenlaisia virityksiä, joista hyvin moni unohtui yhtä nopeasti kuin saapuikin markkinoille. Surfer, Puolukka-Stout, Rock, Korpisavu, jne.

Silti ajoittain ”Koffilla” on väläytelty hyvääkin tekemistä ja edes pientä pysyvyyttä. Koff APA nyt vaikkapa esimerkiksi.

Kun näin Karhun Ruis IPA:n kuvan somessa kuukausi takaperin, ajattelin: ”Onpa siisti fotosoppaus”. Tänään hän on todellinen.

Tölkin ulkoasun Karhu-teksti tuo muuten tyyliltään jännästi ihan Suomenlinnan mieleen.

Mutta siis Ruis-IPA. 5,3%. Sinebrychoffilta.  Melekosta.
 Ruis on siitä jännä mallas, että se on hirveän vähän käytetty mallas/vilja suhteessa meidän suhteeseemme rukiin kanssa. Toki siinä on tekniset ongelmansa, eikä se mitenkään kaikkialle sovi, mutta ajatelkaapa vaikka Sahtia? Miltei haluaisin nähdä nyt Kerava/Lahti/Iisalmi akselilta Sahdin.

Sitten mä heräsin.

Okei. Ruis IPA. Siis mitä v..a. Karhu. Valkoisessa tölkissä. Nyt on kyllä hämmentävän paljon juttuja, jotka eivät sovi samaan laskuun, eivätkä edes laskimeen. Ei anneta sen häiritä, vaan suhautetaan ilta käyntiin.

Ulkoisesti samean punertavanruskeaa colakarkkia ja kuravetä. Vaahto kestää hienosti, joten nuuhkitaanpa.

Kyllä sieltä tiiättekö ihan oikeita asioita on. Lempeää sitrusta, vähän havua ja reilusti maltaisia sävyjä. Makeutta, karkkia ja mausteisuutta. Ehkä vähän tukkoinen ja ujo, mutta lähtökohdat huomioiden hämmentävää ajatella lasissa olevan Karhua.

Maussa on pientä saippuaisuutta, sitrusta ja puuta. Karhean makeaa mallasta, toffeeta ja keskiasteiset katkerot.

Suutuntumaltaan keskitäyteläinen. Juotava, tasapainoinen, vaikkei olekaan kaikkein raikkain IPA.

Karhu Ruis IPA on oikeastaan loppujen lopuksi hyvin perinteinen tuote, mutta kaikkea muuta Sinebrychoffin vinkkelistä. Kenties panimon jännin tuote vuosikymmeniin? Onks se hyvää? On omalla tavallaan. Odotin jotakin hyvin kliinistä näkemystä, mutta tässä on yllättävän paljon jerkkua, rosoa ja särmää lähtökohtiin nähden. 5-10v sitten tämä olisi mullistanut maailmaa. Nyt se vaan hukkuu massaan, jossa ruokakaupassa liki jokaikinen kotimainen panimotuote on joko: Vaalea lager, tms, tai apaipa-sektorilla. Toki hemmetin hienoa nähdä tällaista Koffilta, etenkin kun tätä tulee varmasti löytämään läpi kesän 6€/l hintaan jokaisesta lähikaupasta kylmähyllystä. Toisaalta, taas edelleen pienpanimo Nokiaa saa usein alle vitosella litra, mikä näiden isojen suhteen on ihan käsittämätöntä hinnan puolesta. Hölmöiltä rahat pois?

Toisaalta.. Kilpailu tällä segmentillä on kovaa ja snadisti (suurista) Olvilla on vieläkin etulyöntiasema valikoimallaan, eikä mitenkään sovi unohtaa Laitilaa, edellä mainittua Nokiaa, Saimaata tai jopa Stadia samassa tölkki-apaipa kategoriassa.
Todettakoon loppuun, että vaikkapa burgerin kera potentiaali tällä Karhulla on tässä joukossa varsin miellyttävää. ”Never underestimate the power of malt”.

HLS: 6/10

Olutarvioissa: "Battle of Pirkanmaa"

”Ja vaahdossa näen kuplan valkean
Ja mä istun ja juon
Kunnes itseni tuopissa nään
Kun täytyn ja kuohun
Ja lopulta tyhjäksi jään ”

Piti vain kipaista kaupassa. Tiedättehän. Ei mitään suurta ostoslistaa, vähän vaan puutteita kaapeissa. Silti jos olette kuten minä, ette voi olla piipahtamatta juomaosastolla. Ihan vaan vilkaisemassa olisiko mitään uutta. Yleensä ei, mutta tällä kertaa olin hämmentynyt. Lähi-markettini, siis Citymarket, oli uusinut hyllyjään toden teolla. Päätin näppituntumalta kahmaista kasan bissejä ostoskoriini ja oikaista mässyhyllyjen kautta kassalle. Jotta näillä oluilla olisi jokin punainen lanka, niin nimettäköön tätä vaikkapa ”Battle of Pirkanmaaksi”. Sillä sieltähän nämä kaikki tulee, kyl mää tiiän, nääs. 

Joskaan tänään ei kamppailla Hakametsän herruudesta, tai siitä mistä saa parasta mustaamakkaraa, vaan ennemminkin esitellään kolme sikäläistä tuotetta, kolmelta panimolta ympäri pitäjää. Pyynikin American IPA, Nokian Keisari Pils, sekä Hopping Brewestersin Thunder Chief. Kaksi uuden ruokakaupparajan voittajaa ja yksi tuore tulokas ”vanhoilla volteilla”.

Toinen yhteinen tekijä on se, että kaikki kolme ovat jossain määrin hivenen päähän potkittuja. Sellaisia joiden arvoitus on välillä vähän niin ja näin. Sellaisia joiden tuotteista ei aina ole riemuhuutoja kiljahdellut. Ei omasta suustanikaan. Silti sellaisia, joilla on myös ollut aivan pistämättömän kovia tuotteita. Pyynikkin, Hopping Brewsters ja Nokian panimo. Lava on teidän.

Aloitellaanpa Pyynikiltä. Nyt siis 5,2% American IPA. Hintaa 2,99€/0,5l. 45Ebua. Pale ale, pils, cara- ja crystal maltaita. Humalalajikkeina: Cascade, Amarillo ja Citra. Voiko mennä vihkoon? Ei, ei pitäisi. Silti Pyynikki on toisinaan ollut sellainen ”ostin arvan” panimo, jonka tuotteet voivat olla Bourbon IS:n tapaisia tajunnanräjäyttäjiä, tai Fingerporin ja Jutin oloisia ”kaadanko viemäriin, vai en”. Silti viime aikoina tekemisen taso on parantunut huimasti, joten.. Kaadetaanpa:

Pyynikin American IPA tihkuu lasiini samean oranssin ruskeana jättäen laelleen varsin jämäkän vaahtokukan.

Tuoksu aloittelee tahtejaan melko hedelmäisen makealla otteella. Sitrusta, mangoa ja keksejä. Miellyttävän freesi on ensivaikutelma tällä kertaa Pyynikistä. Tuoksu on minusta miellyttävän tasapainoinen ja harmoninen. Sillai simppeliä no braineria, josta ei kenties löydy niitä kaikkein hekumallisimpia sävyjä, mutta helkkari ei yhtään virhettäkään. Good stuff.

Hörppiessä käy ilmiö, josta pidän. Unohdan oluen ja keskityn muuhun. Olut ei siis häiritse, vaan tarjoilee simppeliä hyvälaatuista poljentoa puuhasteluun. Greippiä, appelsiinia, tropiikkia ja karkkia. Hyvin klassista, hyvin onnistunutta keveää west coastia, joka liukuu hivenen öljyisenä suuhun. Katkerot ovat hallittuja. Ei yrttikatkeroista ”puraisin muuten pihkaa” fiilistä, vaan pehmeät sävyt, pehmeät kädet. Olen positiivisesti yllättynyt. Vaikka aina välillä panimolta on (minun mielestäni) tihkunut huteja ja juteja, niin viimeaikoina yhä enemmän onnistuneita keitoksia. Alkaisivatkohan oppirahat olla nyt maksettu? En tiedä, mutta ehkä jatkossa Pyynikki voisi tipahtaa koriini useammin.

HLS: 8/10

 

Minun pitäisi varmaan myöntää, että olen jo kertaalleen makustellut Hopping Brewestersin Thunder Chiefiä, mutta silloin näyte oli pieni ja taatusti tuore. Thunder Chief kruunattiin mennä vuonna Suomen Parhaimmaksi Olueksi. Hämmästelin hieman, sillä vaikka Akaassa onkin ”lentskarikaljaa” pantu jo paljon ei panimon apaipadipa-merestä ole oikein selkeää lipunkantajaa löytynyt. Maistettuani tätä pyörsin kaikki ajatukseni.
 

Harjoittelu oli tuottanut tulosta. Tasapaino ja olemus muistuttivat huomattavasti enemmän India Pale Aleja uudelta mantereelta, kuin sitä mitä meillä usein valmistetaan. Joten onkin antoisa nähdä onko taso pysynyt ja miten olut on säilynyt marketin kyykkyhyllyssä. Kyllä Suomen Paras Olut 2017, sijaitsi alimmalla hyllyllä alakulmassa. Hinta kuitenkin ihan kelpo n. 3,5€ pullolta ja leimaakin piisaa lokakuulle. Spekseissä: pale-ale ja Crystal50 maltaita, sekä 120ebun edestä humalaa: Magnum, Equinox, Cascade, Mosaic. Polkaistaanpa F105 käyntiin.

Ulkoisesti samean oranssinkeltaista olutta, joka jättää kivasti pitsiä ja hyvän, kestävän vaahdon päälleen.

Tuoksussa on iskua. Hemmetin reipasta trooppishedelmäistä ”tatsia”, greippiä ja vienosti toffeista mallasta pohjalla. Ei mitään ”in your face” räjähdystä, mutta rynnäköi maaliin mallikkaasti.

Maussa on se tämän oluen juttu. Makeus on selkeää, muttei päälleliimattua, tai tasapainotonta. Sitrus, greippi ja se isolla vaihteella oleva hedelmäisyys ovat mahtavassa tasapainossa. Jälkipoltossa hain evä ei kutita suuta, mutta havuja on hiihdetty sekaan vienosti.

Suussa olut tuntuu keskitäyteläiseltä ja hieman öljyiseltä. Raikas tuotos, jossa juotavuus on kohdillaan.

Kuten jo pohjustin alussa, niin tätä juodessa on helppoa ymmärtää se miksi tämä olut palkittiin. Toivottavasti Hopping Brewsters jatkaa Thunder Chiefin viitoittamalla ilmasillalla tuotteidensa kanssa. 

HLS: 7,5/10

Entäpä kolmas ajoittain päähän potkituksi joutunut Nokia? Sama panimo, jota monet ylistivät takavuosina suurena edelläkävijänä? Elowehnä, Luomu (Pils), 66. Nokia oli 2010-luvun taitteen aikana useasti se podiumille nostettu ja kiitelty yritys, joka ei valitettavasti saanut 66:ta uuteen lentoon huippukovan alun jälkeen. Tämän jälkeen uutuustuotteet ovat olleet vähissä, mutta silti Nokialla on ollut usein paikka minun ostoskorissani. Aina kun on tarve edulliselle, mutta maistuvalle käyttöoluelle voi huoletta kääntyä ”suurien pienien” pariin. 

Entäpä nyt? Mielestäni Pils sopii upeasti Nokian tuoteportfolioon ja koska se on yksi suosikkityyleistäni, niin.. Tietysti se on edessäni. Hintaa n. 2,4€/0,5l. 38Ebua Magnumia, Hallertaun Traditionia, sekä ”sesongin aromihumala”, eli sitä mitä sattuu kaapissa olemaan.
Tiedän, tiedän. Osa triggeröityy ja pahoittaa nyt mieltään urakalla tasalaatuisuuden alttarilla vuohia uhraten ja tekstaripalstalle kirjoitellen. Vaikka käytäntö onkin alalla hyvin yleinen ei siitä kauhean usein huudella, eli avoimuus +1. What about the beer, man? No harvemmin käyttämääni Nokian lasiin on ilmestynyt pieni vekki, mutta ei anneta estetiikan häiritä.

Lasissa kirkkaan kullankeltaista olutta, vaahtoaa keskiasteisesti hunnuten.

Tuoksu.. No sehän on ihan perinteistä tekemistä, kuten pitääkin. Ruohoa on leikattu ja kyllä tämä ruohoa leikatessa menisikin. Oispa kesä.. Viljaisuutta ja mallasta. Häivä vihannesta taka-alalla, onneksi ei häiritsevästi kuitenkaan. Simppeliä.

