Katselen kaihoisasti lämpömittaria ja
ikkunasta ulos. Räntäsade vaihtuu minuutissa paisteeseen ja Marko
Annalan tuomaan takatakatakatalveen. En mokomasta välitä. Haluan
vain kokea sen pienen säteen bensalla valellussa risukasassani.
Odottaen kiihkeästi valoa happoisin silmin suurennuslasin kera.
Lopulta säiden valtias heiluttaa ruutulippuaan ja saan luvan edetä
kohti kohtaloani. Tällainen pelonsekainen odottava tunnelma taisi
olla viimeksi kippari Edward Smithillä joskus vuosisata takaperin,
kun edessä oli massiivinen projekti, kenties mahdoton sellainen.
Paineet kokeneessa päässä voivat kääntyä joskus epätoivoisiin
ratkaisuihin. Toiset ryömivät kilpaa pulloihin ja törmäävät
jääpalan kokoisiin vuoriin viskissään. Toiset kaatavat lisää
Shelliltä vietyä juoksupolttoainetta liekkeihin opportunisesti
virnistellen, haluten nähdä mitä tapahtuu elämän
koe-eläinpuistossa, jos painaa punaista nappia lasikuvun alla.
Päästyäni näiden vangitsevien
seinien ulkopuolelle, ulos päästäni, voin painaa kytkintä ja
vaihtaa seuraavan vaihteen päälle. Vauhtia, ettei maailma olisi
liian hidas. Tätä hurmiota kelaillen hukkaan täysin ajatukseni ja
kaikki sateenkaarenväriset langat sisälläni. Päätän virittää
soundia, se on olennainen osa kaikkea olevaista. Ääni. Rytmi.
Vibat. Lyriikat. Ne kulkeutuvat parhaimmillaan pitkin selkääni
saaden sen kananlihalle, vaikken Kentuckyssa vaikutakkaan.
Tiedättehän; mintulla ja viskillä marinoituja alkoholisteja
hevoskilpailujen äärellä. Joukkohysteriaa ja keskilännen
punaniskoja valmiina yhtäaikaa lyömään sinua, tai vetoa.
Tyrkkyjä, julkkiksia taviksia, kuin ruotsinlaiva, joka on
rantautunut hetkeksi maihin.
En sano, että omat asiani olisivat
paremmin. Nautin nytkin kylmää olutta parvekkeellani kirjoituskone
sylissäni katsellen iltapäivän pitkävetokohteita. Silti
hevosurheilu on jotakin josta en ymmärrä mitään. Olen ymmärtänyt,
että tulisi olla rikas, peliongelmainen ja romani. Mielellään
molempia, kenties tilata hevoshullua ja nimetä eläimiä vielä
hullummin, kuin panimot oluitaan. Oikeastaan voisin veikata Flying
Dutchmanin nimeämispolitiikalla olevan yhtäläisyys tämän toisen
teollisuuden haaran kanssa? ”Nyt maaliin saapuu radalla
kuusikymmentäyhdeksän ravaava white-socked-flipfloped.”
Silti tästä täydellisestä
hetkestäni parvekkeella puuttuu olennainen tekijä.
Vesipiippuni
tupakkatilanne on huolestuttava. Se on kuin katselisi vierestä
Sipilän hallituksen saavutuksia. Tyhjää täynnä. Valtionkassan
huutaessa ”laarilaata” ja joka toisen median suoltaessa samoja
”Vain Elämää” uutisia klikkiotsikoineen kieltäen kaiken
todellisen, tai päätoimittajan kytkösten takia kieltävän. Aikana
jolloin tutkiva journalismi on maalattu mustemmalla, kuin Rolling
Stones olisi koskaan pystynyt, kaipaa valtio Karpoa ja ruisleipää.
Samalla lammasfarmarit on saatu äänestämään samoja rikkaita
hyvävelikerholaisia, kuin ennenkin. Rakennemuutos tulee
vain kasaamaan lisää köyhiä, keskiluokan kutistuessa ja osan kääriessä kaiken käärittävissä olevan. Heidän,
jotka pelaavat Monopolia omilla rahoillaan Nallen kanssa.. Sisäinen
saarnamieheni huutaa jo parvekkeelta tulikiven, vai tuliveden?
katkuista saarnaansa koko tyhjälle parkkipaikalle ja yhdelle
koiranulkoiluttajalle, joka välttelee katsekontaktia yhtä
tehokkaasti, kuin köyhällistö äänestyslippua. Ei uskoa, ei
mahdollisuuksia, tyhjiä lupauksia, viha, anarkia, jakautuneisuus.
Polttopulloja, Kohon puumailoja ja ratsupoliisi Kingejä.
Lopulta ratkaisevin kysymys, johon
kukaan ei vastaa insinöörimäisellä tarkkuudella eritellen
taktiikkaa, kuin Tami fläppitaulun kera on:
Miten varallisuus
jaetaan oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti tulevaisuudessa
yhteiskunnan ja maailman muuttuessa kohti alati kutistuvampaa tarvetta työlle?
Vanha maailma on kuollut, kepeät mullat
80-luvulle ja järjettömälle optimismille. Kippistelen täällä
herraskartanon oman tuotteen kanssa. Malmgård Emmer Pale Ale on
jotakin klassista. Hillittyä, vanhanaikaista, mutta tasapainoista.
Parempaa, kuin edellinen Columbus, joka hukkui löytöretkelleen
”India” alkuisessa maailmassa. Emmer tietää missä on ja mitä
haluaa. Hedelmiä, greippiä, maltaisuutta. Hentoja sävyjä, joissa
näkyy taiteilijan herkkyys luoda vivahteita haluamallaan tavalla.
Arvostan tätä, mutta arvostan myös rapakon takaista tapaa maalata
kaikki isolla pensselillä luoden mielivaltaisen sinfonian big
bandilla, kuorolla ja uruilla. Kotimaisittain uuden aallon tuotteissa tulisi soida Kerkko
Koskisen hulluus. Tai kuten tässä, Chisun herkkyys
tuottaa sävyjä. Keskitien kulkijat hukkuvat tuomaan kellareista
bändejä stadionille, tai maalaavat koko maalauksen punamullalla ja
kuuntelevat Popedaa samalla.
Mikään näistä tavoista ei kuitenkaan
sulje toisiaan pois. Jokaisesta voi nauttia tavallaan, mutta
meneillään olevasta kaaoksesta tupakkavarastoni ja valtiovallan
kesken ei. Molemmista on leikattu liikaa ja me kaikki vihaamme
leikattua konjakkia. Jallusta saa vain päänsäryn, kuten myös
pelkkien hiilien polttamisesta. Onneksi aurinko paistaa, olut on kylmää ja Poutatorvi soittaa Köyhän pojan kerjäystä taustalla. Voi huoletta upottaa kirjoituskoneen viikoksi suohon ja keskittyä olennaiseen. Kevääseen. Ai, räntää sataa.. taas.
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
HLS: 6/10
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti