Tiskin takaa: SOPP-Helsinki

Siitä oli kulunut jo neljä vuotta, neljä kesää. Siitä kun viimeksi tallustin hikisellä rautatientorilla kauden päätapahtumassa SOPP-Helsingissä.

Tälläkin kerralla oli kuumaa ja kuivaa, kuin Ruisrockissa ikään. Ruotsinlaivojen sijaan saisin ihmetellä lähes samaa kokoluokkaa olevia ihm.. eiku jonoa vesipisteelle. Toisin kuin aiemmin minun oli määrä olla töissä. Siis duunissa katsomassa muiden dokausta. Ei, ei, ei. En tiedä mitään vastenmielisempää, kuin tietyllä asenteella varustetut keski-ikäiset nousuhumalan viimeisessä vaiheessa, samalla kun itse pitäisi olla vuoden aasiakaspalvelija ja tarjota vielä lisää juomista.
 ”Jesus, miten tää jengi jaksaa vuodesta toiseen?”

Kävelin meidän tiskillemme nousevassa kofeiinipärinässä nautittuani tuplaespresson vauhdissa jostakin Kampin keskuksen lukuisista tukkoisista kahviloista.

Nopean esittelyn ja statusscheckin jälkeen oli aika ottaa hanaa sarvista ja kaataa ensimmäistä kertaa jollekin kaljaa maksusta. Outo fiilis.
Jossain vaiheessa havaitsin, etten oikeastaan mieti koko asiaa, vaan toimin. Olen aina sanonut vahvuudekseni vuosien kokemuksen mitä moninaisemmista palvelukyldyyrin työtehtävistä, joten varsin nopeasti pääsin itseni kanssa taas sinuiksi uudessa tilanteessa, mutta silti vanhaa suolaa janoten. 

Se tuntui oudolta, silti tutulta. Ei leipälajilta, mutta sellaiselta mitä säbän pelaaja tuntee laittaessaan hokkareita jalkaan. Perusteet ovat tuttuja, mutta silti erilaisia.

Oikeastaan lopulta fiilis kääntyi epäuskoisesta ja uteliaasta siihen, että snadisti oli kiva turista mukavien ihmisten kanssa oluesta. Ainaha se on, mutta asetelma on erilainen riippuen miten päin tiskiä nojaillaan.

Lopulta olikin jo aika päättää oma vuoro ja siirtyä tiskin toiselle puolelle omaan elementtiini. Uida kuin norppa katiskassa. Ahtaasti, mutta sulavasti kiersin tiskejä, moikkasin tuttuja ja nautin virvokkeista. Itseasiassa siinä määrin, etten tenhyt yhdestäkään minkäänlaisia maistiinpanoja. Ei vaan jaksa enää.

Iha hyvii bissei oli, pari yllätyspulloa, lonkkua, tislettä, siideriä.. Olen kaikkijuomainen, oo siekii.

Isoin hatunnosto kaikille joilla oli jotakin muotityyleistä poikkeavia. Se on vaan riemastuttavaa juoda vaikkapa Dry Stouttia kesäyössä.

Loppuyöstä henkilökunnan jatkaessa pikkutunneille vaapuin hotellille nukkumaan herätäkseni muutaman tunnin päästä siihen, että olin sotkeutunut puhelinlaturiin, luurin pyöriessä jossakin lakanoissa ja huoneen valojen palaessa. Hyviä reissuja, aamuyöllä suihkuun.

Sahtia, johtopäätöksiä ja SOPP-Lahti

 

Tuuli rummuttaa ikkunaa piippuni hiilien hohtaessa punaisena sateisessa yössä. Vieressä mukini nostaa lämmintä höyryä ympäristöönsä. Tuijotan viskipulloa ja hän minua. Tänään olemme luvanneet pitää päämme kiinni ja leikkiä mykkäkoulua. Antfarmin tupareista alkanut lievä viikon brenkkuputki SOPP:n kautta kaverin häihin, yhteen jälleennäkemiseen ja Latvian ex-tempore reissuun ovat kostuttaneet maksaani tarpeeksi. Silti Lahen SOPP on osoittautunut melkoiseksi ”writers blockiksi”. Miten lähestyä tätä saippuapalaa, josta en saa otetta? Kenties Samba ja kuppi kuumaa auttaa?

” SOPP tuikki outoa värinää, kun maistoin ensimmäisen puraisun märkää”

Tuijotan sateeseen, imaisen piipusta mustikkapensasta ja palaan siihen hetkeen.

Oli lämmin kesäpäivä kääntymässä iltaan. Askeleeni johtivat jälleen kohti Lahen matkustajasatamaa. Nyt ensikertaa junantuomana paikallisena. Ensikertaa ilman vakituista kööriäni. Tuota poikain kuppijakippokuntaa, jonka kanssa olimme jo vuosia vierailleet paikalla. Aina on ollut kivaa, vaikkei kaikki aina ole mennyt aivan käsikirjoituksen mukaan ja joskus on karttakin hukkunut matkalla sielun syövereihin. ”Dr. Livingstone?”

Kenties näistä syistä tämän reissun piti olla vain pistäytyminen.  Aye, kuuluisia viimeisiä sanoja.

Jo astuttuani porteista sisään ja napattuani tuon tutun mukin käsiini päätin syöksyä sinne missä ruoho on aina ei vihreintä, mutta perinteisintä. Hollolan Kivisahtia, iso kuppi. Tämän saman taikajuoman tenhon oli löytänyt myös naapuriblogisti eksyttyään samalle tiskille samaan aikaan. ”Ei bönthömpää tänä vuonna” Vanhoissa Jalluissa olisi tilaisuutta varmaan kuvattu jotenkin näin: ”Oli kuin suuret voimat olisivat olleet läsnä sinä iltana. SOPP tuikki outoa värinää, kun maistoin ensimmäisen puraisun märkää..”

Omassa julkaisussani kenties näin: ”Ensimmäinen puraisu Kivisahtia sai jälleen muut oluet tuntumaan omppupompulta. Tunsin alkoholin pyhän voiman hiipivän kehooni. Peläten hetkeä loppuyöstä, jolloin minulle ei enään tarjoiltaisi. Joutuisin ehkä kaivamaan lääkelaukustani kyynelkaasua ja poistumaan kuin suuret taikurit.. savupilvessä peläten sähköpatukkaa ja odottaen aplodeja. ”

SOPP-Lahti 2010-luvun lopussa oli maaginen paikka. Aika, joka oli täynnä epätoivoa, kauhua, mutta myös tuiketta toivosta. Paremmasta maailmasta. Kun katsoi ympärilleen oli vain iloisia ihmisiä löytämässä uutta, kosminen yhteisöllisyys ympäröi olutväkeä. Siitä tunnelmasta on hyvä ponnistaa kohti väistämätöntä laskuhumalaa.
Löydettyäni tutut kasvot edellisillalta vaihdoin nokkelasti tiskiltä pystypöytään.

 Antfarmilta oli osa herrasväestä kaivautunut keostaan esiin. Valon polttaessa krapulaisia silmiä olivat he etsiytyneet suuren lähteen ääreen ilman pelkoa savannin muista eläimistä. Pikainen katsaus tiskien taakse paljasti, että harmittavan harva tuttu oli löytänyt paikalle. Nostan hattua siis kaikille paikallaolijoille. Ehdimme jo tutustua lukuisiin mallastuotteisiin, joiden kuvaileminen olisi pitkästyttävää teille, tai kenties janoa aiheuttavaa, jos valitsisin tarpeeksi eksoottisen listauksen adjektiiveja? Vaikka panimokattauksen kutistuminen järkyttikin, niin kenties juuri siksi valikoima yllätti positiivisesti? Ei kuitenkaan niin positiivisesti, että seuraavasta aamusta olisi selvinnyt ilman buranaa, muttei niinkään että olisi pitänyt käydä pyörittämässä helikopteria päksissä (Sairaalassa, toim. huom. Lähde: Lahest-Suomeen sanakirja).

Sisäinen Nikke Knatterton veti johtopäätöksen kuitenkin valikoimista: Pilsnerit ovat tulossa hitaasti takaisin. Kenties on opittu, että sellaista oikeasti helkkarin hyvää IPA:a on vaikea tehdä. Hazy Islandissa oli yritystä, mutta maun ollessa sellaista kotipolttoista yrttikatkeroa ja verrattessa edellisillan Hazy Janeen ero oli selkeä. 

"Onks tää ny sitä IPA:a, vai muute vaan sameet"

 

 "Mietin millainen mulkku oikein olen?"

Kouvolasta eksynyt seurakunta oli myös pyhittämässä vettä vinkaten Bryggerillä olevan aarre, jota yks Olli vartioisi tarkasti. Päätin koettaa onneani ja sainkin tipan tätä mielestäni tilaisuuden parasta uutta tuotetta. Bryggerin tuore omenasiideri oli niin loistavasti onnistunutta tyylissään, että kävin erikseen yhtä Matthiasta onnittelemassa tuotteesta. Jäin toviksi suustani kiinni ja jotenkin käteeni lyötiin viskiä. Tuijotan tätä kirjoittaessa kaikessa hiljaisuudessa viskipulloa kotonani. Näen hennon kyyneleen valuvan hänen rotevaa runkoansa pitkin. Mietin millainen mulkku oikein olen, kun en rakasta tänään lähimmäistäni? Ja kuinka pitkään olenkaan maannut parvekkeen lattialla puhaltelemassa savuja piipusta? Teeni on jäähtynyt, mutta päätös pysyy. Itsepäisesti kaadan muumimukia taas täyteen ja haaveilen riippumatostani.

Tuttu surina alkaa päässäni. Surroundia puskee, kun nakhla alkaa tepsimään. Äänet vievät takaisin veskun rantaan.

  Turisen viskipäissäni limuradion väen kanssa. Suunnitelmat lentävät, seitinohuessa on ihmisen hyvä olla. Tutustun samalla yhteen suureen vapaaseen peitsimieheen, eli free lanceriin ”ehehehe”.

Koska alkoholi saa minut holtittomaksi ja entistä impulsiivisemmaksi löydän jostakin savonmualta saapuneen Ison-Kallan. Sanottiin jo, että ”Lakkaa juomasta”, mutta tutustuttuani yhteen belgialaiseen blondiin olen taas heikkoa lihaa. Kerta ei ole ensimmäinen. Epäilen ettei myöskään viimeinen, mutta en sano tätä ääneen.

Lopulta havaitsen seisovani autioituvalla festarialueella yhdessä peitsimiehen kanssa. Päätämme suunnata jatkoille. Valitettavasti tutussa Pointissa naamamme eivät miellytä, joten etsiydymme Teerenpeliin, jossa olin kuullut olevan yhtä neljäsatasta polakkia piipussa. Olen siitäkin tavoilleni uskollisena raapustanut arvion, mutta muistikuvien ollessa vähintäänkin sumeita tyydyn toteamaan, että oli varmaan hyvää ja pitäisi maistaa uudestaan. Onneksi järki, tai joku muu ystävällinen sielu, oli käskenyt tilata Titanicin tuhoa tiskiltä, sillä muuten olisin kuivunut paluumatkalla kasaan.

Viimeisissä usvaisissa kuvissa, joita epäilen diasarjaksi päässäni (eikä vähintään värien vuoksi) näen vihaisia keski-ikäisiä tätejä ja hymyileviä herrasmiehiä. En muista miten olin selviytynyt kotiini herättyäni seuraavana iltapäivänä hikisenä ja darraisena. Kuvien perusteella olen etsinyt taas sisäistä Attenborough:ta kuvaten ainakin rusakoita ja naakkaa kotimatkan varrelta. Sahti ei siis viennyt jalkoja, vaan tossuni osasivat itsekin kotiin. Kenties olin taas tehnyt päätöksen kadota? En tiedä milloin, monelta, tai miten se oli jälleen tapahtunut? Ehkä se oli suunniteltua, kuten morsiusparin häviäminen omista bileistään? Huipulla lopettaminen ennen alamäkeä, vai olinko ollut jo pitkään alamäessä? Kukaan ei kuitenkaan ollut vastaamassa näihin kysymyksiin. Kaikissa töissä, harrastuksissa, mutta myös nautinnollisissakin asioissa on varjopuolensa. Tämä saattaa olla näitä Ying ja Yang juttuja? 

SOPP-Lahti teki siis jälleen temppunsa. Tuntemattomat retket, fiilistelyt ja pitkät filosofiset hetket. Festareiden kutistuminen on tietysti ikävä käänne. Tutuista panimoista mm. Laitila, Malmgård, Hiisi ja muut olivat hypänneet kelkasta. Kenties Lahen SOPP:n arvo ei palvele enään? Kenties olutfestareiden laajeneminen tekee tehtävänsä myös käänteisesti?

Itselleni nostalgia-arvo riittää niin pitkään, kun on sahtia ja kiintoisia ihmisiä.

Loppuun voisin markkinoida yhtä pientä festaria ”Jossain takahikiällä tanssilavalla”. En usko, että kuitenkaan tarvitsee. Lahen Suuret Oluet, Pienet Panimot.. Oli se vaan kiva. 

-----------------------

Tupakasta katoaa maku, teemuki on kolissut pitkään tyhjyyttään. Viskipullokin on mennyt kiukkuisena nukkumaan.

On aika laittaa illan viimeiset hitaat soimaan. Valitsemme Hevisauruksen Pingviini vilkuttaa kappaleen. Näihin tunnelmiin, hyvää yötä.

"Woo! Pingviini vilkuttaa jäälautaltaan Woo! Yksin hän matkustaa valtamerten taa innoissaan Hieman yli kuusi ja puolisataa meripeninkulmaa matkustettuaan jäälautta rantautui keskelle vuonoja. Oli pimeää ja kylmää, maa oli nimeltään... Norja! - Heissan, heissan, pikku pinkku, mitäs täällä teet? Mä söisin turskapuikkoja, mut kurkkuni on kipee. - Voi, voi! Mut kuule, mul on siihen lääke! - Onks toi kurkkupastilli? No kohta helpottaa! Laulaminen tällä lailla on niin ankeaa."

Vermont IPA tulee

Kuva: Eater.com

”But I know a change gonna come, oh yes it will.”

Evoluutioteorian mukaisesti muutoksesta eivät selviä prosenteiltaan vahvimmat, eivät nopeiten juotavat, eivätkä omaa fiksuuttaan korostavat nörtt..kekkos..hipsterilasipäisille tarkoitetut juomat.
Paitsi jos kyseinen laji, tai sen yksilöt, ovat valmiita muutokselle. 

Kuningas IPA on. Hän on kuollut ja syntynyt uudestaan. East Coast, West Coast, Black, Belgo, Farmhouse, Wheat, White, Brown ja herra ties millä firmly shaken milkyway blows in U mouth-etuliitteillä saapuva oluemme on jälleen kokenut uuden multiorgastisen tulemisen. Hän on nyt meidän kaikkien huulilla pyörivä ”Vermont/North-East/New England IPA”.

Eli mikä?

Tree House Julius. Monen mielestä nykyhetken ykkösiä tyylissään. Koska Suomeen?
Kuva: treehousebrewing.com

Palataanpa ajassa aavistus taaksepäin.

Pitkälti 2000-luvun alusta näihin päiviin asti olemme tottuneet juomaan IPA:mme sitruksisina, greippisinä, pihkaisina, katkerina, vähän karamellisina/keksisinä ja kohtalaisen kirkkaina.

Samoihin aikoihin vuosikymmen takaperin herra, kirjailija, oluttuomari ja panimomestari Greg Noonan (keveät mullat) toi ilmeisesti Englannin matkaltaan mukanaan hiivakannan. Tämä kanta kulkeutui myöhemmin Alchemist panimon omistaja John Kimmichin käsiin ja ilmeisesti joitakin vuosia ja muutamia Heady Topper-purkkeja myöhemmin myös erään Hill Farmstead panimon Shaun Hillin tahmaisiin tassuihin. Tämä hiivakanta osoittautui kuitenkin ilmeisesti huonosti flokkuloituvaksi (=”pölyinen” kanta, joka ei laskeudu pohjalle ja jätä olutta kirkkaaksi, esim. hefeweisset->). Voidaan yleisesti sanoa tämän ”tyylin” edustajien olevan siis hyvin sameita. Toki toinen tekijä tässä on humala. Humala luo luonnostaan sameutta, etenkin jos kuivahumalointi on runsasta (=eli humalaa on lisätty keittämisen jälkeen tankkeihin). Voisin kuvitella monenkin vanhan liiton juovon ja panimomestarin karsastavan tyyliä, joka on niin samea. Sehän on jo vuosia yhdistetty huonoon laatuun..

Samoihin aikoihin lukuisat uudet humalalajikkeet olivat lyönneet hiljakseen lävitse. Näihin kuuluivat sellaiset kannat, kuten vaikkapa Amarillo, Citra, Sorachi Ace, erinäiset Uuden-Seelannin humalat (esim. Nelson Sauvin), jne. Lopulta IPA on alkanut muuttua kevyesti hedelmäisempään suuntaan.

Hitaasti tämän vuosikymmen puolella useat koillisrannikon panimot ovat alkaneet imitoimaan ja viemään Heady Topperin ideaa entistä pidemmälle.

Vermont IPA:a voisi ajatella olevan siis äärimmäisen samea, hyvä vaahtoinen IPA. Aromimaailma on runsaan trooppishedelmäinen, öljyinen, mehuinen ja käpymäinen. Humalaa on siis aivan s..sti, mutta painottuen selvästi enemmän aromipuolelle, kuin katkeroon. Suutuntumaltaan nämä ovat kiintoisia. Smootheja, pirtelömäisiä, pehmeitä, mehumaisia.

Eli oikeastaan juuri sellaisia, joita itse juon ja keitän mieluiten.
Enkä ole yksin.

Humalablogin tilastoja ja vertailuja katsellessani näin tämän rapakon takaa suuren hypen aiheuttaman tyylin edustajien nojailevan monenkin reittaussaitin maailman parhaiden kärjessä.

Onkin mielenkiintoista seurata, koska tyyli saapuu todella tänne härmään. Tai pikemminkin koska pääsemme juomaan ensimmäisen erinomaisen esimerkin tästä tyylistä?

Battle Of IPA oli melko lähellä tyyliä.

Ja koska Tuopin Ääressä haluaa olla ystävällinen. Ojennamme kättä ja tarjoamme valmiiksi koekeitetyn reseptin (huom. Olen nähnyt useissa resepteissä käytetyn myös mm. vehnäjauhoja, joita en ole kokeilut):

OG: 1.067 FG: 1.014
N. 6,9%, 62ebu, 14ebc. Eräkoko, n. 18l.

Mallaspohja:

60% Pale-Ale

30% Vehnämallas

10% Kaurahiutale

Humalointi:

40min 35 Ebu CTZ
5min 20g Centennial, 35g Mosaic, 35g Citra
0min 25g Centennial, 35g Citra
Steep 80c: 40g Mosaic, 40g Citra, 25g Centennial

Kuivahumalointi:
fifty-fifty (eli kahdessa erässä) käymisen mukaisesti:

50g Citra, 40g Mosaic, 30g Centennial.

(eli about 25g+20+15g/satsi)

Hiiva:

Yeast Bay Vermont Ale, tai Wyeast 1318 London Ale III

Prosessi:

Mäskätään 66c /1h, vesi käsitellään arvoihin:

Ca: 100, Mg: 2, Na: 8, SO4: 100, Cl: 180, HCO3: 0, ph: 5,2

Nostetaan huuhteluvedellä lämpötila 76c, pidetään 15min ja valutetaan tyhjäksi. Keitetään vierrettä 1h. Jäähdytetään ohjelman mukaisesti ensin vapaasti 80c, humaloidaan pidetään 15min ja jäähdytetään loppuun.

Ilmastetaan 15-20min pumpulla, Hiivataan 17c. Kun käyminen alkaa kuivahumaloidaan ensimmäisellä puolikkaalla, annetaan olla n. 3vrk:ta, jäähdytetään vierre, siirretään ja annetaan lämmön taas nousta. Loput kuivahumalat 3vrk ennen pullotusta, karbonoidaan n. 2,2-2,4vols. Mielellään kegissä, koska tämä juodaan mahdollisimman tuoreena. Kegin etuina on myös mahdollisuus kuivahumaloida suoraan siihen.

Kaupoista kadonneet juomat: Lahden Erikoinen

Mikäpä olisi kiintoisampi tapa aloittaa tämä vuosi blogissa, kuin muistelemalla menneitä. Niitä aikoja, kun itse tutustuin koko alkoholijuomakulttuuriin. Silloin mopoikäisenä ei kavereiden kanssa liiemmin tullut kuppiin syljettyä. Itse taisin taipaleen aloittaa Golden Capin omenasiiderillä ja edetä lonkeron kautta kaljan maailmaan.  Tämä ensimmäinen osio tulee käsittelemään tapausta, joka on minulle kaikkein läheisin.

lähde: www.ess.fi

Elettiin muistaakseni kesää 2004-2005? Kun kotiin oli ilmestynyt korillinen jotakin, jonka tunnistin lapsuudesta tutuksi. Hän oli entisen Mallasjuoman, sittemmin Hartwallin (Lahden) Erikoinen (Tai virallisesti kai Erikoisolut).

Erikoinen oli poistunut tuotannosta jo muinoin, mutta mastokaupungin 100-vuotiskemujen kunniaksi Hartwall elvytti vanhan kuolleista. Aikoinaan Mallasjuoma oli kuitenkin ollut kotimaan suurin panimo ja Erikoinen maan kenties myydyin olut(?). Lopulta Hartwall ja Sinebrychoff kirivät ohi 80-luvulla ja lopulta Hartwall osti Mallasjuoman kokonaan vuonna 1988. Hissukseen kaikki yrityksen vanhat tuotemerkit ajettiin alas aina Aurinko Jaffasta Siniseen asti.
Erikoinen näkyi Sinisen( se ritarikalja) ohella silloin kaikkialla. Tuopeissa, tuhkakupeissa, kelloissa, kylteissä, mainoksissa. U name it, they did it.

Erikoinen pysyi uusintakierroksellaan tuotannossa vuoteen 2006 asti ja katosi taas ajan unholaan. Siihen samaan paikkaan, mihin joutuivat baarien pienet tuhkakupit, oranssit muovituolit, jukeboksit, pajatsot. Kesoilin paahtuneen kahvin tuoksu yhdistettynä pokeriautomaatin tuplausmusiikkiin. Aurinko Jaffat, Hankkijan lippikset, Roope-setä säästölippaat ja koko Kaurismäkeläinen; juro, vinksahtanut ja ikuiseen kasvuun uskova maailma.

Silti sinä kesänä, sinä iltana, tissuttelin hissukseen Erikoista, heitin Dartsia ja kuuntelin niitä muutamaa cd-levyä ja kasettia, jotka omistin. Oli kuuma. Olut oli kylmää, raikasta ja niin nostalgista. Siitä jäi hyvä fiilis ja sen kesän aikana opin juomaan kaljaa.

Lähde: www.antikvariaatti.net

 Jollain tasolla olen kaivannut ja pelännyt Erikoisen paluuta. Se ei kuitenkaan toisi sitä samaa tunnetta, eikä maistuisi samalta kuitenkaan. Silti se voisi tuoda takaisin hetken, jolloin maailma oli vähän iisimpi, limua sai lasipullossa ja baareissa kukaan ei selannut tinderiä. Mainoksissa olisi patukkaa kulman takana, valokuvat voisi kehittää Helioksella ja Lada olisi edelleen lujaa laatua ja avaruusajan teknologiaa. Positiivisempi ja vähän naiivimpi.

Pakolliset mainosvideot loppuun:

Ehkä julminta mitä tämän tekstin jälkeen voisi tapahtua tapahtui juuri. En olisi eilen tätä uskonut, mutta: http://www.ess.fi/uutiset/talous/art2335088

Mitä etiketistä luettua sinä odotat oikeasti?

Teksti sisältää nousujohteisia ennakkoluuloja ilman ratkaisuja. Se on julkaistu myös Lahtikko #2:ssa.

”Lääh, Puuh, jaksaa, jaksaa, jaksaa” Hoin itselleni, kuin paraskin spinning-opettaja ilman tiukkoja trikoita ja fitnespyllyä. Päivä oli ollut pitkä ja kuiva täynnä väsyttäviä luentoja ja laskemista. Olin onnistunut laskemaan vain pitkiä minuutteja kohti jääkaapissa majailevaa kylmää tölkkiä kohden. Kun viimein sain pyöräiltyä tämän kodiksi kutsutun vuoren päälle ilman lisähappea ja Šerpa-oppaita oli oloni kuin sillä yhdellä Veikalla joskus. Enkä puhu edes pikkuveljestäni, enkä siitä toisestakaan..No tiedätte kyllä.

Kun viimein sain käsiini tuon jumalaisen kuohkean nektarin ja katsahdin nimessä olevan, jälleen, sana pale ale odotin innoissani sitä sitruksen, greipin ja ”etelänhetelmien” marssia suuhuni torvien ja lippujen kera, mutta ilman sarkatakkeja ja maihinnousukenkiä. Tasoittuen mukavan pehmeällä ja kermaisella maltaisuudella päättyen mukavaan raikkaaseen puraisuun ja hymyyn huulilla.

”Viikon luontoääni viikolla 41.. Sopuli aivastaa..Tsufffffffff” sanoi tölkki. Ensimmäinen puraisu... Ja mitä ihmettä? Tämä maistuu.. Oudolta, valjulta, mitäänsanomattomalta. Keksiä ja kuivaa hedelmää, marmeladia päällä oudon puumaisuuden kera. Seuraava huikka ei ole edellistä parempi. Pikainen hakeminen internetin syövereissä tuottaa tuloksen.. Tämä onkin English Pale Ale.

Koen oloni huijatuksi, enkä edes ensimmäistä kertaa samalla saralla. Lukuisat ovat olleet sellaiset IPA:ni, jossa olen odottanut samaa joutuen törkeästi huijatuksi saman punnan kääntöpuolella.

Miksi näin? Koska oikeastihan molemmat tyylit saapuvat kuitenkin tästä fish&chipsin luvatusta maasta, jossa rakkaus edelliseen on yhtä lujaa kuin kuningasperheeseen. Voisi siis kuvitella, että sana pale ale assosioituisi päässäni lähemmäs brittiläistä, kuin amerikkalaista vastinettaan?

Entäpä ne lukuisat modernit viritykset, joissa olut onkin nimetty pale aleksi, mutta purkista löytyykin vaikkapa session-ipa, golden ale, vehnä ale, tai muu läheltä liippaava tyylisuunta? Kyllä.. Minä mieleni niin pahoitin..

Voisi kysyä miksi näin on? Eikö tyylin painaminen pakkaukseen palvelisi kaikkia? Johtaisi kuluttajia vähemmän harhaan? Toisaalta taas eikö panimoilla ole vapaus nimetä oluensa valitsemallaan tavalla? Sellaisella joka sopii parhaiten heidän imagoonsa, suuhunsa, tai ylipäänsä edes mahtuu etikettiin?

Entäpä tapaukset, joissa oluttyyliä ei ole mainittu ja olut onkin nimetty pelkästään jollakin enemmän, tai vähemmän raflaavalla nimellä? Kuten vaikkapa: ”Iso Vaalee”, ”Sex on the can”, ”PalestiinAleinen”, ”Wet Dream”, ”Hungry Beaver”, tai ”Improper Creator”.

Jos tällöin etikettiin ei ole panimon sisäinen Roope Ankka käynyt vääntämässä suurennuslasilla luettavaa petiittipränttiä oluen tyylistä, niin mistä kuluttaja voisi tietää sopiiko olut hänen makuunsa?

Etenkin jos kyseessä.. Korjaan. Kun kyseessä on törkyhintainen olut. Siis sellainen suorastaan miljardöörienkerhon hinnoittelema, eli tavallinen pienpanimo-olut Suomessa.

(Oikeastihan panimoalalla ei rikastu, mutta voiko samaa todeta kauppiaista, tai Alkosta?)

Ja taas.. Onko nimellä, tai tyylilläkään väliä, jos olut onkin helkkarin hyvää, joskaan ei aivan tyylinmukaista, tai nimensä arvoista? Pitäisikö panimoiden juksata ja nimetä vaikkapa pale alensa golden aleksi, jotta molempien oluthifistelijöiden ja sen yhden takarivin bloggarin suu pysyisi hymyssä, kun odotukset ylittyisivät?

Vai pitäisikö minunkin lopettaa arvuuttelu ja sinunkin alkaa juomaan oluesi sokkona unohtaen tyylit kokonaan ja todeta klassisesti lainaten vain: ”Good beer, no shit”. Eli vaikuttaako etiketti kuitenkin ennakko-odotuksiin, fiilikseen ja nousevaan boneriin? Tietysti vaikuttaa. Onko se oikein? Siihen jokainen meistä joutuu ammentamaan omasta kristallipallostaan vastauksen.

Olut loppuu hiljakseen tuopissa ja aurinkokin painuu ruskaisten lehtien taakse. Mietin kysymysten sekamelskaa päässäni ja päätän jäsennellä niitä ja lämmittää kylmiä jäseniäni huikalla viskiä. Viskitkin ovat liki aina samanlaisia mysteeripulloja joista pitäisi tietää jokainen alue ja tislaamo erikseen. Pääni kokee tämän ajatuksen myötä turhaa pakotusta tiedon valtatiellä, vaikkei vauhtia olekaan.

Päätän etten tiedä. Enkä välitä. Kunhan on hyvää, eikä lopu kesken. Kaikki muu.. Kaikki muu on soviteltavissa yhden totuuden edessä. Se totuus on jano ilman Kari Grandia. 

Suuri Päivä, Pieniä panimoita ja niitä oluitakin -SOPP Lahti'16

 

Prelude:

"Se päivä muutti kaiken"

Heräsin tuoreeseen Suuret Oluet, Pienet Panimot aamuun kerrankin Lahdesta. En Haminasta, tai Kouvolasta. Silmät turpeina tartuin puhelimeeni. Naputin sängyssä maatessa ja aamuauringon loistaessa ikkunasta luurista erittäin ratkaisevaa tietoa. Nuuhkaisin rohkaistuksesi viereiseltä tyynyltä töihin paenneen neidon huumaavaa tuoksua rohkaistukseksi. Meillä kaikilla on paheemme ja tapamme juopua. Tämä tapa on mielestäni kaikkein vaarallisin ja silti koukuttavin. Hetki on kuitenkin jännittävä. Kiipeän puhelimitse suoraan Tuomiovuorelle valmiina pudottautumaan alas ilman "One beer to rule them all:ia". Odottaen vain pahinta.

Laitan kuitenkin hetken kuluttuani puhelimeni pöydälle tuulettaen. Koira katselee suurilla nappisilmillään touhuani ja kipittää lähemmäs kerjäämään pakollista aamuista rapsutusta. Olen yhtä hymyä.
Päätän samalta seisomalta lähteä ottamaan ystävästäni ja monivuotisesta SOPP-veteraanista; Pastori J:stä kopin vähän etuajassa. Marssin liki helteisen Lahden ostamaan kukkia muistaen etteivät ruusut selviä tässä taloudessa koskaan. Kerrankin sääkin suosii. Aina ei tämä kaupunki ole suosinut, mutta nyt.. Kerrankin tähdet ovat oikeassa asennossa. Vaapun hikisenä kukkien kanssa vihreän taulun talosta sisään ja joudun jonotushommiin. Päätän valita tarkkailupaikan tolpan takaa ja heti kun rouva edestäni katoaa hyppään salamana esiin. Sekunnit vaihtuvat minuuteiksi ja jälkisoija valuu, kuin sadevesi Salppurin hyppyrimäistä ukonilmalla. Sellaista on ilmassa tänäänkin. Viimein hyppään piilostani esiin. Ojennan kukat erittäin hämmentyneelle ihmiselle ja kysyn: "Hei kaunis neito. Muutetaanko syksyllä yhteen?"
Poistun yhtä nopeasti hakemaan matkajäätelön ja tapaamaan töistä karannutta pastori J:tä. Hän huomaa riemuni, joten päätämme yhdessä pyhittää vähän vettä ja kastaa suuta. SOPP-Lahti siintää edessä.

...............

Vaappuessamme puiston halki kohti tuttua Veskun rantaa törmään äkkiä isoon kasaan tuttuja. Kuten minäkin; He ovat valitettavan aliarvostettuja vieraita puistoissa mustavalkoisine kasvoineen tekemässä työtään nurmikon kunnon eteen. Jään hetkeksi virnistelemään ja kaakattamaan valkoposkihanhimafian kanssa. Mainioita veijareita.

Juttelemme J:n kanssa matkalla iskuosaston pienuudesta ja kaatuneista tovereista. Suunnittelemme matkaa Savonmaan suuriruhtinaan tykö. Sinne mistä kaikki hyvät sotaretket aina alkavat: Puolasta. Päätämme varata lennot ja ennenkuin huomaammekaan olemme ohittaneet portinvartijan, kuin saksalaiset edellämainitun valtion rajalla syksyllä ´39. Samalla nopeudella käsiimme on eksynyt tuttu SOPP-tuoppi; tuo kesän suurin hitti sitten Einin ja Kesän ja Yön.

Viereisellä tiskillä tarjotaan myös vauvamukiksi ristimäämme 1dl tuoppia. Harmi ettei siihen saa nokkaa, mutta kenties pilli ajaisi saman asian? Toisaalta olen nokallisten ystävä, mutta kuultuani Helsingissä olevasta tapahtumasta päätän tasa-arvon mukaisesti, että pillillinen olisi yhtä hyvä.
Selattuamme tovin aurinkoisen terassin penkeillä listaa mietimme yhteen ääneen, että tapahtuma-alue on käynyt pesukoneessa ja joku on säätänyt 40c kirjopyykin 80c:seen. Kutistusta tapahtunut mielestämme?

Startti oli hidas

Unohdamme murheet ja kilautamme maljat päivän voitolle ja seuraavat Pave Maijaselle ja Ankronikan poissaololle.

Positiivisesti havaitsen yllättävän paljon kiintoisaa juomista ja erittäin ilolla ihania Imperial Stouttejakin on jokunen mukana. Kyllä se minulle maistuu hellepäivänäkin, vaikka pari vuotta takaperin Kuninkaankartanon Tyykkiä juodessani samalle ajatukselle lähinnä naurettiin.
Tänään nauran kuitenkin minä. Elämälle, Dolce Vita:lle ja sille ettei kumpikaan ottanut aurinkorasvaa, tai Aloe Vera:aa mukaan.

Päivän hartain hetki koetaan siinä kohtaa, kun mukiin eksyy suurin klassikko: Kivisahti. Ei Soppia ilman tätä nektaria. Epäilen vahvasti alueen aitojen, natolankojen, vesihautojen ja konekivääritornien romahtavan sinä päivänä kun festareilta ei saisi tätä, tai sahtia ollenkaan. Lopulta minua aletaan kaipaamaan lavalle. Luulen hetken, että taustalla soi pian Frederikin miestrippari ja tartun tangosta kiinni, kunnes havaitsen hänen pyhyytensä tuoreen olutsommelier Majasen kapuavan stagelta alas.
 Saan päähäni pitkästä aikaa kuulokkeet ja käsiini tuoreen Lahtikko lehden. Joudun vannomaan Lahen Bönthör-paholaiselle, kymppipaidalle ja tämän Bob Marley:ta muistuttavalle muurahaismiehelle, että laitan lehden varmasti kehyksiin takan päälle. Miettien samalla, että takka rivitalossa voisi olla ihan paikallaan. Etenkin talvi-iltoina maatessa norpannahka taljalla, liekkien loimutessa ja seurana vain edellä mainittu naisihminen sekä skumppapullo jäissä.
Havahdun realiteetteihin ja vaan nyökytän päätäni. Lopulta kertoen huikentelevia tarinoita mm. Tom of Finland-oluesta (eka joka panee, maksaa rojaltit), Pridesta ja siitä toisesta festarista, jostain humalanpalveluksesta. Isolla kirkolla sekin. En muistanutkaan, että radion tekeminen olikin niin lystiä.

You're listening Limuradio

....
-Warning contains mumbling about Governments Camping School- 
Inttijuttuna: Pidin aikanaan radiohäirinnästä koulutusta valtion vehkeillä. Vehkeet lopettivat-aina-toimintansa puolessa päivässä, jolloin piti ottaa ohjat ja huudella vaan "Radio-Häirintä". Äärettömän tylsää ja typerää, kunnes keksin, että... "Hei.. Täst tuli just Radio Häirintä; päivittäinen piraattiradio propagandalla". Lopulta ohjeistettiin vähän hillitsemään, koska alokkaat eivät keskittyneet koulutukseen, vaan radio-ohjelman kuunteluun. Otin tämän kehuna ja seuraavana päivänä koksutkin jäi jumiin. Se oli varsin lystikäs viikko se.
.........

Pian kuitenkin lähetysaika päättyi ja minua infottiin seurueemme lisääntyneen myös SOPP-neitsyytensä menettäneellä henkilöllä, joten loppuilta menikin rattoisasti mukin ja SOPP salojen selvittämisessä. Bändikin oli, yhtään biisiä en kuullut. En tiedä oliko tämä hyvä vai huono, koska pienessä nousukiidossa on aina mukava veistää yhteislaulua. Tosin viimeksi minut uhattiin heittää lentokoneesta ulos, jos en lopeta. Ilmeisesti ensimmäisen ja viimeisen hyvän lahtelaispumpun aiheeseen sopiva kipale ei toiminut. Haluatteko kuulla sen? Ei se mitään laulan sen silti:
"Ota vastaan mitä saat
Se toisten kanssa jaa
Vain pieni pala paperia
Lakikirjat tieteen kumoaa

Kun lentää lentokonetta
Aa-aaa
Lentää lentokonetta"

Illalla oli jo tungostakin

Lopulta oli pakko taipua ja todeta, että tämän vuoden paras olut tuli kenties Laitilan tiskiltä. Pyydän anteeksi Savukataja rakkaani.. Mutta Imperiaalin Bourbon versio oli todella mahtava. Kalkkiviivoille voisi nousta Bryggerin Sofian rommitynnyriversio. Kepeämmistä voisin mainita yhden Kaiun sieltä Hiiden tiskiltä, mutta odotan mieluummin sen vahvemman version maistamista. Vehnissä on aina se jännä, ettei koskaan tiedä mitä hiivan kanssa käy, joten nostin illan viimeisen tuopin Weihenstephanerin Alkemian taidoille.
....................

Epilogue

Lopulta päädyin sinne, mistä olin aamulla noussutkin. Se on erittäin jännä fiilis, että ei tarvitse kipittää viimeiseen junaan. Niin jännä, että koitan ottaa tavaksi. Ai joo.. Blogisti siirtyy pois ympyräkaupungista ja muuttaa "Tsigagoon" heti syystuulen puhaltaessa purjeisiin. Joten älkää ihmetelkö, jos heinäkuusta tulee ns. tekstiköyhä kuukausi.. Muitakin kiintoisia juttuja on hissukseen ilmassa, joten.. Stay Tuned.

 
...................

Kiitos ja anteeksi:

Neiti X
Archie the doggie fox
Pastori J.
Bönthör
AntFarm
LiMu-radion väki
Lahtikon toimitus
SOPP-asiakkaat ja Staff
Panimot
Sorsat

Tuopin Ääressä jää odottamaan ensi suvea ja muistuttaa, että SOPP-rundi jatkuu Stadissa ja vinkkaa kaikille maan parhaimmista olutfestareista Korialla;)