Juomien vuosi 2018

Vuoden 2018 vaihduttua vuoteen 2019 on jälleen mainio hetki kurkistaa hieman taaksepäin ja muistella kuluneen vuoden parhaimpia juomia ja useimmiten niihin johtaneita hetkiä.

Yleensähän tämä asia kääntyy sillä tavalla, että tärkeistä, parhaista ja muistorikkaimmista hetkistä, joilla on merkitystä, muistaa ehkä myös juomansa. Harvemmin niin päin, että itse lasissa, tai pullossa ollut tuote itsessään aiheuttaisi sellaisen muistijäljen joka kantaisi ainakaan seuraavaa aamua pidemmälle.

Aloitetaan alkuvuodesta ja baaripähkinäjoukkueen saunaillasta. Olimme tottuneet voittamaan, joten voittokossuja riitti. Näistä ystäväni rakensi ensimmäisen oikeasti maistuneen version Bloody Mary:sta. Illan aikana tuli kiskottua myös alumiinipullosta Bud-Lightia, joita timanttisen jyystön ystävä oli erikseen tilannut ulkomailta. Siis korillinen Bud-Lightia. Pakko nostaa hattua. Kelatkaa, että joku voi oikeasti fanittaa yhtä brändiä tällatavalla. Odotan päivää, kun vastavuoroisesti Keski-Euroopasta haluaa joku välttämättä tilailla ajoittain laatikollisen meikäläistä olutta, siis yhtä ja samaa, eikä mitään sekalaatikoita. 

Alkuvuodesta duunasin reseptit Kaiusta ja Betonyn seuraavasta talonoluesta, jotka otettiin erittäin positiivisesti vastaan myös lopullisina versioina, joita sitten sattumien kautta pääsin itsekin keittämään ja astioimaan.

Lahteen aukesi pari uutta kahvilaa, joista toisessa nautittu erinomainen Kahiwan kahvista väänneetty tupla-espresso sai suun messingille myöhemmin kevättalvella leffan alkua odotellessa.

Keväällä minulla on joitakin perinteitä, joista tärkein on terassikauden avajaiset. Eli se ensimmäinen niin lämmin päivä, kun aurinko lämmittää ja tarkenee ilman takkia.

Olin duunannut ”liiterin” valikoimista keväiset bagelit parsalla ja munilla, joiden kaveriksi olikin sitten erinomaiseksi havaittua Freewayn sitruunalimua, sitä jossa sitruunamehua on oikeasti seassa ja jälkiruuaksi mutteripannusta tuoreet sumpit ja pari palaa suklaata. Voiko parempaa olla? Tätä kirjoittaessa odotan jo ensi kevättä vesi kielellä.

Alkoholilain vapauduttua ja maailmanlopun koitettua oli minunkin pakko shoppailla Saimaan White Lie ”Saimaa Island IceTea:ta” purkin verran matkajuomaksi, jonka nautin tietysti kirkon puistossa ihastelemassa jälleen Lahen upeaa kirkkoa.

Kyllä tässä oli sarkasmia mukana..

Kouluvuoden päätyttyä vapun alla oli pakko korkata ensimmäiset Grafenwalderit jo tunnilla, koska miksi ei? Jäi mieleen.

Muistelen myös lämmöllä juuri ennen muuttoa parvekkeella jumitettua hetkeä Omnipollon upean Selassien kanssa. Soundi jumitti, tilanne jumitti ja kaikki oli niin pehmeän smoothia pienen hetken.

Kesän ensimmäiset mansikat tuli sitten poistettua Porista ja nautittua kotipolttoisen marjasourin kaverina. Se on aina varma kesän merkki ja yksi niistä parhaista kesämuistoista halki aikojen.

Tiedättehän hetken, jolloin lapsena sniikkaa mansikkakipolle, lipastaa yhden, ehkä kaksi ja katoaa omasta mielestään näkymättömänä ninjana paikalta. Marjaiset kädet ja suunpielet eivät tietenkään kavalla lopulta uskaliaintakaan nelivuotiasta, ei.

 

Erinomaisen lämmittävänä kommenttina mieleen jäi kesän SOPP karnevaaleilta kilpailijan, siis yhden tuttuni tokaisu Kaiusta: ”Miksi ette laittaneet sitäkin kilpaan (Suomen paras olut) mukaan, olisi sijoittunut hyvin”.

Myöhemmin loppukesästä jäi tietysti käteen kaikki reissussa nautitut annokset. Olivatpa ne paikallisia makrolagereita, tai pienempien kikkailuja, mutta erityisesti erään onnistuneen linnareissun jälkeinen lasillinen hyvää viiniä ja seuraavana iltana nautitut erinomaiset cocktailit jäivät pysyvästi mieleen, kuten Wienin eläintarhassa hellepäivänä nautittu jääkylmä radler pingviiniaitauksen vieressä. Parhautta.

Loppuvuoden parhaita ovat olleet yksi toisensa jälkeen hanaan eksyneet Alesmithin Speedway Stouttien eri versiot, joista Hunulle hatunnosto. Tietysti saunaillassa nautittu kauden ensimmäinen Urbock, sekä aina upea Anchorin Old Fog Horn jouluna ovat olleet vuoden upeimpia kohokohtia.

Unohtamatta Kyröllä suoraan tynnyristä samplattyja viskejä, tai yllättävän hyvää tuoretta kermalikööriä. 

Lopulta vuosi vaihtui tutusti skumpan merkeissä. Tällä kertaa emme kuitenkaan olleet laivalla miettimässä miksi seuraavana aamuna olo on yllättävän kuulas, vain tajutakseen viittä tuntia myöhemmin, että koistinen koputtaa vasta kotona kolmesti.

Lopulta vuoden viisi parasta juomakokemusta olivat:

1. Ensimmäinen lasillinen sen jälkeen, kun olin polvistunut erään kauniin eteen yhtenä iltana, jossakin jossa emme olisi saanneet olla.

2. Kaikki ystävieni häissä nautitut annokset erinomaisessa ja hilpeässä seurassa.

3. Reissun ensimmäinen kylmä Mojito, letkeä soundi ja kenties maailman upein kippola: Szimpla Kert.

4. Slovakialaisessa pikkubaarissa käydyt keskustelut maan panimoskenestä samalla kipaten meitä kaikkia kohti seitinohutta veljeyttä. Tietysti syöden vähän hermeliniä ja leipää samalla.

5. Ant Festien loppupuolella tunnelma oli Lahdesta huolimatta välitön, lämmin ja tarpeeksi vinksahtanut. 

Vuosi 2018 oli upea, monipuolinen ja melkoinen vuoristorata-ajelu ilman jarrumiestä. 

Se oli täynnä ikimuistoisia hetkiä, iloa, surua, naurua, spontaaneja päätöksiä, outoja retkiä. Seikkailuja ja jännitystä. Tätä samaa ylläpito toivoo myös vuodelta 2019.

Samean hetelmäisiä koti-ipoja by Me & Wesala Brewery

Ant Festit olivat onnistuneet

Voiko ihanammin vappu enää alkaa?

"Kello on 16:20 ja seuraavaksi radio terassin iltapäivässä Max Romeo ja Selassie Forever"

Salakapakka häissä.

Szimpla ja stobe Urkkia

Tonne ylös ei yöllä pääse.. Ai ei vai..

Överisti erinomainen cocktail

100pivo, arki-ilta ja muutama asiakas

Firman pikkujouluissa Kyrön vieraana

Kesäyö, järvi, kylmää olutta, soundia ja vanha ystävä. Maailma oli jälleen parempi.

 

Krapulan oireet ja hoito

Avaat aamulla silmäsi. Päässä humisee ja suussa maistuu naapurin kissan kusi. Ihmettelet miten ihmeessä se on päässyt liskojen yön aikana makuuhuoneeseen? Yrität nousta ylös ja kulkea tarkistamaan onko ovi tiirikoitu mokoman katin toimesta auki. Havahdut ja huomaat, että olet nukkunut vaatteet päällä jalat tyynyllä. Miettien edelleen, että mitähän vattua?

Kaiken pahan alku ja juuri?

Paha olo, sanko lattialla. Olohuoneessa on ilmeisesti asioinut alkoholismista kärsinyt norsulauma. Mietit mihin ihmeeseen on tarvittu noin paljon laseja? Meinaat oksentaa kun kaadat taskulämmintä keppanaa puoliksi juoduista pulloista viemäriin. Lautapelivuoret peittyvät sipsinmuruihin ja tyhiin karamellipusseihin. Keittiössä on puoliksi syöty kebab riisillä. Eihän kukaan halua syödä kebabia riisillä? No ei ilmeisesti. Tärisyttää, ruoka ei maistu, mutta vesi, vesi on jumalten nektaria kuolevaisille ja juuri nyt olen kuolevainen.

Krapula.. Tuo meille kaikille ammattialkoholisteille, hörhöille, satunnaiskokeilijoille ja viihdekäyttäjille yleinen ammattitauti ja työtapaturma ilman läheltä piti-lappuja. Hän on käynyt meillä jokaisella. Miten siitä selvitä? Se lie yksilöllistä. Omat suosikkini aion nyt paljastaa teille jakaen darrapäivän vaiheisiin ja siihen sopiviin lääkkeisiin.

Nää normiaamut?

Aamu:

Tai no iltapäivä, se hetki kun nousee ja karmea todellisuus iskee vasten pleksiä. Maksa vinkuu, niin ettei parane kaupungille lähteä. Näkökyvyttömät jäisivät vain autojen alle luultuuan vinkunaa liikennevalojen merkkiääneksi. Makaa siis sohvalla. Netflix and chill saa ihan uuden merkityksen. Varaan vettä, jääteetä ja spritea. Kun pystyy, niin 800mg buranaa, multivitamiinitabletti, närästyslääke ja matkapahoinvointilääke kera kahden voileivän parantaa oloa. Joskus voi löytää puoliksi syödyn sipsipussin jolla voi loiventaa oloa ennen voileipä ja lääkintä annosta.

Ilta:

Olo alkaa kohenemaan ja nälkä kasvaa. Yleensä muutkin halut, mutta koska emme kulje elämän ja erotiikan polkuja tässä blogissa ihanine yksityiskohtineen, niin mennäänpä ruokaan.

Darrapizza ja vanukas. Eli opiskelijabudjettiin sopiva Rainbow lätty pakastimesta uuniin tuunattuna. Kananmunaa, paljon. Vähän chiliä ja pepperonia. Uunista tultuaan ehdottomasti bbq-kastiketta päälle.. Helkkari, tässähän alkaa toivomaan krapulaista piehtarointia ihanan rasvan kanssa. Ruokajuomaksi radleria. Sopivasti tasoittelevaa ja sopivasti sitä sitruslimua. Jos ei pysty, niin sitten vaan limua.

 Jälkiruuaksi suklaavanukasta, tai jäätelöä. Mielellään sellaista, jossa on kermavaahtoa päällä. Siihen voi laittaa myös nonparelleja ihan vaan koska huumori piristää. Suklaa parantaa myös mielialaa. Nyt voi jo kokeilla mukillista kahvia.

Tässä kohtaa on ehdottomasti noustava ylös ja ulos, mielellään jo aiemmin.
Olemme empiirisissä eläinkokeissamme havainneet rennon ulkoilun parantavan vaikutuksen olevan laaja ja pysyvä. Suosimme ylläpidon kesken erityisesti kevyttä fribagolf-kierrosta kera Nokian Elowehnän, tai minkä tahansa muun jääkaapista yllättäen löytyvän kylmän oluen kera. Suorituksen jälkeen voi palkita itsensä jäätelöllä.

Food of kings

Yö:

Koska nälkä kasvaa syödessä voi iltapalaksi vääntää vielä mikrojuustoleivät. Ihan parasta. Ruispalaa, rasvaa, pepperonia, tomaattia ja juustoa. Koko komeus mikroon, pari minuuttia ja juusto sulaa sievästi päälle. Maustetaan valkosipulijauheella ja nautitaan lopun jääteen kera. Varataan tulevaksi yöksi vesipullo ja unilääke käden ulottuville, koska koskaan ei tiedä uusiutuuko liskojen yö. Olen kuullut myös kauhutarinoita kahden päivän vapinoista, mutta koska luoja auta.. En ole vielä, puupäätä koputtaen, kokenut moista

So good, feeling so fat

Ylipäätään pohdimme sitä, miksi, oi miksi? Vaikkapa venäläinen tapa syödä ja juoda samalla on niin pihkuran monimutkainen ilmiö? Se tasaisi touhua kummasti seuraavana päivänä, parhaassa tapauksessa ennaltaehkäisten tulevat katastrofit kotona ja puutarhassa.
Että hyvää vapun jälkeistä elämää vaan meille kuolevaisille.

Kevät, Gonzo ja Emmer Pale Ale

Katselen kaihoisasti lämpömittaria ja ikkunasta ulos. Räntäsade vaihtuu minuutissa paisteeseen ja Marko Annalan tuomaan takatakatakatalveen. En mokomasta välitä. Haluan vain kokea sen pienen säteen bensalla valellussa risukasassani. Odottaen kiihkeästi valoa happoisin silmin suurennuslasin kera. Lopulta säiden valtias heiluttaa ruutulippuaan ja saan luvan edetä kohti kohtaloani. Tällainen pelonsekainen odottava tunnelma taisi olla viimeksi kippari Edward Smithillä joskus vuosisata takaperin, kun edessä oli massiivinen projekti, kenties mahdoton sellainen. Paineet kokeneessa päässä voivat kääntyä joskus epätoivoisiin ratkaisuihin. Toiset ryömivät kilpaa pulloihin ja törmäävät jääpalan kokoisiin vuoriin viskissään. Toiset kaatavat lisää Shelliltä vietyä juoksupolttoainetta liekkeihin opportunisesti virnistellen, haluten nähdä mitä tapahtuu elämän koe-eläinpuistossa, jos painaa punaista nappia lasikuvun alla. 

Päästyäni näiden vangitsevien seinien ulkopuolelle, ulos päästäni, voin painaa kytkintä ja vaihtaa seuraavan vaihteen päälle. Vauhtia, ettei maailma olisi liian hidas. Tätä hurmiota kelaillen hukkaan täysin ajatukseni ja kaikki sateenkaarenväriset langat sisälläni. Päätän virittää soundia, se on olennainen osa kaikkea olevaista. Ääni. Rytmi. Vibat. Lyriikat. Ne kulkeutuvat parhaimmillaan pitkin selkääni saaden sen kananlihalle, vaikken Kentuckyssa vaikutakkaan. 

Tiedättehän; mintulla ja viskillä marinoituja alkoholisteja hevoskilpailujen äärellä. Joukkohysteriaa ja keskilännen punaniskoja valmiina yhtäaikaa lyömään sinua, tai vetoa. Tyrkkyjä, julkkiksia taviksia, kuin ruotsinlaiva, joka on rantautunut hetkeksi maihin.

En sano, että omat asiani olisivat paremmin. Nautin nytkin kylmää olutta parvekkeellani kirjoituskone sylissäni katsellen iltapäivän pitkävetokohteita. Silti hevosurheilu on jotakin josta en ymmärrä mitään. Olen ymmärtänyt, että tulisi olla rikas, peliongelmainen ja romani. Mielellään molempia, kenties tilata hevoshullua ja nimetä eläimiä vielä hullummin, kuin panimot oluitaan. Oikeastaan voisin veikata Flying Dutchmanin nimeämispolitiikalla olevan yhtäläisyys tämän toisen teollisuuden haaran kanssa? ”Nyt maaliin saapuu radalla kuusikymmentäyhdeksän ravaava white-socked-flipfloped.”

Silti tästä täydellisestä hetkestäni parvekkeella puuttuu olennainen tekijä.

Vesipiippuni tupakkatilanne on huolestuttava. Se on kuin katselisi vierestä Sipilän hallituksen saavutuksia. Tyhjää täynnä. Valtionkassan huutaessa ”laarilaata” ja joka toisen median suoltaessa samoja ”Vain Elämää” uutisia klikkiotsikoineen kieltäen kaiken todellisen, tai päätoimittajan kytkösten takia kieltävän. Aikana jolloin tutkiva journalismi on maalattu mustemmalla, kuin Rolling Stones olisi koskaan pystynyt, kaipaa valtio Karpoa ja ruisleipää. Samalla lammasfarmarit on saatu äänestämään samoja rikkaita hyvävelikerholaisia, kuin ennenkin. Rakennemuutos tulee vain kasaamaan lisää köyhiä, keskiluokan kutistuessa ja osan kääriessä kaiken käärittävissä olevan. Heidän, jotka pelaavat Monopolia omilla rahoillaan Nallen kanssa.. Sisäinen saarnamieheni huutaa jo parvekkeelta tulikiven, vai tuliveden? katkuista saarnaansa koko tyhjälle parkkipaikalle ja yhdelle koiranulkoiluttajalle, joka välttelee katsekontaktia yhtä tehokkaasti, kuin köyhällistö äänestyslippua. Ei uskoa, ei mahdollisuuksia, tyhjiä lupauksia, viha, anarkia, jakautuneisuus. Polttopulloja, Kohon puumailoja ja ratsupoliisi Kingejä.

Lopulta ratkaisevin kysymys, johon kukaan ei vastaa insinöörimäisellä tarkkuudella eritellen taktiikkaa, kuin Tami fläppitaulun kera on: 

Miten varallisuus jaetaan oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti tulevaisuudessa yhteiskunnan ja maailman muuttuessa kohti alati kutistuvampaa tarvetta työlle?

 

Vanha maailma on kuollut, kepeät mullat 80-luvulle ja järjettömälle optimismille. Kippistelen täällä herraskartanon oman tuotteen kanssa. Malmgård Emmer Pale Ale on jotakin klassista. Hillittyä, vanhanaikaista, mutta tasapainoista. Parempaa, kuin edellinen Columbus, joka hukkui löytöretkelleen ”India” alkuisessa maailmassa. Emmer tietää missä on ja mitä haluaa. Hedelmiä, greippiä, maltaisuutta. Hentoja sävyjä, joissa näkyy taiteilijan herkkyys luoda vivahteita haluamallaan tavalla. Arvostan tätä, mutta arvostan myös rapakon takaista tapaa maalata kaikki isolla pensselillä luoden mielivaltaisen sinfonian big bandilla, kuorolla ja uruilla. Kotimaisittain uuden aallon tuotteissa tulisi soida Kerkko Koskisen hulluus. Tai kuten tässä, Chisun herkkyys tuottaa sävyjä. Keskitien kulkijat hukkuvat tuomaan kellareista bändejä stadionille, tai maalaavat koko maalauksen punamullalla ja kuuntelevat Popedaa samalla. 

Mikään näistä tavoista ei kuitenkaan sulje toisiaan pois. Jokaisesta voi nauttia tavallaan, mutta meneillään olevasta kaaoksesta tupakkavarastoni ja valtiovallan kesken ei. Molemmista on leikattu liikaa ja me kaikki vihaamme leikattua konjakkia. Jallusta saa vain päänsäryn, kuten myös pelkkien hiilien polttamisesta. Onneksi aurinko paistaa, olut on kylmää ja Poutatorvi soittaa Köyhän pojan kerjäystä taustalla. Voi huoletta upottaa kirjoituskoneen viikoksi suohon ja keskittyä olennaiseen. Kevääseen. Ai, räntää sataa.. taas.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

HLS: 6/10

Olutravintola-arvioissa: Murtsikka

Lahden torin kupeeseen, juuri lopettaneen Robert's Coffeen tiloihin, avautui hiihdon mm-kisojen ajaksi (ja vähän ylikin) ”cafe-bar-shop lähiruoka pop-up” nimeltä Murtsikka. Kuultuani taustalla hääräilevän mm. Lammin Sahdinkin takana olevan kotimaan pienpanimolegenda Pekka Kääriäisen päätin suksia tapahtumapaikalle.
Sisään astuttuamme meidät otettiin yllättävän lämpimästi vastaan. En tiedä johtuiko tämä hiljaisesta torstai illasta, vai vaan muuten hieman epä-lahtelaisesta palvelukulttuurista. Ehdin mittailla vikkelästi valikoimaa hieman hämmentyneenä.

Bryggeri Helsingin tuotteita hanoissa alkaen Pils:stä edeten Plain Portterin kautta aina syvään päätyyn, eli Sofiaan saakka.

Kylmäkaapin pullopuolella onkin sitten kattaus pulloja panimoilta, kuten mm. Panimoinen & Lemmes, Teerenpeli, Takatalo & Tompuri, Kanavan Panimo, sekä tietysti Lammin sahtia.
Kattaus on yllättävän laaja ottaen huomioon, että kyseessä on kuitenkin pop-up.
Tietenkään tikkaajalle ja hc-reittaajalle tämä valikoima tuskin tarjoilee mitään valtavia yllätyksiä.

Valitsen pienen Sofian ja kaveriksi laskiaispullan. Vieressä oleva neito tyytyy kaakaoon ja samaiseen laskiaispullaan. Tänään ei kuulemma tee mieli.. siideriä, vaikka suosittelenkin Panimoista & Lemmestä. Istumme pöytään ja nyökkäilemme päätä hyväksyvästi. Sisustus noudattelee toki paljon Robert's:n sisustusta, mutta seinille on saatu hiihtorekvisiittaa ja muuta asiaankuuluvaa tilpehööriä. Mietin, että johtuuko yllättävän mukava fiilis pääasiassa lämpimästä vastaanotosta, vai siitä että pidän konseptista.
Nimittäin jotakin juuri tällaista Lahdesta puuttuu. Paikan ainoa pieni pettymys on lähiruokahylly.
Hän on pieni ja vaatimaton. Hilloja, jauhoja, hiutaleita, salmiakkia sun muuta. Toisaalta näin pieneen tilaan ei kauppaa kannata perustaa, mutta mietin jo kuinka mukava olisi lähiruokakauppa Lahdessa. Sellainen josta saisi oikeasti hyviä oluitakin mukaan kotiin, tai vaihtoehtoisesti niitä voisi nauttia kaupan baarissa kenties hyvää pienpaahtimokahviakin?
Täälläkin on paikallisia eineitä ja kahvia. Kuten torin kuuluisia lihapiirakoita ja Merosen makkaroita.

Toinen todella mieluisa pikkuseikka on Murtsikan hintataso.
Olen katsellut kauhulla kasvavia tuoppihintoja monissa olutravintoloissa, joissa eurotuopista (0,4l) saa kohta maksaa kympin. Nyt pieni Sofiani ja pulla irtosi vitosella. Pullot näyttivät olleen kaapissa n. kuuden euron tasoa, joka on mielestäni hyvinkin kohtuullista.
Kenelle sitten suosittelisin Murtsikkaa?
Omasta mielestäni tämä voisi toimia mukavana seurustelukippolana, johon voisi olla helppo sopia vaikkapa treffit. Nimittäin paikka tarjoaa paitsi viihtyisän miljöön ytimessä, mutta myös vähän jokaiselle jotakin. Luulenpa, että visiittimme ei jää viimeiseksi. Samalla epäilen, että maaliskuussa Murtsikan pakatessa suksiaan boxiin jää sitä kaipaamaan yksi jos toinenkin kaupunkilainen.

Aukioloajat:

Avajaispäivä 1.2. klo 10-24
2.2.-21.2. ke-to klo 16-24, pe-la klo 16-01
mm-hiihtojen ajan 22.2.-5.3. ma-to ja su klo 10-24, pe-la klo 10-01
8.3.-11.3. ke klo 10-24, to klo 16-24, pe-la klo 16-01

Edit. Kävin paikalle toistekin. Tällä kertaa nauttimassa keveä Takatalon Pilssin, mutta suurin yllätys olikin tiskin takana. Metron, sen alkuperäisen Metron omistaja Kari Kaksonen oli jotenkin eläkepäiviltään etsiytynyt hänelle ominaiseen paikkaan tiskin taakse. Oli pakko kumartaa ja ottaa hattua päästä. Niin paljon tuo herra on kuitenkin tämän kylän kulttuurille tehnyt. Ihan mahtavaa ja hämmentävää.

Pari kylmää ja purkkipuhelimella Puolaan

Ihan tavallinen keskiviikko. Sellainen jota opiskelijapiireissä kutsutaan pikkulauantaiksi. No ainakin minun nuoruudessani kutsuttiin. Sellainen viikonpäivä, kun kalja maistuu nannalta euron hanasta ja mimmit ovat kuumia micmacin farmareissa ja napapaidoissaan. Tanssilattia on pelkkää hikeä, ”Pelimiestä”ja väpättäviä amisviiksiä täynnä.

Tänään kuitenkin korkkasin kotona pullon kotiolutta ja viritän modernin purkkipuhelimen tulille.

Vaikka ajatus on lähellä ”Call-911” maailmaa kilautan kaverille ilman Lassea, Villeä tai Jaajoa.

Suoraan Puolaan. Keskitysleirien keskelle, Katowicen kaupunkiin. Luurin päässä vastaa tuttu ääni, ja pian kuvakin eksyy pikselimössöisenä näytölleni. Skype on kutistanut maailmaa ja luo pian kevyistä kalsarikänneistä entistä omalaatuisemmat. Kauas on tultu takavuosien mesekeskusteluista ja köyhien huvipuistoduunarien iltamista, joissa bisset katosivat korista porukalla, vaikka kukaan ei ollutkaan livenä paikalla. Sillä liksalla ei aina kuppiloissa istuttu.

Morjestan vanhaa ystävääni ja huomaan ilokseni, että mikään ei katoa aseveljien välillä. Siinä missä toiset ystävystyvät kurkkusalaateissa, toiset rämpivät hikisinä Enterprisella ilman kapteeni Kirkkiä. Still Jim will Beam us up. Mietimme kaikkia niitä päiviä, öitä, hulluja retkiä, jurrisia päähänpistoja, naisia ja sinkkuvuosia.

IS maistuu lasissa hyvältä, ei kypsältä, mutta varttuneemmalta. Se sopii tunnelmaan. Joskus mietin mihin kaikki hullutukset katoavat ihmisen vanhentuessa. Itse en kuitenkaan tiedä mitään parempaa, kuin hypätä spontaanisti mitä oudompiin käänteisiin, fiiliksellä, hymyillen.

Tiedättehän. Niitä iltoja, jolloin kaverisi kysyy: ”Mitäs tänään?” ja sinä vastaat: ”Sitä samaa, mitä joka ilta, let's try to take over the world”.
Milloin olimme juosseet ja missanneet yön viimeisen junan, milloin pilanneet toisen tipattoman isolla pullolla Meantimen London Portteria kahdella lasilla. Joskus nauttineet jallukaakaot saunasta saapuneiden naapurien neitojen kanssa. Muuttaneet, eronneet, karanneet. Joskus kuljettiin kanarialla dyynien yli parin Mahoun voimalla. Joskus on nukuttu lehtikasassa, joskus yritetty neljältä aamuyöstä lähiökuppilaan sisään. Joskus jopa onnistuttu siinä. Vieläkään emme tajua biljardin hienouksia, emme sitä miksi eräässä ravintolassa tarvitsee maksaa narikka, vaikkei ole takkiakaan, sitä miksi yhdessä toisessa ilta saa aina randomin käännekohdan, mutta varsinkaan aina emme ymmärrä toisiamme.

Pitiks tää ukko nykiä oikeesti ylös?

Silti jollain todella Tom of Finland, eli miehisellä, tavalla tiedämme, että Top Gun ja siipimies on aina paikalla, kun sitä tarvitsee.

”Aika korkata seuraava olut Koposen kanssa” horisee Pulkkinen jossakin. Emelisse White Label BA Moonshine Barley Wine. Tarjoilee tenua, kiljua, ja ponua. Pervolla tavalla hyvää.
Yhteys Polskaan paukkuu ja pätkii. Epäilen ranskalaisen kämppiksen katselevan hd-tason jynkkyä 3d:nä samalla. Vaihtoehtoisesti Puolan hallitus, eli Kurwa, tunnetaan journalistien suurena ystävänä. Kenties tässä jaetaan liikaa tietoa? Naapurissa 6% parin Zlotyn Zywieck uppoaa kuulemma savolaisella nautinnolla kaikkien journalismin sääntöjen mukaisesti, siis omakohtaisesti tiedostaen välittämättä muista. Itse taas kittaan keskittyen kaikkeen muuhun, paitsi olennaiseen.

Muistelen kateellisena hintoja, noppapeli-iltoja Zubrowkan voimalla, linjauskännejä.. Niitä hetkiä, jolloin kaikki oli.. No niinkuin ennenkin.

Hellekypärä päässä, valmiina hyppäämään riippumatostani seuraavan vesipiipullisen ääreen.

Niihin hetkiin ikuisiin, jolloin saatoit yöllä kaljapäissäsi pysähtyä Lehtomäkeen johtavalle sillalle, siihen valtatie 6:n ylle. Pysähtyä hetkeksi ja vain tuijottaa valtatietä. Pieniä tulikärpäsiä, joilla jokaisella on jokin tarina. Samoin kuin lapsena mummolassa. Siinä rautatieaseman vieressä. Maagisia hetkiä yöllä, kun kaikki nukkuivat ja vain minä valvoin Tex Willerin kera odottaen mökille pääsyä. Kuunnellen, kuinka asemalta kaikuivat kuulutukset kutsuna, joita pakoon ei päässyt. Jokaisella junalla oli syynsä, suuntansa, päämääränsä.
Sellaisiin hetkiin, jolloin pystyi soittamaan samalta sillalta: "Tuu tänne kattoon tätä, mieletön fiilis".

"Pitäskö lähtee ajaan Jäämerelle uimaan ja kaljalle?", "Miks?", "No miksei?". Ja se riitti.
Keskustelut kumpuilevat menneestä tähän hetkeen ja tulevaan. Populaarikulttuurista politiikkaan ja yksityiselämään. Naurua ja kyyneliä. Olut loppuu, kuten ponukin aina. Salakavalasti ja hitaasti päähän iskien. Seitinohut ranskalainen valuu eteenpäin. Nautin lasin vettä ja tasoittelen viskitipalla. Soundi pamauttaa kuitenkin takaisin fiilikseen. Tiedostan illasta tulevan pitkän, tunnepitoisen ja silti hyväntahtoisen, josta koitan tässä jakaa pienen kyynelhelmen ja kohtalon murusen.
Kai tässä vain ihminen havainnollistaa itselleen, kuinka helppoa on vajota eiliseen. Kuinka lopulta muistot ja kokemukset ovat kaikki kaikessa. Samalla pitäisi kuitenkin muistaa jokapäiväinen oluemme ja elää elämäämme joka päivä, joka hetki, jotta tulevaisuudessakin meillä olisi muistomme. Pätkä elettyä elämää, muutama lantti sitä koettua mammonaa, mielinmäärin kaljaa ja vähän hauskaa tupakkaa. Silti muistaen muutaman totuuden.
Nimittäin kesä tulee aina uudestaan. Silloinkin elämä on ihanaa aina kun sen väärin oivaltaa ja että parhaimmillaan.. Kun oikein kurottaa, voi omia varpaitasi koskettaa laiturin reunalta toiset, sellaiset jotka saavat sielusi hymyilemään sillä toisellakin tavalla, joka on ystävyyssuhteiden ulkopuolella. 
Viskikin loppuu lasista. Havahdun siihen hetkeen, jossa elämä vain on. Vaikka toisaalta haluaisin olla kevyesti jurrissa nauttimassa elämästäni ystävieni kanssa tiedän, että hetki on sinun. Kuljen peittosi alle ja kerron, että tää vartalo sun on, aivan päästä päähän. Tähän paikalleni kuitenkin jään, koska valitsen niin, koska ansaitset niin.

Gentlemen with GT

Vermont IPA tulee

Kuva: Eater.com

”But I know a change gonna come, oh yes it will.”

Evoluutioteorian mukaisesti muutoksesta eivät selviä prosenteiltaan vahvimmat, eivät nopeiten juotavat, eivätkä omaa fiksuuttaan korostavat nörtt..kekkos..hipsterilasipäisille tarkoitetut juomat.
Paitsi jos kyseinen laji, tai sen yksilöt, ovat valmiita muutokselle. 

Kuningas IPA on. Hän on kuollut ja syntynyt uudestaan. East Coast, West Coast, Black, Belgo, Farmhouse, Wheat, White, Brown ja herra ties millä firmly shaken milkyway blows in U mouth-etuliitteillä saapuva oluemme on jälleen kokenut uuden multiorgastisen tulemisen. Hän on nyt meidän kaikkien huulilla pyörivä ”Vermont/North-East/New England IPA”.

Eli mikä?

Tree House Julius. Monen mielestä nykyhetken ykkösiä tyylissään. Koska Suomeen?
Kuva: treehousebrewing.com

Palataanpa ajassa aavistus taaksepäin.

Pitkälti 2000-luvun alusta näihin päiviin asti olemme tottuneet juomaan IPA:mme sitruksisina, greippisinä, pihkaisina, katkerina, vähän karamellisina/keksisinä ja kohtalaisen kirkkaina.

Samoihin aikoihin vuosikymmen takaperin herra, kirjailija, oluttuomari ja panimomestari Greg Noonan (keveät mullat) toi ilmeisesti Englannin matkaltaan mukanaan hiivakannan. Tämä kanta kulkeutui myöhemmin Alchemist panimon omistaja John Kimmichin käsiin ja ilmeisesti joitakin vuosia ja muutamia Heady Topper-purkkeja myöhemmin myös erään Hill Farmstead panimon Shaun Hillin tahmaisiin tassuihin. Tämä hiivakanta osoittautui kuitenkin ilmeisesti huonosti flokkuloituvaksi (=”pölyinen” kanta, joka ei laskeudu pohjalle ja jätä olutta kirkkaaksi, esim. hefeweisset->). Voidaan yleisesti sanoa tämän ”tyylin” edustajien olevan siis hyvin sameita. Toki toinen tekijä tässä on humala. Humala luo luonnostaan sameutta, etenkin jos kuivahumalointi on runsasta (=eli humalaa on lisätty keittämisen jälkeen tankkeihin). Voisin kuvitella monenkin vanhan liiton juovon ja panimomestarin karsastavan tyyliä, joka on niin samea. Sehän on jo vuosia yhdistetty huonoon laatuun..

Samoihin aikoihin lukuisat uudet humalalajikkeet olivat lyönneet hiljakseen lävitse. Näihin kuuluivat sellaiset kannat, kuten vaikkapa Amarillo, Citra, Sorachi Ace, erinäiset Uuden-Seelannin humalat (esim. Nelson Sauvin), jne. Lopulta IPA on alkanut muuttua kevyesti hedelmäisempään suuntaan.

Hitaasti tämän vuosikymmen puolella useat koillisrannikon panimot ovat alkaneet imitoimaan ja viemään Heady Topperin ideaa entistä pidemmälle.

Vermont IPA:a voisi ajatella olevan siis äärimmäisen samea, hyvä vaahtoinen IPA. Aromimaailma on runsaan trooppishedelmäinen, öljyinen, mehuinen ja käpymäinen. Humalaa on siis aivan s..sti, mutta painottuen selvästi enemmän aromipuolelle, kuin katkeroon. Suutuntumaltaan nämä ovat kiintoisia. Smootheja, pirtelömäisiä, pehmeitä, mehumaisia.

Eli oikeastaan juuri sellaisia, joita itse juon ja keitän mieluiten.
Enkä ole yksin.

Humalablogin tilastoja ja vertailuja katsellessani näin tämän rapakon takaa suuren hypen aiheuttaman tyylin edustajien nojailevan monenkin reittaussaitin maailman parhaiden kärjessä.

Onkin mielenkiintoista seurata, koska tyyli saapuu todella tänne härmään. Tai pikemminkin koska pääsemme juomaan ensimmäisen erinomaisen esimerkin tästä tyylistä?

Battle Of IPA oli melko lähellä tyyliä.

Ja koska Tuopin Ääressä haluaa olla ystävällinen. Ojennamme kättä ja tarjoamme valmiiksi koekeitetyn reseptin (huom. Olen nähnyt useissa resepteissä käytetyn myös mm. vehnäjauhoja, joita en ole kokeilut):

OG: 1.067 FG: 1.014
N. 6,9%, 62ebu, 14ebc. Eräkoko, n. 18l.

Mallaspohja:

60% Pale-Ale

30% Vehnämallas

10% Kaurahiutale

Humalointi:

40min 35 Ebu CTZ
5min 20g Centennial, 35g Mosaic, 35g Citra
0min 25g Centennial, 35g Citra
Steep 80c: 40g Mosaic, 40g Citra, 25g Centennial

Kuivahumalointi:
fifty-fifty (eli kahdessa erässä) käymisen mukaisesti:

50g Citra, 40g Mosaic, 30g Centennial.

(eli about 25g+20+15g/satsi)

Hiiva:

Yeast Bay Vermont Ale, tai Wyeast 1318 London Ale III

Prosessi:

Mäskätään 66c /1h, vesi käsitellään arvoihin:

Ca: 100, Mg: 2, Na: 8, SO4: 100, Cl: 180, HCO3: 0, ph: 5,2

Nostetaan huuhteluvedellä lämpötila 76c, pidetään 15min ja valutetaan tyhjäksi. Keitetään vierrettä 1h. Jäähdytetään ohjelman mukaisesti ensin vapaasti 80c, humaloidaan pidetään 15min ja jäähdytetään loppuun.

Ilmastetaan 15-20min pumpulla, Hiivataan 17c. Kun käyminen alkaa kuivahumaloidaan ensimmäisellä puolikkaalla, annetaan olla n. 3vrk:ta, jäähdytetään vierre, siirretään ja annetaan lämmön taas nousta. Loput kuivahumalat 3vrk ennen pullotusta, karbonoidaan n. 2,2-2,4vols. Mielellään kegissä, koska tämä juodaan mahdollisimman tuoreena. Kegin etuina on myös mahdollisuus kuivahumaloida suoraan siihen.

Kotiolutta: Wesala Brewing - Honey Strong Ale

On olemassa kaksi asiaa, joista en oluessa pidä. Toinen on tyyli, toinen on mauste.

Tyyli on ”English Strong Ale” ja se mauste.. No se on hunaja.

Kiitän siis Wesala Brewingia lahjuksesta, joka on tyyliltään yllä oleva ja maustettu.. Sillä hunajalla.

Pullo lyötiin omaan käteeni maestron itsensä kyläiltyä pikaisesti. Kyläilyn syy saattaa eksyä blogimaailmankaikkeuteen talven mittaan. Keitimme nimittäin kollaboraationa, eli pantiin kimpassa tummaa lageria. Sellaista olutta, jossa ei ole kikkoja, ei jenkkihumalaa, ei mausteita. Sellainen viisiprosenttinen tumma, maltainen olut. Miksi? Joskus on oikeasti hienoa kokeilla kykyjään jonkin näin tavanomaisen, puhtaan tyylin kanssa. Keskitason ipa-apaa panee kuka tahansa, mutta hyvää lageria vain parhaista parhaat (eli oikeastaan todella harva putiikki tässä maassa).

Niin se hunajaolut? Riittäisikö se, jos sanon sen olleen ”ihan hyvää”? Ai ei, joudun oikeasti korkkaamaan?

Voin vain toivoa tämän olevan sellainen, jossa hunaja ei maistu ja brittiläisen strongin ällömakeat jalopuut hedelmineen on vältetty.
Taustoitetaanpa hieman tätä olutta:

”Honey Strong Ale,
Valmistettu 06.08.2016,
Pilsner, Crystal 50, Hunajamallas, Luomuhunaja,
Cascade, Saaz.
British Ale - (Kuiva)Hiiva
OG: 1,065
FG: 1,005
n..8,2 ABV%”

Ei muuta kuin pistimestä kimalaista, tai jotain ja tämän kimppuun. Oh boy..
Ulkoisesti liki prikulleen samanlainen edellisen kanssa.

Tuoksu tarjoilee hennosti hunajaisuutta, karamellia ja keveää hedelmäisyyttä todella miedon sitruksen kera. Ei onneksi aivan sellaista tökkivän tahmeaa hunajaa, mitä mm. eräs St. Peter's:n tuote joskus tarjoili.

Maussa paahtoleipäistä maltaisuutta keveän hunajaisen makeuden kera. Tämän ylle jostakin huuhtoutuu keveitä greippisiä ja sitruksisia sävyjä. Vähän saippuaa seassa kenties? Jännästi lähes pelkkää jenkkihumalaa seassa, mutta maltillisesti kylläkin.

Suutuntumaltaan keskitäyteläinen ja helpohkosti juotava. Alkoholi tuntuu lämmittävänä etanolisuutena, muttei iske pahinta tinnerikerrosta ollenkaan päälle
Alkufiilikseen nähden totean oluen aivan juomakelpoiseksi. En silti vieläkään pidä hunajasta, enkä tästä tyylistä. Kuitenkin tässä oluessa on kyllä molemmat yhdistetty juotavaan pakettiin. Ei, tällä ei vielä kuuhun ajeta oluena, ehkä kahden jälkeen voisi? Silti jos näitä elementtejä välttämättä haluttiin yhdistää, en keksi miten paremminkaan tätä olisi voitu tehdä. Paitsi tietysti niin, että nojailisin nytkin lavuaarin äärellä? 3+/5

Kiitos maestrolle tästä.

Mitä antaa olutharrastajalle joululahjaksi?

Tämä joulu ei ole lunta tulvillaan. Pelkästään harmaata räntää ja sellaista synkkää yhteiskunnallista kehitystä täynnä, joka saa se mieleni minttukaakaon voimalla laukkaamaan jo kuusen alle piiloon.
Tässä puun alla voinkin rauhoittua ja miettiä mitä olutharrastajalle hankkisi joululahjaksi?
Tavanomaisesti muotiblogit olisivat täynnä maksettuja mainoksia ja linkkejä astiastoihin, kynsistudioihin ja vaatekauppoihin. Koska haluan erota hieman tästä kaupallisesta hysteriasta joka valtaa maat ja taivaat heti, kun joulukalenterin ensimmäisestä luukusta pujahtaa pahan makuista suklaata.

