Pitkästä aikaa Stonea blogissa. En oikein osaa tiivistää tämän panimon vaiheita tavalla, joka tekisi sille oikeutta. Sanottakoon vain, että kyseessä on yksi niistä pienistä (köh) suurista panimoista. Yksi niistä, jotka saavat, tai saivat(?) sydämen lyömään vähän kovempaa. Yksi niistä jonka aura on täynnä hipsteriyttä, menestystä, oikeaa markkinointia ja laadukasta tekemistä. Nykymittapuulla voidaan toki sanoa, että nörttien tutka on ehkä hivenen kääntynyt tästäkin panimosta erikoisempiin. Silti sillä on oma lähes järkähtämätön asemansa panimona, jonka tuotteet ovat väistämättä timanttia. Ja nyt kun Stone avasi uuden panimon vanhalle mantereellekin on saatavuus parantunut ja ainakin uusi, kaksi viikkoa vanha, versio Ruination DIPA:sta oli mennä viikonlopun Kymijoki Beer Festivaleilla hekumallinen.
Tämä olut taas.. 11% lämmitysvoimaa, n. 60 ebua Warrioria ja 270 yksikköä väriä, puhdasta synkkyyttä. Vuodesta 2000 asti ilmeisesti pitkälti samanlaisena keitelty IS, jonka mallaspohjasta ilmeisesti löytyy brittiläistä paahdettua mallasta ja ohraa.
Jollain tasolla kiinnostaisi tietää, että miksi juuri brittiläistä, mutta ehkä pikemminkin niin, että miten se eroaa panimon normaalisti käyttämästä ilmeisesti Yhdysvaltalaisesta maltaasta?
Tänään on perskohtaisesti sikäli suuri päivä, että vietin viimeisen työvuoroni nykyisessä työpaikassani. Viisi vuotta ja risat on.. Paljon, erittäin paljon tuolla. Jotenkin synkkä, ikääntynyt ja edes jotenkin itänaapuuriin viittava sopii tunnelmaan. Viimeinen viikko tässä rajan vieressä on lähtemässä käyntiin. En ymmärrä sitä vieläkään. Intoa tulevasta ja haikeutta menneestä. Silti... Nyt Stonea lasiin ja asiaan:
Stonen IS valuu synkkänä lasiini. Lähes pikimustaa. Vaahtoaa keskiasteisesti ja jättää lopulta hennon, mutta kestävän lakin huipulleen.
Tuoksusta irtoaa nyt ikääntyneenä enemmän kaikkea, mutta ei aivan sellaisella iskulla, kuin tuoreena. Tuoreen paahteisuus ja lakritsa väistyy hivenen kuivan hedelmäisyyden ja marjaisuuden tieltä. Mallasta, soijaa ja salmiakkia mukana.
Vahva, mutta ei tosiaan iskevä. Pidin tästä ehkä tuoksun osalta enemmän tuoreena, tai no.. "Tuoreena".
Maussa on vähemmän yllättäen aivan samoja elementtejä. Avaus on reilusti paahteisen maltainen tarjoten kahvia ja salmiakkia lapiokaupalla. Kuivattu hedelmäisyys on tässä kevyempää kuin tuoksussa. Siinä ja siinä lipsuuko nuotionpohjan puolelle paahteen osalta, mutta suklaisuus on ottanut takkiin ja pahasti. Hiven vaniljaisuutta hiipii lämmetessä sekaan. Loppu on miellyttävää espressoa yhdistettynä katkeruuden puraisun ja paahteen leikittelyyn.
Suutuntuma on vähemmän yllättäen melko täyteläinen, mutta juotava. Pelottavan juotava. Etanoli pysyttelee jossakin takana piilottelemassa ja vaappuu pullon pohjan tullessa vastaan, kuin Muumien mörkö. Yllättäen örisemään.
Imperial Russian Stout viehättää ikääntyneenäkin. Se on erilainen, silti samankaltainen. Laadukas, ellei jopa erittäin laadukas ja klassinen esimerkki tässä tyylissä. Se ei marssi kuin puna-armeija suuhun, se ei omista koko kolhoosin maustekaappia, vaan tekee kaiken Tsaarien ajan tyylikkyydellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti