"Renable", sour jonka kaikki keksivät

 

 

 

 

 Kun miksaa vihreää omenalikööriä Spriteen ollaan jossakin suomalaisuuden ytimessä. Sellaisissa sfääreissä jossa poimitaan kypsiä kissoja Kurikkalaisen hotelliravintolan tahmaisella tanssilattialla Kaija Koon Tinakenkätytön tahdissa. 

Renablen tuntevat kaikki sen tuhansissa lievästi poikkeavissa muodoissaan. 

Kyseessä on tietysti vihreä omenalikööri, jota ovat tuottaneet kaikki. Sourz, De Kuyper, Bols, kuin Altian legendaarinen kissasetti, siis Green Cat. Kaikki muut muistaa ainakin Red Catin. Vihkiytyneet Pink Catin ja vain muistajat muistaa, että kissa naukui myös keltaisena. Niitä mirrejä paijasin minäkin sekaisin, jäillä ja pilli kovana.

(hehehehe, maailman paskin vitsi on panovitsi ja siitäkin tekee bisneksen. Kertoo vaan miten kädenlämmintä ja puutteisen keski-ikäistä setäkulttuuria tämä on.)

Green Apple on sen sijaan vähän kuin rumpukone miksattuna syntikkaan. Jotakin vääjäämättömän ikuista, jotakin vähän junttia, jotakin tuttua ja turvallista kuin Sultanin spärdäri edellisessä jutussa. Green Apple on ikuinen. Ainakin kekseliäiden joukossa se on jotakin jonka kaikki ovat mielestään keksineet. Kenties Jari Sillanpää ei sekoittanutkaan ensimmäisenä turkinpippureita kossuun, vaan renablea, limettimehua, vodkaa ja mitä vaan sitruunalimonadia jäillä. Unohtamatta neonvihreää kiemuraista pilliä ja mustaa sekoitustikkua jonka kärjessä lukee "Finlandia". Aijajjaijai. Oispa. 

Renable souria juodessa olo on muutenkin kuin ruotsinlaivalla. Suu on jäisellä messinkikaiteella ja lopulta jalat ovat kuin kokolattiamattoa. Loppuyöstä minäkin puhun hyvää ruotsia valkoisessa takissa ja vedän karaokea kannella viisi. 

Entäpä jos tätä haluaisi viedä niin sanoakseni nextille levelille, eli kannelle kuusi?

Setä hoitaa, älkää stressatko.

------------------------------------------------------------

2cl Vodka, mikä vaan mauton viina. Ei siis pahanmakuinen vaan mauton.

6cl Renable, siis Green Applea

3cl limettimehu, mielellään tuore. Lohkot voit heittää perään

1cl Galliano, jos hot shot kone on baarissa rikki, kokeile Licor 43:sta. Kippaa tämä lopussa kaiken päälle.

1 kananmunan valkuainen

Hartwalla Jaffa Lime-Verigreippi tai San Pellegrino Lemona (Hoptailin saa miksaamalla hapanta, kuten Ruospan Lemon tartia, Kanavan paljasta saarta, tms)

--------------------------------------------

Laita kaikki muu paitsi se vaniljalitku ja limenlohkot ravistimeen.

Ravista jäiden kanssa

Laita lasiin jäitä ja ne limetin lohkot. Laita lisää jäitä, kolme jääpalaa itkee vaan kavereitaan.

Siivilöi juoma ravistimesta lasiin jäiden päälle, paljon jäitä.

Toppaa Jaffal, koristele mintunoksalla ja teräspillillä. Kaada G, tai 43 päälle. 

Nauti Aikuisen naisen sijaan ABBA:n kanssa.

Sitruunalimut sokkotestissä

 

Mikä sitruslimu on parasta?

San Pellegrino Limonata.

No niin nyt kun totuus on saatu alta pois voidaan puhua tästä testistä, johon edellä mainittu Limonata ei osallistu, koska se on lähempänä mehua ja toisaalta taas se pyyhkisi muilla pöytää aivan liian selvästi. Se kuitenkin on ykkönen. Tässä testissä selvitetään alemman portaan paremmuusjärjestys, tai siis sijat kakkosesta eteenpäin.

Oletan perinteisen itkun alkavan aina kun luettelen tuotteita, mutta asioin tasan yhdessä kaupassa (joka ei ollut vieläkään lidl, vaan kylän paras CM) ja kaikki yli 0,5l annoskoossa tulevat saivat automaattisen hylsyn.

Siispä ottelijat ovat:

Sprite

7 Up Free

Nokian Cloudy Lemon

Laitilan Limonata

Laitilan Sitruunasooda

Olvi Lemon

Olvi Brewed Lime

Fanta Lemon

 

Testi suoritettiin siis puoliksi sokkona, eli tuotteet tiedettiin, muttei järjestystä. Tuotteet olivat kaadetaessa saman lämpöisiä ja kupit samanlaisia.

Aloitetaan. Referoin lyhyesti ylöskirjoitettuja kommentteja per tuote ja katsomme lopuksi lopullisen järjestyksen tuotteille ja paljastamme tuotteet.

Näyte 1.

Hyvä alku. Sitruunaöljykynttilä. Kirpsakkaa. Raikas, sokeria, vähän hapan. Sitrus maistuu selkeästi. Hyvä alku helkkari.

Näyte 2.

Tuoksuu kyllä niin geneeriselle sitruslimulle. Jäät uupuu, mäkkäri kamaa muuten. Törkeän makea, siirappia. Näennäis sitruunaa. Ihan perus sitruunalimu.

Näyte 3.

Vähän lääkemäisempi? Ei niin makea kuin edellinen, raikkaampi. Vichymäinen, hyvin mieto ja neutraali.

Näyte 4.

Voimakas tuoksu. Sitruunankuorta. Raikas ja makea. Hyvää. Laiha maku, poreilee kivasti.Ei super kirpeä tämäkään.

Näyte 5.

Geneerinen sitruunalimu part 2. Pieni happamuus perässä, iha jees. Enemmän tuoksua ja makua. On hyvää. Selkeä.

Näyte 6.

Poretabletti. Avaruusjuomaa. Limettiä? Outo homeinen maku, ei selkeää sitruksisuutta. Makeahko ja raikas.

Näyte 7.

Nyt on mieto tuoksu. Helkkari miten samanlaisia ja pieniä nää erot on. Muovia, aika perus. Mikään ei oikein tule esiin, muttei töki. Juotavuus kohallaan.

Näyte 8.

Pullataikinaa? WTF? Maistuu pullalta, kardemummaa. Häh? Sitrusta näennäisesti, huonoa kiljua. Maistuu teinivuosilta ilman viinaa. Kind of kirpeä, mutta ei, ei pysty juomaan edes tätä vähää.

Top listaus kaikkien osallistujien listaukset yhdistettynä:

1. Näyte 1.

2. Näyte 4.

3. Näyte 5.

4. Näyte 3&7 (tasan)

5. Näyte 6.

6. Näyte 2.

7. Näyte 8.

----------------------------------------------------------------

Oikea rivi on:

Näyte 1: Nokian Cloudy lemon

Näyte 2: 7up Free

Näyte 3: Laitilan sitruunasooda

Näyte 4: Fanta Lemon

Näyte 5: Sprite

Näyte 6: Laitilan Limone

Näyte 7: Olvi Lemon

Näyte 8: Olvi Brewed Lime

Kärkeen onnittelut Nokialle voitosta, tai kakkossijasta San Pellegrinon perästä.

 Nokian rankkasi jokainen ykköseksi, kuin myös toiseksi tulleen Fantan Lemon sai jokaiselta sijan kaksi. Olvin Brewed Limen arvasi jokainen, se oli myös selkeästi heikoin tuote jonka kiljumainen viinihiivainen olemus herätti kysymyksen, että ”Miksi ihmeessä tällaista haluaisi kukaan juoda?”. Spriten sijoitus oli suurin yllätys, se maistui kaikista erinomaiselta. Vastaavasti kilpailijan 7UP Free:n sijoitus olisi (ehkä?) voinut olla parempi perusversiolla jos sitä olisi ollut ja saisi jostain, sillä keinotekoinen makeus oli kaikille selvästi liikaa. Laitilan puolelta Limone jakoi porukan kahtia, itse rakastan sitä, tunnistin sen ja annoin pisteet sen mukaan, mutta muille se ei uponnut yhtään. Sitruunasooda ei päässyt kerääämään nostalgiahenkisiä pisteitä (Aurinko sittis in memories) ja Olvin Lemon todettiin vain pliisuksi.

Testi oli todella kiintoisa ja päätimme seuraavaksi testata kolajuomat samankaltaisilla parametreillä. Nyanssierot olivat selviä ja usein kuultu kysymys olikin: Mitä näissä pitäisi preferoida? Tämä jäi jokaisen päätettäväksi, joten odotin suurempaa hajontaa kärkisijoissa, mutta yksimielisyys oli harvinaista. Sanottakoon loppuun, että seuraavana yönä olisi voinut kuvitella olevansa raskaana kaikkien vessaan heräämisten myötä. Ns. nesteytys oli kunnossa.

Panimomaailman topit ja flopit, sekä kevätkuulumiset

Ruskeakin on hyvä väri. ps. Brown Ale ei ole IS, editors note to UT folks.

Terpeeni.

Kaikenlaiset listaukset ovat aina in, hip, pop ja siististi coolimpia kuin tyhjät EB:t.

Ajattelin avata omia perskohtaisia seikkoja joista diggaan työssäni ja niistä joista en niinkään innostu. Mun vastuualueena Ruosniemellä on pääasiallisesti tuotannon duunit. Meitä on kaksi ja kollegani vastaa tuotannosta. Käytännössä minä hoidan keitot, kegitän, siirrän, koekeitän, lähetän rahtia, pullotan, tai tölkitän. Siivoan, otan kuvia ja teen osan resepteistä, sekä viilaan niitä ja mitä milloinkin. Lomien ja vaikka isyysvapaiden aikoihin hoidetaan vielä toistemme työt. Ah ja kierrokset/tastingit päälle. Kokonaisvaltaisuutta kyllä. Ollaan onneksemme hyvin erilaisia, mutta siinä pääasiassa täydennetään toisiamme ja yhtäläisesti tykätään vittuilusta. Porilaiset tykkää siitä, kuulema, mutta mun kokemuksella sekin on enemmän juttua. Porilaiset ovat oikeastaan ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin, mutta elävät täällä rannikolla kaukana kaikesta ja ovat kehittäneet harhaluulon itsestään menneiden vuosikymmenten maineen mukaisesti. Osa on outoja, mutta niin mieki. Ei kai se ihme ole kun on Kouvolasta kotoisin. Sovin hyvin tänne, tai minne vaan. Paitsi Raumalle, ehehehe.

Panimoduunissa oppii kaikenlaista ja se tavallaan ajaa tietynlaiseen ajatteluun.

Käydään nyt kuitenkin niiden lempiasioiden pariin. Järjestys nyt on täysin randomia.

1. Vapauden ja vastuun tasapaino. Pidän siitä, että saan tehdä melko vapaasti asioita vaikka kalsarit jalassa ja viitta selässä. Yhtäläisesti kaikki se luo vastuun siitä että asiat tapahtuvat ajallaan, tarkasti ja huolella.

2. Työyhteisö ja olutyhteisö. Ollaan hyvin pieni yritys, josta puolet pyörittää päivittäisiä toimintoja pk-seudulta käsin. Porin Espoolaisin panimo, tai toisinpäin. Se on kuin olisi pienessä perheessä, jossa on hyvin erityyppisiä ihmisiä. Monissa isoissa yrityksissä byroslavia ja pyramidiajattelu tekee sen, ettei sitä isointa johtajaa näe kuin kuvissa. Me jutellaan melkein päivittäin. Ollaan vähän kuin yrittäjiä kaikki. Firman etu on aina omakin etu ja panimojengi vetää aika mukavasti yhteisestä köydestä. Hyviä ihmisiä ja persoonia piisaa hyvällä asialla.

3. No mainitaan nyt sekin, että onhan se kivaa tehdä työkseen sitä mitä harrastaa. En muista että yhtenäkään aamuna olisi vieläkään vituttanut lähteä töihin. Joskus jään vielä puuhaamaan ylimääräistä. Ei siitä makseta, eikä varsinaisesti tarvitse. Tykkään vaan tehdä ja inhoan jos joudun odottelemaan. Painetaan siis urakkamoodissa. Joskus olen 2h päästä kotona, joskus kello kääntyy ympäri.

4. ”Joustavat” työajat. Kind of. Periaattessa voisin olla töissä kun ns. huvittaa, mutta käytännössä jotkin asiat tapahtuvat tiettyyn aikaan. Rahti, kierrokset, palaverit.

5. Käsityö ja luovuus viehättävät. Mie tykkään resepteistä ja ideoinnista. Olispa isoa, bängiä, räjähteitä ja pinkkiä glitteriä.

Harvinainen otos. Refraktrometri on vaan rekvisiittaa, oikean tuloksen antaa silloin kun Bluetooth juttelee sponsorimme Anton Paar

 

 

 

Ja sitten ne vähemmän viehättävät asiat.

1. Rahtikuskien odottelu. En tykkää odotella tuntitolkulla jotakin kuskia, joka parhaana päivänä jättää tulematta paikalle. Jos on duunia, niin sillä väliä, mutta jos päivän epistola on koluttu lävitse ja et oikeastaan tiedä aloitanko jotakin huomista hommaa joka vie tuntikausia odotellessa jotakin joka voi olla ovella tunnin, minuutin tai viiden tunnin päästä.

2. Kun asiat hajoavat. Koska työssä on paljon isoja laitteita, joiden luotettava toiminta on elinehto ja koska mie en ole huoltomies, enkä oikeastaan ole tähän panimopuolen aspektiin lämmennyt, niin minun stressikäyräni kasvaa eksponentiaalisesti kun jokin reistailee, tai hajoaa. Vihaan erityisesti tietotekniikkaa ja tulostimien oikkuja, sekä kaikkea joka liittyy astiointitekniikan reistailuihin ja kaikkia purkkateippivirityksiä aina huvipuistohommista tähän päivään. ”Joo, sun pitää vaan käydä työntämäs vaunuja tossa mutkassa”.

    

   

   "Kyl tää eilen viel toimi"
   

    

    

3. Ne hetket kun jännität saatko keittoon oikeat raaka-aineet vai et. ”Kyllä se hiiva varmaan ehtii iltapäiväksi. Katos, sieltä tuli liian vähän/väärää humalaa, ne pyreet tuleeki joskus keväämmäl”.

4. Alkoholilain rajoitukset. On se yhtä s...naa vieläkin, että viinakuski polkee Saksasta kotiovelle ja Baileysia voi mainostaa tisseillä telkkarissa, mutta minä en saa edes kantaa asiakkaan tuotteita takapaksiin #luukkumyyntigate. Mitään ei voi markkinoida hauskasti, mitään brändiä ei voi rakentaa muuten kuin unettavasti. Odotan sitä päivää, kun laitetaan alkoholistien maksasta kuvia etiketteihin ja kaikki tuotteet myydään duopolin kassalta numerokoodeilla vain kello 12-12.15 kravatti kaulassa. Voispa laittaa vaan, että tää tuote sopii yksin kalsarikännäämiseen, eikä sushin kanssa seurusteluun, joskin miust on kiva seurustella sushin kanssa, se ei sentään uhkaa sakoilla jos somekuva on liian raflaava.

5. Kun en keksi mitään järkevää, niin NEIPA tankkien peseminen. Kelatkaa miten se kuivahumala muuttuu lähinnä makkaraa muistuttavaksi mössöksi sinne kartion pohjalle eikä se halua tulla ulos ilman luonnonsuolta ja sinappia. Sekä eeppisiä väliroiskahduksia, jonka jälkeen ryönäiset työvaatteet haisee pesun jälkeen muuten niin dänkille kukalle, etten uskalla talvella laittaa edes sitruunapuulle kasvivaloa ilman että on etälamautinratsia edessä.

Sillälailla. Kevät on ollut jännä monessakin mielessä. Joillekin jutuille olen sanonut ei syistä joita en sen tarkemmin tässä erittele. Jotkin jutut ovat ns. kuplimassa. Mikki tuli, ollaan Yetin kanssa Yetit korkattu ja tutustuttu. Koska koronan vuoksi kaikki liikkumiset, mukaanlukien vieraat ovat jäissä, olen lähinnä testaillut juttuja ja hionut sitä mitä haluaisin mahdollisen podin olevan. Jotenkin siitä tulee yhdistelmä totta ja tarua. Ihan kuten tämäkin juttu, blogi, minäkin. Värikynää pitää olla, mielipiteitä pitää esittää, kiusalliset kysymykset kysyä ja katsoa mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. Ihmetellä äänimaisemia ja sitä miksei mukana voisi olla ”Lasten trippimittaria, jossa kultaiselta pilvenreunalta ponnistava Samuli-eno tuunaa lasten kanssa pillimehuja ja kuulemme viimeiset villit äänitykset kaukaa Jamaikan saarelta”. Kuulemme ehkä myös olutkulttuuri, eilen, tänään ja toissapäivänä ohjelmassa miten olutkulttuurimarxismi ohjaa lampaita ja miksi Heikki ”Jano” Mäkelä kannetaan studiosta. Vissiin asiaakin, kuten voiko ananasta laittaa olueen ja miten päin viinipullo laitetaan paperitelineeseen. Kunhan keksin miten kaikki solmitaan yhteen siihen sekavuuteen kauniilla rusetilla.

Siivilän tukot on muuten kans ikäviä, litrat kärsii ja minäkin.

Blogi täyttää kymmenen vuotta ja ajatuksia jatkosta

 

Blogin täyttäessä vuosikymmenen sitä pitäisi kai sanoa joko jotain elämää suurempaa? Tämä on pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri keski-ikääntyvälle setämiehelle, joka ei vieläkään tiedä mikä siitä tulee isona?
Räplätä exceliä ja jakaa statistiikkaa siitä miten huippuvuosina juttuja irtosi yli kaksi viikossa, mutta nykyään näemmä ehkä yksi joka toinen kuukausi?

Kymmenessä vuodessa on kuitenkin tapahtunut paljon. Oma elämäni olisi jotakin ihanaa lifestyle-blogin sisältöä, siis voimaannuttavan ihanaa, vähän pastellinsävyistä ja taatusti isoja kuvia valkoisella taustalla, valkoisia huonekaluja, peitto vähän vinossa ja avattu Olutposti siinä pöydällä ja juovo sammuneena pöydän alla? Se oma kymmenen vuotta siis. Ottakaa siis sateenkaaria ja nonparelleja. Maailman muuttumiseen minun ei tarvinne sanoa mitään sillä oletuksella ettet sinäkään ole elänyt muovipussi päässäsi pimeässä mökissä keskellä Nivalaa, tai Nilsiää. Jos olit, niin hengitä syvään ilman paperipussia pussissasi, äläkä aja bussilla mihinkään. Elämäsi on todennäköisesti parempaa näin. Trust me, otapa siis hirvisoppaa ja sahtia. 

Oluen parissa maailma on muuttunut ja muuttuu myös. Mielestäni sitäkään ei tarvitse avata, kaikki on koettu ja eletty tässäkin blogissa. En useinkaan referoi itseäni, enkä pidä uusavuttomuudesta, eli kaikki on edelleen luettavissa täältä.
Poislukien jos Antti Holma haluaisi lukea äänikirjana vanhat teokseni niin olen kiinnostunut uusinnoista. Kukapa ei, etenkin koska Kouvola on mainittu useasti myös näissä teksteissä. 

 

Mieluummin puhun, siis kirjoitan, tulevasta. En useinkaan puhu samalla kun naputan uskollisella kirjoituskoneellani. Eikä minulla vieläkään ole sihteeriä, paitsi joskus lasissa (hehe, mitä hulvatonta läpändeerusta. Saisiko tämän niinku vielä palasteltua comic sansilla?)
Epäilen nykyisen julkaisutahdin jatkuvan kunnes kyllästyn, tai kunnes gestapopukuiset nahkatakkimiehet tulevat ja hakevat. Tästäkin kävin pitkän ja huolestuneen keskustelun erään toimittajakollegan kanssa ravintola Torvessa varhaisen aamun tunteina eräänä syysyönä. Liskouskovaiset tulevat vielä.

Kuluneen syksyn aikana en tosiaan ole päässyt, ehtinyt, kiinnostunut, what evö, runoilemaan edes pöytälaatikkoon oikeastaan kolmesta syystä, jotka erittelen tässä, ei tarvitse kiittää:

1. Se videoeditointi. Vaihdoin softaa, en osaa käyttää ja kiinnostusta on tasan nolla opetteluun. Eli vaaleiden lagerien sokkotesti on kyllä tulossa jollakin tavalla vielä.

2. Häät. Tiedätte sen stressin ja kiireen. No ynnätkääpä siihen vielä vuosi 2020.

3. Duuni. Sisäänrakennettu rajoittimeni estää kirjoittamasta ja sanomasta kaikkea mitä periaattessa haluaisin lähtien useiden firmojen laadusta ja siitä miten hyvä tuuri minulla on parin kotimaisen ”tosikovan” panimon kanssa. Toisen tuotteet on joko hyviä, tai aivan karmeita ja toinen.. No nyt yritykset ovat luvussa viisi ja yhtä monta olutta on mennyt viemäriin. Kaksi olen saanut lasiin asti, toinen maistui rusinakiisseliltä ja esanssilta, toinen hapettuneelta ja tölkissä käynneeltä. Oikeastaan vuoden 2020 uudet, erinomaiset, juodut oluet ovat vielä luvussa 0, mikä harmittaa koska on kivempaa hehkuttaa. Tähän lienee syynä se, ettei ole napannut tilata mitään ei Alkosta eikä ulkomailta. Eikä ravintolassakaan ole tullut käytyä sitten lokakuun alun. Pitkälti olen ollut omavarainen, tai ostanut kaupasta. Porin Alkot ovat aivan käppää valikoimiltaan, tai sitten Lahti oli liian suuri kupla tämän osalta?

Best of 2020?

Mitä muuta? Pyörittelen ajoittain ideaa tehdä podcastia, koska se olisi kind of nopeampaa ja olisi paljon aiheita joista haluaisin puhua, eikä pelkästään oluesta. Tuopin Ääressä on kuitenkin blogi juomista (joo se bines on pääroolissa), eikä muista juomista kovinkaan usein ole tutkaani osunut mitään. Toinen syy on oikeastaa se, että aika harvoin podeissa päästään asiaan ja aiheeseen ja lausuttua, korjaan linjattua, tai hakattua kiveen omaa mielipidettä ja totuutta. Pahimmillaan se on jotain Riku Niemisen Brändiändejä jossa tunnista 45min jutellaan ja naureskellaan frendien edesottamuksille ja vartti jutellaan jotain näennäisesti aiheen viereltä. 

Tai sitten se voisi olla jotakin Koe-eläinpuiston, Radio Sodoman ja muiden tapaista radioteatteria, jossa hahmoina olisi ainakin ystäväni korkin kääntöpuolelta ja uusolutfani, sekä kehenkään todelliseen hahmoon perustuva, sanotaan vaikkapa Hexa ”Lagertoimittaja” Mäkelä, että RBUTBA 100k maistellut foorumipersoona Tfone Fanulainen ja monia monia muita, kuten vaikka panimomaailmaan kyllästynyt panimoravintolayrittäjä Liisa Sysimetsä, tai Tosipienenolutpuohin ylläpitäjä Jani "sourböy" Kymi ja monia, monia muita.

Kolmanneksi.. No minun suhteeni näennäiseen radiomaailmaan on pitkä. 

 

Tiimalasin sannat, vai tuopin metsät?

 

 

 

 Aloittelimme broidin kanssa isäpuolen LA-radiolla, juu sellaisella jota Suomessa jotkut harrastajat (ihan luvalla) operoivat hyvinkin kauas. Meidän luvaton piraattiradiomme lähetti ainakin jonnekin satojen kilometrien säteellä, vähän säästä riippuen. 

Toinen liittyy inttiin. (inttitarina alkaa, skippaa nyt tai lue)
Kyllä se olisi pitkä hupaisa tarina miten PV osaa ryssiä yhden ihmisen paperit, niin että tämä on täysin kelvoton tälle valtiolle. Asiaan. Johtuen syistä päädyin toisella kierroksella mm. kouluttamaan radiohäirintää. Koska siihen oli olemassa fiinit laitteet, jotka lähettivät jotakin kohinaa(?), jota koulutettavien piti tavalla tai toisella väistää/ohittaa/ignorata. No nämä vehkeethän pelasivat ehkä muutaman tunnin aamulla (6/5 laatua) jolloin bäkuppina minun olisi pitänyt tuntitolkulla huutaa luuriin sanaa ”Radiohäirintä”. Koska olen ja olin laajalla mielikuvituksella varustettu yksilö, ja aivan liian laiska, tämä sana muuttui päässäni ja pian suussani ja hyvin pian myös alokkaiden vastaanottimissa inttiradio ”Radio Häirinnäksi” joka lähetti aamupäivät parasta shittiä viikon luontoäänistä kuvitteellisiin haastatteluihin ja kaikkeen mihin häiriintynyt radioshow nyt pystyykään. Tätä kesti joitakin päiviä, kunnes harjoituksesta vastannut upseeri pyysi puhutteluun. Ensin sain tietysti haukut ohjeiden rikkomisesta, seuraavaksi huomautuksen että koulutettavat jäivät kuuntelemaan sitä settiä, eivätkä kyenneet jatkaa harjoitusta tarkoituksenmukaisesti. Kolmanneksi se oli kuulemma hauskaa paskaa ja nokkela oivallus, mutta sen pitää loppua. Loppukaneettina huikkaus ”Säästin tämän puhuttelun tarkoituksella harjoituksen viimeiseen päivään, poistukaa”.
(leirikoulu muistelmat päättyvät, kumbayaa vaan) 

 

Että ehkä joskus. Tätä ohjelmaa ideoitiin joskus Lahdessa, mutta se jäi yöpöydälle, vai baaripöydälle?
Mitä, mitä, muuta mies(oletettu) oikein meinaa? Välillä mietin miten haluaisin avata panimomaailmaa nosto-ovien takana arkipäiväisesti, mutta arki on arkea ja tavallaan sitä välillä kaipaa muutakin. (Kotipanimo jargonia, skippaa jos ei nappaa)

 

Kotipanot ovat myös hyvin vähäisiä ja hassuinta on miten jotkut tyylit saan toimimaan niillä firman vehkeitä paremmin ja toisin päin. Viikkarin mallasrouhe on muuten näin loppuveisuna Grainfatherissa(kin) aivan shaissea. Nimim. koeponnistin uutta hiivakantaa. 10% hiutaleita+valmisrouhe, ei oikein halunnut siivilöityä. En edes mainitse ferula-tauosta ja vehnä ja pale-rouheesta GF:ssa.. Ekaa kertaa jouduin viskaamaan maltaat ja vierteet menemään, kun ei siinä lämpötilassa vaan kierrä yhtään.
(kotipanimo-jargon päättyy)

 
Muista juomista on tarkoitus kirjoitella aina kun osuu sopiva tilaisuus. v. 2019 alkanut viinisarja varmaan jatkuu, samoin cocktaileja tulee jossakin määrin, kenties lyhyenä. Sekä kaikkea jollain tavalla olutmaailmaan liittyvää, josta en koe nähneeni artikkeleja. Ekana tulee mieleen ajatuksia oluen tarjoilusta, josta näkee artikkeleja korkeintaan Shakerissa ja silloinkin on mirri kaulassa, tarjotin kädessä ja siinä joku Stella Artois lasissa. Ei sellaista. Jotain ihan muuta. Olkoon se Tuopin Ääressä seuraavan vuosikymmenen motto. Jotain ihan muuta, kuin olutarvioita ja kitinää.

Kiitos just sulle, joka on jaksanut näiden vuosien, kaameiden kuvien, kirotusvirheiden (ja niiden väärinkorjausten, korjausten.. Joo en oikolue tätäkään #Kerouac), ajatusvirtojen ajan. Tai sitten muuten vaan osunut joskus paikalle, joko virtuaalisesti tai henkilökohtaisesti.

 Pysytään Tuopin Ääressä.

 Kymmenen vuotta, ei s..na, oikeesti. 

"

Mä oon päättäny ettei mulle vittuile
Perukan juntit tai kaupungin pellet

Kaivan, enkä tiedä mitä kaipaan
Jotain mitä sinäkin: ihan mitä vaan
Eväitä elämään, läppärin ja sohvan
Ja ettei sähköjännite loppuisi koskaan

Mitä muutakaan tekisin
Kuin olisin sekaisin?
Mitä muutakaan tekisin?
Niin tekivät isätkin
Mitä muutakaan tekisin?
Niin teki äiditkin

."

Epäseksikkäät oluet: Velkopopovicky Kozel Dark

 Velkopopovicky Kozel Dark. Kaverien kesken ”Tumma Velko”. Muisteleppas, koska viimeksi nostit tuopillisen tummaa huulillesi? Minäkään en muistanut, joten hitto pakkohan se oli. Okei, minulle tuotti myös pervoa mielihyvää kulkea loistavasti varustetun CM Puuvillan kaikkien craftien ohitse noukkimaan vain ja pelkästään tämä ostoskoriini. Se on vähän samanlainen kertomus kuin se kerta, kun löin vetoa että pystyn viimeinkin kävelemään suosikkiolutravintolani ohitse, siis ohitse. Se oli vaikea suoritus ja tunsin sen piston ja kutsun oviaukolla, sen puisen tuoksun, nahkasohvan narinan, rasvakeittimen öljyn ja kuulin hanasta valuvan oluen kuohun. Kävelin silti ohitse, hikoilin, syke nousi ja ystäväni katsoi suoritusta hämmästyneenä. Päätin juhlia tätä saavutusta kääntymällä ympäri ja tilaamalla meille oluet. En tätä olutta kuitenkaan, harmi kyllä, sitä en ole varmaan Suomessa juonut koskaan hanasta(?)

Kehtaan väittää, että monen lukijan ensimmäisiä kosketuksia ”erikoisoluisiin”, tai ”tummaan kaljaan” oli juuri tämä sama Velko joskus ysärin loppupuolella, tai 2000-luvun alkuvuosina. Minä muistan ensimmäisen kohtaamisemme.
Olin lähdössä 18-vuotiaan nuorukaisen voimalla kylille katselemaan ujosti tyttöjä, mutta kotona piti ensin syödä. Jostain syystä tämä kannettiin ruuan kanssa eteeni ja pyydettiin maistamaan ”pukkia”.
Se oli paksua, mämmiä, vahvaa, pehmeää ja aivan erilaista kuin mikään muu juomani olut.
Joskus vuosia myöhemmin siitä ja tummasta Budvarista tuli niitä ruokakaupan ”GO-TO” bissejä, joita kannoin ämpäritolkulla kotiin. Budi maistui aina enemmän paahteisemmalta ja kuivemmalta, Velkon ollessa se pehmeä ja makeampi. En silloin tajunnut tämän olevan keinotekoisesti makeutettua.
Jossakin vaiheessa viime vuosina kuulin huhua tämän muuttuneen. Luulin tähän hetkeen asti, ettei sitä makeuteta enään, mutta sokeri lukee raaka-aineissa, joten kenties hermesetas on vaihtunut aitoon valkoiseen kultaan? 

Historianörteille kerrotakoon, että panimo aloitti toimintansa vuonna 1874 Velke Popovicen kylässä. Kozel puolestaan tarkoittaa vuohta.Velke Popovicen kylä (n. 2000 asukasta) sijaitsee lähellä Prahaa, eli tässäpä päiväretkille oiva tärppi. Panimotoiminta myytiin 2002 SABMillerille ja  edelleen vuonna 2016 Asahille. Ymmärtääkseni kylässä on edelleen alkuperäinen panimo olemassa, mutta oluet valmistetaan Pilsner Urquellin laitoksella. (Lähteenä Wikipedia, joten virheet ovat mahdollisia).

Se mikä tekee Tsekkiläisistä lagereista niin erityisiä on näiden viehättävä loputon pehmeys ja juotavuus. Erityisesti tumma on järjettömän vaikkea olut valmistaa. Se onko salaisuus pehmeässä vedessä, böömiläisessä maltaassa, vai prosessien loputtomassa suossa, tai kenties vähän kaikessa on arvoitus?
Juotavuus on näissä kenties vielä viritetympää, kuin naapurimaiden vastaavissa.

(Seuraa lyhyesti kotiolut fiilistelyä, skippaa jos ei nappaa, kohta maistetaan)

..............................

Jos olis ihan pakko heittää lonkalta tällaisen resepti lähtisin kokeilemaan jotenkin näin:

85% Lattiamallastettua Weyermannin Pilsneriä

10% Saman putiikin München-mallasta

1,5% Carafa II, kuoretonta. (Tai ainakin just sen verran että väri muuttuu tummaksi, en tsekannu laskurista, kuha heittelen)

3,5% Cara-Pilsiä.

(maun mukaan hermesetasta)

Mäskäisin 64c ja ajaisin yhden keittomäskäyksen, jolla nostaisin lopussa lämmöt ulosmäskäyslämpötiloihin. Pehmeää vettä, maitohappoa ph-säätöön.

15ebu jotakin humalatiivistettä.

Hiivaksi voisi lähteä vaikkapa Wyeastin 2002 Gambrinus. 

3vkoa primäärissä+4-8vkoa vaakatankissa. 

..........................................................

Kozel Dark laskeutuu synkkänä mukiini. Vaahtoaa lähes limonadimaisesti.

Se on juotavuudeltaan muuten ihanaa, mutta sokerinen makeus on minulle liikaa.
Limppuinen, lievästi toffeinen ja sokerinen. Liki mallaslimpparia.
Puhdaspiirteinen klassikkohan tämä on. Dokabiliteetti on kunnossa, joskin satunnainen stoben kohottaja voi pettyä juoman 3,8% olemukseen. Yksinkertaisesti oli hauska törmätä Velkoon vuosien jälkeen, vaikken vieläkään, enään, nykyään (whatevö) pidä sen makeudesta ja sokerisuudesta. Kaadankin edelleen mieluummin tummaa Budia kolpakkooni sen paremman juotavuuden vuoksi. Milloin sinä olet viimeksi korkannut tumman Velkon? Kaikkien vastaajien kesken ei arvota mitään, sillä Blogger, eikä Facebook halua tarjota palkintoja. Mikä pettymys. Lähden nyt korkkaamaan seuraavan tumman lagerini.

Lopulliset vastaukset parhaasta astiasta: Pullo vastaan tölkki

Tölkki vastaan pullo on ikävä ja iänikuinen kiistakapula.
Niin monet ovat ne kerrat, kun olen kuullut jonkun vannovan rakkautta nimenomaan toisen nimeen ja sylkevän toisen pakkausmuodon päälle. Useimmiten se menee niinpäin, että tavisjuojat kertovat kuinka paljon parempaa bisse on lasipullosta, kuin tölkistä.
Toisessa päässä ovat ne monituiset hc-harrastajat, jotka kertovat oluen olevan automaattisesti epäkunnossa jos se tulee pullosta.
Miksi näin? Onko niissä eroja? Ja jos on niin miksi ja kumpi on parempaa? Jos asiasta unohdetaan suoraan astiasta juominen (jossa imho pullo on parempi) ja tuote kaadetaan lasiin, voiko näitä erottaa toisistaan?

Pohjustetaan väittämiä ja niiden lähteitä.

Ensimmäisenä on fiilis ja ajatus toisen olevan ylivertainen. Nostalgisesti pullo puhuttelee monia, mutta sitten taas tölkki on valon pilaavan voiman suhteen ylivoimainen. ”Mä tiesin pitkään yhen paikan, josta sai Olvin kolmosta lasipullossa ja lopulta ostin ne loput. Hitto kun ei saa enään kaljaa lasipullossa, tölkki on metallinen ja pilaa fiiliksen”. ”Tölkki on moderni, kevyt kantaa, ei kilise, suojaa, ekologinen ja laadukas”. Tunteita. Tunteet ovat juomisessa hyviä, mutta insinöörimäisesti lähestymme asiaa faktojen kannalta ja hylkäämme molemmat näkökulmat.

Usein kun kysyn keskustelun lomassa sen oleellisen kysymyksen: Oletko juonut samaa erää, siis yhtä vanhaa olutta molemmissa muodoissa pöytään laskeutuu hiljaisuus ja vain se preerialla pyörivä risukasa kulkee pitkin pöytää ja sirkat sirittävän äänettömyydessä. Niin.. Ikäero kuitenkin tekee paljon eroavaisuuksia.

Toinen poikkeava piirre, etenkin voimakkaasti humaloitujen, eritoten kuivahumaloitujen oluiden kohdalla on se, että mistä kohtaa tankkia kenenkin yksilö on peräisin. Siinä on valitettavasti eroa. Toinen voi olla ihanan trooppishedelmäinen cocktail ja toinen todella dänkin pihkainen pommi.

Kolmas erottava tekijä.. No mennään siihen aivan lopuksi, sillä palan halusta juoda bisseä. Se on ihanaa. Minulla on sellainen etu tänä iltana, että edessäni on kaksi täysin samasta erästä astioitua ja viikon erolla yhtä vanhoja tuotteita sekä pullossa, että tölkissä ja vielä sokkona. Tyylinä Pils, eli IPA:n verrattuna erot ovat minimoitu.

Ulkoisesti molemmat näyttävät aivan identtisiltä ja vaahtokin laskee molemmissa aivan samaa tahtia jättäen pitsiä lasiin, eli puhtaat lasitkin.

Tuoksussa kuvittelen toisessa erottuvat humalaa enemmän, mutta voi mennä sen piikkiin, että kuvittelen vain. Session edetessä en havaitse tuoksussa eroa. Joko siihen tottuu erojen ollessa hiuksen hienoja, tai sitten eroa ei oikeasti ole.

Juodessa toisessa katkero tuntuu snadisti enemmän kurkussa. Hämmentävää, pyydän tarjoilijaa maistamaan ja hän kertoo saman, vaikken maininnut hänelle tästä mitään.
Tässäkin yhteydessä loppua kohden erot sumentuvat.

Tärkein kysymys onkin: Kumpi on parempaa? En osaa sanoa, sillä molemmat menivät ristiin ja lasien loppuessa sanoisin molempia aivan samanlaisiksi. Kumpi on kumpi? Minä en rehellisesti uskalla edes arvata. Kumpikaan ei maistu metallilta, hapettuneelta, tai haisunäädältä (auringossa olleelta). Todennäköisyys osua oikeaan on siis ½, eli tässä tapauksessa täysin irrelevanttia.

Olen lievästi yllättynyt ja toisaalta sitten taas en. En tiedä alkaisiko puolen vuoden kohdalla eroja löytymään, sillä molemmat yksilöt ovat alle kuukauden ikäisiä.

No mikä sitten on se kolmas tekijä? Astiointi. Teknisesti eroja syntyy molempiin aivan täytön mukaisesti. Eli kuinka hyvä täyttökone on kyseessä hapen suhteen. Jos kyseessä on hyvä laite, jonka täyttö on säädetty hyvin ei astiaan pitäisi jäädä juurikaan happea.
Luonnollisesti tuote on pystytty ennen astiointia ryssimään sen miljoonasti, mutta jos oletetaan että kaikki muu on reilassa on viimeinen ja usein se vaikkein steppi, pullotus/tölkitys.

Luonnolisesti voisi luulla, että jos tuote on sama ja koneen säädöt samat, ei tässä olisi mitään vaikeaa. Luulisi. Kyseessä on tuote, jossa on X-määrä karbonaatiota, lämpötilassa X, joka menee laitteeseen, jossa paineilma, hiilidioksidi, sähkömoottorit, paineessa oleva neste, vaikuttavat toisiinsa. Se ei ole koskaan samanlaista, vaan säädöt haetaan sormituntumalla astioidessa. Hävikkiä syntyy, bisseä valuu viemäriin kymmeniä litroja. Astiointi on taitoa, tekniikkaa, ennakointia, teknistä taidetta. Vähän kuin ajaisi kilpaa, kaikki on herkkyyttä ja oikea-aikaista aavistusta. Huonoilla vehkeillä se on kamppailua ja toisessa ääripäässä huippuunsa viritetyt isojen panimoiden linjastot.

Oikeastaan tämä olisi äärettömän hieno testi tehdä jollakin luokkaa Koffin tuotteella, mutta koska pullot ja tölkit eivät nykyään juurikaan kohtaa toisiaan lienee tämä kuvitelmaa.

Mikä sitten on oikeasti paras astia ja paras tapa?

Tämä on helppo kysymys, se on kegi ja sellaisen ravintolan hana, jossa ne helkkarin piiput pestään itse ja usein. Sellainen jossa kierto on riittävää, sillä jopa sillä Karjalalla on järjettömän suuri ero kun otetaan mesta, jossa joku Hartsulta käy ehkä kerran kuussa pesemässä linjat ja tavara seisoo linjassa viikkoja. (hyi, s..na). Tällaisissa paikoissa pullo, tai purkki on varmasti parempi, vaikka puistossa nautittuna. Puhuvat vastuullisista ravintoloista ja niissä valvotuissa oloissa nauttimisesta, mutta jos nämä ovat vaihtoehdot, jään mieluummin puiston penkille nauttimaan A:ta.
Tuore avattu kegi ja puhtaat hanat. Silloin sen pitäisi olla yhtä hyvää, kuin suoraan panimon tankista. Tai oikeastaan useimmiten parempaa. Meinaan tankista suoraan laskiessa tavara on useimmiten flatimpaa mitä lopullinen tuote johtuen tankkien näyteventtiileistä (ellei ole hyvät venat).

 "Lyhyesti, älkää tulko panimoon duuniin mikäli oikeasti haluatte nauttia oluestanne tietämättä siitä mitään."

Se on vaatinut järjettömän määrän työtä, kirjaimellisesti verta, hikeä ja kiroilua. Putkissa poltettuja ruumiin osia, lipeällä ja peretikalla syövytettyjä käsiä, jalkoja, kasvoja.
Kummarreltu oudoissa asennoissa, nosteltu satoja kiloja mallasta, lapioitu tonneja ja kaikki pakattu käsin. Nosteltu useita tonneja lavalle, eikä niitä nosteta oikeaoppisesti, vaan paskottu selät, nivelet ja muut. Syöty särkylääkkeitä, jonotettu fyssarille ja toivottu että aamulla ei koskisi niin paljoa.

Ei tarvisi ajatella pullosta juodessa, kuinka moni käsi ja hanska siihenkin on koskenut.
Yksitoikkoista, monotonista raatamista, että sinä voisit nauttia ihan hiton hyvää ja fressiä bisseä, jonka markkinointi on liki laitonta ja jonka verotus viimeistään ajaa yrittäjät raivon partaalle miettiessä saako lauantaina metwurstia voikkarin päälle, vai vedetäänkö tänäänkin vyötä kireämmälle katsellen päivän postipateja ja viinaa kotiovelle.

Se on kuin kasvattaisi lapsia, joistakin tulee kivoja, joistain ei. Toiset ympäristön, laiterikkojen, liian pitkiksi venyneiden päivien jolloin suoneen tykitetty Gevalia ei auta jaksamaan, kun rahtikuskit ovat myöhässä, tai eivät tule ollenkaan ja täyttökone viskoo korkit mieluummin lattialle kuin pulloon, eivät ole timanttia mutta ihan ryypättävää. Silloin kun se lapsi päättää käydä vähän lisää astiassa oltuaan kiltisti tankissa. Kun siivilä on tukossa ja NEIPA tankin pesu roiskii humalasakkaa pitkin ainoita kuivia vaatteita. Ja kun Untappd väki juo hanasta viidellä pillillä vihaten jokaista katkeraa kyyneltä, me hymyilemme silti, koska kaikesta huolimatta rakastamme sitä mitä me teemme, emmekä hitto vie tiedä mitään parempaa. Näyttäkää minulle tavis pienpanimoduunari, niin minä näytän pihan ilman voikukkia, tai rehellisen poliitikon.

 Siksi me, kilpailijat, pidämme yhtä ja hengaamme mielellämme keskenämme koska me tiedämme mitä se stobe vaatii, oli se sitten pullossa, tai tölkissä.

Salakapakassa,eli ehdottoman kielletty kokemus

Synkkä keväinen yö. Kaksi amista ajamassa bemareilla pitkin kaupungin katuja. En näe karvanoppia, ajat muuttuvat, autot eivät niinkään. Minäkään en, paitsi osin kokonaan, osin en ollenkaan. Sama julkea tasapainoilu oikean ja väärän välillä tiedostaen molemmat puoleni. Harmaan sävyinen maailma, joka tänään eläisi jossakin 50-luvun film noir-henkisessä elokuvassa, vaikkei minulla olekaan popliinitakkia tai fedoraa. Olispa. Pukeutuisin näin, jos se ei herättäisi huomiota ja juuri sitä koitan hupparissani ja bensalenkkareissa välttää. Illan teema on ehdottoman undercover, ug, paheellinen ja riskaabeli. Vaikka olenkin vieras, silti ehdottoman kiinnostunut. Vähän kuin olisi menossa johonkin kinky-bileisiin Lohjalla. Naamioita, sääntöjä ja dresscode. Katsoa saa, ei koskea, mutta ehkä. Ehkä sekin on mahdollista. Korona-aikana tämä on hieman typerää, mutta uteliaisuus, seikkailu ja tarina vievät tässä voiton. Taivas ei tiedä sataako vettä, räntää, vai rakeita. Vastatuuli on vakio.

 Morotamme (..ttu mikä sana) torilla. Ynseät kerrostalot ympärillämme kaatuvat päällemme. Porin tori on yksi Suomen rumimmista joissa olen vieraillut ja kyllä olen nähnyt myös verrokkeina Kouvolan ja Kotkan toriaukeat. Betonibunkkerit nauravat vieressä kun sytytämme nortit ja vaihdamme turvasanat. Korkkaan taskusta viileän, tai taskulämpimän Imperial Stoutin. Ota huikkaa suoraan pullosta, 10% lämmitystä tuulessa. Se lämmittää kuin petromax teltassa. Siis väärällä tavalla. Samanlainen tunne, kun upottaa kätensä tulikuumaan astiaan, jossa on kylmää vettä. Aivan kieroa.

 Tuttavani naukkailee jallua. Puupää ajaa ohitse. Toivottavasti bemmien perässä, mutta kohennamme molemmat takkiemme kulmia ja jemmaamme pulloja piiloon. Onneksi torilla ei ole muita, alle 10. Mielettömyys. Se on vahvasti läsnä kaikkien post-apokalyptisten tunnelmointien kera. Mietin onko tässä järkeä? Olen menossa baariin. Salabaariin. Ei mihinkään Trillby&Chadwickiin, vaan oikeasti maanalaiseen. Ei yksityiseen vaan yritykseen. Jeesus. Tämä on oikeasti kiellettyä. Ristiriitaiset ajatukset kulkevat päässäni alkaen siitä kuinka paljon olisin kuukausi sitten naurannut ajatukselle mennä kippolaan, kuin 40-luvulla Puolassa vastarintaliikkeen kokoukseen, tai Suomessa Seliön saarelle laulamaan Kirkan ”Hengaillaan”. 

Tämä on väärin, haluan kääntyä ympäri, mutta alkoholi, jännitys, paheellisuus ja halu nauttia yksi kylmä kuin ihminen oikeassa maailmassa vievät voiton. Koputus on oikea, ovi aukeaa ja astumme sisään. Meitä mittaillaan katseella. Valot heittävät ulos, mutta jalat astuvat sisään. ”Yhdet nopeat tähän järjettömyyteen ja toiset että saan silmäni auki”. 

Kostea huulillani koen oloni vapautuneeksi, vääräksi ja vastenmieliseksi. Tiedättehän; sellainen olo kun baarissa joku alkaa soittamaan suutaan siihen malliin, että tiedät ettei tästä pääse ilman painia tai jeesusmoodia lävitse. (aka käännä poski kun lyö ja kysy: Tää oli ilmainen, mutta haluuks sä oikeesti kuinka pahasti pataan). Eli se tunne kuinka koko kroppa valmistautuu taisteluun, stressitila, ei nautinnollinen, en pidä. Samalla vakuuttelen itselleni, että kaikki on ok, paniikkia ei ole. Tämä tunne-elämän hurrikaani pyyhkii New Orleansin Mardi Grasiani pahasti. 

Oikeastaan haluaisin kotiin. Oikeasti haluaisin v..ttu istua tässäkin luolassa alas, katsella humaltuvaa seuruetta sen aivan liian matalalla olevan lampun takaa punoen juonia, miettine maailmanvalloitusta ja kumoten isompaa kolpakkoa. Pitäisin siitä, voisin jopa sulattaa hetkeksi sen mistä porilainen maailma alkoi, siitä kun Ässäjumala sanoi ”TUA”. Yh, vähän nousi oksennus kurkkuun jo ajatellessa. Kokemus on aivan mielenvastainen. Pelkoa ja inhoa, innostuneisuutta ja rakkautta. Ihan kuin olisi omenavarkaissa, paitsi nyt realiteetit puskevat liikaa. Silti jumalauta. Miten tällainen tunne voi muotoutua näin nopeasti, että baarissa käynti on kuin kävelisi Lahden rautsikan thai-hieronnasta sisään ja kuvittelisi sen olevan oikeasti laadukas kokemus.

Minua ravistellaan tästä elämästä toiseen. Realismi kevätyössä on yhtä inhottavaa, kuin piri pinnassa sörkan metroasemalla. Liian nopeaa ja liian päällekäyvää. Eikä miulla koskaan ole kahta euroa bussiin. Syöksymme erinäisiä hetkiä ja juomia myöhemmin takaisin lähtöpisteeseen. Joudun ehkä lämmittämään saunan, polttamaan vaatteeni ja tykittämään elohopeaa suoniini. Mitä näitä puhdistusriittejä nyt onkaan. Aloitan kuitenkin hakemalla taskulämpimän kebabin kotiin. Sellaisen, joita tästä kylästä saa kymmeniä, jotka eivät oikeasti poikkea toisistaan mitenkään. Samasta tukusta, samasta pakastimesta on ammennettu isänmaan kebabit jo iäisyyden. Mikroaaltouuni kilahtaa, eurot muovilta vilahtaa ja sielu kiirastuleen vilahtaa. Dante kirjoitti vissiin samasta reissusta pari vuotta aiemmin, en spoilaa, tietäjät tietää. Silti:

Eli onko kokemus itsessään arvokkaampi, kuin lopputulos. Voiko virtuaalinen Skypekupittelu ohittaa jatkossa entistä enemmän sen tunteen kun kävelen paikkaliskippolasta sisään ja tilaan ison stoben?
Muuttaako Korona käyttäytymistämme? Onko viimeinkin käsillä introverttien vallankumous?


En tiedä, mutta tiedän jo tähän mennessä, että vihaan tällaista perussuomalaista märkää päiväunta jossa kaikki on aidattua ja sekään ei kelpaa. Tämän kriisin aikana olen ollut huojentunut siitä, että meillä on kerrankin täysipäinen hallitus joka tekee asiantuntijoiden lausuntojen mukaan päätöksiä, eikä souda ja huopaa kulloisenkin tuuliviirin mukaisesti, mitä eräs oppositioporukka on sumeilematta twitterissä huudellut. Onhan se nyt ihan s..tanan outoa, että yhtenä päivänä närästää jokin ja tovin kuluttua kun sitäkin on rajoitettu pitäisi samantien olla tekemässä toisin. En nimeä tavallisia tavioita, enkä yhtä alati itkevää veropakolaisveikkoa. Sic transit, jne.

En varsinaisesti yllättynyt myöhemmin, kun kuulin salabaarin kärynneen hyvin nopeasti virkavallan ratsiassa, mutta tämä aikahan on oppimisen ylistystä.
 Tiedän myös että pöydillä tanssiminen Martti Vainaan-Pelimiehen tahtiin, kotona, on helvetin perseestä. Tiedän, että olohuoneessani eivät jalat tartu kiinni lattiaan ja että villasukat jalassa jokainen osaa moonwalkata. 

En tiedä kuitenkaan miten selviämme ilman euroviisuja, kaikkea kesän mahdollistavaa yhteisöllisyyttä, Tehareiden paluuta, Jättömaan peruutusta, kaiken siirtämistä alkaen omista häistämme, niin.. Tämän piti olla viimein "the vuosi".

Voin kertoa olleeni hyvin maissa, vaikkei varsinaisesti mikään ole elämässämme sinällään muuttunut. Samalla tapaa töihin ja takaisin. Ei etäännyytämistä, emme sinällään tunne ketään täällä, joten sosialistinen etäisyydenotto on vakio. Huvien ja kaiken sulkeutuessa sitä huomaa vain kaipaavansa itsestäänselviä asioita, kuten piipahtamista yksin parille, tai toivomaan, että joku puhuisi Itä-Suomea, saisi kuivan lohileivän, muikkukukon tai uhoaisi sekavana nakkarijonossa.

Näkisi Kymijoen kuohuavan paskaisena ja toivoisi ettei tarvitsisi koskaan uida siinä. Voisin vaihtaa konjakin jallukolaan, lökärit farkkuihin, laittaa bleiserin päälle. Nauttisi torikahvilasta aamulla viideltä torkkarin, munkin, kahvin ja kolmen jannun pillimehun. Kulkea mutteriin raskaita verhoja ja kadonnutta 60-lukua katsomaan ja toivomaan poken heittävän ulos ennen sisäänpääsyä meidän molempien vuoksi.Nähdä Pohjolatalon ja ihmetellä tuota kolossia. Lähtisin mieluusti aikamatkalle kohti hansakorttelia, Kymenlaakson kulttuurinkehtoa, Vaakunan pinkkejä seiniä kohden. SDC-radio soisi ja pikkupäissään kulkisi tuhannenmakkurinaukiolta rubiinista monttuun.

Tiettyjä yksityiskohtia, makuja, tuoksuja, tunnelmia miten jokin neonvalo on ikinä pystynytkään polttamaan pienen lapsen verkkokalvoille sellaisen jäljen, että se etsii samaa tunnetta, samaa kokemusta, samaa hedosnistista olevaisuutta läpi helvettien, muttei koskaan löydä, ei tunne, eikä koe.
Retrosti kaikki on pilalla, mutta paremmin paketoidusti. Nykyään mietin lähinnä käsidesiä, hazmat pukuja ja pidän tätä vappua äärettömän kummallisena. Istun eristyskopissa kuunnellen lähinnä vappulauluja haaveillen CityPubia paremmasta vapaudesta ja nostan sille lasin, tuopin, tai pahvimukin, suoraan pullosta. Pääsispä kapakkaan, oispa festareita, oispa vapaus, eikä kahleita. Halkola, Chydenius ja Oksanen, Eino, Pena sekä John.

"For Do you hear the people sing?
Lost in the valley of the night
It is the music of a people
Who are climbing to the ligh the wretched of the earth

There is a flame that never dies
Even the darkest night will end
And the sun will rise."