Olutkulttuurin 4,7% vahvuinen este

Olutkulttuuri, olemmeko sen arvoisia?

Tällä kertaa pohditaan olutkyldyyriä maitokaupparajan kautta. Suomessahan ei yli 4,7% (alkoholin tilavuusprosenttia) olevaa tuotetta saa myydä päivittäistavarakaupassa. Syitä tähän ovat vuosien varrella pohtineet monet. YleX:n selvityksen mukaan  kyseinen raja olisi puhtaasti poliittinen päätös.
“Päätös kauppojen alkoholituotteiden rajoista on tehty kauan sitten. Sosiaali- ja terveysministeriön hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen yksikön päällikkö Kari Paaso tietää lainsäädännön taustoista.

- 60-luvulla, kun tämä esitys on tehty, ovat ilmeisesti veroluokat olleet tässä ratkaisevia. 4,7 prosenttia on ollut silloisissa veroluokissa miedon mallasjuoman raja. Toinen syy ymmärtääkseni on ollut se, että 60-luvulla aika pitkälti matkittiin ruotsalaista lainsäädäntöä. Siellä on ollut saman suuruinen prosenttimäärä vuoden 1966 alusta.

Ruotsissa rajaa on sittemmin alennettu. Kari Paaso sanoo, että 60-luvulla keskustelua ei käyty niinkään tilavuusprosentista vaan siitä, saako kaljaa tai alkoholia ylipäätään myydä muualla kuin alkossa. Kun rajasta on Suomessa päätetty, onko kyseessä ollut pelkästään poliittinen päätös vai onko sen pohjana ollut joitain terveydellisiä syitä?

- Minusta se on ollut poliittinen päätös. Varsinkin nämä veroluokat, Paaso selittää.”

Myös Olutliiton nykyinen pj. Heikki Kähkönen on tätä pohtinut Akateemisen Olutseuran mukaan: “Rajalla on, ja on aina ollut, ensisijaisesti verotuksellinen ja sitä kautta kansantaloudellinen

merkitys. Toiseksi sillä määritellään valtion alkoholimonopolin tehtävää myydä – ja

aiemmin myös valmistaa – alkoholijuomia. Kolmanneksi se tukee Suomessa jo kauan

sitten omaksuttua tapaa turvautua alkoholiasioissa kieltoihin ja määräyksiin.

Neljäntenä ulottuvuutena prosenttirajoille on hyvinkin mieluusti annettu sosiaali- ja

terveyspoliittisia merkityksiä, joiden avulla pyritään ohjaamaan alkoholin kokonaiskulutusta.

Tätä korttia käytetään erityisesti juomien verotukseen ja saatavuuteen liittyvässä

poliittisessa keskustelussa.”

Eli seisommeko nyt tässä ja muuta emme voi? Maailman muuttuessa ja olutkulttuurin kehittyessä kyseinen raja on osoittautunut melkoiseksi jarruksi kehitykselle. Jos kaksikymmentä vuotta takaperin valikoima koostui lähinnä tummasta ja vaaleasta lagerista on päivittäistavarakaupan valikoima nyt räjähtänyt. Koska kauppa toimii kysynnän ja tarjonnan lakien mukaisesti on muillekin olut tyyleille selkeästi kysyntää. Tässä kohdassa astuu kuvaan ongelma. Nimittäin hyvin harva oluttyyli toimii näin matalassa alkoholipitoisuudessa. Ja jotta tämä ei kuulostaisi siltä, että nimenomaan prosenteilla olisi väliä tarkennan tätä hieman. 

Ennen oluen valmistamista pitää tulevalla tuotteella olla resepti. Yleensä tämä resepti perustuu, enempi vähempi, johonkin olemassa olevaan tyyliin. Vielä kärryillä? Ok. Reseptissä on määritelty tietynlainen tasapaino sille miltä oluen halutaan maistuvan ja tähän olennaisesti vaikuttaa ns. mallaspohja. Tämä kertoo paitsi mitä maltaita, mutta myös kuinka paljon näitä käytetään. Karkeasti enemmän mallasta = Enemmän runkoa/tukevuutta/alkoholia. Tämä myös  tasapainottaa ja/tai täydentää esim. humalointia, hiivan aromeita tai vaikkapa mausteita. Täten tähän kyseiseen 4,7% vahvuuteen osuu hyvin harva oluttyyli. Rajatapaukset ovat usein joko liian vetisiä, liian katkeria, tai ampuvat muuten yli tai ali.

Mallasta rivissä Vakka-Suomen Panimolla

Suomessa tämä aiheuttaa etenkin pienpanimoille ongelmia. Siinä missä suurissa yrityksissä suurin osa tavarasta menee ikään kuin voittojen maksimointiin ovat pienet käsityöläiset toisenlaisia. Usein pienpanimoissa halutaan luoda uusia makuja, he ovat kuin taiteilijoita joita lainsäädäntö rajoittaa. 

