Huuruisia tarinoita tuopin ääreltä
suoraan suoneen
tykitettynä.
- Uutisia
- Arvioita
- Kotiolutta
- Gonzoa
- Matkaraportteja


Näytetään tekstit, joissa on tunniste perjantaipullo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perjantaipullo. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 30. tammikuuta 2019

Perjantaikalsarit, hyviä juomia ja tippa nostalgiaa

Perjantai-ilta, oikeastaan lauantai yö. Kello raksuttaa vääjämättä suden hetkessä luurit korvilla, lasissa jotakin, joka pitää vielä hetken valveilla. Nyt ei kuitenkaan soiteta Satulinnaa, muttei myöskään Bob Marleyta. 
Haluaisin nukkumaan, haluaisin kirjoittaa. Ajatukset juoksevat omassa oravanpyörässään maalaten taivaalle värejä sellaisella taajuudella, että sisäinen impedanssi kuumenee kuormituksessa. En saa mistään kiinni. Miljoonia aiheita, mutta yksikään ei oikeasti nappaa. Aivot lyötävät tavallaan viivaa näppäimistön kohdalla, writer's block on vaivannut pitkään. 
Tavallaan se johtuu kiireestä, sekä elämän tasaisuudesta. Ei ole tarpeeksi tylsää, tai tarpeeksi virikkeitä. Pelkkiä pitkiä kalsareita vain. 
Kun valkoinen tasainen massa ja Citymarketin ostoskärryt ovat liiankin arkisia, ei vaan löydä sellaista sanomaa sisältä, jota haluaisi avata twiittiä ja fistpumpia enempää.

Ei oluen laatutekniset asiat, eivät viskimaailman tunkkainen vanhuus ja sisäinen sääntösuomi. 
En halua kirjoittaa IPA vs Lagerista, vaikka haluaisinkin näpäyttää kaikkia, belgihiivojen itkiessä nurkassa. Heitä ei koskaan valita, kun joukkueita huudetaan. 
En siitä miltä puoli vuotta panimoa tuntuu selässä, noh särkylääkkeeltä, viha-rakkaussuhteelta moppia kohtaan, suodatinkahvilta ja rakkaalta kuittailulta hulluuden keskeltä. En oikeastaan myöskään perjantaista. Yritin, mutta jumituin kuuntelemaan taustaraitaa ja ajatukseni karkasivat muualle, kalsarikännit? Oisko mitään? En lupaa, mutta otan.

Oikeastaa haluaisin maalata tähän. Värejä. En osaa, en tosin välitä siitä, mutta se vaan ei toimi. Ehkä juuri siksi, raunioilta rakkautta. Tuopin Ääressä, aina jotain ihan muuta.
Rehellisesti haluaisin kirjoittaa alkoholista ja gonzosta, mutta oikeasti haluaisin vain jumittaa. Kuunnella happoista musiikkia, jossa syntikka tekee liian pitkiä äänikuvioita, joissa on jotakin 70-luvun pateettista äänimaailmaa yhdistettynä 80-luvun juustoisiin kiipparisoundeihin ja loputtoman tuntuisiiin vetoihin. Tyhjentää tuoppia pohtimatta sen sisältöä. ”Ihan hyvää viinaa se on”.
Aloitin kuitenkin iltani sivistyneesti ravistimen äärestä, ilman pitkiä kalsareita. 

Tein hyvin perinteisen Mai Tai:n. Tai siis mikä tässä Tiki-klassikossa perinteistä olisi? Sen historia olisi oma juttunsa, mutta miksi referoida muiden referointeja, jos ei ole itse lisäämässä mitään omaa tähän? Use the Google, uusavuttomuus on syntiä, enkä minä ole palvelija. 


Lyhyesti laiskoille. Se on drinkki, jonka reseptistä ollaan suurinpiirtein yhtä mieltä, kuin siitä ovatko Porter ja Stout sama asia. Eli variaatioita piisaa, niistä makean kirkkaan punaisista hedelmäpommeista tähän. Minun versiossani on:

4cl Appleton 12yo (Erinomaista, tai ainakin hyvää Jamaikalaista rommia)
2cl Havanna Club 3yo. Maailman paras all-around rommi, imho.
2cl Cointreau
2cl Lime mehua
2cl Orgeat siirappia
Jäitä
Ravistetaan, siivilöidään johonkin mukiin, jossa jäitä. Sanon johonkin, koska minusta edelleen lasiasia on makuasia. Menee muumimukista, Collinsista, On The Rocksista, viinilasista, tai pintistä. Up Yours.
En oikeasti tavanomaisesti koristele drinkkejäni, koska minusta, ja vain minusta se on turhaa. Vaikeuttaa vaan juomista, kotona aivan turha lisäke, ellei tarkoitus ole korostaa jotakin aromia.
Teille joille se on must, vähän minttua ja limelohko sekaan. Kenties vähän vanha pesulappu koristeeksi?