Maussa on sellainen ominaisuus, että huomaan tuopin olevan puolillaan ennen tähän pääsyä. Olut tekee siis sille tarkoitetun tehtävänsä. Keveä maltaisuus, vilja ja heinä vievät ajatuksia Suomi-Filmin maalaismaisemiin, joissa Ansa kaipaa edelleen Taunoaan. Rapsakkaa ruohoisuutta, puree nipistellen. Taustalla oleva vihanneksen häivähdys ei, onneksi, hyppää tarpeeksi korkealle. ”vegetables can't jump”.

Suutuntumaltaan keskitäyteläinen ja helposti juotava uutuus.

Nokialta tämä Pils onnistuu varsin mainiosti. Se ei ehkä ole se valtakunnan tarjonnan jännittävin ja monimuotoisin olut, tai edes Pils, mutta alle vitosen litrahinnalla se tulee löytymään minunkin koristani aina toisinaan. 

HLS: 7/10

"Kuule istuta vielä se omenapuu,
vaikka tuli jo tukkaasi nuolee
Vaikka huomenna saaste jo laskeutuu
Vaikka huomenna aurinko kuolee
Hyvin mielin voin vierelläs vilkuttaa,
kun maailma hautaansa nilkuttaa"

Kolmesti Nilkkoa

Onko "Give love a chance" sama kuin "Give brewery a new chance?"

Siinäpä kysymystä kerrakseen. Juotuani taannoin muutamia uusien panimoiden tuotteita, havaitsin isoksi pettymyksekseni näiden olleen liian vanhoja, hapettuneita ja tunkkaisia (usein kuollutta hiivaa).
Koska ei ole reilua tuomaroida panimoa yhdeltä otannalta (Vai onko?) päätin antaa toisen mahdollisuuden. Usein elämässä se on ollut vain mahdollisuus pettyä entistä pahemmin, mutta joskus, joskus harvoin se on ollut avain uuteen onneen.
Olisiko näin tänäänkin, kun edessä on peräti kolme Mäntyharjulaisen Nilkko Brewingin tuotetta? Viimeksi nautittu Rascal kärsi iästä, mutta nyt oluet olivat tuoreempia. Muutama tuoreeltaan panimolta ja yksi ilmeisesti 2-3kk vanha, eli siis ruokakauppatermein: "Riittävä".
Tuotteet ovat Lucky, Korra ja Nelson.
Tyyleiltään ilmeisesti siis: (samassa järjestyksessä) IPA, Black IPA, sekä Golden/Blond Ale.

Aloitetaanpa kevyestä päästä.

Nelson, tuo kurre-etikettinen tienaa tietysti etiketistään +1 pisteen. Diggaan näistä lievästi Itäblokin hellyttävää animaatioskeneä muistuttavista etiketeistä.
Ulkoisesti samean oranssinkeltaista olutta. Vaahtoaa ihan nätisti ja vaahto tuntuu kestävän hienosti.
Tuoksu polkaisee hennon hedelmäisyyden ja greipin kuoren lisäksi ikävän tunkkaista pahvisuutta. Harmi, mutta tällä kertaa heikot sävyt eivät yllä Rascalin vastaaviin.
Maussa on paljon samoja aspekteja. Hedelmiä, keveää maltaisuutta ja pistävää tunkkaisuutta. Helppo juoda, kuten pitääkin, mutta kokonaisuus ei lähde lentoon. Prosessissa on vielä hiomista, tai sitten laitteisto ei anna myöten. Tällä kertaa veikkaisin tähän päätyneen liikaa hiivasoluja, jotka yhdessä keveän hapettumisen ja hyllyiän ohella pääsevät laskemaan laatua. Ei kuitenkaan sillai täydellisesti pilalla, pikemminkin seassa on pieni virhearomi. Ei mene nyt kävyt tasan.

Lucky IPA. No nyt on ilvestä ja ravintolavahvuista. Kas ravintolassa olenkin.

Ulkoisesti varsin nätti tämäkin. Kirkkaampi, kultaoranssia ja vaahto kestää tässäkin hyvin.
Vähän jännittää jo. Onneksi tuoksu osoittaa tämän olevan kunnossa. "Yleishumalainen". Vähän käpyä, havua, hedelmää, sitrusta. Simppeliä, ei kikkailua, ei rymistelyä. Maun keveä hunajakeksisyys viehättää, kun päälle laittaa vähän tämän appelsiinimarmeladia ja pyyhkii kaiken mäntyisellä katkeruudella pois. Hienostunut tasapaino ja juotavuus viehättää. Sellainen IPA, jota voisi juoda muutaman miettimättä sen kummempia, mutta kuitenkin niin ettei olut ala tökkimään. Hyvää duunia.

Korra. Ai vitsi.. Lintuetiketissä. Tiedättekös mitä se tarkoittaa? Eeppisen tyylikäs ja minua kosiskeleva yllätys aiheuttaa yleisvaikutelman ylilatauksen. Maximum overdrive ja ehta Penguin Aproves stamp.
Kyllä, olen helposti miellytettävissä ja korruptoitavissa. Toiset kaipaa vaan kärryä humalaa, minulle riittää vaikka vain tämä palokärki etiketissä.

Sysimusta olut. Vaahto edelleen nättiä tässäkin.
Korra on Black IPA:si vain turhan paahteinen. Keveä American Stout tulee mieleen koko ajan tissutellessa. Kahvia, kahvia, paahdetta, mäntyä. Lipsuu jo hieman tuhkakupin puolelle, mutta pysyy nippanappa kasassa. Lakua ja lakut suusta putsaavat katkerot. Keveäksi stoutiksi oikein mainio tuote, mutta Black IPA:si ei tyylinmukainen. So what. Täydellinen yleisfiilis tästä jää kuitenkin.

 

Yhteenvetona:

Tuoreus vaikuttaisi olevan Nilkon tapauksessa aivan avainasemassa. Tämä maistelu osoittaa jälleen sen miksi olut on tuoretuote. Sekä erityisesti sen; miksi kauppojen ei pitäisi vaatia utopistisia vuoden leimoja mikropanimoiden tuotteilta, joita tulisi kaupata tuoretiskiltä ja kylmästä, eikä lämpimiltä nurkkahyllyiltä.

Mäntyharjulle tsemppiä valitsemallenne tielle. Ainakin pullojen ulkonäkö miellyttää omaa silmääni ja se on harvinaista minulle Suomen mittakaavassa.

Oskari-Tirra sinne ja takaisin

Tammikuisena lauantaina istuin kahvila Oskarissa ihmettelemässä jälleen sitä, kuinka paljon kakkua voi ihminen syödä täyteen vatsaan. No aika paljon tietenkin.

Kuitenkin siinä Oskarin vanhoilla penkeillä ja hämyisessä tunnelmassa istuessa aika juoksi, kuin Wienin kahviloissa ikään. Siis madellen hitaasti kohti santsikuppia. Jokaisen suupalan myötä teki mieli jälleen hymyillä. Jälleen juustokakku oli osoittautunut oivaksi valinnaksi, eikä vastapäätä istuneen neidon raakakakkukaan pahaa ollut. Ainoa varjo tällaisessa paratiisissa oli tietysti kahvi. Kahvista en ole ehtinyt kirjoittamaan, mutta minusta on aina synti ja häpeä koko Suomen kahvilakulttuurissa se, että jos kahvila on miellyttävä ja ”paakelssi” puoli on kunnossa on tarjolla vain tunnin seissyttä Juhla Mokkaa. Kenties myös kallista ja heikosti tehtyä Cappuccinoa(vetistä).
Jos mieli tekisikin tuoretta, vasta jauhettua pienpaahtimokahvia, niin silloin taas on, jostain hemmetin syystä, istuttava jossakin postimerkin kokoisessa lasikopissa. Vieläpä ilman ihanan kermaisenmarjaista wieneriä, kermamunkkia ja juustokakkua.

Samalla tätä outoa dilemmaa pohtiessani alkoi päässä kuitenkin jyskyttää ajatus: ”Oispa kaljaa”. Mieleni teki jo tätä edeltävänä päivänä vaappua läheiseen kippolaan ja tilata tuoppi. Tiedättehän sen fiiliksen: Tuntea se lämmin, lievästi juopunut tunnelma ja huurteinen, kylmä lasi kädessä pitkästä, pitkästä aikaa. Se ensimmäinen puraisu..ai, ai, ai.
Oikeastaan miksei tällaisissa sympaattisissa vanhoihin puurakennuksiin rakennetuissa, lievästi maalaisromantiikkaa henkivissä kahviloissa ole koskaan miellyttävää kuppilapuolta, josta saisi myös jonkun hyvän oluen nisun kaveriksi, sillivoileivällä, tai ilman? Siinä pysyisi parisuhdekin kuosissa, kun molemmat voisivat nauttia suosikkieineitään samalla rennosti jutustellen ja kuunnellen korkeintaan hiljaista loungea.

Ei auta. Pakko oli saada bisseä. Koko tammikuu on mennyt oluen puolesta kuivasti. Ei vaan ole  kiinnostanut "niin" paljoa ja olenkin havainnut ravistimen olevan pitkästä aikaa pesussa yhä uudestaan ja uudestaan. Kysyinkin: ”Käydääks yksil Tirras?”.
”No jos haluut, en oo käyny koskaan”. Tästähän tulee ihan kulttuurimatka siis, mietin.
Jo pikkuteatterin ovella janoisten sankareita tervehtii lämmin, yrttissavuinen hengähdys. Kumppanini miettii jo ääneen, että mihin v..n luolaan tässä ollaan menossa ja minua vähän naurattaa. Yleensä tämä tuoksu ennakoi vain leppoista tunnelmaa.
Tirrassa ei ole vaihteeksi ketään. Lauantain alkuilta kuitenkin. Kenties vakkarit ovat tipattomalla, ehkä parempi näin? Tilaan tiskiltä Brewskin Pangoa. Hinta on edullinen. Siihen ne hyvät puolet oikeastaan jäivätkin.

Kylmä olut hurmaa kädessä hetken, kivaa tropiikkia tuoksussa ja seuralaiseni hämmästelee edelleen, että mikä crackluola tämä on ja miksi olut tuoksuu hedelmämehulta?

Törmään jälleen tämän kuppilan hankalimpaan puoleen. Mistään tästä mestasta ei ikinä löydä rauhallista pöytää. Joko autiossa hallissa, tai tupakkakopin ja flipperin välissä.
Tunnelma on hiljaisuudesta huolimatta levoton. Ainoat asiakkaat pyörivät rauhattomasti edes taas pystymättä asettumaan mihinkään. Tavallaan ymmärrän heitä. Jokin paikan ilmapiirissä ei viehätä vieläkään ja ulkoa ennakoimani leppoinen olotila katoaa hiljakseen.
Olutkin tökkii jokaisella huikalla entistä enemmän. Hyvää IPA:a, mutta tänään ja tässä ei uppoa.
Teki mieli, mutta heti saatuaan tekeekin mieli heittää uusi lelu samaan pinoon muiden kanssa.

Saan lopulta tuopin tyhjäksi ja poistumme takaisin hankeen. Vaikka Tirra onkin nostanut päätään pienellä olutvalikoimallaan ja hinta on helkkari kerrankin fiksu edes jossakin.. En mitenkään koe, että haluaisin istua tässä Alastalon salissa yhtään ylimääräistä sivua kauempaa. Ehkä kaipaan pehmeyttä, loosseja, hämyä ja puheensorinaa enemmän, kuin nuhjuista kovuutta ja aivan liian kierroksilla käyviä asiakkaita.

Piipahdamme kotimatkalla Citymarketissa ihmettelemässä klassista ”Mitä tänään vielä syötäisiin” dilemmaa ja päätän katsastaa toiveikkaana oluthyllyjä. Bongaan Franziskanerin Weissen alaritsin kyykkyosastosta. Miltei tartun jo pulloon, mutta vilkaisen hintaa. Neljä fakin nelkytä. Siis 4,4€/0,5l perushyvää vehnää. Ei s...na saa jäädä. Se siitä ruokakauppojen hinnoittelun eduista verrattuna Alkon katteiden haukuntaan. Sielä se toki on myös pilvissä, mutta kahdeksan senttiä halvempana. Eli vain neljä kertaa sen, mitä Saksassa. Päätän keittää weisseä itse heti tilaisuuden tullen ja poistun tyhjin käsin kassan kautta kotiin.

Onneksi ruokakaupparajasta on myös positiivisiakin esimerkkejä. Vihreän muovin ritarit olivat sentään hinnoitelleet Prykmestar LuomuPilsin edes alle nelosella. Kaivan pullon jääkaapista esiin ja hetken pelkään sen aiheuttavan samanlaisen reaktion, kuin Brewskin Pango.

Voiko tämäkin vaan olla ihan hyvää, mutta sellaista ettei halua juoda tuoppia loppuun, saati tilata toista samanlaista?

Lasiin kaataessa alkaa mieli kuitenkin raksuttaa kohti kesää. Raikasta, ihanaa ruohikkoa ja kukkaketoa. Sitruunamelissaa, yrttiä ja viljapeltoa. Harvassa ovat olleet tyylissään paremmat kotimaiset. Raikas, rapsakka, suuta sopivasti supistava ja herkän tasapainoinen.
Kuitenkin juotavuus ja humaloinnin tuntu ovat tässä aivan toista tasoa, kuin Pangossa.
Jokaisen huikan jälkeen nimittäin tekee mieli juoda lisää ja pian huomaakin pullon tyhjenneen täysin huomaamatta ja kiroilee vain sitä, ettei ostanut toista.

Vaihteeksi oluen nauttiminen tuntuu suorastaan hyvältä ja jälleen saksatyylit kiinnostavat. Pitäisiköhän kuitenkin tilata lagerhiivaa samalla? Onko ikä iskemässä vastaan? Alanko kohta kämisemään siitä, miten sielut myydään humalalle ja Saksassa on kaikki paremmin? Siitä miksi kaikki olut on sitä diipadapaa nostaen omaa preferenssiäni jollekin korokkeelle ja valokeilaan ikäänkuin molempien nauttiminen sulkisi jotakin pois? En tiedä. Kuhan kelailen ja haaveilen edelleen hyvästä, edullisesta, suodattamattomasta, reippaasti-eurooppalaisella humalalla-humaloidusta Pilsneristä. Ehkä vähän tekis Weisseäkin mieli. Oispa kaljaa.

Uudet, vanhat oluet- Metsola, Nilkko ja Jacobstads

Tuopin Ääressä maisteli uusia tulokkaita ajatuksella: Mitä jos ostan uusia, paikallisuuteen nojaavien panimoiden tuotteita ja unohtaisin vilkaisun päiväyksiin?
Eli tavallisen kuluttajan saappaissa ruodimme lävitse uudet panimot: Metsola Beer Companyn O-Hoyn, Nilkon Rascalin, sekä Jacobstadsin Fäbodan.
Ei, tämä ei ollut sellainen kaunis ja hehkuttava sessio. Kaikkea muuta, valitettavasti.
Ikä vaan yksinkertaisesti tappaa ipapailun. Ylläpito ei suosittele eläinkokeita kenellekään ja lupaa maistaa ja korjata mielipiteensä aina, kun samasta oluesta tulee vastaan parempi yksilö. Muistakaa tekin.

Olutta ja Expoo-Olut Expo 2017

Olen vuosia ihmetellyt Olut Expon ajankohtaa vuoden ikävimpänä aikana. Aikana, jolloin harmaa taivas rakastelee harmaiden betonisten rakennusten kanssa kilpaa. Tuuli puhaltaa jäämereltä lunta tupaan jokaisen kulkijan sieluun asti. Ei kauheasti tee mieli juoda.
Ehkä juuri siksi Mikki Nymanin tiimiä voidaan pitää neroina. Expo soittelee suloista säveltä menneestä kesästä tuoden valonpilkahduksen pimeyteen. Kuin koko olutväen omat huomattavan seesteiset pikkujoulut.

Tänäkin vuonna askel vei jo aamupäivästä kohti loskaista Kaapelitehdasta matkakaljan siivittämänä. Ja kuten tavallista muitakin tuttuja mediapersoonia oli hiihtänyt paikalle. Kuka susia pakoon, kuka todellisuutta. Kaikki kokoontuneet, kuin tontut joulupuurolle kuulemaan herran sanaa.

Avainasiat tälle vuodelle, eli tophipjasiististicool-osio:

1. Korkeista maksuvälineenä eroon.
   Tämä oli mielestäni vuoden paras uudistus. Maksuranneke/kortti on toiminut jo muissakin tapahtumissa alkaen Korian latotansseista lähtien mallikkaasti. Vähemmän häsläämistä ja vähemmän tavaraa mukana. Silti hieman jäin kaipaamaan KBF:n systeemiä, jossa rahaa pystyi siirtämään itse suoraan kortille ja palautus tapahtui myös enempi vähempi automaagisesti. 
   
   
2. Ruokastudio. Siisti lava, taatusti hyvä tiimi tekemässä ja tarjoamassa yleisölle. Ainoa kysymysmerkki oli mielestäni siinä, että riittäisivätkö annoksia kaikille ja miten jakelu tapahtuisi? No en ehtinyt ottaa asiasta omakohtaisesti selvää, mutta todella hyvä ja kiintoisa uudistus.
   
   
3. Data festareiden ympäristöproggiksista silitti Ympäristötekniikan opiskelijan mieltä myötäkarvaan.
   
   
4. Pekka Puska vieraili tapahtumassa. Kenties herra oli menossa Fat Lizardin osastolle valvomaan Randallin käyttöä, kuten asiasta mitään tietämättä somessa leukailin. Kiinnostaisi kuulla mitä herra oli mieltä?
   
   
5. Suppeammin tiskejä ja parempi ”kotiolutmaailma”. Eli enemmän tilaa. Yleensä kannattaisin suurempaa määrää tiskejä, mutta koska Expossa niitä on muutenkin ns. reilusti, tuntui uudistus varsin perustellulta ja hyvältä. Tilaa riittikin, ei ruuhkaisuutta. 
   
   
   
   
   

"Juodessa olisin halunnut köllähtää divaanille fiilistelemään"

Meediotunnin päätteksi otin kopin Lahtikkoradion Samulista ja kiersimme tiskejä, ja joimme lientä.

Oikeastaan voisin päättää katsauksen tähän? Ai en?

Tiskejä analysoidessa pidin ihan helkkaristi siitä erilaisuudesta. Traditionaalisten baaritiskijäljitelmien lisäksi vaikkapa Brooklynin viehättävä Lounge, tai yleensä festareiden komein tiski-palkinnon pokaava Fiskarsin vihreä paku tekevät sellaista pientä kutitusta muuten varsin tylsässä Kaapelitehtaan miljöössä.

Tisleitä en tänä vuonna tyypannut, mutta näitäkin näytti olevan varsin sopivasti esillä #viskigate. Sen sijaan esimerkiksi Kuura Ciderin tiskillä oli mainiota real-cideriä suoraan caskista pumpattuna.

Oluista, siis maistamistani, ehdottoman hehkutuksen arvoisiksi nousivat ainakin Hiiden loistava ja tahmea Ikii-Urson B.A Oloroso-versio. Todellista hekumaa, jota juodessa olisin halunnut köllähtää divaanille fiilistelemään. Pyynikin Motti-Sahti oli todella onnistunutta ja edusti ilmeisesti liian vähäisen Sahtiannin kärkeä Fiskarsin tuotoksen kera. Itselleni tapahtuman odotetuin tuote oli niinkin erikoinen, kuin Fuller's:n London Priden suodattamaton versio. Todella smoothia kamaa. Kiinnosti koska oma Bitteri on juuri pullossa->

Sourpuolen parhaimmisto edusti ainakin Tankerin Pretty Hard. Ihqua punaista vattua. Eniten tietysti hipsterviiksiä heilutti kovaa vauhtia kohti kotimaan kärkeä nouseva Cool Head.
Erityisesti muutamilla NEIPA versioilla (Over the Galaxies ja Triple NEIPA) panimo kosiskeli jo juomaan. Ja mikäpä juodessa, kun molemmat olivat todella hyvässä tikissä. Silti ehkä eniten pidin heidän Heavy Sunshine Tonka Bean-Imperial Portteristaan. Tonka on kyllä jännästi lunastanut viime vuosina monia lupauksia olutrintamalla. Porttereista puheenollen.. Ruosniemen tiskillä oli yllätyspulloina harvinaista Betony 45100-Portteria.

Koska tämä raportti venyisi ja paukkuisi, jos käsittelisin jokaisen juodun tuotteen, kiintoisan keskustelun, tai hullun idean, niin aloitetaanpa loppuyhteenveto.

Olut-ja Viski Expo 2017 tarjoili jälleen juuri sopivasti uutta ja vanhaa. Vähän lainattua, muttei kauheasti sinistä. Koska tämä sääntö toimii morsiuspuvussakin ohjenuorana, niin miksei Expossakin? Eikä siinä. Expo on vakiinnuttanut hienosti paikkansa loppusyksyn viimeisenä tempauksena ennen koko ”skenen” vaipumista talviteloille. Nämä kesäkauden päättäjäiset olivat nytkin miellyttävää makujen ilotulitusta sosiaalisesti.
Poistuin itse jo varhain välttääkseni pahimman deliriumin. Mastokaupungissa oli kuitenkin alkamassa Saimaan keikka samana iltana.

 

 

Uutta maitokaupasta? Hartwall Erikois IPA, Olvi American Brown Ale ja Fat Lizard Track Day

Jos päivittelin jo KOFF IPA:n kohdalla koko juttua, niin kyllä tämä käsissä pyörivä Hartwallin Erikois IPA aiheuttaa jopa kovempaa hämmennystä.
Siinä missä Sinebrychoffilla on kuitenkin tuotettu vaikkapa legendaarista Porteria vuosikymmeniä on Hartsu vaipunut talvihorrokseen jo vuosia sitten. Väläytellen ajoittain edes jotakin uutta. Siis nörttimielessä "uutta", eli lähinnä Lapparin eri variaatioita. En viitsi edes mainita muualla tuotettuja Hopventures/Polar Monkeys-sarjoja. Olin kuitenkin tippua tuolilta kuultuani tästä. "Ale"+Hartwall = Can't compute, error. Siis aivan huikeaa hei.
Tämän Erikois IPA:n piti tulla ulos jo keväällä, mutta ilmeisesti talon sisällä ei oltu tyytyväisiä tulokseen.
Mikäli asia on näin, niin tämähän on oikeastaan vähän helkkarin mahtava seikka. Näin pitääkin toimia; miksi laskea jotakin joka ei ole kunnossa myyntiin, vaikka sillä käärisikin muutaman markan taskunpohjalle?
Aloin myös miettiä koska viimeksi Hartwall on valmistanut myyntiin asti "pintahiivaolutta". En muista millään, joten paremman tiedon puutteessa julistan tämän panimon historian ensimmäiseksi?

Utuisen kuparinkeltaista olutta kohtalaisella vaahdolla.
Tuoksu on..tota noin.. Siis onko? Hentoa sitrusta, greippiä. Hedelmäisyys käy nenässä, kuin lähetyssaarnaaja ovella. Kadoten nopeasti takaisin yöhön.
Maussa on jo vähän enemmän otetta. Kevyttä kuivan keksistä mallasta ja oikeastaan miellyttävää greippis-sitruksista jääteetä ja hedelmäkaramellia. Loppuliuku on kepeää ja puista. Katkero näykkii, muttei pure. Mikä onkin usein miellyttävämpää, muttei näin.
Suutuntumaltaan Erikois IPA on liki keskitäyteläinen. Keveähköä olutta, jopa vähän vetistä sellaista.
Hartwall yrittää edes. Upeaa. Onko Erikois IPA erikoista, tai upeaa? Ei. Erikois IPA on keveä keskitason "IPA", tai oikeastaan Sessio IPA.
Silti kuten odottaa voi hän on mielettömän kliini, mutta kenties jopa liiankin. Se mikä erottaa tämän kilpakumppanien Koffin/Olvin vastaavista on oikeastaan vähän sama mikä erottaa massatuotetut artistit toisistaan.
Toiset ovat edes vähän omaperäisempiä ja rosoisempia sillai hyvällä tavalla. Vaikka kyseessä onkin melkoinen päänavaus tuottaa Lahes "pintahiivaa" ja vielä "IPA:a", niin harmittavan puolitien tuote on kyseessä. Haluaisin sympata enemmän, mutta ei pysty.
Ehdottomasti käyttöolut potentiaalia olisi, mutta.. Se pakollinen mutta: Samalla hinnalla saa parempaakin. Samassa 3€/0,5l kategoriassa hartsu kilpailee mm. Saimaan, Nokian, Stapan, Laitilan jne tuotteita vastaan, kuin myös muita isojakin. Ja tällä kertaa ne muut isot ovat vaan parempia. Kenties tässä kuitenkin olisi potentiaalia hypätä tuoreen Mattsonin panimon (Hartwallin uusi "pienpanimo") kanssa parempaan ja parempaan. Tosin en perskohtaisesti pidä koko Mattson nimestä ja kummastelen miksei vaikka "Mallasjuoma" olisi käynyt? Samalla olis voitu kaivaa vanhat Aurinko-juomat naftaliinista ja siirtyä artesaanilimppareiden reviireille brändin ja uusvanhan lasipullon voimin. No anyway pisteet:

