Lopulliset vastaukset parhaasta astiasta: Pullo vastaan tölkki

Tölkki vastaan pullo on ikävä ja iänikuinen kiistakapula.
Niin monet ovat ne kerrat, kun olen kuullut jonkun vannovan rakkautta nimenomaan toisen nimeen ja sylkevän toisen pakkausmuodon päälle. Useimmiten se menee niinpäin, että tavisjuojat kertovat kuinka paljon parempaa bisse on lasipullosta, kuin tölkistä.
Toisessa päässä ovat ne monituiset hc-harrastajat, jotka kertovat oluen olevan automaattisesti epäkunnossa jos se tulee pullosta.
Miksi näin? Onko niissä eroja? Ja jos on niin miksi ja kumpi on parempaa? Jos asiasta unohdetaan suoraan astiasta juominen (jossa imho pullo on parempi) ja tuote kaadetaan lasiin, voiko näitä erottaa toisistaan?

Pohjustetaan väittämiä ja niiden lähteitä.

Ensimmäisenä on fiilis ja ajatus toisen olevan ylivertainen. Nostalgisesti pullo puhuttelee monia, mutta sitten taas tölkki on valon pilaavan voiman suhteen ylivoimainen. ”Mä tiesin pitkään yhen paikan, josta sai Olvin kolmosta lasipullossa ja lopulta ostin ne loput. Hitto kun ei saa enään kaljaa lasipullossa, tölkki on metallinen ja pilaa fiiliksen”. ”Tölkki on moderni, kevyt kantaa, ei kilise, suojaa, ekologinen ja laadukas”. Tunteita. Tunteet ovat juomisessa hyviä, mutta insinöörimäisesti lähestymme asiaa faktojen kannalta ja hylkäämme molemmat näkökulmat.

Usein kun kysyn keskustelun lomassa sen oleellisen kysymyksen: Oletko juonut samaa erää, siis yhtä vanhaa olutta molemmissa muodoissa pöytään laskeutuu hiljaisuus ja vain se preerialla pyörivä risukasa kulkee pitkin pöytää ja sirkat sirittävän äänettömyydessä. Niin.. Ikäero kuitenkin tekee paljon eroavaisuuksia.

Toinen poikkeava piirre, etenkin voimakkaasti humaloitujen, eritoten kuivahumaloitujen oluiden kohdalla on se, että mistä kohtaa tankkia kenenkin yksilö on peräisin. Siinä on valitettavasti eroa. Toinen voi olla ihanan trooppishedelmäinen cocktail ja toinen todella dänkin pihkainen pommi.

Kolmas erottava tekijä.. No mennään siihen aivan lopuksi, sillä palan halusta juoda bisseä. Se on ihanaa. Minulla on sellainen etu tänä iltana, että edessäni on kaksi täysin samasta erästä astioitua ja viikon erolla yhtä vanhoja tuotteita sekä pullossa, että tölkissä ja vielä sokkona. Tyylinä Pils, eli IPA:n verrattuna erot ovat minimoitu.

Ulkoisesti molemmat näyttävät aivan identtisiltä ja vaahtokin laskee molemmissa aivan samaa tahtia jättäen pitsiä lasiin, eli puhtaat lasitkin.

Tuoksussa kuvittelen toisessa erottuvat humalaa enemmän, mutta voi mennä sen piikkiin, että kuvittelen vain. Session edetessä en havaitse tuoksussa eroa. Joko siihen tottuu erojen ollessa hiuksen hienoja, tai sitten eroa ei oikeasti ole.

Juodessa toisessa katkero tuntuu snadisti enemmän kurkussa. Hämmentävää, pyydän tarjoilijaa maistamaan ja hän kertoo saman, vaikken maininnut hänelle tästä mitään.
Tässäkin yhteydessä loppua kohden erot sumentuvat.

Tärkein kysymys onkin: Kumpi on parempaa? En osaa sanoa, sillä molemmat menivät ristiin ja lasien loppuessa sanoisin molempia aivan samanlaisiksi. Kumpi on kumpi? Minä en rehellisesti uskalla edes arvata. Kumpikaan ei maistu metallilta, hapettuneelta, tai haisunäädältä (auringossa olleelta). Todennäköisyys osua oikeaan on siis ½, eli tässä tapauksessa täysin irrelevanttia.

Olen lievästi yllättynyt ja toisaalta sitten taas en. En tiedä alkaisiko puolen vuoden kohdalla eroja löytymään, sillä molemmat yksilöt ovat alle kuukauden ikäisiä.

No mikä sitten on se kolmas tekijä? Astiointi. Teknisesti eroja syntyy molempiin aivan täytön mukaisesti. Eli kuinka hyvä täyttökone on kyseessä hapen suhteen. Jos kyseessä on hyvä laite, jonka täyttö on säädetty hyvin ei astiaan pitäisi jäädä juurikaan happea.
Luonnollisesti tuote on pystytty ennen astiointia ryssimään sen miljoonasti, mutta jos oletetaan että kaikki muu on reilassa on viimeinen ja usein se vaikkein steppi, pullotus/tölkitys.

Luonnolisesti voisi luulla, että jos tuote on sama ja koneen säädöt samat, ei tässä olisi mitään vaikeaa. Luulisi. Kyseessä on tuote, jossa on X-määrä karbonaatiota, lämpötilassa X, joka menee laitteeseen, jossa paineilma, hiilidioksidi, sähkömoottorit, paineessa oleva neste, vaikuttavat toisiinsa. Se ei ole koskaan samanlaista, vaan säädöt haetaan sormituntumalla astioidessa. Hävikkiä syntyy, bisseä valuu viemäriin kymmeniä litroja. Astiointi on taitoa, tekniikkaa, ennakointia, teknistä taidetta. Vähän kuin ajaisi kilpaa, kaikki on herkkyyttä ja oikea-aikaista aavistusta. Huonoilla vehkeillä se on kamppailua ja toisessa ääripäässä huippuunsa viritetyt isojen panimoiden linjastot.

Oikeastaan tämä olisi äärettömän hieno testi tehdä jollakin luokkaa Koffin tuotteella, mutta koska pullot ja tölkit eivät nykyään juurikaan kohtaa toisiaan lienee tämä kuvitelmaa.

Mikä sitten on oikeasti paras astia ja paras tapa?

Tämä on helppo kysymys, se on kegi ja sellaisen ravintolan hana, jossa ne helkkarin piiput pestään itse ja usein. Sellainen jossa kierto on riittävää, sillä jopa sillä Karjalalla on järjettömän suuri ero kun otetaan mesta, jossa joku Hartsulta käy ehkä kerran kuussa pesemässä linjat ja tavara seisoo linjassa viikkoja. (hyi, s..na). Tällaisissa paikoissa pullo, tai purkki on varmasti parempi, vaikka puistossa nautittuna. Puhuvat vastuullisista ravintoloista ja niissä valvotuissa oloissa nauttimisesta, mutta jos nämä ovat vaihtoehdot, jään mieluummin puiston penkille nauttimaan A:ta.
Tuore avattu kegi ja puhtaat hanat. Silloin sen pitäisi olla yhtä hyvää, kuin suoraan panimon tankista. Tai oikeastaan useimmiten parempaa. Meinaan tankista suoraan laskiessa tavara on useimmiten flatimpaa mitä lopullinen tuote johtuen tankkien näyteventtiileistä (ellei ole hyvät venat).

