Harhaa, kuvitelmia ja SOPP-Lahti

Lahti.. Tuhansien tarinoiden tuulinen kaupunki, joka makaa kauniin Salpausselkämme päällä. Kaupunki, jossa on vuoroin sattunut ja tapahtunut. Upeita asioita, kipeitä muistoja, hulluja sattumia… “Aaaartoo, äijä vaan uneksii taas..koht on matkakaljaa tarjolla”. Havahdun oman elämäni Suomi Filmistä tähän aamuun, tai päivään, tai yöhön. En tiedä.. Oltuani koko yön töissä valvomassa sinunkin rauhaasi ja nukuttuani ruhtinaalliset kaksi tuntia voin jo valmiiksi pahoin ja näytän kuulemma valmiiksi siltä, miltä seuraavana aamuna. Bussi kolisee ja vaappuu Nastolan takamailla. Saan muovimukiini jotakin maltaista, vai kuvittelenko? Keskittymiskykyni on laiskiaisen luokkaa ja näen hidastettuna filminä suun avautuvan ja sulkeutuvan. Istun silti kuppi käsissä lasittunut katse silmillä. Sielu huutaa unta, mutta pää ei pysty nukahtamaan bussiin, ainakaan ilman niitä pieniä pyöreitä pillereitä punaisella kolmiolla varustettuna. Niitä pillereitä, jotka kuulemma toimivat ensimmäisenä porttitavarana kovempiin.. Eli nousenko seuraavalla kerralla ostamaan heroiinia torilta? Tätä miettiessäni havahdun jo seuraavaan tuotteeseen bussin lipuessa keskustaan. Naurahdan mielessäni muistoille edellisestä vierailusta bussiassalla. Silloin oli lunta ja elämä niin toisenlaista. Kuvat pyörivät hetken mielessäni, kunnes havahdun. Tekisi mieli tarttua karttaan, mutta koska sellaista en tarvitse lähden johdattamaan retkikuntaamme läpi villieläimiä täynnä olleen puiston.. Ja muutamia meistä ei matkaa jatkamaan saanutkaan.. Nimittäin aloin näkemään kaukaa etäisesti pandakarhuja muistuttavia lintuja ja tajuntani laajeni totaaliseen hymyyn bongatessani elävän kumiankan järvessä.

"pic or it didn't happen"

Suu messingillä tallustin kohti portteja, kunnes tajusin että on pakko ottaa mahdollisimman juro ja totinen ilme, muuten ei olisi pääsyä sisäpuolelle. Kelailin hetken, miten asiat olivatkaan aurinkoisessa Tanskassa vappuna.. Ei aitoja, ei arbeit macht frei meininkiä, ei kumiankan värisiä setiä ja tätejä.

Saan lopulta lasin käteeni ja olo on kuin halaisi vanhaa ystävää uudestaan. SOPP-lasi varma kesän ja mallasnesteen merkki. Vaapumme katoksen alle juonittelemaan seuraavan hanan valtaamista kun syöksyn jo salamana kohti hyvän Makuista tiskiä. Jotai IPA:a pitää kuulemma juoda, että on saletisti hot ja in, vaikkei asuun kuulunutkaan flanellipaitaa tänään. Turisen tovin ja huomaan mukini tyhjentyneen. Sepäs kävi huomaamatta. 

Tiskii, tiskin perään

Vaapuin hissukseen tiskiltä toiselle kun käteeni osui esite. Kaarinasta asti saapunut steampunk porukka vaikutti olevan vielä enemmän pihalla kuin minä itse, joten päättelin meidän sopivan hyvin yhteen. Tiskillä mietin tämän keräävän ainakin datanörtti kaveriltani tiukat pisteet kotiin banaanipommeineen, mutta koska en pidä banaanista, siirryin olueen, panemiseen, taiteiluun ja sielun syvyyksiin. Jenkkifiilistä ilman mauttomia etelävaltion lippuja, nehän on nyt hyi, hyi, paitsi sateenkaarella. Se pelastaa kaiken. Kulautan yhden ja seuraavankin. Varsin hyvätasoista ja samalla se rämähtää kuin märkä baaripyyhe naamaan. Tajuan, etten ole koskenutkaan kirjoituskoneeseen vielä. Tämänhän toin alueelle varsin näppärästi. Jouduin vain lahjomaan portinvartijan jättämällä seurueen ainoan älykön timanttien kera maksuksi. Mies on nimittäin koko tontilla ainoa, joka ymmärtää miten hieno olut Bud-Light on. Minä tajuan asian teknisesti, mutta hän on pidemmällä ja pitää sen mausta. Täydellinen lahjus, etenkin kun lupasi kertoa timanteista. Siis siitä timanttisesta jyystöstä.

Mieleenjäävä tiski

 Lasia alkaa kulua ja haukkaan lähellä tuotettua varsin maukasta evästä. Burgeria, muikkuja ja lettuja. Kylläisenä pitää jättää tilaa nesteelle ja jano yltyy pahasti. Datanörttimme on sitä mieltä, että muikkujen kaveriksi käy ehdottomasti vain paikallinen olut. Kallavedestä Isoon Kallaan siis. Pirteää Saisonia, Blondea ja Stouttia. Yllättävää selvitä tiskiltä ilman suurempia käpyjä. Törmään matkalla blogini lukijaan. Fraktaalitajuntani on jo laajentunut tasolle että jään vain tuijottamaan etäisesti tuttuja kasvoja. Hymyilen mielessäni kun tajuan molempien blogin lukijoiden seisovan saman katoksen alla. Alan pelätä välitöntä attentaattia, jolla maailmasta poistuu kirjoittajan lisäksi myös lukija. Päätän palkata vieressä saksaa solkkaavaan herran varjelemaan henkeämme, SOPP-lasiani ja mielellään täyttävänkin sen. Keskiyön aurinko paistaa lasissa ja jään suustani kiinni, vaikkei ole talvi, enkä työnnä edes kieltäni viereiseen metallitolppaan. Tai jos työsinkin, niin tämä ei muuten toimi kesällä, edes viileässä Lahdessa. 

Miun muikut

Budiystäväni on viimein päässyt vapaaksi. Kuulemma tähän temppuun riittivät: vapaudut vankilasta-kortti, pullo Budia ja Aikakone. Saankin kuulla olevani rakastettava mulkku. Liikutun lähes kyyneliin tästä herkästä tunnustuksesta. Tarvitsen nyt kivisahtia, tuota perinteisyyttä ja pahasti kivettämään herkän sydämeni. Se maistuu jälleen mainiolta. Hiljakseen jopa jättömaan keidaskin täyttyy. Tai tyhjenee?

Vaspin tiskillä on lämmin fiilis, vaikkakin pistävää pilsiä. Meinaan Nokkosen vahvempi versio maistuu erinomaiselta, lupaan nauttia vielä Savukatajaakin lämmittämään iltaa. Hiisiltä bongaan matkalla vielä tuttujenjuttujen lisäksi rapsakkaa vehnäalea ja kyyttöä. Jotain tuttujakin näköpiirissä, viekkaita suunnitelmia valuu korviimme suviyössä.

Nokkosta mukiin, tack

 Retkikuntaamme saa uuden suunnan. Karkaamme vaivihkaa vielä keskustaan. Paikalliseksi olutravintolaksi kutsuttu Metro muutti viimein pienistä tiloistaan suurempiin. Tunnelma on erilainen. Nyt siistimpi ja ehkä vähemmän lahtelainen. Jotakin uupuu fiiliksestä siis. Alakerrassa välillä jazzia, välillä..noh ei mitään tähän kuuluvaa. Maailman lahtelaisin ravintola on muuten lähellä oleva jaska, eli jaskalooppi. Ainoa paikka maailmassa, jossa voit kuulla yökerhon lattialla huonoa suomiräppiä ja nähdä ihmisten tanssivan..

KBS on loppu tiskiltä, maailma hukkuu pimeyteen ja korvikealkoholikaan ei maistu yhtä hyvältä. Tajuan hitaasti, että tällä kertaa ei tarvitse juosta ja myöhästyä viimeisestä junasta. Muisti alkaa pätkiä, kamera tallentaa mystisiä keskusteluja ja lopulta odotamme junaa yössä. Kaverini kaivaa repusta vielä yllärin. Kylmää Nokialaista toiselta kadulta. Hyvää ja raikasta raskaan juoks..”Ei juosta!”. Otamme siis vanhoille juoksuille. Juna saapuu ja matka pois ihmeiden kaupungista alkaa kohti kotia, jossa betonikin on harmaampaa. Samalla miettien, koska seikkailija jälleen palaakaan tähän outoon kaupunkiin, jossa mikään ei mene koskaan kuten pitäisi. Kenties tulevana suvena juosten kohti asemaa? Ravistamme ajatukset päissämme, kun kaverini kertoo, että ehdimme vielä Ravintola Seipääseen lonkerolle. Mainio päätös mainiolle päivälle.