HLS: 6/10

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kun nyt tuli tuo Olvi mainittua niin mainitaanpa, että Olvi yllätti melkein housut nilkassa minut vastikään. Olin pari viikkoa sitten istahtamassa kaakelilaboratorioon koeponnistamaan, mutta ovikello soi juuri ennen kuin ehdin tarttua saniteettitiloihin johtavaan oven kahvaan. Koska tuntia aiemmin oven takana tiedusteltiin uskonko Jeesukseen? (Kyllä, koska historia väittää tällaisen kaverin eläneen ja taidan itsekin tietää yhden Jesuksen Epsanjasta, ole). Epäilin saman hyvin pukeutuneen partion olevan sielä uudestaan keskustellakseen vaikkapa Thorista tällä kertaa. (Miksi näiden pitää muuten nopeasti vilkaistuna näyttää poliisipartiolta, tai muilta hsl-lipuntarkastajanatseilta?).
No kuitenkin kuriiri seisoi oven takana. Ihmettelin, koska en ollut tilannut mitään. Tai oikeasti ihmettelin, mistä lähtien Post Nord on osannut soittaa ovikelloa, mutta kai siihenkin joku yrityskonsultti on kurssin keksinyt. Paketti oli kuitenkin Olvilta ja sisälsi näytteitä. Näiden joukossa varsin juotava viime syksynä blogissakin vieraillut ruokaolut, eli X-mas IPA ja aivan uusi American Brown Ale. Brownit ovat minun mielestäni valtavan käytännöllisiä ruokajuomia ja sellaisia "eioovälii"seurustelubissejä, joiden kanssa ei tarvitse analysoida kauhean pitkään lasin sisältöä. Eli mikroskoopin voi jättää kotiin sen päätä kiristävän vanteen kanssa.
Se on myös ihanan epämuodikas ja monien kaihtama. Ehkä siksi samaistunkin browniin ja harkitsenkin sen vuoksi suihkurusketusta Newcastlella? Okei humalalajikkeina tässä tuotteessa: Mt. Hood, Columbus, Willamette. 35ebua kuitenkin, koska "American".

 Sameahkon ruskeaa olutta varsin kauniilla vaahdolla.
Koko olemus on varsin keksinen. Sellaista paahtoleipäi/keksisen kuivaa paahdetta. Leipää, vähän lakritsaa joukossa. Keveä, humala tuoksuu geneerisesti seassa.
Maussa on tavallaan lievää makeutta, joka ei pääse koskaan esiin, koska 4,7%. Leipää, keksiä, keksiä ja leipää, mutta miedosti. Kukkais/havuista humalaa on annosteltu kohtaan "raikas, muttei voimakas".
 Keskitäyteläinen olut, joka uppoaa hyvin helposti alas. Olville on pakko nostaa hattua. Taklata paitsi jälleen tuonne vieraaseen "ale" maailmaan, mutta vieläpä Brownin voimin. Se onnistuu niin hyvin, kuin miltei voi kuvitella näillä spekseillä ilman kikkailuja. Ruokajuomana ja viihdekäytössä American Brown Ale löytää varmasti  ystävänsä.

HLS: 11/10, koska näyte.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ja loppuun jotakin aivan muuta. Vierailin pitkästä aikaa kenties Helsingin lempikaupassani, eli Pienessä. Vierailin? No taisin jäädä pitkäksi aikaa suustani kiinni, mutta ehdin tehdä hieman ostoksiakin siinä sivussa. Osasta näistä pyysin teiltä mielipidettä sen suhteen minkä haluaisitte nähdä blogissa ja ykköseksi nousi tämä Fat Lizardin Track Day. Tyylinä Sessio IPA, humalapuolella Columbus ja Citra. Oikeastaan nappasin tämän, koska Fat Lizard on jäännyt vähän paitsioon ja tutkan alle. Panimon tuotteiden saatavuus ei oikein yllä kauas Lahteen asti ja toisekseen.. Rakastan tuota 360-tölkkiä innovaationa. 

Niksipirkkamaisesti tyhjä sellainen käy moneen, kuten vaikkapa pullonkorkkien roskakoriksi. Siitä voi sitten laskea paljonko brenkkua kuluu ja kyllähän sitä eduskunnan mukaan kuluu.. Mitenkäs se olikaan.. Tuula Haataisen suusta: "THL:n tietojen mukaan ja tilastojen mukaan suomalaiset saavat kuluttamastaan alkoholista 90 prosenttia oluen kautta". Kiitos Tuula ja THL näistä tilastovääristelyistä. Meinaan.. Kyllä minunkin kaikki 70 päivittäistä pulloani vievät korkkiroskiksia jokusen per päivä. Asiaan, asiaan.

Kuparinpunertava olut keskitason vaahdolla.

Tuoksu puskee varsin miellyttävästi trooppista sekahedelmää esiin. Käpyä, öljyjä ja hiven karamellia taustalla. Maussa pehmeä maltaisuus lyö kättä pehmeän öljyisen humalan kanssa. Sitrusta, hedelmää, pihkaa ja mentholia. Jotenkin selkeä ja hallitun oloinen kokonaisuus, jossa tasapaino ja hyvä humalointi kohtaavat toisensa todella upealla lopputuloksella. ”Tällasta Sessio-IPA:n pitäisi olla”. Ja mikä parasta.. Ei liikaa yrttikatkeroita ja mäntysuopia seassa.

 Keskitäyteläinen olut, jossa sopiva hiilihappotaso ja vieno öljyisyys yhdistyvät hyvinkin mieluisasti.

Fat Lizardia olen toistaiseksi pitänyt vain yhtenä kymmenistä ”Ihan kiva” pikkupanimoista, mutta hitaasti heidänkin tuotteistaan on tullut hyvinkin laadukkaan oloisia. 