 "Lyhyesti, älkää tulko panimoon duuniin mikäli oikeasti haluatte nauttia oluestanne tietämättä siitä mitään."

Se on vaatinut järjettömän määrän työtä, kirjaimellisesti verta, hikeä ja kiroilua. Putkissa poltettuja ruumiin osia, lipeällä ja peretikalla syövytettyjä käsiä, jalkoja, kasvoja.
Kummarreltu oudoissa asennoissa, nosteltu satoja kiloja mallasta, lapioitu tonneja ja kaikki pakattu käsin. Nosteltu useita tonneja lavalle, eikä niitä nosteta oikeaoppisesti, vaan paskottu selät, nivelet ja muut. Syöty särkylääkkeitä, jonotettu fyssarille ja toivottu että aamulla ei koskisi niin paljoa.

Ei tarvisi ajatella pullosta juodessa, kuinka moni käsi ja hanska siihenkin on koskenut.
Yksitoikkoista, monotonista raatamista, että sinä voisit nauttia ihan hiton hyvää ja fressiä bisseä, jonka markkinointi on liki laitonta ja jonka verotus viimeistään ajaa yrittäjät raivon partaalle miettiessä saako lauantaina metwurstia voikkarin päälle, vai vedetäänkö tänäänkin vyötä kireämmälle katsellen päivän postipateja ja viinaa kotiovelle.

Se on kuin kasvattaisi lapsia, joistakin tulee kivoja, joistain ei. Toiset ympäristön, laiterikkojen, liian pitkiksi venyneiden päivien jolloin suoneen tykitetty Gevalia ei auta jaksamaan, kun rahtikuskit ovat myöhässä, tai eivät tule ollenkaan ja täyttökone viskoo korkit mieluummin lattialle kuin pulloon, eivät ole timanttia mutta ihan ryypättävää. Silloin kun se lapsi päättää käydä vähän lisää astiassa oltuaan kiltisti tankissa. Kun siivilä on tukossa ja NEIPA tankin pesu roiskii humalasakkaa pitkin ainoita kuivia vaatteita. Ja kun Untappd väki juo hanasta viidellä pillillä vihaten jokaista katkeraa kyyneltä, me hymyilemme silti, koska kaikesta huolimatta rakastamme sitä mitä me teemme, emmekä hitto vie tiedä mitään parempaa. Näyttäkää minulle tavis pienpanimoduunari, niin minä näytän pihan ilman voikukkia, tai rehellisen poliitikon.

 Siksi me, kilpailijat, pidämme yhtä ja hengaamme mielellämme keskenämme koska me tiedämme mitä se stobe vaatii, oli se sitten pullossa, tai tölkissä.

Viisi kiinnostavinta asiaa just ny

Näin joulukuussa porilaiskouvolalaisen kaamoksen keskellä mietin viittä asiaa, jotka kiinnostavat just nyt. Siis viis jollain tasolla juomiseen liittyvää asiaa. Ei tässä nyt Sinuhea kuitenkaan olla kirjoittamassa uudestaan, vaikka joistain muista novelleista leffoja uusitaan joka vuos.

1. Pilsner. Siis Keller. Siis haluaisin vaan sellasta samean pehmeää viljanektaria, jossa olis tuplasti Urkkia enempi humalaa, mutta pelkkää old school eurokamaa. Saazia, Hallertauta, Styriania, yms. Joisin kärryllisen.

2. Kaikki viskipohjaiset drinkit.
Knobbia jäillä, pari tippaa omatekoista katkeroa "Krang-ostuura", loraus vaahterasiirappia ja puserrettu slaissi appelsiininkuorta sekaan. Maassa rauha ja juovolla autuas mieli.

3. Lonkeron mahtavaa toimivuutta saunajuomana. Oikeesti. Toisin kuin oluen kanssa, maistuu väljähtänyt harmaa vain mehulta.

4. Kaikki antoisat ja vähän oudot kokeilut. Juotuani bourbon tynnyrissä kypsytettyä punaviiniä alkoi mopo taas keulia. (parast punkkua muuten koskaan). Mietin alkaisiko vanhoillinen maailma hyppäämään jo olutkyldyyrin kelkkaan missä mikään ei ole pyhää?
Koska saan katajalla ja lepällä savustettua viskiä? Tai rommitynnyrissä kypsynyttä Sauvignon Blancia skumppana?

5. Odotan jo veriappelsiinien saapumista, koska Camparipulloni haluaisi jo kosketella teitä.

+1 En tiiä miksi, mutta myös keveät brittialet uppoaa tänä sesonkina upeasti. Ehkä musta on tullut vaan vanha ja äkäinen. Pelkkää pilssiä ja bitteriä vaan.
Tai sitten vain siksi, että molemmat ovat käymässä ikävän harvinaisiksi uutuuksien suhteen. Pelaan myös hitlerkortin, siis belgikortin pöytään samaan tikkiin.

Olutarvioissa: Vakka-Suomen NokkosPils

Lahen SOPP:n jäädessä tänä vuonna ikävästi välistä päätin ottaa hieman samalla fiiliksellä takaisin.

Perinteisestihän siellä on syöty letut, muikut, juotu kivisahdit, NokkosPilssit ja myöhästytty vikasta junasta.

Tänään päätin näistä klassikoista nauttia pullollisen erinomaiseksi todettua Vakka-Suomen NokkosPilsiä, joka on kyllä varsinainen kesän merkki.
 ”Kuu vehniksist kesään, Nokkospilssist ei päivääkää”. Eiks se sanonta näin menny? Levitin siis riippumattoni terdelle, täytin vesipiipun, korkkasin tuomisen ja aloitimme juomisen.

Tässäkin tuotteessa mielestäni huomioitavin seikka on päiväyksellä.
Meinaan, jos leima alkaa olemaan lopussa ovat nokkospuskan ihanan parahulttaiset aromit katoamassa johonkin olutjumalien päihtyneisiin suihin. Tuoreeltaan taas sitä pitäisi miltei tarjoilla suojahanskat käsissä.

Vahvuutta 5,2%, 30ebua lempeää katkeroa.
 Oon joskus miettiny, et täst sais siistin Sourin tehtyä?

Höpinät sikseen, keskitytään asiaan.

Ulkoisesti sameahkon kullankeltaista eliksiiriä kauniilla, pitsiä jättävällä vaahdolla.

Tuoksussa nokkosta. Saaz komppaa kivasti sen kanssa. Vihreää lehteä, ruohoa ja pehmeää maltaisuutta takana. Miltei yrttistä, muttei aivan.

Suussa nokkonen lyö ja tekee taikojaan. Vinkeää vihreyttä, ruohoa ja lisää nokkosia. Täähä on muute iha superfoodia. Lempeät, kukkaiset humalat. Katkero nipistää varsin tasapainoisesti.

Perästä kaikuen todella smoothin pehmeä suutuntuma saa suun aina vähän messingille. Kesä pullossa.

Ikävästi tämäkin pullo kohtaa loppunsa aivan liian nopeasti. NokkosPils tuo kesän puutarhaan, tai sitten se on riippumatto?
 Seuraavaksi varmaan letut, koska kivisahtia ei helkkari Porist saa. Sääli.
Hyvää Lahen SOPP:a. Etlariin on vissiin joku juttu eksymässä muutamin juomavinkein.

HLS: 7,5/10

Pikafiilistelyissä:Keisari IPA, Atlanta Pils ja Erikois Vehnä

Nokialta tihkuu uutuuksia tosiaan melko harvoin ja tämän kauden uutuuksista tuore Pils osoittautui varsin rapsakaksi janojuomaksi moneen käyttöön. Keisari tuoteperhe laajeni kuitenkin vielä IPA:lla.
Tähän pitäisi varmaan lisätä 66-referenssi, mutta mennään mieluummin asiaan.
Hörppäsin tämän kuvan Gumbon seuralaisena. Itse suorastaan rakastan näitä Louisianan herkkuja. Tiedättehän sitä ihanaa mausteisuuden ja umamin ja raikkauden tykitystä. Soul food = comfort food.
Nokia ei rehellisesti hurmannut tällä kertaa.
Olut on lasissa toki oikein kaunis, mutta tuoksun iskiessä sekaan lisää vihannesta kääntyi peukalo varovasti alaspäin. Maussa on muuten oikein hyviäkin elementtejä. Sitrusta, keksiä ja sopiva katkeron tasapaino, mutta se sama purkkivihannes ja perunan keittoliemi on eksynyt sinnekin. Harmi, koska pidän Nokiasta ja erityisesti sen hinnoittelusta. Onneksi panimolla on kuitenkin paljon hyviä tuotteita ja tuore Pils pelastaa paljon. Silti vanhoilla meriiteillä ratsastaminen tämän päivän tiukasti maailman tuulia nuuhkivassa "skenessä" voi olla riski. Toisaalta taas panimon perustekeminen on kuosissa ja kokonsa puolesta sillä ei ole hätää.

Laitila puolestaan on hypännyt oudosti tuttujen Kukko ja Kievari-sarjojen ulkopuolelle tällä Atlanta Pilsillä. Luonnollisesti se houkutteli kokeilemaan seuraavana päivänä saman evään kera.
Toki sana "pils" on tällaisessa jenkkihumala namedroppailussa jo hieman tuulesta temmattu, mutta sana on vapaa.
Ulkoiseseti perhanan nätti tämäkin. Tuoksu iskee jo aivan toisella tavalla Nokiaan verrattuna. Osat ovat kääntyneet "isojen pienien" maailmassa siten, että Laitilan vanha vihanneksisuus on näemmä luovutettu Nokialle. Puhdasta jenkkihumalan tykitystä. Sielä ne sitrushedelmät ja greipin mokomat uivat rintauintia toistensa kanssa kilpaa nieluuni. Raikas, rapea, katkerahko. Todella hyvää tekemistä.

Pataleivän kera teki mieli ratsastaa hieman Tuopillisen vesille voikkari ja kalja teemalla.
Hartwall, jonka kauden uutuudet ovat olleet mieluisan lukuisat, joskin pitkälti tutut ja turvalliset laittaa nyt jotain aivan muuta. Herraisä. Tämähän on oikea weisse, eikä mitään 1836 White Lager toisintoa. Suodattamaton. Siis kelatkaa, Hartsulta suodattamaton weisse, oikea hefeweizen.
Tuoksu on todella lupaava. Hyvät hennot banaaniset kypsät hedelmät, vieno neilikkaisuus ja pullataikinamaisuus purkalla. Todella pehmeää ja tasapainoista tavaraa. Voisin miltei kokeilla tulitikkuleikkejä ja todeta tässä olevan paras kotimainen markettivehnis ja kenties Hartwallin parhain olut vuosikausiin?

Olutarvioissa: "Battle of Pirkanmaa"

”Ja vaahdossa näen kuplan valkean
Ja mä istun ja juon
Kunnes itseni tuopissa nään
Kun täytyn ja kuohun
Ja lopulta tyhjäksi jään ”

Piti vain kipaista kaupassa. Tiedättehän. Ei mitään suurta ostoslistaa, vähän vaan puutteita kaapeissa. Silti jos olette kuten minä, ette voi olla piipahtamatta juomaosastolla. Ihan vaan vilkaisemassa olisiko mitään uutta. Yleensä ei, mutta tällä kertaa olin hämmentynyt. Lähi-markettini, siis Citymarket, oli uusinut hyllyjään toden teolla. Päätin näppituntumalta kahmaista kasan bissejä ostoskoriini ja oikaista mässyhyllyjen kautta kassalle. Jotta näillä oluilla olisi jokin punainen lanka, niin nimettäköön tätä vaikkapa ”Battle of Pirkanmaaksi”. Sillä sieltähän nämä kaikki tulee, kyl mää tiiän, nääs. 

Joskaan tänään ei kamppailla Hakametsän herruudesta, tai siitä mistä saa parasta mustaamakkaraa, vaan ennemminkin esitellään kolme sikäläistä tuotetta, kolmelta panimolta ympäri pitäjää. Pyynikin American IPA, Nokian Keisari Pils, sekä Hopping Brewestersin Thunder Chief. Kaksi uuden ruokakaupparajan voittajaa ja yksi tuore tulokas ”vanhoilla volteilla”.

Toinen yhteinen tekijä on se, että kaikki kolme ovat jossain määrin hivenen päähän potkittuja. Sellaisia joiden arvoitus on välillä vähän niin ja näin. Sellaisia joiden tuotteista ei aina ole riemuhuutoja kiljahdellut. Ei omasta suustanikaan. Silti sellaisia, joilla on myös ollut aivan pistämättömän kovia tuotteita. Pyynikkin, Hopping Brewsters ja Nokian panimo. Lava on teidän.

Aloitellaanpa Pyynikiltä. Nyt siis 5,2% American IPA. Hintaa 2,99€/0,5l. 45Ebua. Pale ale, pils, cara- ja crystal maltaita. Humalalajikkeina: Cascade, Amarillo ja Citra. Voiko mennä vihkoon? Ei, ei pitäisi. Silti Pyynikki on toisinaan ollut sellainen ”ostin arvan” panimo, jonka tuotteet voivat olla Bourbon IS:n tapaisia tajunnanräjäyttäjiä, tai Fingerporin ja Jutin oloisia ”kaadanko viemäriin, vai en”. Silti viime aikoina tekemisen taso on parantunut huimasti, joten.. Kaadetaanpa:

Pyynikin American IPA tihkuu lasiini samean oranssin ruskeana jättäen laelleen varsin jämäkän vaahtokukan.

Tuoksu aloittelee tahtejaan melko hedelmäisen makealla otteella. Sitrusta, mangoa ja keksejä. Miellyttävän freesi on ensivaikutelma tällä kertaa Pyynikistä. Tuoksu on minusta miellyttävän tasapainoinen ja harmoninen. Sillai simppeliä no braineria, josta ei kenties löydy niitä kaikkein hekumallisimpia sävyjä, mutta helkkari ei yhtään virhettäkään. Good stuff.

Hörppiessä käy ilmiö, josta pidän. Unohdan oluen ja keskityn muuhun. Olut ei siis häiritse, vaan tarjoilee simppeliä hyvälaatuista poljentoa puuhasteluun. Greippiä, appelsiinia, tropiikkia ja karkkia. Hyvin klassista, hyvin onnistunutta keveää west coastia, joka liukuu hivenen öljyisenä suuhun. Katkerot ovat hallittuja. Ei yrttikatkeroista ”puraisin muuten pihkaa” fiilistä, vaan pehmeät sävyt, pehmeät kädet. Olen positiivisesti yllättynyt. Vaikka aina välillä panimolta on (minun mielestäni) tihkunut huteja ja juteja, niin viimeaikoina yhä enemmän onnistuneita keitoksia. Alkaisivatkohan oppirahat olla nyt maksettu? En tiedä, mutta ehkä jatkossa Pyynikki voisi tipahtaa koriini useammin.

HLS: 8/10

 

Minun pitäisi varmaan myöntää, että olen jo kertaalleen makustellut Hopping Brewestersin Thunder Chiefiä, mutta silloin näyte oli pieni ja taatusti tuore. Thunder Chief kruunattiin mennä vuonna Suomen Parhaimmaksi Olueksi. Hämmästelin hieman, sillä vaikka Akaassa onkin ”lentskarikaljaa” pantu jo paljon ei panimon apaipadipa-merestä ole oikein selkeää lipunkantajaa löytynyt. Maistettuani tätä pyörsin kaikki ajatukseni.
 

Harjoittelu oli tuottanut tulosta. Tasapaino ja olemus muistuttivat huomattavasti enemmän India Pale Aleja uudelta mantereelta, kuin sitä mitä meillä usein valmistetaan. Joten onkin antoisa nähdä onko taso pysynyt ja miten olut on säilynyt marketin kyykkyhyllyssä. Kyllä Suomen Paras Olut 2017, sijaitsi alimmalla hyllyllä alakulmassa. Hinta kuitenkin ihan kelpo n. 3,5€ pullolta ja leimaakin piisaa lokakuulle. Spekseissä: pale-ale ja Crystal50 maltaita, sekä 120ebun edestä humalaa: Magnum, Equinox, Cascade, Mosaic. Polkaistaanpa F105 käyntiin.

Ulkoisesti samean oranssinkeltaista olutta, joka jättää kivasti pitsiä ja hyvän, kestävän vaahdon päälleen.

Tuoksussa on iskua. Hemmetin reipasta trooppishedelmäistä ”tatsia”, greippiä ja vienosti toffeista mallasta pohjalla. Ei mitään ”in your face” räjähdystä, mutta rynnäköi maaliin mallikkaasti.

Maussa on se tämän oluen juttu. Makeus on selkeää, muttei päälleliimattua, tai tasapainotonta. Sitrus, greippi ja se isolla vaihteella oleva hedelmäisyys ovat mahtavassa tasapainossa. Jälkipoltossa hain evä ei kutita suuta, mutta havuja on hiihdetty sekaan vienosti.

Suussa olut tuntuu keskitäyteläiseltä ja hieman öljyiseltä. Raikas tuotos, jossa juotavuus on kohdillaan.

Kuten jo pohjustin alussa, niin tätä juodessa on helppoa ymmärtää se miksi tämä olut palkittiin. Toivottavasti Hopping Brewsters jatkaa Thunder Chiefin viitoittamalla ilmasillalla tuotteidensa kanssa. 

HLS: 7,5/10

Entäpä kolmas ajoittain päähän potkituksi joutunut Nokia? Sama panimo, jota monet ylistivät takavuosina suurena edelläkävijänä? Elowehnä, Luomu (Pils), 66. Nokia oli 2010-luvun taitteen aikana useasti se podiumille nostettu ja kiitelty yritys, joka ei valitettavasti saanut 66:ta uuteen lentoon huippukovan alun jälkeen. Tämän jälkeen uutuustuotteet ovat olleet vähissä, mutta silti Nokialla on ollut usein paikka minun ostoskorissani. Aina kun on tarve edulliselle, mutta maistuvalle käyttöoluelle voi huoletta kääntyä ”suurien pienien” pariin. 

Entäpä nyt? Mielestäni Pils sopii upeasti Nokian tuoteportfolioon ja koska se on yksi suosikkityyleistäni, niin.. Tietysti se on edessäni. Hintaa n. 2,4€/0,5l. 38Ebua Magnumia, Hallertaun Traditionia, sekä ”sesongin aromihumala”, eli sitä mitä sattuu kaapissa olemaan.
Tiedän, tiedän. Osa triggeröityy ja pahoittaa nyt mieltään urakalla tasalaatuisuuden alttarilla vuohia uhraten ja tekstaripalstalle kirjoitellen. Vaikka käytäntö onkin alalla hyvin yleinen ei siitä kauhean usein huudella, eli avoimuus +1. What about the beer, man? No harvemmin käyttämääni Nokian lasiin on ilmestynyt pieni vekki, mutta ei anneta estetiikan häiritä.

Lasissa kirkkaan kullankeltaista olutta, vaahtoaa keskiasteisesti hunnuten.

Tuoksu.. No sehän on ihan perinteistä tekemistä, kuten pitääkin. Ruohoa on leikattu ja kyllä tämä ruohoa leikatessa menisikin. Oispa kesä.. Viljaisuutta ja mallasta. Häivä vihannesta taka-alalla, onneksi ei häiritsevästi kuitenkaan. Simppeliä.

Maussa on sellainen ominaisuus, että huomaan tuopin olevan puolillaan ennen tähän pääsyä. Olut tekee siis sille tarkoitetun tehtävänsä. Keveä maltaisuus, vilja ja heinä vievät ajatuksia Suomi-Filmin maalaismaisemiin, joissa Ansa kaipaa edelleen Taunoaan. Rapsakkaa ruohoisuutta, puree nipistellen. Taustalla oleva vihanneksen häivähdys ei, onneksi, hyppää tarpeeksi korkealle. ”vegetables can't jump”.

Suutuntumaltaan keskitäyteläinen ja helposti juotava uutuus.

Nokialta tämä Pils onnistuu varsin mainiosti. Se ei ehkä ole se valtakunnan tarjonnan jännittävin ja monimuotoisin olut, tai edes Pils, mutta alle vitosen litrahinnalla se tulee löytymään minunkin koristani aina toisinaan. 

HLS: 7/10

"Kuule istuta vielä se omenapuu,
vaikka tuli jo tukkaasi nuolee
Vaikka huomenna saaste jo laskeutuu
Vaikka huomenna aurinko kuolee
Hyvin mielin voin vierelläs vilkuttaa,
kun maailma hautaansa nilkuttaa"

Oskari-Tirra sinne ja takaisin

Tammikuisena lauantaina istuin kahvila Oskarissa ihmettelemässä jälleen sitä, kuinka paljon kakkua voi ihminen syödä täyteen vatsaan. No aika paljon tietenkin.

Kuitenkin siinä Oskarin vanhoilla penkeillä ja hämyisessä tunnelmassa istuessa aika juoksi, kuin Wienin kahviloissa ikään. Siis madellen hitaasti kohti santsikuppia. Jokaisen suupalan myötä teki mieli jälleen hymyillä. Jälleen juustokakku oli osoittautunut oivaksi valinnaksi, eikä vastapäätä istuneen neidon raakakakkukaan pahaa ollut. Ainoa varjo tällaisessa paratiisissa oli tietysti kahvi. Kahvista en ole ehtinyt kirjoittamaan, mutta minusta on aina synti ja häpeä koko Suomen kahvilakulttuurissa se, että jos kahvila on miellyttävä ja ”paakelssi” puoli on kunnossa on tarjolla vain tunnin seissyttä Juhla Mokkaa. Kenties myös kallista ja heikosti tehtyä Cappuccinoa(vetistä).
Jos mieli tekisikin tuoretta, vasta jauhettua pienpaahtimokahvia, niin silloin taas on, jostain hemmetin syystä, istuttava jossakin postimerkin kokoisessa lasikopissa. Vieläpä ilman ihanan kermaisenmarjaista wieneriä, kermamunkkia ja juustokakkua.

Samalla tätä outoa dilemmaa pohtiessani alkoi päässä kuitenkin jyskyttää ajatus: ”Oispa kaljaa”. Mieleni teki jo tätä edeltävänä päivänä vaappua läheiseen kippolaan ja tilata tuoppi. Tiedättehän sen fiiliksen: Tuntea se lämmin, lievästi juopunut tunnelma ja huurteinen, kylmä lasi kädessä pitkästä, pitkästä aikaa. Se ensimmäinen puraisu..ai, ai, ai.
Oikeastaan miksei tällaisissa sympaattisissa vanhoihin puurakennuksiin rakennetuissa, lievästi maalaisromantiikkaa henkivissä kahviloissa ole koskaan miellyttävää kuppilapuolta, josta saisi myös jonkun hyvän oluen nisun kaveriksi, sillivoileivällä, tai ilman? Siinä pysyisi parisuhdekin kuosissa, kun molemmat voisivat nauttia suosikkieineitään samalla rennosti jutustellen ja kuunnellen korkeintaan hiljaista loungea.

Ei auta. Pakko oli saada bisseä. Koko tammikuu on mennyt oluen puolesta kuivasti. Ei vaan ole  kiinnostanut "niin" paljoa ja olenkin havainnut ravistimen olevan pitkästä aikaa pesussa yhä uudestaan ja uudestaan. Kysyinkin: ”Käydääks yksil Tirras?”.
”No jos haluut, en oo käyny koskaan”. Tästähän tulee ihan kulttuurimatka siis, mietin.
Jo pikkuteatterin ovella janoisten sankareita tervehtii lämmin, yrttissavuinen hengähdys. Kumppanini miettii jo ääneen, että mihin v..n luolaan tässä ollaan menossa ja minua vähän naurattaa. Yleensä tämä tuoksu ennakoi vain leppoista tunnelmaa.
Tirrassa ei ole vaihteeksi ketään. Lauantain alkuilta kuitenkin. Kenties vakkarit ovat tipattomalla, ehkä parempi näin? Tilaan tiskiltä Brewskin Pangoa. Hinta on edullinen. Siihen ne hyvät puolet oikeastaan jäivätkin.

Kylmä olut hurmaa kädessä hetken, kivaa tropiikkia tuoksussa ja seuralaiseni hämmästelee edelleen, että mikä crackluola tämä on ja miksi olut tuoksuu hedelmämehulta?

Törmään jälleen tämän kuppilan hankalimpaan puoleen. Mistään tästä mestasta ei ikinä löydä rauhallista pöytää. Joko autiossa hallissa, tai tupakkakopin ja flipperin välissä.
Tunnelma on hiljaisuudesta huolimatta levoton. Ainoat asiakkaat pyörivät rauhattomasti edes taas pystymättä asettumaan mihinkään. Tavallaan ymmärrän heitä. Jokin paikan ilmapiirissä ei viehätä vieläkään ja ulkoa ennakoimani leppoinen olotila katoaa hiljakseen.
Olutkin tökkii jokaisella huikalla entistä enemmän. Hyvää IPA:a, mutta tänään ja tässä ei uppoa.
Teki mieli, mutta heti saatuaan tekeekin mieli heittää uusi lelu samaan pinoon muiden kanssa.

Saan lopulta tuopin tyhjäksi ja poistumme takaisin hankeen. Vaikka Tirra onkin nostanut päätään pienellä olutvalikoimallaan ja hinta on helkkari kerrankin fiksu edes jossakin.. En mitenkään koe, että haluaisin istua tässä Alastalon salissa yhtään ylimääräistä sivua kauempaa. Ehkä kaipaan pehmeyttä, loosseja, hämyä ja puheensorinaa enemmän, kuin nuhjuista kovuutta ja aivan liian kierroksilla käyviä asiakkaita.

Piipahdamme kotimatkalla Citymarketissa ihmettelemässä klassista ”Mitä tänään vielä syötäisiin” dilemmaa ja päätän katsastaa toiveikkaana oluthyllyjä. Bongaan Franziskanerin Weissen alaritsin kyykkyosastosta. Miltei tartun jo pulloon, mutta vilkaisen hintaa. Neljä fakin nelkytä. Siis 4,4€/0,5l perushyvää vehnää. Ei s...na saa jäädä. Se siitä ruokakauppojen hinnoittelun eduista verrattuna Alkon katteiden haukuntaan. Sielä se toki on myös pilvissä, mutta kahdeksan senttiä halvempana. Eli vain neljä kertaa sen, mitä Saksassa. Päätän keittää weisseä itse heti tilaisuuden tullen ja poistun tyhjin käsin kassan kautta kotiin.

Onneksi ruokakaupparajasta on myös positiivisiakin esimerkkejä. Vihreän muovin ritarit olivat sentään hinnoitelleet Prykmestar LuomuPilsin edes alle nelosella. Kaivan pullon jääkaapista esiin ja hetken pelkään sen aiheuttavan samanlaisen reaktion, kuin Brewskin Pango.

Voiko tämäkin vaan olla ihan hyvää, mutta sellaista ettei halua juoda tuoppia loppuun, saati tilata toista samanlaista?

Lasiin kaataessa alkaa mieli kuitenkin raksuttaa kohti kesää. Raikasta, ihanaa ruohikkoa ja kukkaketoa. Sitruunamelissaa, yrttiä ja viljapeltoa. Harvassa ovat olleet tyylissään paremmat kotimaiset. Raikas, rapsakka, suuta sopivasti supistava ja herkän tasapainoinen.
Kuitenkin juotavuus ja humaloinnin tuntu ovat tässä aivan toista tasoa, kuin Pangossa.
Jokaisen huikan jälkeen nimittäin tekee mieli juoda lisää ja pian huomaakin pullon tyhjenneen täysin huomaamatta ja kiroilee vain sitä, ettei ostanut toista.

Vaihteeksi oluen nauttiminen tuntuu suorastaan hyvältä ja jälleen saksatyylit kiinnostavat. Pitäisiköhän kuitenkin tilata lagerhiivaa samalla? Onko ikä iskemässä vastaan? Alanko kohta kämisemään siitä, miten sielut myydään humalalle ja Saksassa on kaikki paremmin? Siitä miksi kaikki olut on sitä diipadapaa nostaen omaa preferenssiäni jollekin korokkeelle ja valokeilaan ikäänkuin molempien nauttiminen sulkisi jotakin pois? En tiedä. Kuhan kelailen ja haaveilen edelleen hyvästä, edullisesta, suodattamattomasta, reippaasti-eurooppalaisella humalalla-humaloidusta Pilsneristä. Ehkä vähän tekis Weisseäkin mieli. Oispa kaljaa.

Olutarvioissa: Sori Hardly Working Pils

Arki-iltapäivä ruokakaupassa voi olla melkoista tulikivenkatkuista farssia, vaan siihenkin auttaa, kun havaitsee olutnevadan hyllyssä uuden tuotteen. Lidlin hyllyyn oli ilmestynyt minulle vieras uutuus: Sorin Hardly Working Pils. Lienee pakko todeta, että jos etiketissä olisi lukenut "Apa", olisi tämä varmaan jäännyt odottamaan jotakin toista hetkeä, mutta helkkari.. Pils. Lempityylejäni, etenkin silloin kun ote on vähän klassista ronskimpi, mutta silti hämyllä tavalla tasapainoinen. Tällä kertaa ilmeisesti rapeat 50ebua ja seassa ainakin Simcoeta. Ei siis aivan perinteistä otetta, joten mielenkiinto herää vähintäänkin kuriositeetin vuoksi. Kuitenkin salaa toivoen tästä suhteesta jotakin pidempää ja kestävämpää.
Oikeasti olen viime aikoina silmäillyt kaihoisasti sitä hetkeä, kun Lidl saisi uuden lain mukaisesti Paul..Grafenwalderin Hefen oikeaan vahvuuteen tuttuun hintaan alle kakkosella. Toki voisin toivoa samaan hintaan jotakin oikeasti rapeaa Pilssiä ja etenkin Kelleriä, mutta taitavat olla haaveita vain. Edullisilla ja hyvillä kulutusoluilla on minun hyllyssäni useammin paikkoja, kuin vitosen ruokkakauppatuotteissa. No entäpä miltä Sori maistui?

Oranssihkon kullankeltainen olut hyvällä ja kestävällä vaahdolla.
Tuoksu irrottelee ruohois-sitruksia aromeita. Greipinkuorta, keveää hedelmäisyyttä ja keksiä.
Fiilis lipuu auttamatta kesään ja niin pitääkin. Ehtaa parveke/terassitavaraa ja se kyllä tuntuu tammikuussa hyvältä. Ei kikkoja, maltillinen tasapaino ja puhdas ensivaikutelma. Mainiota.
Maussa leivän kuorta ja keksiä. Hentoa makeutta, jota yrttis-pihkainen sitrus leikkaa hiuksenhienosti.
Simppeliä, raikasta ja rapsakkaa. Oiva tasapaino.
Suutuntumaltaan Hardly Working osuu keskitäyteläiseen maaliin varsin suuhun sopivasti.
Kokonaisuudessaan varsin mieluisa lisä Lidlin kapealle hyllylle. Tyylissään tämä uppoaa kivasti minun suuhuni ja tarjoaa sopivaa moniottelijaa moneen tarkoitukseen.

HLS: 5,5/10

Olutarvioissa: Kanavan Panimon Kaupungin Äänet Pils

Lahtelainen kaupunkifestari Kaupungin Äänet teetti tänäkin vuonna oman festarioluen. Tällä kertaa panimona toimi Kanavan Panimo ja taustalla askarteli mm. kotiolutkollektiivi Ant Farm. Tyylinä miellyttävästi Pils, joka ilmeisesti pohjautuu Kanavan Sulku Pilssiin, tosin reilummalla humaloinnilla. Ainakin minulle tuttua Mandarina Bavariaa pitäisi olla seassa. Kenties smoothia sitrusta ja appelsiinia tähän oluttyyliin nähden sopivasti? Koska itse en festareille valitettavasti urheilukiireiltä ehtinyt sain näytepullon kuitenkin lahjoituksena.

Ulkoisesti sameahkoa oranssinkeltaista olutta varsin kelvolla ja kestävällä vaahdolla.

Tuoksu irrottelee herkkiä hedelmäisiä fragransseja hakien komppia suoraan viljapellolta. Yrttisruohoisuus hallitsee kuitenkin aromia, mutta yksikään elementeistä ei oikeastaan ota muita reppuun ja aja maaliin. Tuoksu on nimittäin harmittavan vaisu, vähän kuin kuuntelisi heviä hiljaa.

Maussa on yhtä aikaa rapeaa purentaa, sellaista vihaista yrttisyyttä siis. Puree, eikä kysele turhia. Tähän suomalaiseen fiilikseen kai sopii pieni vihanneksisuus taustalla? Ehkä, ehkä ei. Maltaisuus, siis sellainen vihreä heinäisyys, jää lähes tyystin yrttikatkeron alle. Jälkimaku on pitkä ja katkera. En oikein osaa sanoa pidänkö tästä vai en. Suuhun jää vain fiilis, ettei kaikki palikat loksahda aivan oikeille paikoilleen. Silti kokonaisuus on helpohko, joskin hyvin katkera.

Jos suutuntumaa mietitään, niin voimme todeta Pilsin olevan keskitäyteläinen ja melko hiilihappoinen tapaus, jonka juotavuus on kohtuullista.

Kaupungin Äänissä on jotakin Lahtelaista. Takakireää katkeruutta? Kovaa yritystä, muttei osu maaliin? En tiedä, kuhan tuumailen. Lasin tyhjentyessä käteen jää vähän vihreä, katkera ja lievästi vihanneksinen olut, joka ei nyt rehellisesti lähde lentoon missään vaiheessa, vaan pitäytyy juurevuudessaan. Iisiä juotavaa ja asiansa ajavaa kuitenkin täytetyn kana-mozzarella leivän kera. Katkerot nimittäin leikkaavat lihan makeutta ja majoneesikastikkeen rasvaisuutta.
Kiitokset Bönthörille pullosta.

Kotiolutta: Rabbit Street-Wesala-Kouvostoliiton Holy Union Pils

”Tota pitäiskö keittää Pilsneriäkin joskus”

Tästä kysymyksestä se ajatus sitten lähti. Elettiin syksyä 2016 ja maisteluilta Wesala Brewingin tiloissa oli lähestymässä loppuaan. Mietimme kimppapanoja porukalla. Mikäs sen mukavampaa. Liukkaria ja vähän humalaa, eiku.

Kevät saapui ja otimme mukaan myös Rabbit Streetin Jussin. Aikataulujen sovittaminen tuotti tuskaa, mutta lopulta yhden Tallinnan reissun aikana linjasimme, että ny se pannaan. Ja pantiin.

Keittohommissa on porukalla se mukava homma, että duunia on näennäisesti vähemmän ja yleensä maisteltavia kotipolttoisia tuotteita piisaa. Niin nytkin.

Wesalan keveät janojuomat

Arvoimme keittopaikaksi Rabbit Streetin kaukaa Orimattilan böndeltä, sieltä Ravintola Tehtaan takaa. Reseptiä väänsimme useana iltana. Lopulta päädyimme tulokseen, jossa Vesa hoitaa hiivan, minä muun reseptin ja Jussi keittokaluston. Reseptiin lirahti lähinnä Pilsner-mallasta, sekä vähän vehnää ja viennaa. Simppeliä. Humalointiin heitimme hieman Magnumia ja Saazia.

Sanoinko hieman.. Tuota noin.. Minustahan aromia pitää olla, sitä ei ole koskaan liikaa. Jussi taas on pahimman luokan hophead ja Vesa tasapainoili kolmantena tässä välissä. ”Kyllä tän ny ainakin Plevnan Petolintu pitäisi pestä, silleen modernilla reilulla kädellä vaan”. Pojan alustavat speksit pyörivät jossakin 5,2% ja 60 ebu:ssa. Sellaista keveää ja raikasta kesäjuomaa.

Lopulta kävi niin, että tuollaiseen reilun 20l satsiin upposi 300g humalaa. Joskaan emme kuivahumaloineet tätä lasta ollenkaan.

Panopäivän aamuna suuntasimme sitten Vesan kanssa Orimattilaan, jossa maltaat oli rouhittu ja vesikin juuri sopivan lämmintä aloitusta varten. Kimppapanojen paras ja pahin puoli on lukuisat kotiolutnäytteet. Niitä riitti erinomaisista outoihin ja takaisin.

Koko päivä oikeastaan pyörikin siinä rajalla, livahtaako seitinohut ranskalainen johonkin pohjoisemmaksi variantiksi? Sinällään keittotouhuissa ei imho ole mitään erikoista raportoitavaa. Koko duunihan on pirun tylsää seurattavaa. Lähinnä odottamista, vahtimista ja sitä pesemistä, sekä sanitointia. Muualla keittäessä sitä aina kiinnittää huomiota laitteistoihin ja koittaa bongata niksejä omaa duuniaan helpottamaan. Jussin laitteistohan on pirun yksinkertainen ja niin minusta pitääkin. Osa panijoista meinaan on näitä samoja insinöörejä, jotka kokivat pienoisen sukupuuton Wartburgien ja Trabantien kadotessa liikenteestä; ”fiksaa rautalangalla” kohdatessa modernit ”ledivaloja kaikkialle” sukupolven.

Punnittua humalaa

Katselin hieman peeniskateellisena herrojen kegejä, hanoja, hiilaripulloja ja jääkaappeja. Suurin kateuden aihe minulle oli kuitenkin viemäröinti keittotilassa (autotallissa). Helkkari kun saisi itsekin röörin kerrostalon keittiön lattiaan. Olis nääs noi pesut ja jäähdytykset paaaljon nopeampia ja helpompia.

Loppuillasta nautimme vielä virvokkeita yhden Orimattilalaisen ravintolan terdellä. Nimeä emme mainitse, koska jätän mainokset toisille lahtelaisille.

Entäpä olut itse?

Päätin verrata tuotostamme tietysti parhaaseen klassikkoon. Kyllä rakkaaseen Urquelliin. Joten.. Pilssiä lasiin ja Na Zdrawi.

Heti kättelyssä eron huomaa ulkonäössä ja jännästi eri tavalla kuin luulin. Jussi teki hyvää työtä ja sai tämän Holy Union Pilsnerin todella kirkkaaksi. Itseasiassa molemmat ovat liki yhtä kirkkaita. Urkki on hieman tummemman kultaisempi ja omamme asteen enemmän oljen puolelle. Vaahto tuntuu kestävän molemmissa yhtä pitkään, eli sillai keskiarvoisesti.

Nuuhkaistessa molempia olen todella yllättynyt. Okei Urkissa on leimaa tammikuulle, joten aivan tuorettahan se ei ole, mutta.. Silti.. Holy Union tuoksuu hekumallisen runsaasti Saazilta. Ruohoa, kukkaketoa, nokkospuskaa. Urquell tyytyy olemaan humalan puolelta paljon pliisumpi. Tuttua voista diasetyylia toki on ja tavallaan pidän tästä ulottuvuudesta, jota ei kauhean usein näe Tsekkien ulkopuolella. Unionin maltaisuus on hentoa taustalla olevaa olkisuutta ja viljaa, joka tukee kivasti humalointia. Kuitenkaan mitään jenkkityylistä ”in You face” settiä tämäkään ei ole.

  Maussa ero korostuu selvästi. Urkin ollessa tutun voisen maltainen kevyellä ruohoisuudellaan ja tasaisesti purevalla katkeruudellaan lyö kotivoittoinen isompaa vaihdetta. Humala maistuu koko matkan ajan. Maltaisuus jää soittamaan taustaviulua kokonaan. Kuivahkoa ruohoa, yrttejä, karviaista, nokkosta.. Lopputulos on raikkaampi ja havaitsen alati maistelevani Holy Unionia Urkkia enemmän. Molempien ollessa keskitäyteläisiä ja sopivan hiilihapokkaita en voi kuin ihmetellä ja taputtaa itseäni olalle. Jussi ja Vesa taputtaisin teitäkin, jos miun kädet ylttäis. Kiitos äijät tästä. Tämä tuntuu pieneltä voitolta. Puhdas Pilsner, vai Pils? Ei virheitä ja tällä rotevuudella alan jo toivoa että oltais pantu kerralla kymmenen litraa enempi.

Voi Urquell rakkaani.. Voitko koskaan antaa tätä anteeksi?
 Tottakai voit. Kisahan oli epäreilu. Vahvempi tuote kokonaisuudessaan vastaan sinä. Milf/mature-iässä oleva vihreä kaunotar.

---------------------
Tämän myötä Tuopin Ääressä jää parin viikon kesälomalle pakaten kimpsut ja kampsut seuraavaan seikkailua varten. Hyvää kesää.
 

Olutarvioissa: Hartwall Lahden Erikois Pils

"Ei oo Lahden voittanutta". Vai onko?

Kuten aiemmin todettua: Hartwall toi Erikoisen takaisin. 

Yllättävää on se, että panimolta tulikin ulos sekä Pils, että IPA-versiot. Hämmentävää. Ensimmäinen ajatus on toki se, että tulevatko molemmat ulos Lahdesta?

Toinen ja päällimmäisin on tietysti se, että miksi edellisellä kierroksella ollutta ja 80/90-luvulla edustanutta vihreäetikettistä versiota ei ilmestynyt? Toki Mallasjuomalla oli ollut tuotannossa samanniminen ja pitkälti samannäköinenkin ”Erikois pilsneri” jo aiemmin.

No.. Koska tuote osui ruokakaupassa silmiini oli tätä pakko raapaista pullollinen mukaan.

Tässä ensipuraisut ilman sen syvempää analysointia ja speksausta. Koetamme bongata IPA:kin jossain mutkassa maistoon.

Lasiin valuu kirkkaan keltaista olutta jättäen laelleen keskiasteisen, mutta nopeasti katoavan vaahtolakin.

Nuuhkaisu paljastaa, että kyseessä on oikeasti pikemminkin vaalea lager, kuin pils.
Tuttua kotimaista tuoksua. Keveää viljapeltoa ja hennosti ruohoa. Kuitenkin niin, että mukaan on saatu tutut pahvit sun muut. Nopeasti fiilistellen kiroilen, ettei Auraa ole vieressä, koska näissä on tavallaan vähän samaakin. Yksipuolista, iisiä, tylsää, bulkkia. Ei säväytä edes retrosti, eli asia hanskassa.

Maussa kevyttä heinäisyyttä, vihreää viljaa ja hennosti pahvia. Jälkimaku puraisee näykkien karheasti. 25 ja risat ebua ei potki omalla kohdallani, mutta toisaalta en olekaan kärkikohderyhmää.

Suutuntuma on keveä, vähän vetinen ja todella helposti juotava.

Lahden Erikois Pilsistä saa etsiä sanan Pils kantamuotoa. Erikoinen on edelleen vaalea lager. Kenties hartsun näkökulmasta rohkea, reipas, miehekäs, retrosti iso kalja..siis pils. Kiitämme nostalgisesta pläjäyksestä ja brändäyksestä Lahtikoita myöten, mutta.. Ei. Jos tuote olisi kaupattu rehdisti ihan vaan peruskeppana siitä perinteisestä lasipullosta eurolla, ilman premiumlisiä, niin kellossa voisi olla toinen ääni. Nyt.. fiilis on vähän kaksijakoinen. Toisaalta hauska nähdä vanha tuttu(joka ei ole tuttu, heh). Toisaalta taas.. Aahh.. Miksi odotinkaan mitään? 

Vaaleeta laakeria hinnalla, jolla irtoaisi ”isomman makuinen” pienpanimotuotekin (karvan alle 6€/l).

 Lahden, Brändin ja Nostalgian takia. Erikoinen. Olkaa hyvä.

Kolmannelta kantilta katsoen; Kenties hanassa tämä voisi toimia sillä vitosen Karjala-tuoppi hinnalla?

The Original one

ps. Toisaalta kiva, ettei ollu oikeesti pils. Ny tän saa mukaan marketin sokkolagermaisteluun messiin. 

Kyllä aiomme uusia tämän testin. Siitä on kuitenkin jo vuosikausia ja muutamia muutoksia on markkinoilla nähty.
Tästä ja blogin tuoreesta logosta (juhuu, viimeinkin sain jäsenneltyä päässäni mitä haluan ja tarpeeksi hullun ystävän sen toteuttamaan. Kiitos vieraskynä Sam Graystone tästä isosti) voi jakaa palautetta. Kuulisimme myös mielellämme mitä peruslagereita juuri sinä haluaisit nähdä seuraavassa maistelussa ja miksi?

Perjantaipulloina: Bryggeri Roggenfest & Kouvostoliiton Pilssivesi

Kaunis heinäkuinen iltapäivä taittuu iltaan. Painettuani toista vuorokautta omia projektejani eteenpäin teki mieli mennä ulos, korkata kylmä ja ottaa etäisyyttä kaikkeen.

Eskapismia kera vesipiipun ja parin raikkaan. Vaikein päätös oli miettiä minkä pullon korkkaisin näin ”varaston tyhjennysviikoilla”. Muuton häämöttäessä edessäni sisäinen Simo Vaatehuoneelta on kauppaamassa tuulipukuja (vai pulloja) hintaan 99,90mk.
Ajatuksella: Mitä vähemmän kannettavaa, sen parempi. Silti pullot eivät tunnu katoavan mihinkään.
Tätä ajatusta noudattaen päätinkin korkata tuplasti jotakin sopivan keveää, silti maistuvaa, tilanteeseen ja fiilikseen sopivaa. Mietin liian pitkään, kunnes näin hänet kaapin nurkassa: Bryggerin Roggenfestin. Kyllä. Kuinka monta kertaa tästä onkaan pitänyt runoilla? Vastaan: Lukemattomia kertoja.

Yksinkertaisesti Roggenfestista on tullut sellainen harvojen Alko asiointien vakio-ostos yhdessä Koffin Pirterin ja Chouffen Houblonin kanssa. Syyttäjä tosin kertoo edellisestä asioinnista olevan yli kuukauden päivät ja puolustus on kuin maansa myynnyt ja peltonsa polttanut.

Kaveriksi kaappaan syleilyyni tietysti kotipolttoista Pilssiä.

Molempien pikajäähdyttyä pakastimessa ehdin viritellä kesätoimistoni kuntoon. Vesipiipun, läppärin(että mie vihaan näitä windowseja.. Always trust the penguin), kajarit, kameran, jne.

Ehdin jo miettiä miten paljon valmisteluja hedonismi vaatii ja meinasin jäädä sohvalle puremaan persikkaa, mutta viimein kaikki oli valmista. Eikä mennyt edes sitä kuutta päivää, kuten edellisellä kaverilla jossakin isommassa kirjassa ilman kuvia. Tiedä häntä.. Sen opuksen todenmukaisuus lähentelee paikoin tämänkin blogin ja muun kotimaisen olutkentän keskusteluita.

 Asiaan, asiaan..

Bryggeri Roggenfest kätkee sisäänsä Bryggeri Helsingin mukaan:

”Humalat: Magnum, Perle

Maltaat: Pilsner-, ruis-, vehnä-, musta-, savu- ja karamellimaltaat, ruisleipä

Kantavierre: 13,2%

IBU: 36 EBC: 20”

Alkossa hintaa suolaiset: 4,55€/0,33l. Vahvuutta 5,2%

Roggenfest on Sofian ohella eräs toivomistani oluista Bryggerin yli vuoden takaisessa kilpailussa, joten otan paremman tiedon puutteessa osan kunniasta näistäkin (vitsivitsi).

Roggenfest on kauniin punaruskea olut kohtalaisella vaahdolla. Siinä on selkeästi pehmeää ruisleipäistä maltaisuutta yhdessä hennon savuisuuden kera. Häivähdys marjaisuutta, kuivaa keksisyyttä ja reilua yrttisruohoista humalaa. Miellyttävän tasapainoinen ja yllättävän moniulottteinen moniottelija moneen tilanteeseen. Raikas, rapea, mutta pehmeästi soljuva. Maukas, rukiinen ja todella juotava tuote. Keskitäyteläinen, sopivan matalahkot hiilihapot (kenties johtuen rukiin käytöstä). Roggenfest on jälleen osoitus siitä miksi nautin Bryggerin tuotteista huomattavan paljon. Ei turhaa kikkailua, ei ”jänniä mausteita”, ei ” Turhaa C-humalan käyttöä”. Vivahteita, puhtautta ja juotavuutta. Olisipa hauska tietää olisiko Alexin Panimon laitteilla pantu samanlaisia? Vai onko Schulzin kattiloissa jotakin taikaa, joka kohottaa mestari Hüffnerin selvää ammattitaitoa astetta paremmaksi?

Tämän jälkeen onkin jännä korkata kotipolttoista Pilssiä. Mitä yhteistä niillä on?

Alkoholiprosentti ja Ebut ovat hyin lähellä toisiaan. Muuten aivan eri oluet toki, mutta näin heinäkuussa kiitän itseäni tästä erästä. Korkataanpa..

Speksit: 

Maltaina: Pils, München, Melanoidi. 

Humalat: Northern Brewer, Styrian, Saaz, Hallertauer.
IBU: n. 45. EBC: n. 12.
Vahvuutta: 4,9%

Pilssivesi valuu sameahkon keltaisena jättäen reilun ja pitsisen vaahdon laelleen.

Kukkaketoa, budia ja ruohoa. Siinä päälimmäiset aromit. Keveää hedelmäisyyttä, leipäistä maltaisuutta ja hyvin hentoa pihkaisuutta. Vilja ja humala ovat mielestäni tässä varsin kivassa balanssissa. Se ei pure päätä irti, kuten Petolintu, eikä omista Urquellin voista viljaisuutta. Suodattamattomuuden ja kevyen kuivahumaloinnin havaitsee selvästi. Olut onkin makumaailmaltaan kuin kellerbierin ja pilsin äpärälapsi, joka ajelee Kleinbussilla surffilauta katolla kukkaa poltellen ja individualismista paasaten, vaikka omistaakin saksalaiset vanhemmat ilman pickelhaubea ja saappaita. Suutuntumaltaan keskitäyteläinen, edellistä hiilihappoisempi olut.

Olen silleen salaa tähän lapseen melko tyytyväinen.

Olut loppuu, piippu sammuu ja viimeiset hitaat tanssitaan yksin nurmikolla avojaloin. Mielessä vain pian alkava kesäloma.

Soundtrack tänään: Scandinavian music group - Casablanca, Dropkick Murphy's – Deeds not words, Pave Maijanen – Ankronikka tunnari, Journey – Don't stop believin', Taiska – Mombasa, Green Day – American idiot, Raptori – Oi beibi, Sir Elwoodin hiljaiset värit – Älä mee, Paleface – Mul on lupa, Kerkko Koskinen Kollektiivi – Ole tyytyväinen nuorena, Queen – Innuendo, Belinda Carlisle – La luna, Hector – Eurooppa, Harry Belafonte – Bananaboat Song, Manu Chao - Mr Bobby.