Niin se Orgeat siirappi..
Se on siis puritaanisti manteleista puserrettua nestettä, yms. En koe tarpeelliseksi lähteä itse liottamaan pähkinöitään (ehehe) ja tekemään rutosti työtä. 
Kas kun tuo mantelimaito on likipitäen sama asia. Tai siis makeuttamaton. Minä tein sillä tavalla, että sekoitin ruokosokerista tehtyyn baarisiirappiin mantelimaitoa ja pari senttilitraa Cointreauta.

Jatkoin iltaa Puolalaisella Imperial Stoutilla. Teki mieli tissutella jotakin. En katsonut edes nimeä, ei kiinnosta. Oikein passelia kamaa tasapainoltaa, joskaan ei mitään huippua. Hyvä ryyppy IS.

Seuraavaksi vielä vähän kotipolttoista bitteriä. 
En vieläkään ymmärrä ihmisiä, joiden mielestä Pilsin keittäminen on jotenkin ylipääsemättömän ihmeellistä. Lyöt sitä pelkkää pilsua, siihen reilut katkerot ja vähän pitkin keittoa lisää euro-humalaa.
Vahvaa vierrettä, sopivasti laimentelua, jää sokeritkin lopussa tarpeeks kuivaks.
 Jäähdytät, ajat tankkiin, käytät kylmässä, spundaat, lageroit tovin. Mikä siinä on vaikeaa?
 Sen sijaan... Tehkääpä onnistunut bitter kotimaisella maltaalla, tai erinomainen hefeweizen? Ihan eri luokkaa in my book, kuten kalsaritkin.


Päätän lopettaa iltani nauttimalla vielä GT:n herrasmiesjuomaa, koska pidän itsestäni huolta koitan myös ehkäistä malariaa näin sydäntalvella kotimaassa. Poristahan ei koskaan tiedä. Vaihdan taustaraitaa. Talven kylmyydessä haluan pervosti fiilistellä kesää. Iskelmää, tanssilavasoundia, jaloviinan tuoksua sekoittuen tuomeen. Hentojen järven aaltojen väreilyä, vesimittarien kilvoittelua joita raitapaidat koittavat ahmia pinnan alta. Joskus mietin onko GT vain Ginin tuhlausta, etenkin jos Tonic on sisilialaista sitruunalla maustettua? Tavallaan, mutta koska Vodka on aivan liian hipster kamaa ja rommia ei sovi tuhlata tällaiseen? Toisaalta aiemmin testattu koivunsavuinen Tonic ja Lappiksen kymppi oli hyvin pervo yhdistelmä, päätän kaataa tipan viskiä vielä mietintämyssyyn. 
J. Karjalainen soi, fiilistelen kesäyötä edelleen, miettien vaihtaisinko pitkät kalsarit shorteihin. Black Horset hellekypärään?

 Käsi haluaisi hamuta piippua ja katsella jostakin 80-luvun suomidokkarista kesäiltaa, luontoa, väpättävää kamerakuvaa, pieniä tuhkakuppeja, Pajatsojen kilinää, nortin katkuista keskiolutta, Patakakkosen tunnaria ja tänä päivänä aivan painokelvottomia tarinoita. Eskapismi, rumpukoneet ja Paasilinnan Jäniksen Vuosi. Pieniä hetkiä elämästä, joista haluaisin ottaa kiinni ja pusertaa sitä tunnetta, ammentaa siitä laarista, mutta en voi. Yritän tarttua kiinni menneesseen, mutta se juna jyskytti ohitse jo aikaa sitten. Ja hyvä niin, koska ainoa tie on tulevaan. Tuntematon tie on lopulta aina kiintoisampi. puhdas lumi, ei jälkiä tallattavana, ei suoraa tietä. Harhaillen, eteenpäin. Monta kulkijaa, odottajaa, pysäkillä nojaavaa. 
Jos en koskaan tielläin rauhaa saa?  

"Älä usko lauluihin,
ne tekee susta haaveilijan
ne voi saada sut kaivelemaan asioita, joilta mielesi koittaa sua suojella
niillä on taipumus sotkee kaikki ajatukset, jättää kaaokseen"


lauantai 25. marraskuuta 2017

Perjantaipullona: Põhjala Pime ÖÖ Islay BA


 "And for every tear that is lost from an eye
I'd dig me a well where no man could destroy
I want to believe in a freedom that's bold
But all I remember is the freedom of old"

Black Friday. Miksi sinunkin piti valua Suomeen? Kysynkin Amerikan Yhdysvalloilta: Eikö Halloween riittänyt ja vietämmekö mekin kohta kiitospäivää täällä?
Kalkkunaa ja karpalohyytelöä? Vähän kurpitsapiirakkaa päälle?
Mietin synkässä loskassa kotiin ajaessani vain sitä, mikä olisi täydellisin olut korkkaamaan viikonlopun alkavaksi? Tarvitsin vahvistusta, jotakin täydellisesti pimeään sopivaa. Mustia oluita, mustille sieluille. Katselin toiveikkaasti kaappiini ja löysin jotakin, jonka olemassaolon olin jo unohtanut. Põhjala Cellar Series Pime ÖÖ Islay BA. "KYLLÄ"
Oloni alkoi raukeamaan samantien. 13,6% Islayn ihanissa turvesavuisissa viskitynnyreissä rakastellun Imperial Stoutin on pakko, siis aivan pakko olla hekumaa ja orgastisia nautintoja.
Hintaahan mokomalla on tietysti aivan liikaa, mutta näin alkavan joulun kunniaksi voi kai itselleen suoda yhden suolaisen..sil..oluen.






Synkkää, hyvin synkkää. Kuin öljynvaihtoa vanhaan Cadillac Coupe De Ville viiskasiin. Valuu hitaasti ja paksusti, eikä vaahtoa. Viskositeetti lupaa nannaa.
Tuoksutellessa mieli lähes karkkaa mielikuvaa vaihtelevan poutaisesta säästä jossakin Islayn rantaruovikossa. Atlantti pärskii suolaa ja jossakin rannikon liiterissä tynnyrit ottavat vastaan kaiken luonnon tuoman vihan ja rakkauden. Kunnes synkkä maltaisuus kättelee synkän mieleni kanssa.Se virnistelisi, jos ilta olisi niin pitkällä.  Paahdettua kahvia ja viskiä. Scottish Coffee ilman kermaa ja fariinisokeria. Kuin pyynnöstä olut lyö isompaa silmään, kuin Steve McQueen Bullitt:ssa.
Viskin ja paahteen yhdistelmä saa liki sielun laulamaan.
Maussa makea maltaisuus ja siirappisuus ottaa rennon kopin takakentällä ennen paahteen ja viskin pyhää liittoa. Makeus katoaa pidettyään silmiään auki tuon liitonarkin edessä.
Turvetta, suolaa, fenolista savua ja tynnyriä. Balanssi on kerrassaan oivallinen. Tynnyri ei vedä övereitä ja runkokin on oluessa todella kohdallaan. Eli ns. viina ei puske esiin, kokonaisuus on speksit huomioiden hämmentävän pehmeä ja juotava. Täyteläinen todellakin.
Põhjala nykäisee kyllä tällä tuotteella maton alta ja valot pimeeks. Lasin tyhjentyessä olo on kuin itämaantietäjien mirhalla voideltu, tuoksuu parhaalta suitsukkeelta ja sisältö on kultaa. Täydellistä talvikauden olutta mustana perjantaina.

Kun Lahen taivas vihmoo loskaa ja minä, sinusta humaltuneena kurkotan kohti taivasta, kosketan juurillani multaa ja savea, sormeni nelistävät tuulessa etsien kotiaan.
 Anna minun maistaa mettäsi vaitonaisena yössä, joka on nektaria sielulleni, höyhenen pehmeää täytettä pimeään tyhjyyteni. 
Yhä sinä valut suuhuni, yhä sinä rakastat. Oi tynnyrinpohjainen siirappini, vielä sinut näen ma uudestaan. 
On eron hetki, yön varjoon katoat. Viimeinen pisara, viimeinen tuoppi, yö ratsastaa usvaisella ratsullla, voi suden hetkeä, oi loppua, oi katoavaisuutta.


HLS: 8/10



Soittolista juodessa:

Stam1na: Elokuutio
Flogging Molly: Black Friday Rule
Kerkko Koskinen Kollektiivi: Käki
Neljä Ruusua: Elän vain kerran
Hector: Jatkuvuus
Michael Jackson: Black Or White
Frank Sinatra: Strangers In The Night
Paleface: Saapuu Elokuun Yö
TAP: Kiellä Kaikki
Foxy Shazam: Oh Lord
Cat Stevens: Morning Has Broken
Third World: Tribal Song
Anthrax: Anti-Social
Ellinoora: Leijonakuningas
ZZ Top: Legs
Frederic Rzewski: People United, will never be defeated
Beatles: I am The Walrus
Ami Aspelund: Fantasiaa
Parov Stellar: The Sun

perjantai 13. lokakuuta 2017

Perjantaipullo: Wesala Ever After APA

Perjantaipullona tänään Wesalan Ever After Apa.

Aluksi ajattelin jättää postaamatta blogiin ja siirtää tämän jutun Facebook Exclusive only-osastolle, mutta sitten se jokin klikkasi päässäni ja ihan helkkarin pitkästä aikaa oli kiva kirjoittaa.
Tämä olut on siis keitelty tuttavapariskunnan hääolueksi. Konseptia arvostan; olihan serkkunikin häissä olut nimeltä "Hää O(lut)". Kuuleman mukaan häissä oli kehuja sadellut ja koska mielijuomani on ilmainen alkoholi en miettinyt hetkeäkään, kun tätä minulle tarjottiin.
Ever After ehti maata jääkaapissa nimensä mukaisesti Forever and after that. Kuitenkin Lahden kakkosolutblogin Bönthöö, Bönthöön julkaistessa oman juttunsa sain viimeisen kimmokkeen korkata tämän tässä ja nyt. Tavalla, jolla vain mies voi ottaa oluensa. Herkästi, mutta vaativasti. Kyllä. Tänään olisi pelkkää vaniljaa?

Okei ennen vaniljaa, vähän insinöörien vaniljaa ja meidän kuolevaisten parisuhdeterapiaa. Numeroita ja speksejä: Maltaat: Pale ale, Munich, Vehnä, Hunajamallas. Humalat: Olicana, Rakau, Cascade. Hiivana S05. Ebuja 48 ja alkoholia 6%.



"Pelkkää puoliksi tyhjää terassilämmintä tuoppia Cherin terassilla maanantaiaamuna?" 


No. Yhdyn siinä mielessä Bönthöö, Bönthöön näkemykseen brittivibasta, mutta onhan tää ihan suunmukaista. Mallaspohjassa on miellyttävää pähkinäisyyttä ja makeutta, johon miedohko humalaprofiili natsaa hienosti. Hedelmää, keksiä ja vähän marmeladia, mutta myös kukkia ja greippiä. Katkerot eivät ammu yli, eivätkä jää vajaiksi. Tasapaino onkin tässä Vesan tuotteessa avainsana. Se on hallittua.
Joo ehkä myös harmaan hillittyä Hollolalaista lapsiperheen arkea lokakuussa, kun vettä sataa vaakasuunnassa sumupullosta ja edes keltainen Rukan sadetakki ei tuo tarpeeksi modernia räiskettä sateen värjäämälle autiolle hiekkalaatikolle.
Eleettömyys johtaakin ajatukset auttamatta uudestaan Englantiin. Teetä, tupakkatakkeja ja snobeja ajamassa Bentleyllä golfkerholle. Se tuntuu väistämättä uudestaan tylsältä aikoina, jolloin jokaisen oluen tulisi räjähtää suussa(jos räjähti, niin Isis otti vastuun), polttaa isoa sikaria piripäissään ja ajaa vuoden '69 Corvetella pihaan naamalla samanlainen ilme, kuin Nicholsonilla Hohdon lopussa: "Here's Johnny". Tarvitseeko kaiken olla niin hip, hop, lop? Tarvitseeko jokaisen oluen olla mieltä mullistava elämys? Sellainen täydellisesti feikattu Instagramkuva eksoottisesta kohteesta? 
Koska muutenhan elämä ei ole mitään, vain sadetta Hollolalaisella hiekkalaatikolla? Pelkkää puoliksi tyhjää terassilämmintä tuoppia Cherin terassilla maanantaiaamuna? Mut, hei eihän se riitä, et on mukavaa. Sen täytyy olla paljon parempaa?
En tiedä, koska olut, kuten kaikki kauniit asiat elämässä on mielialasta kiinni. Irrationaalisia spontaaneja fiiliksiä, joita yritämme jotenkin luetteloida ja järjestää kaikessa järjettömyydessään. Tänään Ever After maistuu. Ei ehkä rakastumisen polttavalla huumalla, muttei tässä terapiaankaan tarvitse kulkea ovia paiskoen.
 Enemmänkin tasaisen miellyttävä hetki, jonka aikana muistat syyt miksi rakastuit ja se.. Se saa aina hymyilemään, vaikka tupakkatakki päällä lähiössä lokakuussa.



Soittolista juodessa:

PMMP-Tässäkö Elämä on
Litku Klemetti-Juna Kainuuseen
Jefferson Airplane-Somebody to Love
Maija Vilkkumaa-Mä haluun naimisiin
Rise Against-Savior
Ultra Bra-Siirrän sokeriastiaa
REO Speedwagon-Takit on the run
Glass Tiger-Don't Forget Me(When I'm Gone)
Erasure-Always
Queen-Who wants to live forever
Topi Sorsakoski-Eeva

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Kummitusjuttuja: Fantome Saison


En tiedä onko”pakko maistaa joskus”-listallani ollut Pliny the Elderin lisäksi pidempään enään muita kuin nyt käsissä oleva Fantomen Saison. Aloittaessani oluen maailmaan tutustumista paloin halusta saada Saisonia käsiini. Niihin aikoihin edes Dupontia ei näkynyt täälläpäin, saati muitakaan. Jokin tyylin kuvauksessa kiehtoi. Kenties vain ajatus humalaisemmasta vaaleasti belgityylisestä ale:sta kiehtoi mieltäni. Kenties saavuttamattomuus, maine, pisteet, tarinat.. Syitä lienee monia. Kun viimein vuosien päästä sain ensimmäisen Dupontin viileänä eteeni se oli menoa. Rakastuin tyylin monipuolisuuteen ja hillittyyn, omanlaiseensa balanssiin. Siinä oli jotain upeaa ja jotakin vähän vinksahtanutta.
Dupontin jälkeen olen juonut useita tyylin oluita. Silti Fantomen lippulaiva, eli se ”perus Saison” on jäänyt aina välistä.

Voitte siis kuvitella millainen tunnelma vallitsee kun Fantome on edessäni viileänä, kuvattuna ja kuivattuna (kyllä hän on hyvin aktiivinen kummitus). Hetki on harras. Ulkonäön näette kuvista, joten vaahdon muodostusta ja kestoa ei voi kuin ihailla. Tuoksu on raikas ja omenainen. Ollen yhtäaikaisesti makeahko ja happamahko. Mausteisuutta hennosti taka-alalla ja persikkaa puskee nenään. Todella miellyttävää.
Otan huikan. Happamahko sitruksisuus, lyö kättä mausteisuuden kera, mutta mutta mutta.. Se jälkimaku.. Ei, ei, ei, ei.. Inhottavaa puista, pihkaisuutta, tuhkaa, tunkkaisuutta. Kuin pureskelisi pajua ja kaarnaa yhtä aikaa.
Pettymys valtaa mielen. Se on kuin jääkiekkomaajoukkue pelaisi Hans Backen alaisuudessa jalkapalloa ja kaikki kuvittelisivat MM-kisojen olevan vain leikkiä. Ja se olisikin. Teinitähtiä nostettaisiin mediassa jalustalle ja ihmiset taputtelisivat toisiaan selkään.
Kunnes viimeisessä ratkaisevassa ottelussa; ottelun toisella jatko-ajalla.. Ruotsi maalaisi puoliksi tuurilla, lähes paitsiosta oman puolustajan kautta maalin. Musertuneita katsojia hiljentyneellä stadikalla tuhanssien lamppujen loisteessa. Ihmiset kuin kummituksia. Valkoisia, pettyneitä, murskana. Media rakastelisi Zlatanin kanssa lännessä ja täällä lehdet saapuisivat aamulla kokonaan mustina.
Tänään kummitus on täällä ja hän on pilalla aivan pilalla. En muista vuosiin juonneeni mitään yhtä suurta pettymystä aikoihin, joten lasillisen jälkeen kummitus kummittelee viemäristössä.
Soitan para-aikaa.. No arvaatte varmaan.. "Who You gonna Call". Näin vastuullisena kuluttajana tietenkin. Samalla päättäen keittää Saisonia heti Ghostbustersin poistuttua tästä kiinteistöstä ja vietyään mieluusti tyhjän pullonkin lasinkeräykseen, tai manaajalle. Kenties Fantome saapuu joskus mukiini uudestaan. Kenties parempana ja vahvempana, ilman nykyistä haamua menneisyydestä.


perjantai 27. toukokuuta 2016

Perjantaipullo - Laitilan Kukko Schwarz


Perjantaipullona (okei tölkkinä tänään) Laitilan Kukko Schwarz.


Miksi? Kostean ja harmaan päivän päätteksi teki mieli jotakin vähän paahteisempaa, mutta sopivasti kesäistä.
Olosuhteet tämän takana?12h päivä koomaamista takana. Fillarilenkin ja suihkun päälle maistuu.
Taustaraita? Oma kesälista Spotifysta. Oluen aikana kuunnellut kappaleet: Leevi & Leevings - Kyykyssä, Erasure – Always, Muse – Supermassive Blackhole, Juice Leskinen – Viidestoista Yö, Laura Voutilainen – Kerran, Pet Shop Boys – Go West, Against Me – Stop!, Kuha – Opi tuntemaan sienet, Manowar – Hymn of the Immortal Warrior, Pelle Miljoona – Mitä tänään koulussa opit, Kerkko Koskinen Kollektiivi - De Ja Vu, Dead Kennedys - Holiday In Cambodia.


Schwarzbier on kieltämättä sellainen oluttyyli, jota on mukava juoda ja unohtaa. Tarpeeksi makua piestäkseen tavanomaiset tummat lagerit, Tmavyt ja Dunkelit. Tarpeeksi iisiä, ettei tarvitse miettiä suuria nyansseja.
Sellainen, joka pamauttaa mielen niin usein suoraan Baijeriin ja lukuisiin reissuihin. Niihin lukuisiin hetkiin, kun on tehnyt mieli matkakaljaa, junabisseä, kolpakollista oluthallissa, tai terassilla.
Kotimaisia viritelmiä näkee aina toisinaan. Kaikissa tuntuu olevan sama vika. Liian vetistä ja liian vähän limppuisen-paahteista maltaisuutta.
Kukkoa pyöritellessä mietin mielessäni: Onko tämä sama olut, kuin taannoinen Kievari Schwarz? Ja sitä onko Laitila kaikessa hiljaisuudessa kuopannut Kievari-sarjan kokonaan? Mene ja tiedä, mutta saattaa mennä tikki sivuun:D

Kukko Schwarz mukissa siis. Ulkoisesti oikein kauniin punaruskeaa olutta reilulla vaahdolla, joka kestää yllättävän pitkään.
Olut itsessään tarjoilee keksisen leipäistä maltaisuutta keveän paahteisuuden kera. Talon ominaismaku käväisee taustailemassa ja poistuu kurkkiakseen välillä uudestaan. Onneksi näin.
En tiedä onko Laitila oikeasti petrannut, vai kuvittelenko. Nimittäin muistelin, ettei panimon Hellesissäkään ollut tuttua ja pelättyä ”house flavoria”. Luulen, että täytyy ostaa vaikkapa Kukko Pilssiä referenssiksi?
Loppua kohden Kukosta irtoaa hentoa yrttisyyttä ja vähän makeuttakin. Keveähköä juotavaa kuitenkin.
Tyylissähän ei juuri maitokaupassa kilpailua ole, joten siinä mielessä saatan ostaa toistekin. Tyylissään olut ei häikäise mitenkään edes kotimaan kokonaistasolla, mutta sellaista käyttöolut kamaa selkeästi löytyy. Ja onhan tää mukava nähdä näitä klassisia tyylejä kaikkien keskitason ”IPA” purkkien ja pullojen keskellä toki.