Matkaraporttia: Lahden SOPP'14

Lämmin perjantainen yö Suomen tuulisimmassa kaupungissa. Jostakin jalkarannan suunnasta kipittää kolme miestä kohti rautatieasemaa, läähättäen, suviyössä.
• Ja juoksee nyt helvetti. Myö myöhästytään just...puuh...taas. - Tossua toisen eteen, vaan. Kuka vetää railakkaan marssilaulun?
• Kankahalla kasvoi kaunis kukkhh..yyyhhyyyh. Ei..pystyyyh, uuh.
• Sitokaa vaikka ittenne sinne kiskoihin, mie ostan liput, mut juna ei lähde ennen sitä.

Viimeinen mies junassa, ovet kiinni ja kiskot vievät kohti Kouvolaa. Jälkihiki on suunnaton, helpotus ehtimisestä on kuitenkin tätäkin suurempi.

 - Ei senttään myöhästytty kolomatta kertaa putkeen. Ei myöhästytty ei, vaikka jokainen tuntee sydämen hakkaavan vielä. Se lyö tavalla, jonka vain kuolemanpelkoinen metsäneläin voi tuntea, ”kuin olis ollu kaks nuorempata konstaapelia perässä”.

Mitä ihmettä Lahdessa oli päivän mittaan sitten tapahtunut?

Kyseessähän on tietysti jokavuotinen Suuret Oluet, Pienet Panimot tapahtuma, jossa tälläkin kertaa olimme paikalla todistamassa ihmiskunnan rappiota kuningas alkoholin edessä.

Tiukkaa reittaamista. mmm. Kiiraa

Bussi rullasi Lahden linja-autoasemalle aiemmin päivällä. Ovista astui ulos hilpeän janoinen seurue pahimpia juovoja, mitä maa päällään kantoi.. Olutkriitikkoja ja sekalaisiin päihdyttäviin substansseihin sortujia. Autossa oli maisteltu ja reitattu, reitattu ja maisteltu. Suoraan pullosta Hunun Säppi Apa ei liikauttanut julmemmin, kuulemma mukista parempaa. - Juu kyllä tässä jo mukia kaipaa. Radleria kului, olihan se lähes juoksukaljaa, siis fillarointibisseä. Vieläpä tölkissä, eli jos kassit täynnä sattuisi kaatumaan, ei lastissa ole särkyviä pulloja.

Hiekka rapisi kenkien alla sekalaisen seurakunnan vaappuessa puiston lävitse, kuin Vesijärvessä polskivat sorsat konsanaan. Myös nämä lattaräpylät kaipasivat nestettä, jano kasvoi ja rakko painoi.

Viimein tuli matkan vaikein vaihe. Sopp alueen portilla parveili keltaliivisiä ihmisiä, kuin vihainen ampiaisparvi valmiina noudattamaan mielivaltaisia ohjeita. Seisomaan suorassa ja ennenkaikkea näyttämään varmalta ja vakaalta. Siitähän koko touhussa oli kyse, jos työ on helppoa kuin heinänteko on sen pakko näyttää ahkeralta, puuttua pikkuasioihin, kuten sateenvarjon tapaisiin joukkotuhoaseisiin ja vainota liian suuria vesipulloja. Alueella valitsimme omat aseemme, poimimme paheelliset kranaatit suoraan korista ja marssimme täyttämään näitä samantien, jotta loppuiltaa kohti olisimme valmiit räjähtämään kaikesta nautitusta oluesta.

Ensimmäiseksi maalitauluksemme valitsimme Hiisin tiskin, josta joimme saksalaisella tarkkuudella ja työn suomalla vapautuksella koko listan lävitse. Janoiset silmät kiiluivat iltapäivässä ”Näitä ei saa meiltäpäin”. Jotakin tapahtui tämän jälkeen. Suunnittelemamme tarkkuus katosi, mutta käsien vapina helpotti. Joukkueemme hajaantui täyttämään kuppejaan kuka miltäkin pisteeltä. Vaan yksi oli joukosta poissa, Kuninkaankartanoa sielä ei näy. Hollolalla oli jälleen kiintoisia uutuuksia, mutta Kivisahti toimi viimeisenä merkkinä siitä, että olemme täällä tänään. Kontrolli hukkui, videoista tuli käsittämätöntä mongerrusta ja lähtölaukaus iltaan oli annettu, ei estoja.

Tässä kohtaa havaitsin festarien hauskimman tuotteen, se oli kieltämättä Stallhagenin Lemon Ale, joka sai haluamaan ruokaa. Limetinlehti ja sitruunaruoho huusivat thaityylistä vihreää kasviscurrya. Sitä ei saannut, mutta muikkuja sai, sekä plättyjä. Havaitsin saavani taas selvää käsialastani, joten korjasimme asiaa nauttimalla hieman Lammin Pöllövaaria ja kaveriksi vähän Sahdin henkeä. Mieliala koheni samantien ja päätin heittää kynän nurkkaan, jotta tällä kertaa se ei uisi kilpaa laskialtaassa, kuten edellisillä festareilla. Pro tipsi: Ota useampi kynä mukaan. Saimaan/Bruuverin Apa:t huvittivat. Samat humalat kaikissa pienin muunnelmin. Kuin olisi kuunnellut saman kappaleen muutamalta eri artistilta. Varsin juotavia, mutta ei mitään maailmaamme mullistavaa.

Bryggerin Pilssiä, juotu aiemminkin, mutta toimivan maukasta

Outo valoilmiö

Ilta alkoi saapua alueelle, varjot pitenivät ja Maijasen Pave saapui lavalle heittämään musiikkia janoiselle kansalle, Ankronikkaa ei kuultu yleisön runsaista toiveista huolimatta. Tiedä ketkä olivatkaan ne takapöydän vallattoman komeat herrat jotka tätä toivoivat? Vain tähdet kertovat. Yritin laskea maistettuja oluita, en ymmärrä miten vain kahdestakymmenestä maistetusta saattoi tulla niin univerumia hyväilevä olotila. Ilmeisesti Suomalaiset pienyrittäjät vaan osaavat asiansa selvästi ulkomaisia virkaveljiään paremmin. Köpiksessä kahdeksankymmentä eri olutta juotuaan saattoi vielä kulkea omin avuin kuppilaan jatkoille juomaan maailman parasta olutta, Carlsbergin Elefanttia, norsukaljaa siis.

Saman ilmiön huomasi myös muu pöytäseurue ja eräs lähti loputtomalta tuntuneen jahkailun jälkeen vähän juttelemaan ”tyttölöiden kanssa”, vain huomatakseen neitojen olleen kuuleman mukaan jo hieman kypsemmässä iässä ja rengastettuja. Jouduin tälle ikärasistille kertomaan, että se on vaan lisää haastetta. Eivätkä varmaan jää aamulla roikkumaan ja haaveilemaan omakotitaloista, puudeleista ja farmariautoista, joten pelasta sinäkin itsesi velkavangeudelta.

 Viimein alkoi olla aika nauttia viimeiset, itse valitsin tietysti Savukatajaa lasiin mestarin itsensä laskemana. Aikaa piti vielä olla, mutta keskustaan lompsittuamme tajusimme väistämättömän.

Tänäkin vuonna menisi iltalenkiksi..

Näin hyvää bisseä jos sais jatkossakin

Kouvolassa muistimme, että rajun urheilusuorituksen jälkeen nestehukka uhkaa. Päädyimme menemään sinne missä jo valotkin heittävät ulos. Keskustan boheemeimpaan kapakkaan, Lasihelmeen juomaan Karhua, tuota vahvaa eläintä, Iittalan krouvi tuopista.

Aamun jo valjetessa yritimme, perinteen mukaan, käydä vielä ravintola Seipäässä, mutta ovet eivät auenneet meille, joten tutkittuamme autiotaloja ja muita röttelöitä heräsimme mystisellä tavalla seuraavana päivänä mökiltä. Vailla tietoa ja tajua miten olimme sinne päätyneet. Opimme, että elämä ilman olutta ja Lahden Soppia olisi aivan liian tylsää.

Miksi ovet ei aukene?