Ryöstöretki Isolle Kirkolle/ Stadin SOPP'14 reportaasi

Heinäkuu. Helteinen ilmamassa valui hitaasti ympäri. Se taivalsi tavalla, jonka piti olla jo pala kadonnutta Suomea. Se vaelsi, kuin maankiertäjät, Helismaat ja Rautavaarat, reissumiehet ja kissat. Vaellellen pitkin maata ja valellen tulikuumaa tekstiään jokaiselle. Helle aiheutti janoa ja tuskaa kaikille täällä normaalisti viileässä pohjolassa. Taivaalla ei ollut hattarapilveäkään tuomassa varjoa, ei sadetta tuomassa hetkellistä helpotusta.

 Siispä sitä oli lähdettävä etsimään. Pakkasin hellekypärän, kartan ja kompassin reppuuni. Otin suunnan kohti länttä, sillä juuri idemmäs en päässyt. Edes itänaapurin vodkaan menevä tullimies ei lämmennyt, kun pyysin maahantuomaan vilvoittavaa siperialaista pilveä. Lopulta bussikuljettaja heitti minut ulos laukkuineni keskeltä jylhää graniittiviidakkoa. Luulin hetken olevani Kouvolassa, mutta ihmispaljous kertoi, että ei oltu aivan kotipuolessa, jossa eteläisen naapurin Meripäivät olivat tyhjentäneet kadut ja kuppilat.

 Otin jostakin suuresta kirkosta suunnan ajatuksenani rosvota ja ryöstää pyhien miesten viinivarannot janooni. Astellessani tuon mammutin varjoon ajatukseni lakkasi kulkemasta. ”Herramunjee, jättiläisiä” Suoritin pakoittavasti pikamarssin eteenpäin. Olin kuullut lännen ihmeistä, mutta mistä nämä olivat saaneet neljä vihreää jättiläistä vartioimaan suurta kirkkoa ja vielä aseistaneet nämä megalomaanisilla järkäleillä. En halunnut kokea Indiana Jones ilmiötä ja juosta ratikan alle jättimäisen kiveksen vyöryessä perässäni.

Lähellä näin kuitenkin aidatun alueen täynnä ihmisiä. Mietin hetken oliko tämä paikallinen ”työ vapauttaa” leiri, mutta laiskanpulskeista ja ilmeisen tyytyväisistä ilmeistä päättelin tämän olevan etsimäni paikka. Selvästi paikallisten salakuljettajien, rosvoroopejen ja muiden kuivan maan piraattien pesä. Täällä voisin rauhassa punoa juoniani viinivaraston tyhjentämiseksi ja kenties vien muutaman vereän nunnan mukanani?

Ovella seisoi jo huomattavasti pienempiä jättiläisiä. Oudoittavasti rihkamahelyjä, rommipulloja ja savannivarusteita täynnä olevaa laukkuani ei haluttu penkoa, mutta jätin sen silti tarkkailun alle. Kaappasin pöydältä tyhjän lasin, sillä halusin sekoittua massaan. Kaikilla muillakin näytti olevan samanlainen esine kädessään, joten sen oli oltava jonkinlainen kerhotunnus. Otin umpimähkäisesti suunnan ensimmäisen teltan alle, kun tukossa olleet hajureseptorini aukesivat, kuin taivaan portit Einolle, Penalle, sekä Johnille. Olutta, paljon olutta. Kuinka saatoin missata tällaisen havainnon. Ilmeisesti kirkon viinivarannon, kultahelyjen ja nunnien sokaisema mieleni oli ruosteessa, tai sitten se oli edelleen jättiläisistä järkyttynyt.

Teltassa havaitsin tutun kasvon lukuisista ”Wanted” ilmoituksista. ”Sehän on internetin pohjattomista vesistä tuttu rosvoprinssi Jaska”. Herra oli laskeutunut omalla tavallaan keskelle aluetta. Tiskin takaa alkoi näkyä tuttuja kasvoja ja pian lasini olikin täynnä hyvän Maku:ista olutta, suoraan salakuljettaja Revon yksityisestä varastosta, jotakin humalahakuiseen juomiseen soveltuvaa. Harhaisissa muistikuvissani kävin myöhemminkin täyttämässä lasiani tästä varannosta. Sain kutsun rosvoprinssin yksityispöytään, jonka otin mieluusti vastaan. En tiennyt kuinka kohtalokasta olisi kieltäytyä, mutta loppuillasta ajattelin myös suostumisen käyneen kohtalokkaaksi ainakin selviämisen kannalta.

 Pöydästä löytyi useampi pahemman ja pahimman luokan Bucaneeri, Bukowski ja Boheemi. Ammattilaisia tyhjentämään pulloja, juonimaan ja partiopoikain lailla aina valmiina auttamaan kohtalotoveriaan pulasta. Myöhemmin naapuripöytäkin kansoittui muilla heimopäälliköillä, paikalla kävi jopa Itä-Siperian kauppakomppanian edustaja, harmittavasti pilvikauppani meni puihin, sillä tätä harvinaista tuotetta ei ollut ruumasta saatavilla.

Lasit täyttyivät ja tyhjentyivät. Tarinat rönsyilivät humalista, jumaliin ja takaisin sadonkorjuuseen, vaatimuksiin ja myötätuntoon. Kuhina kävi, aurinko paistoi kuumasti ja virvokkeita kului. Joku ehdotti, että Keskisuomesta löytyisi Pohjoisen Jättiläinen, joka vetäisi vertoja jopa näille Ison Kirkon jättiläisille. Muistelin kohdanneeni tämän jätin jo tuulisessa kaupungissa. Epäilin hetken liian pitkään, sillä betoniviidakon jättiläiset voivat olla jääräpäitä ja vaikeita tapauksia, jopa Pohjoisen edustajalle. Lisäksi havaitsin usean muunkin havittelevan tätä puolelleen. Myös Porilaisen hulluuden edustajilla kävi kohina. Jotakin maalaismaista vapaaherraa oli tarjolla, mutta raparperista ei olisi asetta jättien isoille kuulille. Toisekseen herraskaisen tapoihin kuului kuunnella punajuurien soittamaa Matteus-passiota, joten kertakokeilu riitti. 

Kävin tiedustelemassa vapaakomppanian palkkausta osuutenaan osa ryöstösaaliista. Lopulta aloin muodostamaan tätä erikoista likaista tusinaani. Sourniemestä löytyi yksi, joku taisi olla vahtimestarikin ammatiltaan. Länsirannikolta löytyi yksi DIPA, outo nimi, mutta omasta mielestään pätevin kaikista. Tuumasin, että paikallista taitoa ainakin tarvitaan. Palkkasin hetken huumassa myös kaksoset Motuekan ja Simcoen, vain huomatakseni katkerasti että veljessarjan Amarillo olisi ollut vahvempi ehdokas. Virheitä sattui, joten paikkasin tätä Mustalla Cascaadilla, kuulemma lähes Barbaari tavoiltaan, vaikkei aivan kaikille lavoille nousekkaan.

 Aarteiden etsintään löysin kullankaivajan varsin helposti, mutta jokin tässä Viikkiläisessä veijarissa kuitenkin epäilytti. Hän vaikutti enemmänkin onnenonkijalta, kuin Viikingiltä, jota odotin. 

Hellekypäräni kesti säteilyn, mutta jano yltyi kuumassa ja oli pakko löytää keidas muikkuineen ja omenaporeineen. Vettä ei kuivassa keitaassa ollut kuin sattumanvaraisesti. Tämä viimeinen ehtoollinen, ei piiskannut, mutta hyväili mieltä. Olin jo hetkeä aiemmin ehtinyt hourailemaan. Huusin nimittäin Suomenlinnasta tukea ja turvaa, mutta sieltä vastasi vain Kaiku.

 Päädyin palkkaamaan lopuksi vielä Amerikan Serkkuni mukaan, oli kuulemma opiskellut oranssipäisten saksien valmistusta sitten viime näkemän. Mukaan olisi halunnut myös Metsän Henki, mutta urbaanissa ympäristössä pelkäsin hänen olevan vain tiellämme ja epäilin jo oman habitukseni lähentelevän astraalisia sfäärejä siinä määrin, ettei henkimaailman hommia tarvinnut yhtään enempää. 

Viimein komppaniaamme tarjoutui kuusikymmentäkuusi vapaaehtoista. Tämä oli erinomainen vahvistus, sillä kaikilla oli valmiiksi oman kylän saappaat ja puhelimet.

Lopulta kävimme toimeen, koska aika oli kortilla ja aurinko laskusuunnassa. Hyökkäyksemme sujui hyvin, kunnes jouduimme ansaan. DIPA oli myynyt sielumme kolmestakymmenestä hopearahasta ja Ison Kirkon vartijat pääsivät piirittämään meidät täysin. Hylkäsin värikkään seurueeni ensimmäisestä mahdollisuudesta ja jouduin jättämään kaiken kiiltävän rihkamani kirkon säilöön. Lopulta löysin itseni ympyräisestä kaupungista siltojen alta. En tiedä vieläkään, miten selvisin, sillä en ole vielä selvinnyt. Lokaaleista lehtileikkeistä päätellen kansa halusi mieluummin vapauttaa muualta tulleen ryövärin, kuin jonkun Kalliolaisen maailmanparantajan. Vapaakomppaniastani ei ole tietoakaan, paitsi että minut kiellettiin mokoman Viikkiläisen onnenonkijan toimesta kolmesti.

Parempi onni seuratkoon meitä seuraavalla kerralla, jolloin toistamiseen rooma poltetaan ja Iso Kirkko ryöstetään.

 The End.