HLS: 7/10

Tuplasti kotipolttoista New Englandia: Wesala NEDIPA ja Harjun Hay Zee

Iltaa.
 Mielestäni tämän kotiolut- ja juomaharrastuksen ehdotonta suolaa on päästä maistelemaan myös muiden tuotoksia. Kuriirit ovatkin polkaisseet jälleen jääkaappiini erinäisiä näytteitä kovasti pinnalle nousseesta Vermont IPA/New England IPA tyylistä. Tai no tyylistä ja tyylistä. Tämähän on siis India Pale Alea, joka poikkeaa vain vähän tyylin perinteisestä (amerikkalaisesti siis) päästä. NEIPA:sta kirjoittelin taannoin jutunkin sikäli mikäli tyyli on sinulle vieras.
Tämän iltaiset ottelijat saapuvat läheltä ja kaukaa. Toinen kaukaa Hollolasta ja toinen läheltä Lappeenrannasta. Etäisyys on vain henkistä ja matkat pään sisällä usein jännittäviä.
Toinen on Wesala Brewingin Double Dry hopped Double Everything IIPA ja toinen Harjun Hay Zee NEIPA.
Speksataanpa vähän, koska numeraalinen statistiikka aiheuttaa kuitenkin kaikissa meissä pikkuinsinööreissä välitöntä housujen kohoamista, tai kastumista.

Wesala:

7,7%, 46ebua.
Pale-Ale, kauramallas, vehnämallas, kaurahiutale, hapanmallas, laktoosi. Humalat: El Dorado, Citra ja Mosaic. Hiivana Safale S04. Humalista 2% on laitettu keittoon, 40% Whirlpooliin ja loput kuivahumalaksi. Tämä näyte saapui tuoreeltaan growlerina kegistä.
------------------------
Ajatukset: Ebut vaikuttavat näennäisesti pieniltä, joskin lisäysmääriä katsellessa lupaa hyvää. Lisäksi koska kegit ja CO2 tekevät helkkaristi tässä tyylissä.

Harju: 

6,5%, 190ebua.
Pale-Ale, Cara-Pale, kaurahiutale. Humalaosastoa: Summit, Calypso, Magnum, Simcoe, Mandarina Bavaria, Cascade. Hiivana Safale S05.

Ajatukset: Jäätävät ebut ja melkoinen humalacocktail. Pullokäynyt, mikä on todennäköisesti syönyt aromia?
---------------------
Aloitamme tämän iltaisen kiertoajelun IPA:n ihmemaassa Harjusta. Lappeenranta: Mikki on teillä.

Hay Zee kaatuu lasiin. 

Sameahkon kullankeltaista olutta kohtuullisen hyvällä ja kestävällä vaahdolla.

Tuoksu irrottelee makeaa hedelmää. Persikkaa tai nektariinia? Hento havuisuus koittaa pilkistellä alta esiin, mutta jää puolitiehen odottamaan. Tuoksu on toki puhdas ja sillai ihan miellyttävä, mutta jotenkin odotus 190ebun NEIPA vasarasta tekee tästä hentoisen pettymyksen intensiteetin osalta.

Maistetaan.. Maltaisuus miltei maistuu ennen reipasta humalan puraisua. Yrttikatkeroa, sitrusta, havuja. Keveää hedelmäisyyttä mukana, mutta loppuliuku on todella pitkä, katkera ja vähän karvas.

Wow. Kyllä tässä takapotkua piisaa, vaikkei ehkä aivan omalta ”mukavuusalueeltani”. Jälleen flavori/aromiosasto on hieman liikaa piilossa.

Suutuntumaltaan Hay Zee uppoaa jonnekin keskitäyteläisen ja kohtalaisen täyteläisen välille. Ollen muuten keveähkö ennen lopun tiukkaa tykitystä.

Onko tämä nyt sitten NEIPA vai ei? Ei. Enempikin perinteinen IPA. Ei siksi, että näennäinen kirkkaus ei ole sitä sameaa mehuosastoa, vaan koska balanssi ja aromi. NEIPA:n pitäisi olla enemmän aromipuolen ilotulitusta katkeruuden jäädessä lähinnä nimelliseksi. Suutuntuman ollessa pehmeä, mutta täynnä humalaöljyjä.

Jos unohdetaan tällainen hörhöily, niin Hay Zee:ssä ei ole mitään vikaa. Kliini olut, ei virheitä. Kaikki hyvän IPA:n tunnusmerkit täyttyvät, vaikka itse pitäisinkin kevyemmästä katkeruudesta ja isommasta aromista on tämä kyllä pullokäyneeksi IPA:si yllättävän jees.

Ja Wesalaan. Go Hollola.

Sameaa appelsiinimehua hyvällä vaahdolla.
Tuoksu polttaa pahimmat lentobensat jo aluksi jättäen tilalle
trooppishedelmäistä cocktailia, käpyä ja lisää kerosiinia. Mallasta on
jossain ollut, joskus. Humalaisuus on melkoista ilotulitusta ja gangbangia.
Maussa raaka käpyisyys ja pellettimäisyys tuo vähän mentolimaisuutta
sekaan. Hedelmää ja vähän pihkaisuutta seassa. Mallas esittää pelkkää
statistia ja sessio on vain humalan showcasea. Jälkimaku palaa suuhun,
pieksee ja polttaa. Peräkärry on ns. Täynnä.
Suutuntuma on miellyttävän täyteläinen. IIPA ei ehkä ole aivan niin
smoothia kuin moni muu tämän suuntauksen edustaja, mutat mitä väliä. 

Dipa, joka ei maistu pihkaiselle kinuskille, eikä alkoholikaan puske esiin. Kyllä
minä niin mieleni hyvitin tästä. On nimittäin samanlaista kuin omani ennen
pulloa. Voimme siis jälleen todeta, että tyyli ei toimi kotioloissa
pullokäyneenä. Liikaa happea, käymistä ja liikaa aikaa.

 On toki totta, että, näitä ei ikääntyneenä juo kukaan ja mainitsemani pihkakinuski taas muuttuu enempi american strongiksi vanhana. 

Silti ipaapadipatripa on tuoretuote, joka pitäisi juoda mahdollisimman fressinä.
Pervolla tavalla tämä olut oli todella ihanaa. Heittämällä tämän vuoden
top3 dipa osastoa. Voisi jopa sanoa: If U can't stand the hops, stay out of
this bottle.