Huuruisia tarinoita tuopin ääreltä
suoraan suoneen
tykitettynä.
- Uutisia
- Arvioita
- Kotiolutta
- Gonzoa
- Matkaraportteja


maanantai 18. kesäkuuta 2018

Kotipanimon Top-5 raaka-aineet

Kohta kymmenen vuotta olutta keiteltyäni pohdiskelin mitä kaikkea sitä on tullut sotkettua sekaisin. Samalla haarukoin reseptiikasta yhteisiä tekijöitä. Mietin, että mitä raaka-aineita suosin, mistä pidän ja mitä todennäköisesti käytän mielelläni jatkossakin.

Tämä onkin kotipanimon leikkimielinen Top-5 raaka-aineet:


Maltaat:

1. Viikkarin (Viking Maltin) Pale-Ale. Lahen vanha möyhö on sellaista sopivaa bulkkimallasta, jota voi upottaa surutta liki minkä tahansa oluen pohjalle. Käytetyin maltaani ansaitsee siis ansaitun sijoituksensa.

2. Thomas Fawcett Golden Promise. Okei, let's face it. Viikkarin maltaat ovat aika mietoja, mielestäni aivan liian, profiililtaan. Onneksi mallasta saa myös muualta ja vanha rakkauteni tätä keksisen makeahkoa mallasta kohtaan on pysyvää. Aina kun runko ei kestä kikkailuja ja pohjalle tarvitaan jotakin maukasta.

3. Kaura. Kaikissa muodoissaan. Oikeastaan kauran pitäisi varmaan olla ylempänä. Se on minun ehdoton suosikkini, jota laitan miltei kaikkeen. Ja miksen laittaisi? Maltaana pehmeän öljyistä ja täyteläisyyttä lisäävää. Karkkiversiona todella hyvänmakuista ja helkkari vie, pikakaurahiutaleitahan saa lähikaupastakin.

4. Weyermann Münich. Saksan suunnalta tämä on ollut varsin käytetty tuote monessa kotioluessani.

5.  Weyermann Cara-Rye. Tämä mallas on mielestäni varsin jännän makuinen ja soveltuu yllättävän siististi vähän kaikkeen.

(Maininnan arvoisia: Laihian Tuoppi-Ruismallas. Kotikaljamallas muistuttaa etäisesti cara-ryeta, mutta on todella intensiivinen, uniikki ja oikeasti todella maistuva mallas. Gotlannin savumallas. Lepällä savustettu hyvin vahvanmakuinen ja nuotiosavuinen mallas ilman pyökin tuomaa palvikinkkua, muttei mene myöskään sinne turvesavusteisen ääripäähän. Soisin juovani useamminkin).



Humalat:

1. Saaz. Oliko yllätys? Aina kun tätä Tsekkiläistä vihreää kultaa pääsee kippaamaan kunnolla, vähän lisää ja vielä enemmän tietää lopputuloksen olevan ihanata.

2. Amarillo. 'Rillo on melkoinen moniottelija, joka käy kaikkeen. Belgit, ipaapatdipat, Stoutit ja Portterit. Amarillo, ei petä koskaan.

3. Citra. Joo, ei pääse mihinkään. On se vaan trooppisella överiydellään ja sitruksisuudellaan niiiiin upeaa.

4. Motueka. Pidän paljon NZ-humalasta. Sielä on paljon uniikkeja ja kiintoisia lajikkeita, joista nostan Motuekan framille. Se tarjoilee reipasta limettistä-sitrusruohoa. Hedelmäinen, muttei liian. Motueka mahtuu moneen junaan ja useampaan olueeseen.

5. Magnum. On se. Tylsä. Vaan kun sitä saa aina, siis aina, kaikkialta ja edullisesti. Hoitaa katkerot talossa ja puutarhassa. Kenties eniten käyttämäni lajike?

(Maininnan arvoisia: Azacca. Vähän niinq Citra, tai Mosaic, tai mikä vaan uuden aallon trooppishedelmäpommi, paitsi että tämän saatavuus on yleensä hyvää. CTZ: Magnumin ohella toinen vakkari pakastimessani. )




Hiivat:

1. Wyeast 3711 French Saison. Tällä hiivalla on monet belgit keitelty, eikä se petä koskaan. Peto hiivaksi; joka käyttää kuivaksi, ei ole kranttu lämpötilan, tai humalan suhteen.

2. Safale S05. Klassinen kuivahiiva, joka on osoittautunut melkoiseksi yleistekijäksi silloin kun hiivalta ei vaadita juuri muuta, kuin käymistä.

3. Saflager W34/70. Lagereiden työhevonen ratsastaa lämpötilojen suhteen yllättävän anteeksiantavasti. Tekee työnsä, eikä ole kertaakaan pettänyt. Se on paljon hiivalta se.

4. Safale S04. Menee pitkälle samaan kategoriaan S05:n kera. Tämän kanssa saa vain olla lämpötilojen kanssa tarkempi.

5. Wlp300. Tämä on vehnishiivojen suosikkini. Ilmeisesti Weihenstephanilta peräisin, ainakin joskus ollut, kanta. Moniin muihin verrattuna tämä on tuonut toistaiseksi parhaat tulokset minulla.

(Maininnan arvoisia: Wyeast 1007 German Ale. Aina kun pitäisi Altia panna, niin-> Wlp002/Wyeast 1968. Brittibittereissä tämä Fuller's(?) kanta on ollut onnistunein. Liekö mielleyhtymässä suurin syy?)




Tässäpä näitä. Oikeastaan varmaan kymmenet raaka-aineet ansaitsisivat maininnan, mutta mennään nyt tällä rajauksella. Mitkä ovat sinun suosikkejasi?

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Olutarvioissa: Omnipollo Selassie


Taas yksi Omnipollo. Omnipollo Selassie.

His Royal Majesty, Ras Tafari Makonnen, Haile Selassie I.
Eli pyhän kolminaisuuden voima. Ei hullumpi nimivalinta oluelle. Selassie oli Etiopian viimeinen keisari ja tarun mukaan kuningas Salomonin jälkeläinen. Myös tämän myötä ja kuten nimestä voidaan päätellä ilman laskinta, että herra näyttelee myös tärkeää roolia Rastafarismissa; Black Messiah. Alan jo digata tämän bissen nimeämispolitiikasta. Mausteina vaniljaa ja kahvia, Etiopiasta tietenkin. Tiesittehän, että kahvi on ilmeisesti sieltä kotoisin? Ai tiesitte. Entäpä sitä että tarun mukaan Indiana Jonesinkin etsimä liitonarkki sijaitsee Etiopiassa?

Selassien laittaa sen verran vipinää kinttuun, että kaivan levyhyllystä Marleyn Iron Zionin ja suuntaan auringonlaskun terassille nautiskelemaan. Se on kodin ainoa paikka, jossa ei ole vielä pahvilaatikoita.
Selassie on tyyliltään Imperial Stout ja se käväisi Alkossakin. Silloin joskus, kun sielä vielä oli kiintoisia oluita, eli viime vuonna. Jotenkin tämä uusi laki on tylsyttänyt valtion hyllyjä, vaikka voisi kuvitella sielä olevan nyt kaikkien aikojen sauma duunata hyllyt täyteen yli 5,5% tavaraa.

Mennäänpä tutustumaan yön mustaan messiaaseen.
Vaahtoaa hillitysti jättäen rusehtavaa pitsiä lasin reunaan. Tämä on hyvä merkki, sillä se kertoo ainakin paahdettuja maltaita olevan ns. ”tarpeeksi”, eli väri on lyöty musteenmustaksi.
Tuoksu on melkoista tykitystä. Paahteinen maltaisuus ja tumma suklaisuus kietoutuvat keinuvaan tanssiin yhdessä vaniljan ja kahvin kera muodostaen, kerrankin, jotakin osiaan suurempaa.
Ikäänkuin söisi nenällään hyvää suklaakakkua ja nuuhkisi mukillista hyvää tupla-espressoa samalla.
Ja kaikki on röyhkeän isosti kerroksittain esillä. Juuri tällaisesta minä pidän. Ei piilotella, ei säästellä, vaan tungetaan se kaurakeksi syvälle kuontaloon, lorautetaan litra hyvää Sidomoa päälle ja jyystetään kuormallinen niitä isoja vaniljatankoja kaveriksi.
Kaikki harmonisena kokonaisuutena. 


Hiiteen nuuhkiminen. Olut on tehty juotavaksi. Nautiskellaan.. Max Romeo virittelee jo taustalla sellaisia vanhan liiton Roots soundeja, että harmittelen vain riippumaton puuttumista. Jumittava soundi ”Selassie Forever, king of kings”.
Maussa on reipasta liköörikaramellista makeutta, suklaakastiketta ja paksua vaniljatankoa. Kaiken kruunaa ja tasoittaa miellyttävän reipas paahteisuus ja kahvisuus. Itsehän en ole kahvioluiden suurin ystävä niiden ollessa usein harmittavan hapettuneen tunkkaisia. Tässä kaikki pelaa ja soi yhdessä.
Suutuntumaltaan todella paksu, täyteläinen moottoriöljy. Raskasta öljyä, mutta liukas juotava.
Mitähän tästä nyt sanoisi? Saattaa hyvinkin olla toistaiseksi tämän vuoden kovimpia oluita joita olen juonut ja nousee kyllä omilla listoilla aika kovaan seuraan muutenkin.
 Kuitenkin juuri tällaiset Impyt ovat omia suosikkejani, jopa kesällä. Uskomattoman kovaa tekemistä Omnipollolta.