Sieltä voi tulla myös myyrä

Voisi ajatella kaikkea Alkon lahjakortin, tai laatikollisen hyvää olutta jostain aivan muualta väliltä. Toisaalla kuulemma osataan jopa paketoida putelit, joka on selvästi perusalkolaisten skillsien epämukavuusalueella. Mutta ei..

Tavallaan olutlasejakin tarvitsee, eikös? Harrastaja potee alati alennuskompleksia ja impotenssia jos naapurin blogisti jostain Keravalta voi nauttia oluensa oikeasta Chimay-lasista, tai herra ties aidosta SpieRiedelglausta ja itse joutuu tyytymään lähibaarista puhalletuihin 0,5l Karhu-tuoppeihin.
Kuitenkin kaikilla meillähän on laseja? Liian helppoa siis.

Kirpputoreilta, Huutonetistä ja Toreilta voisi bongailla harrastajalle oheiskrääsää. Kaikillahan pitäisi kuitenkin olla puinen Karjala-kello seinällä, parit oranssi Lahtikkoa olohuoneen nurkassa, Koffin korkinavaajaa ja parit hauskat julisteet sellaisilta panimoilta, kuten Guinness, tai Heineken?
Silti se on vain materiaa ja krääsää.

Kotiolutharrastaja varmaan tarvitsisi sen yhden uuden mittarin, jota ilmankin selviää, mutta kaikilla tosipanopojilla(-ja tytöillä, koska kuulemma tytötkin panee) on sellainen. Pari kiloa mallasta ja sitä C-kirjaimella alkavaa vaikeasti lausuttavaa humalaa kans. Kotikeittäjällä on aina tarpeita ja keskeneräisiä projekteja.. Ainakin silloin kun pääsee irti internetin mutukeskusteluista.
Tämäkin tuntuisi liian helpolta ja kuitenkaan kaikki ei pane, jotkut vaan juo ja ovat vaan aseks..siis ajuovoja ja muita menninkäisiä.

Mitä sitten antaisi lahjaksi? Minäpä kerron mitä tätä pohtiessa tapahtui.
Tässä kuusen alla istuessani ja puun runkoa kosketellessani pieni tähdenlento loisti taivaalla. Vaelsin sen perässä halki jäisen kaupungin, outojen valojen, kokien pelkoa taksissa Mustakallion tunnelissa, nauttien kiljua jossakin Kärpäsessä.
Viimein olin perillä. Hurmostila valtasi mielen ja valaistuin.
Antakaa toisillenne aikaa. Antakaa läheisyyttä. Olkaa läsnä. Unohtakaa tavara, netflix, alkoholi, päihteet, kiire.. Keskittykää siihen lähellä olevaan ihmiseen, eläimeen, puuhun, mielikuvitusystävään, tai pehmoleluun.
Haaveilkaa, naurakaa, koskekaa, keskustelkaa, flirttailkaa ja ennen kaikkea rakastakaa. Tällaisina aikoina, kun taivas vihmoo räntää ja tätä palloa ohjataan ylhäältä kohti kadotusta ovat inhimillisyys, humaanisuus, empatia, sympatia, antaminen, auttaminen, kuunteleminen ja keskustelu avaimia kohti parempaa huomista.
Joulua odotellessa siis.

Klassikotkin sen tietävät?

Luettua: Gastropub kotikeittiössä

Ruoka. Tuo elämäni toinen rakkaus oluen lisäksi voisi ansaita kokonaan oman bloginsa. Hei... Ruokablogi.. Pääsis ilmaseks syömään jokaiseen ravintolaan, koska tekisin ”arvostelua”.. What a great idea.. Eiku.. Ei.

Safka on hyvää ja olen kuulemma hyvin ”picky” siitä mitä syön. Jos ajattelen nykyisen kotikulmani ravintoloita ja eritoten sitä osa-aluetta joka itselleni läheisintä olen jatkuvasti pettynyt. Lahdesta luulisi saavan hyvää pizzaa, burgeria, tai kebabia.. Väärin. Samaa mikrolämmitettyä santamariaa samoilla tukkumannikastikkeilla. Ehkä siksi en bloggaa ruuasta. Se olisi raskasta, enkä jaksaisi olla angry food nerd:na jokaisissa kokkareissa.

Minua kuitenkin lähestyttiin tämän teeman tiimoilta Suvialan Alin tuoreella kirjalla. Alihan tunnetaan paremmin Bryggeri Helsingin keittiön sydämenä, herrana ja hidalgona. Kun kirjan nimikin kuullosti kotoiselta: ”Gastropub kotikeittiössä” lupasin lukaista teoksen.

Mitä siitä toteaisin? Kirja on paljon keittiönsä näköinen ja voisin kuvitella jokaisen annoksen istuvan Bryggerin listalle. Kirjan reseptit ovat simppeleitä, kuvista annan isoa plussaa. Ne eivät ole liian taiteellisia kikkailuja, mutta siistin rustiikkisia(?). Ulkoasu on siis todella huolitellun ja laadukkaan oloinen.
Kirjan loppupuoli on varattu kiintoisalle juustojen ja oluiden parittamiselle, sekä muutamille kotiolutresepteille. Mielestäni juuri nämä loppupuolen reseptit olivat hieman irrallaan muusta kirjasta ja sen tematiikasta, niin erityisesti panimomestari Mathias Hüffnerin haastattelumainen kertomus oli antoisaa ja koska Hüffner on niin pahuksen symppis, sekä todellinen mestari etenkin saksalaisten oluiden suhteen, niin hattua päästä.

Päätin tietysti kokeilla tätä tekstiä varten jotakin. Jotakin jota en ole koskaan kokannut ja jotakin joka kelpaa myös paremmalle puoliskolleni, jonka antipatia punaista lihaa (mmm..bacon...) kohtaan jarrutti monia haaveitani. Päädyin duunaamaan munakoiso-tsatzikiburgeria. Koska burgeri on pizzan kanssa pyhistä ruuista pyhimpiä niin tämän kohdalla koin nyrjähtänyttä huumoria. Tsatzikin teko oli toki tuttua eikä Alin ohje poikennut omastani yhtään.
Munakoiso kiinnosti, koska meistä ei ole kumpikaan sitä koskaan kaupasta ostanut. Ainoa vaan, ettei täältä saa kaupasta briossisämpylöitä (saa vinkata jos joku tietää Lahdesta tällaisen ihmeen).

Lopputulos on kuvassa alla. 

Burgeri oli oikein onnistunut ja keveä. Tein tosin bataattiraneja lisukkeeksi hp-savuchili-ketsupin kera. Käytin sämpylänä siis ciabattaa ja havaitsin jälleen briossin paremmuuden. Etenkin tässä sen keveä makeus olisi tasapainottanut tsatsikin happamuutta ja hapokkuutta paremmin.

Entä mitä kirjasta puuttui? Sama mikä kaikista keittokirjoista. Mikään ei ole täydellinen.
Millaista suppeaa keittokirjaa kaipaisin? Kaipaisin sellaista jossa paitsi raaka-aineet saa lähikaupasta (kyllä laiska autoton paskiainen ja lähikauppani ei ole Stockmannin herkku, tai kauppahallin lihatiski), mutta niistä loihditaan sellaista Michelinmatskua vaivalla, hiellä ja epäonnistumisilla. Sellaisen, joka ottaisi raaka-aineissa huomioon muutkin kirjan reseptit. Meinaan kotikeittiössä syntyy rutkasti tähteitä ja minä itse en osta raaka-aineita kaappiin homehtumaan ja keräämään pölyä. Siksipä olisi mahtavaa jos jossakin kirjassa huomioitaisiin tämä käyttämällä resepteissä pitkälti samoja raaka-aineita. Yksinkertainen asia, vaikea selittää siis. Jos saitte tolkkua pointista, niin hienoa.

Kelle suosittelen kirjaa? Oikeastaan kirja on aika all-around kamaa. Paljon ohjeita, kaikille hyvät paritukset oluista, jonkin verran kasvisruokia myös. Yksikään ohje ei lukemisellani vaikuttanut haastavalta, jos osaa seurata ohjeita ja hallitsee perusasiat keittiössään. Toisaalta kaikille pikku Blumenthaleille kirja ei tarjoa suoranaisesti mitään syvällisempää. Ei ilotulitteita, ei hiilidioksidileikkejä. Simppeliä, hyvää, feelgood ruokaa kansainväliseen ja keveästi keskieurooppalaiseen sävyyn.

Nyt jään odottamaan vain avokkeen seuraavaa reissua johonkin, jotta voin tiristää sitä punaista lihaa pannulla oluen kera. Ali.. On se aika äijä.

Rakkaudella Schlenkerlaan

Moi.
Tota.. Halusin vaan kertoa..
Että..
Join kauden ekan savukinkun..
Siis Schlenkerlan Urbockin
Ei oltu silleen niinku nähty.
Ainakaan vuosisataan.. Tai vuoteen. Who knows?
Kun koskin pulloon.. Se tuntu taialta.
Vanha suola janotti samantien.
Ja savuisuus tais käydä silmiin..
Joku tippa ainakin.
No anyway. Kohtaaminen oli hellää.
Savukinkkuista rakkautta sen nestemäisessä muodossaan.
Herkkää tantraa, kosketuksia, hellyyttä, tuntikausia..
Ei kuitenkaan pelkkää vaniljaa, vaan tervanjuontia myös.
Ehkä tykkään snadisti bdsm:stä, koska se tuntui niin hyvältä?
Saunapalvia ja siirappia. Pehmeää kermaisuutta. Tais joku kissakin naukua.
Kehräs ainakin kupilla.
Lopulta sinä lähdit, minä jäin pitelemään lasiasi.
Yksin sunnuntai-illassa, lumisateessa ja tuiskussa.
Joulun taikaa kävi ilmassa sen kauniin hetken ilman mistelinoksia.
Hetken uskoin unelmaan, mutta kaikki kaunis aina katoaa.
Jälkesi häipyivät ensin hangesta, sitten suustani, muttei koskaan mielestäni.
Pitelen edelleen lasia toivoen, luottaen, että tapaamme taas.
Kuin kaksi toisilleen vierasta, silti niin tuttua.
Rakkaudella sinun Schlenkerlani.

Pikatestissä: Alkon verkkokauppa

Kuten useimmat teistä ehkä ovatkin jo huomanneet: Alko avasi oman verkkokauppansa eilen.
Oikeasti ei kai pitäisi puhua verkkokaupasta, koska tuotteita ei toimiteta lähipostiin, ei matkahuoltoon, saati kotiovelle, vaan tilaajan on itse siirrettävä laiska takapuolensa pitkäripaisen kahvaa kohden.
Lyhyesti: Rekisteröidy verkkopankin lävitse (varmennus), klikkaile tuotteet ostoskoriin, maksa ja nouda haluamastasi Alkosta. Pidemmät ohjeet ja ehdot tästä.

Meinasin loppuun kirjoittaa vain, että: "Kokeilin palvelua, se oli ruma".
Nopealla empiirisellä vertailulla lukuisiin verkkokauppoihin, niin juoma, kuin muullakin puolella:
Sivusto on no... Voisin kuvailla sitä kovasti negatiivisilla adjektiiveilla, mutta koska äiti käski näkemään myös rumissa ankanpoikasissa kauneutta, niin.. Öö sieltä saa viinaa netistä, klikkailemalla. Siis kaikille teille Jorma Valdemar Huttusille tiedoksi: Ei tarvitse pelätä että asioidessa hyllyjen välissä rikkoo pulloja, tai että tarvitsee katsoa viereisen Tero-Kaarinan mielipahaa, kun et ostakaan pisaraa konua, tai sitä yhtä viiniä, jossa oli joku eläin siin kuvassa, joka oli ehkä punkkua tai sitten ei.

Oikeastaan vain yksi seikka ärsytti ja vetäisin koko hemapa-pussin nenään, jos nokkani ei olisi ollut jo täynnä. Opiskelijabudjetin eväät näes. Asiaan.. Juomien hintojen fontti on häiritsevällä tavalla yhtenevä lähikaupan tarjousjauhelihan kanssa, joten mielleyhtymä on väärä. Haluan juomista, en lisää pakastevihanneksia. Oikeesti tällähän ei ole väliä sitten yhtään, mutta yksi: "Pahoitin mieleni, kun ne koirankakat on siellä hangella" kuuluu tekstiin.

Koska kuten tekstistä näette olen joko idiootti, tai sitten vaan väritän vähän juttua tikusta, vai tikkuviinasta.
Kuitenkin meni tovi tajuta, että ylävalikoista saa rajattua esimerkiksi kaikki kotimaiset tuotteet näkyviin, tai rajata alatyyleittäin, tai täyteläisyyden mukaan. Myymäläsaatavuudetkin löytyvät jokaisesta juomasta.
Selasin verkkokauppaa melko runsaasti ja oletattehan, että seuraavaksi tulisi tehdä juttu tuotteiden noudosta ja keskustella syvällisiä toimitusajoista?

Arvatkaapa mitä? Lopulta en saanut tilattua yhtikäs mitään.
Tämä pelkästään siksi, että avattuani neljä-viisi kertaa kiintoisan tuotteen ikkunan auki näen, ettei sitä ole verkkokaupasta tilattavissa, tai on ehkä joskus kuukauden päästä. Lopulta kyllästyin tähän leikkiin ja totesin, että Alko on itselläni niin lähellä ja koska sielä oikeastaan on jo valmiiksi kaikki muu... Arvaattehan loput?
 Kävin paikalla jalkaisin, pyörin hyllyjen välissä, juttelin myyjien kanssa ja havaitsin sen edelleen itselleni mukavimmaksi tavaksi asioida.
(Kyllä.. kaupasta saa myös rajattua tuotteet joiden toimitusaika venyy ja paukkuu, mutta enpäs tätä tajunnut siinä vaiheessa, kun into byroslavian rajoitteista vapautumisesta kiilsi kiiman lailla silmissäni).

Pidän silti Alkon verkkokauppaa hyvänä. Se avaa ovet ja tuotteet kaikille meille, teille ja heille, jotka asuvat Arkadian ovien ulottumattomissa ja se, se on palvelun paras puoli. Toisaalta voitaisiin miettiä muuttuiko mikään? Ymmärtääkseni kun tähänkin asti tavaraa on saanut siirrettyä myymälästä toiseen joko soittamalla, tai nykäisemällä sopivasti päällikköä/myyjää hihasta? Toki uusi palvelu on selkeämpi tapa toimia.
Loppuun lisään itkua hinnoista ja maustan sen sillä, ettei edes vuonna 2016 Alko pysty siihen, mihin niin monet muut verkkokaupat jo pystyvät.
"Postnordilta päivää.. Teille olisi laatikko tulossa, monelta olette kotona?"

Fiilistellen jouluoluita: Humalove Winter Moo ja Mikkeller Santa's little helper

En tiedä kuinka aloittaisin. Kertomalla jotakin jonka sinä todennäköisesti jo tiedät Alkon jouluoluista? Kuvailemalla säätä synkäksi ja myrskyiseksi, vai siitä kuinka keskitasoa saatanan pieni apul..eikun Joulupukin pikku apuri (Mikkeller Santa's little helper 2016) oli. Se upposi diipin Thurn und Taxis (lautapeli) session aikana aivan huomaamatta yhdenkään karvan nousematta pystyyn ja ihon menemättä kananlihalle. ”Naaah”. Leimasin sen KELA:n suomalla voimalla, pisteen voittoni jälkeen, luokkiin: ”Mukiinmenevä”, ”Ihan ok”, ”Ei muistikuvia”, 3,5 ilman papukaijamerkkiä, tai nuijittua kuuttimerkkiä.

Päätin vetäytyä Spotfyn äärelle juhlimaan suurta voittoani.

 Olen viimeaikoina tuhlannut aikaani tonkimalla itselleni uutta soundia sen sijaan, että jyystäisin vanhoja listojani puhki. Korkkaan oluen, jonka etiketistä en osaa päättää onko se ruma, vai niin ruma, että se on omaa jo camp-arvoa. Musta lehmä kokaii..lumessa. Jotain valkoista kuitenkin. Silti raaka-ainelistaus lupaa hyvää.. Kauraa, laktoosia, vaniljaa, suklaata... Kaikkea sellaista jota haluaisin, tai halusin käyttää joskus.
 

Hetki vaatii sopivaa soundia. Jotakin sopivan surrealistista, jossa maalataan kieli poskessa vivahteilla, lyyrisillä kikkailuilla, ristiriidoilla. Sellaista joka kutittaa tiettyä lohkoa aivoistani ja saa minut virnistämään pervolle nerokkuudelle ja ajatukselle: Kuinka montaa ihmistä tälläkin kipaleella voi ärsyttää? Kuinka monta tabua se ottaa esiin? Samalla mietin olutgenren tabuja. Niitä asioita, joita ei saa sanoa. Kuten kirjaimellisesti p**ista tuotteista, humalahakuisuudesta, viihdekäytöstä, sekakäytöstä, alkoholismista ja kaikesta siitä, joka on ajatuksen: ”Kaikille kaikkea, kuhan pikkutakeissa on kivaa ja voi muotiblogimaisesti kilistellä pikkulaseissa jotai IPASouria teennäisesti hymyillen” ulkopuolella. Aihepiiri kutittelee mieltäni jatkuvasti. Bloggaamisen reuna siis.. Harva sitä ajattelee ja harvempi on siellä käynyt. Se kohta, kun blogin kirjaimet muuttuvat viivoiksi ja hyperavaruus kutsuu. Voisimme todeta tämän johtuvan siitä, että ne ketkä ovat menneet reunan ylitse, eivät ole palanneet siitä kertomaan. Me muut taas.. Saatamme käydä sielä, jarruttaa ennen loppua ja kääntyä takaisin.. Tällä kertaa. Ja tälläkin kertaa totean, että Winter Moo on kyllä helkkarin maistuva makean laktoosinen, suklaakaakaoinen ja pehmeän paahteinen tapaus. Hyvää juotavaa, no bullshit. Sanoisin posetiivariseksi yllätykseksi, sellaiseksi jossa taustaraita on kohdallaan ja papukaija temppuilee. Kenties imho vaniljaa ehkä karvan liikaa, mutta tässä kohtaa se voidaan unohtaa. "Hyvää, tyylipuhdasta, tukevaa". "Kuumailmapalloileva siilimerkki".

Soundtrack juodessa:
Kuha – Tohtori Krabolan telekineettinen testilaboratorio

Risto – Elävä ihmisjumala

Ukkosmaine – Megaman II

Ukkosmaine - Salamaponi

Ultra Bra – Savanni nukahtaa

Poutatorvi – Rommikätkö

Dead Kennedys – Holiday in Cambodia

Miljoonasade – Tulkoon rakkaus

YUP – Mainosmiesten haamut

Kaikukasti – Lämpöö ja lempee

Saimaa – Matka mielen ytimeen

”On selvää, että Saatana kokee
asemansa uhatuksi.
Tohtorin tieteellinen läpimurto uhkaa
yllättäen Saatanan monopoliasemaa
telekinesian toimialueella.”

Mitä etiketistä luettua sinä odotat oikeasti?

Teksti sisältää nousujohteisia ennakkoluuloja ilman ratkaisuja. Se on julkaistu myös Lahtikko #2:ssa.

”Lääh, Puuh, jaksaa, jaksaa, jaksaa” Hoin itselleni, kuin paraskin spinning-opettaja ilman tiukkoja trikoita ja fitnespyllyä. Päivä oli ollut pitkä ja kuiva täynnä väsyttäviä luentoja ja laskemista. Olin onnistunut laskemaan vain pitkiä minuutteja kohti jääkaapissa majailevaa kylmää tölkkiä kohden. Kun viimein sain pyöräiltyä tämän kodiksi kutsutun vuoren päälle ilman lisähappea ja Šerpa-oppaita oli oloni kuin sillä yhdellä Veikalla joskus. Enkä puhu edes pikkuveljestäni, enkä siitä toisestakaan..No tiedätte kyllä.

Kun viimein sain käsiini tuon jumalaisen kuohkean nektarin ja katsahdin nimessä olevan, jälleen, sana pale ale odotin innoissani sitä sitruksen, greipin ja ”etelänhetelmien” marssia suuhuni torvien ja lippujen kera, mutta ilman sarkatakkeja ja maihinnousukenkiä. Tasoittuen mukavan pehmeällä ja kermaisella maltaisuudella päättyen mukavaan raikkaaseen puraisuun ja hymyyn huulilla.

”Viikon luontoääni viikolla 41.. Sopuli aivastaa..Tsufffffffff” sanoi tölkki. Ensimmäinen puraisu... Ja mitä ihmettä? Tämä maistuu.. Oudolta, valjulta, mitäänsanomattomalta. Keksiä ja kuivaa hedelmää, marmeladia päällä oudon puumaisuuden kera. Seuraava huikka ei ole edellistä parempi. Pikainen hakeminen internetin syövereissä tuottaa tuloksen.. Tämä onkin English Pale Ale.

Koen oloni huijatuksi, enkä edes ensimmäistä kertaa samalla saralla. Lukuisat ovat olleet sellaiset IPA:ni, jossa olen odottanut samaa joutuen törkeästi huijatuksi saman punnan kääntöpuolella.

Miksi näin? Koska oikeastihan molemmat tyylit saapuvat kuitenkin tästä fish&chipsin luvatusta maasta, jossa rakkaus edelliseen on yhtä lujaa kuin kuningasperheeseen. Voisi siis kuvitella, että sana pale ale assosioituisi päässäni lähemmäs brittiläistä, kuin amerikkalaista vastinettaan?

Entäpä ne lukuisat modernit viritykset, joissa olut onkin nimetty pale aleksi, mutta purkista löytyykin vaikkapa session-ipa, golden ale, vehnä ale, tai muu läheltä liippaava tyylisuunta? Kyllä.. Minä mieleni niin pahoitin..

Voisi kysyä miksi näin on? Eikö tyylin painaminen pakkaukseen palvelisi kaikkia? Johtaisi kuluttajia vähemmän harhaan? Toisaalta taas eikö panimoilla ole vapaus nimetä oluensa valitsemallaan tavalla? Sellaisella joka sopii parhaiten heidän imagoonsa, suuhunsa, tai ylipäänsä edes mahtuu etikettiin?

Entäpä tapaukset, joissa oluttyyliä ei ole mainittu ja olut onkin nimetty pelkästään jollakin enemmän, tai vähemmän raflaavalla nimellä? Kuten vaikkapa: ”Iso Vaalee”, ”Sex on the can”, ”PalestiinAleinen”, ”Wet Dream”, ”Hungry Beaver”, tai ”Improper Creator”.

Jos tällöin etikettiin ei ole panimon sisäinen Roope Ankka käynyt vääntämässä suurennuslasilla luettavaa petiittipränttiä oluen tyylistä, niin mistä kuluttaja voisi tietää sopiiko olut hänen makuunsa?

Etenkin jos kyseessä.. Korjaan. Kun kyseessä on törkyhintainen olut. Siis sellainen suorastaan miljardöörienkerhon hinnoittelema, eli tavallinen pienpanimo-olut Suomessa.

(Oikeastihan panimoalalla ei rikastu, mutta voiko samaa todeta kauppiaista, tai Alkosta?)

Ja taas.. Onko nimellä, tai tyylilläkään väliä, jos olut onkin helkkarin hyvää, joskaan ei aivan tyylinmukaista, tai nimensä arvoista? Pitäisikö panimoiden juksata ja nimetä vaikkapa pale alensa golden aleksi, jotta molempien oluthifistelijöiden ja sen yhden takarivin bloggarin suu pysyisi hymyssä, kun odotukset ylittyisivät?

Vai pitäisikö minunkin lopettaa arvuuttelu ja sinunkin alkaa juomaan oluesi sokkona unohtaen tyylit kokonaan ja todeta klassisesti lainaten vain: ”Good beer, no shit”. Eli vaikuttaako etiketti kuitenkin ennakko-odotuksiin, fiilikseen ja nousevaan boneriin? Tietysti vaikuttaa. Onko se oikein? Siihen jokainen meistä joutuu ammentamaan omasta kristallipallostaan vastauksen.

Olut loppuu hiljakseen tuopissa ja aurinkokin painuu ruskaisten lehtien taakse. Mietin kysymysten sekamelskaa päässäni ja päätän jäsennellä niitä ja lämmittää kylmiä jäseniäni huikalla viskiä. Viskitkin ovat liki aina samanlaisia mysteeripulloja joista pitäisi tietää jokainen alue ja tislaamo erikseen. Pääni kokee tämän ajatuksen myötä turhaa pakotusta tiedon valtatiellä, vaikkei vauhtia olekaan.

Päätän etten tiedä. Enkä välitä. Kunhan on hyvää, eikä lopu kesken. Kaikki muu.. Kaikki muu on soviteltavissa yhden totuuden edessä. Se totuus on jano ilman Kari Grandia.