Voisimme verrata tätä vaikkapa toiseen elintarvikkeeseen (kyllä), leipään. Meillä on suuria leipomoita tekemässä sitä ruispalaa ja kaurapuikulaa pöytään, mutta myös pieniä artesaaneja luomassa käsintehtyjä, tuoreita pähkinä-siemen-monivilja rieskoja ilman lisäaineita. Mitäpä jos lainsäädäntö rajoittaisi heitä käyttämään vähemmän jauhoja ja viljoja? Mitäpä jos tukevammat leivät ja kakut saisi vain harvoista valtion liikkeistä tai ravintoloista haettuaan näiden: “Seesaminsiemeninen, max. 500g painoa. Rukiinen yleisilme ja syksyinen käärepaperi katsotaan eduksi” hakuihin jo vuotta ennen ja paistamaan näitä täyden satsin etukäteen? Aivan ei mitään järkeä.

Meidän pienyrittäjämme luovat uusia työpaikkoja maalatakseen omia Mona Lisojaan, mutta valtio määrää värit ja raamien koon jonkun liki 50v vanhan päätöksen perusteella. Järkeä, ei.

"Likaista käsityötä"@ Suomenlinnan Panimolla.

Kuluttajalle taas ruokakaupan rajoitus näkyy tietysti siinä, että vaikka valikoimaa näennäisesti onkin, ei vahvempia nautiskeluoluita, saati vahvempia kulutusoluita tietenkään ole. Maitokaupan oluet ovatkin enempi vähempi ns. sessiotavaraa. Tällaisessa kulutustuotteessa kaikkein ikävimpiä asioita on hinnoittelu. Kyllä Suomessa kaikki on kallista ja verotettua ja veroillakin on hemmetin hyviä käyttökohteita, oikeasti. Se vaan, että alkoholiveroa ja osaltaan katemarginaaleja supistamalla voisi kulutusta ohjata lavatavaran sijaan helpommin kohti uusia makuja, ruokajuomia ja nautiskelua, kun kynnys “bulkista” laatuun olisi suppeampi.

Tällä hetkellä ainakin omaa mieltäni särkee julmat 10-12€ litrahinnat helppojen tuontioluiden kohdalla. En tiedä onko mitään järkeä pyytää tavallisesta brittibitteristä liki 6€ hintaa 0,5l pullolta ruokakaupassa? Sehän jää hyllyyn tuottamaan tappiota. Kuluttajat ovat entistä valveutuneempia, harrastajia on enemmän, eikä satunnais ostajakaan tartu tähän esimerkkiin vieressä olevan puolta halvemman tuotteen takia? Sen sijaan jos tässä pullossa olisikin vaikkapa vahvempi Stout, Double IPA, tms. nautiskeluolut, jota juo pitkään, hitaasti ja hartaasti on hintakin lähempänä totuutta. Prosessina 4,7% tuotteen ja vaikkapa 8% tuotteen valmistamisesta ei aiheudu niin suurta eroa, että hinta tuplaantuisi alkoholipitoisuuden nousun, eli raaka-aineiden käytön takia. 

Itseasiassa esimerkin omaisesti: Kotipanimossa raaka-aineet maitokauppatuotteeseen kustansivat viimeksi n. 1€/l ja vahvempaan vastaavasti n.2€/l. Eli 0,5€ eroa per puoli litraa olutta. Työ, sähköt, vuokrat, palpat, alvit, kuljetukset ja muut ovat yhtä kalliita tekijöitä miedolle, kuin vahvemmallekin tuotteelle. Verotus sen sijaan nostaa hinnan pilviin ja korkea alkoholiprosentti tuotteen..ei ainakaan ruokakauppaan.

Suuria makuja, pieniä panimoita

Lisäksi tässä yhteydessä on hyvä pelata alkoholipoliittinen Hitlerkortti. Tallinna. Pienemmällä kotimaan verotuksella tätäkin tuontia voisi ohjata ja kuitata tästä aiheutuva jatkuva tappio voitoksi. Kaikki kulutus ja kulutuksen kasvu ei ole pahasta, tärkeää on miten kulutetaan.
Kärjistettyä esimerkkiä voi hakea vaikkapa mennä viikonlopun kahdesta oluttapahtumasta. Siitä paheellisesta #viskigate OlutExposta ja BeerFestin Helsingin osakilpailusta. Toisessa ei ollut minkäänlaista järjestyksenpidollista ongelmaa, päinvastoin. Toisessa taas meni nyrkkitappeluksi. Toisessa maisteltiin pienpanimoiden käsityötuotteita ja keskusteltiin, toisessa kiskottiin litran tuoppeja Carslbergia ja noh..lopun kerroinkin, nokkapokaksi meni.

Lyhyesti: Hylätkäämme siis tämä kivikautinen ja mielivaltainen rajoitus. Ohjatkaamme kulutus määrän sijasta laatuun ja astukaamme askel kohti muuta Eurooppaa.

(Ja kyllä, tässäkin tekstissä on oma lehmä yhteisessä ojassa)

Ei tyylillä, ei taidolla, vaan tuurilla? H..n hyvää olutta.

 Miten sinä muuttaisit olemassa olevaa lainsäädäntöä ja miksi?