Kuivuus vei janon sielun kaivosta, nääntyneenä raivosta, päätin itseni johdattaa, sinne missä ei ole juomaa, silloin ehkä pieni ihminenkin huomaa, ettei jokapäiväistä leipää osaa kaivatakaan, vähään aikaan laisinkaan.
Päivä kahdeksan.
Viikko katkolla on sujunut kummallisten unien, stressin ja ajoittaisen euforian parissa. En muista uneksineeni asioista aikoihin. Heräilen öisin märkänä hiestä sängyssäni oman elämäni painajaisten keskeltä. Toisin kuin aiemmin sammuttuani työpöydälleni ja sijattuani sikarilaatikostani itselleni tyynyn. Kartanoni ei ole vielä palanut, vaikka sikarilaattikkoni valikoima hupeni hämmästyttävän maanisella tavalla öisin. Hovimestarini, tuo juonikas Butler, on onnistunut tumppaamaan paitsi paksun käsin käärityn Havannalaisen unelmani suoraan suustani, mutta myös valmistanut mehevät Bloody Maryt ja Suffering Foolit heti aamuksi.
Kuinka usein olinkaan täristen herännyt toverini mansionista muistamatta edellisen yön tapahtumista muuta, kuin tuhannet värivalot, tuhannet tuopilliset, lihapiirakat ja maailman parantamiset. Kuinka kauniilta auringon nousu näyttikään vaellettuaan kauan harhassa pitkin kaupunkini pitkiä, suoria, mutta keinuvia katuja.
Herännyt loikoillen riippumattomana riippumatossani verannalla ja raahauduttuani aamupuurolle suoraan olutkellariini. Kellarini kirjanpito on sekaisin, vain muutamia vanhoja pulloja jäljellä. Entinen loisto on tiessään, vain kylmät kristallikruunut valaisivat katseellaan sitä, mikä oli ennen ollut valtakuntani kruununjalokivi. Vatsani kyllä tiesi mihin se oli päätynyt.
Kiersin horkassa tehdastiloja lävitse, mutta tuotannon tahtikaan ei riittänyt kyltymättömään janooni. Luulin jo oppineeni olemaan, pelattuani koko yön noppapelejä muiden ristiretkeläisten, korppien, suuriruhtinaiden ja pastoreiden kera. Mukana olivat myös herrat Jallu&Salmari. Seuraava aamu oli tuskaa, päivä oli tuskaa, mutta onneksi Butler kulki pienenä ja kiiltävänä povitaskussa auttamassa.
Kunnes se tapahtui..
Olin nostanut piikkini pystyyn ja hortoillut tilassa, joka saisi kohtuullisen hutikan veljeskunnan juoksemaan karkuun ja lähettämään kiivaita sähkeitä tislaamoihin ja THL:n. Kuljin pitkin katuja, huudellen plebeijeille ja muille kansalaisille typeryyksiä. Minä.. kansan mies ja sitä palavasti rakastava maailmanparantaja ja taivaanrannan maalari olin alentunut moiseen sopimattomaan käytökseen. Kenties se voisi sopia rahvaanomaiseen luonteeseeni, mutta pidin itseäni sivistyneempänä pelastajana ja parantajana.
Se kerta kuitenkin sattui, kun minulle kerrottiin mitä olin sanonut, hölmöillyt ja ollut, en onneksi tehnyt, koska tekevää ihmistä minusta on vaikea saada, parantumaton parantajaluonteeni estää sen. Tällä kertaa toverini eivät muistaneet mitään. Oma muistini oli täynnä tylsiä luistimia, valokuvia menneestä, flashbackeja, mutta koska taho oli paitsi luotettava ja tärkeä, tuli tämä vastaan paksuna märkänä rättinä kasvoille. Sellaisena jonka olemassaolon haluaisi kieltää ja jatkaa painajaisten näkemistä, mutta joka oli lopulta pakko hyväksyä. Niellä kokonaisena purematta ja kostuttamatta kurkkuaan vähään aikaan.
Päivien kuluessa kadotin butlerin, hän jäi kortistoon hakemaan seuraavaa horsmaa itselleen. Aloin kokea syvää pahoinvointia, inhota itseäni kenties ensimmäistä kertaa elämässäni. Hetkeen en kyennyt jatkamaan viitoittamallani tiellä, vaan vaelsin halki murheellisten laul..laakson. Anoin anteeksiantoa jumalilta, kansalta, kaikelta olevaiselta. Päätin lopulta tilaisuuden sattuessa hyvittää pahat tekoni ja kenties unohtaa tämän lupauksen tilaisuuden tullen, olenhan kuullut että tällä tavalla pääsee poliittisissa piireissä pitkälle, kuten Hallituspuolueet ovat näyttäneet. Vaan ei todellisessa elämässä.. Halusin muuttaa tapojani ja itseäni kohti valaistusta, nirvanaa ja parempaa huomista.
Tänään.. Kellariini en ole halunnut kulkea aikoihin. Tehtaani on päässyt tuotantoaikataulussa eteenpäin. Vaikka herrasväki Bowmore, Auchentoshan ja muut värikkäät ystäväni ovat houkutelleet luokseen on korkki pysynyt visusti kiinni.
Laskin hitaasti olleeni pian pisimpään ilman maltaan pyhää sotahuutoa aikuiselämäni aikana. Ja se aika on mennyt nopeasti, kuivin suin. Tiedän että sortumisen päivä tulee. Se kulkee kuin yöjuna Helsingistä Kouvolaan. Oudosti rinnalla, aikatauluista tietämättä, mutta silti pysäkillä tarvittaessa. Se mikä muuttuu ja minkä minä haluan muuttuvan olemuksessani on; etten halua nähdä itseäni enään yhtä alhaisena, ja vaikka olisinkin ajan ja tilan ulottumattomissa, en halua että kukaan muukaan näkee tätä samalla tavalla. Vaikkakin kannatan ajoittaista nollausta; olkoon kohtuus ohjenuoramme ja korkeintaan ranskalainen seitinohut siimamme. Pelkään jo OlutExpoa..
En halua enään kulkea läpi Danten helvettien käsittääkseni mikä on arvokasta ja tärkeää ja kuinka lähellä, hiuskarvan varassa on loputon pimeys johon voin sotkeutua, kuin seinällä kiipeilevän ristilukin pahaenteiseen seittiin joutunut viekkaan tyrannian kärpänen.
Olen nöyrtynyt, käynyt syvissä vesissä ja löytänyt itseni uudestaan. Se tuntuu paremmalta, kuin mikään pitkään aikaan. Tiedän että tie on pitkä kohti lopullista rauhaa, zeniä ja varmuuteni palautumista ilman turhaa piikikkyyttä, vaikka siileistä pidänkin. Tämän tien ensimmäiset askeleet ovat takana.
Taidanpa korkata sen kunniaksi.. Vichyä.. Ja käydä koputtamassa seuraavalle ovelle: “Hei haluatteko kuulla Perjantai Pingviinin sunnuntaista”.
 |
| Askel askeleelta kohti valaistumista |
Tämä tarina sisältää seuraavia raaka-aineita ja se on reseptiikaltaan avoin:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti