On the road part1 - Lähtölaukaus

Olen lentänyt Pyreneiden yli Barcelonaan
Olen ajanut Eurostarilla sumuisena aamuna
Olen seissyt laiturilla kolme
ja nähnyt Kölnin tuomiokirkon

Olen kahlannut Välimereen
 Rämpinyt Bambergista kotiin sateisena iltana
Olen seissyt Milanon asemalla hiljaa
ja kuullut äänet kaukaisten Alppien

Olen eksynyt kaikkialla
kävellyt Kaarlen sillan yli
Luulin katoavani
mutta jouduin kuitenkin takaisin



 Tättärää. Olen takaisin julmempana ja avarampana kuin koskaan. Valmiina sivaltamaan suomalaista alkoholipolitiikka sinne missä se sattuu eniten. Olen ladannut torpedot upottamaan koko maan juomakulttuurin laivaston risteilijöineen, sukellusveneineen päivineen.
Sillä totuus on, että me ja meidän kulttuurimme on täysin naurettavaa pelleilyä jokaiselta eurooppalaiselta kantilta katsottuna. Koulutustamme ja näennäistä hyvinvointiamme kehutaan, mutta kun keskustelu kääntyy olennaiseen, eli juoma/ruokakulttuuriin me ansaitsemme vain kevyen taputuksen selkään kauhistuneella ilmeellä ja vapisevin sanoin: "Kyllä se siitä". Rajoituksiamme ihmetellään, kännäyskulttiamme kauhistellaan ja kaiken tämän voi tiivistää globaalisti kolmeen kirjaimeen: WTF.
Tykit ovat puhuneet yössä. Ne kiiltelevät pahaenteisen hehkuvan punaisina valmiina sylkemään lisää ja kysymään: Kenelle kellot lyövät seuraavaksi.
Seisomme hyvinvointivaltion savuavilla raunioilla. Joskus veljistä pidettiin huolta, enään ei ole jäljellä kuin viimeinen cash out ennen lopullista rappiota ja anarkiaa.
Se tuoksuu ilmassa, kuin tupakka tsekkiläisessä kulmakuppilassa aamuneljältä jukeboksin virittäessä
Wind of Changea. Pöydällä olevasta lapusta voi päätellä Urquellin, Kozelin ja Jezekin maistuneen 70 tuopin verran... Silti kukaan ei ole mainittavassa humalassa, kukaan ei oksenna vessassa, nojaa baaritiskiin avautumassa kuinka paskaa kaikki on, tai haasta riitaa ensimmäisen vastaantulevan kanssa. Päinvastoin.
Suomeen paluu oli tuskaisaa. Näin kaiken tämän: oksennukset, riidan haastamiset, sammuneet ja kitisijät taas. Se sattui. Jouduin tiskillä perjantai-illan nosteessa odottelemaan palvelua melko kauan ja 15min ajan vieressä olleet pubiruusut eivät muusta keskustelleet, kuin kuinka paskaa kaikki on. Sain juomat ja toivotin rouville: "Jos elämä on noin perseestä, mitä jos vaan tappaisitte itsenne, tai pysyisitte kotona järsimässä porkkanaa pimeässä". Kiitos Suomi, oli ihana palata.

Kolmen viikon ajan kahden miehen retkikuntamme kiersi maita, kuppiloita ja kievareita. Näki arkkitehtuuria, kulutti persettään lähes kaikissa mahdollisissa kulkuneuvoissa joskus paremmalla, joskus huonommalla menestyksellä. Elimme erinäisiä hetkiä. Iloisia, paahtuneita, sateisia, humalaisia ja harvinaisiakin. Joskus valmiina kääntymään uskovaisiksi, joskus kiroamaan kuinka hyvää englantia Euroopassa oikeasti puhutaankaan. Alati valmiina heittämään tyhmiä vitsejä, arvostelemaan ohikiitävien neitojen ulkomuotoa ja eksymään jokaisessa kylässä.

Tästä teksistä se alkaa. Lopullinen reittimme noudatteli akselia: Espanja-Italia-Sveitsi-Ranska-Luxemburg-Belgia-Saksa-Tsekki. Seuraavalla kerralla kurkistamme Barcelonan olutelämään halpojen San Miguel ja Estrella Damm päkkien sekaan. Ihmettelemme Don Diego IPA:a ja sitä miten Sangria tölkissä oli tekstit myös suomeksi. Ei tyylillä, ei taidolla vaan pelkästään moukan tuurilla.
Hasta luego.