Meadin taikaa: B. Nektar The Mutant Killer Zombie Manhattan Project Thingy

Koska aina ei jaksa olutta, niin tällaisiin ihmiselon mystisiin hetkiin on hyvä olla vaihtoehtoja. Korvikehuumeita, muttei korjaussarjaa.
Harvoin kuitenkaan tällaisina hetkinä on tunnelma yhtä odottava, kiinnostava, tai sellainen että jaksaisi oikeasti kaivaa kirjoituskonetta esiin. Syövyttää vikkelällä happojazzilla tajuntaansa ja upota hetkeen ilman olutta, viskiä, rommia, tai helkkari edes sitä tynnyrikypsytettyä Uusi-Seelantilaista Sauvignon Blancia...skumppana. Ei en ole sellaista vielä nähnyt, mutta hei viiniteollisuus.. Te olette ihan helkkarin tylsiä.

Tänään edessä on 10% alkoholia. 0,5l lähes viinaa. Se on punaista ja makeaa, muttei Popedaa. Limuviinaa? Sellaista joka hurmaa nuoret naiset? Kenties siksi olen lukittautunut tänne ylös Kotkanpesän syvimpään bunkkeriin?
B. Nektar The Mutant Killer Zombie Manhattan Project Thingy. Aye, alan epäillä yhteyttä tämän meaderyn ja erään Flying Dutchmanin välillä.
B. Nektar, teille jotka ette tiedä, on kenties tämän pyöreän(vai littanan?)pallon paras ”siman”valmistaja.
Mead = Sima. Vappusima = kiljua, capiche?

Toivottavasti meni nyt lapsuus pilalle kaikilta. 

Selitetäänpä hieman prosessia. Mead/Sima siis valmistetaan hunajasta, vedestä ja hiivasta käymisteitse. B. Nektarilla ilmeisesti hiivaa joudutaan sekoittamaan useasti käymisen aikana, koska hunaja on ilmeisen itsepäistä käymisen suhteen.Pääkäymisen jälkeen sima ajetaan tynnyreihin, tai tankkeihin kypsymään, kunnes simamestari(?) päättää siman olevan valmista suodatettavaksi ja astioitavaksi. Siis ilman varsinaisia aikatauluja, tai ominaispainoja. Prosessi muistuttaakin enemmän vaikkapa sitä viinin valmistusta.
Ajallisesti puhumme noin kolmen kuukaudesta vuoteen kestävästä prosessista.
Lisäksi on otettava huomioon hunajan keräys kennoista, sekä kennojen hoito, että mehiläisten hyvinvoinnista välittäminen. Hyvin työlästä siis.

Tänään edessä oleva nimihirviö puolestaan on omenasimaa, johon on lisätty ”luontaista kirsikka aromia” ja kokonaisuus on kypsytetty käytetyissä ruisviskitynnyreissä. Kerrottakoon siis, että B. Nektarilla hipsteriviikset värähtelevät. On hedelmää, tynnyriä, marjaa ja maustetta. Ja hemmetti miksei olisi? Jos jälki on tällaista; tarkoitus pyhittää keinot.
 

Muistutettakoon, että en pidä hunajasta ja sen varsin vahvan inhottavasta aromista yhtään. Tämä huomioiden olen havainnut vuosien varrella näiden B. Nektarin tuotteiden olevan (pari hunajahirviötä poislukien) aivan käsittämättömän hyviä. Laatu on yksinkertaisesti aina jäätävän kova. Myös siidereissä. Pidän erityisesti Dude's Rug siideristä, joka keikkuu omien siideritilastojeni yksinäisenä ykkösenä. Luonnollisesti B. Nektarin saatavuus on inhottavan heikkoa. Oma pullokin on muinaista tilaustavaraa suoraan mustasta pörssistä. Korkataanpa.

Ulkoisesti..No limuviinaa. Heleän mehukatin punaista.

Tuoksu irrottelee happaman tallista omenaa. Johon kirpeä kirsikkapurukumi yhdistyy jännästi. Seassa on selkeä häivähdys viskitynnyriä. Vähän lämmettyään marjaisuutta, makeutta, piirakkaa.
Viehkeä, miellyttävä, vähän kukkainen.
Maku tarjoilee melkolailla upean tasapainon makeuden ja happamuuden kanssa. Sweet&Sour, sellaista kirsikkaista kirpeää irtokarkkia. Helkkarin hyvää. Mehukasta, siis suutuntumassa on selvästi muutakin kuin vettä ja kuplaa. Hentojen sävyjen leikkiä kielessä ja mielessä. Omppua? Marjoja? Sitrusta? Siirappia vai happamuutta? 10% täysin piilossa ja juotavuus on pelottavan helposti uppoavaa. Itseasiassa siinä määrin, että ihana seitinohut nostaa päätään ja olo on miellyttävän kuulas. Haluaisin vain upota sohvaan lasi kädessä hymyillen.

B. Nektar on taikaa. On aivan hämmentävä kokemus nautiskella jostakin näin marginaaliasemassa olevasta juomasta näinkin paljon. Just magic, pure magic.

Oskari-Tirra sinne ja takaisin

Tammikuisena lauantaina istuin kahvila Oskarissa ihmettelemässä jälleen sitä, kuinka paljon kakkua voi ihminen syödä täyteen vatsaan. No aika paljon tietenkin.

Kuitenkin siinä Oskarin vanhoilla penkeillä ja hämyisessä tunnelmassa istuessa aika juoksi, kuin Wienin kahviloissa ikään. Siis madellen hitaasti kohti santsikuppia. Jokaisen suupalan myötä teki mieli jälleen hymyillä. Jälleen juustokakku oli osoittautunut oivaksi valinnaksi, eikä vastapäätä istuneen neidon raakakakkukaan pahaa ollut. Ainoa varjo tällaisessa paratiisissa oli tietysti kahvi. Kahvista en ole ehtinyt kirjoittamaan, mutta minusta on aina synti ja häpeä koko Suomen kahvilakulttuurissa se, että jos kahvila on miellyttävä ja ”paakelssi” puoli on kunnossa on tarjolla vain tunnin seissyttä Juhla Mokkaa. Kenties myös kallista ja heikosti tehtyä Cappuccinoa(vetistä).
Jos mieli tekisikin tuoretta, vasta jauhettua pienpaahtimokahvia, niin silloin taas on, jostain hemmetin syystä, istuttava jossakin postimerkin kokoisessa lasikopissa. Vieläpä ilman ihanan kermaisenmarjaista wieneriä, kermamunkkia ja juustokakkua.

Samalla tätä outoa dilemmaa pohtiessani alkoi päässä kuitenkin jyskyttää ajatus: ”Oispa kaljaa”. Mieleni teki jo tätä edeltävänä päivänä vaappua läheiseen kippolaan ja tilata tuoppi. Tiedättehän sen fiiliksen: Tuntea se lämmin, lievästi juopunut tunnelma ja huurteinen, kylmä lasi kädessä pitkästä, pitkästä aikaa. Se ensimmäinen puraisu..ai, ai, ai.
Oikeastaan miksei tällaisissa sympaattisissa vanhoihin puurakennuksiin rakennetuissa, lievästi maalaisromantiikkaa henkivissä kahviloissa ole koskaan miellyttävää kuppilapuolta, josta saisi myös jonkun hyvän oluen nisun kaveriksi, sillivoileivällä, tai ilman? Siinä pysyisi parisuhdekin kuosissa, kun molemmat voisivat nauttia suosikkieineitään samalla rennosti jutustellen ja kuunnellen korkeintaan hiljaista loungea.

Ei auta. Pakko oli saada bisseä. Koko tammikuu on mennyt oluen puolesta kuivasti. Ei vaan ole  kiinnostanut "niin" paljoa ja olenkin havainnut ravistimen olevan pitkästä aikaa pesussa yhä uudestaan ja uudestaan. Kysyinkin: ”Käydääks yksil Tirras?”.
”No jos haluut, en oo käyny koskaan”. Tästähän tulee ihan kulttuurimatka siis, mietin.
Jo pikkuteatterin ovella janoisten sankareita tervehtii lämmin, yrttissavuinen hengähdys. Kumppanini miettii jo ääneen, että mihin v..n luolaan tässä ollaan menossa ja minua vähän naurattaa. Yleensä tämä tuoksu ennakoi vain leppoista tunnelmaa.
Tirrassa ei ole vaihteeksi ketään. Lauantain alkuilta kuitenkin. Kenties vakkarit ovat tipattomalla, ehkä parempi näin? Tilaan tiskiltä Brewskin Pangoa. Hinta on edullinen. Siihen ne hyvät puolet oikeastaan jäivätkin.

Kylmä olut hurmaa kädessä hetken, kivaa tropiikkia tuoksussa ja seuralaiseni hämmästelee edelleen, että mikä crackluola tämä on ja miksi olut tuoksuu hedelmämehulta?

Törmään jälleen tämän kuppilan hankalimpaan puoleen. Mistään tästä mestasta ei ikinä löydä rauhallista pöytää. Joko autiossa hallissa, tai tupakkakopin ja flipperin välissä.
Tunnelma on hiljaisuudesta huolimatta levoton. Ainoat asiakkaat pyörivät rauhattomasti edes taas pystymättä asettumaan mihinkään. Tavallaan ymmärrän heitä. Jokin paikan ilmapiirissä ei viehätä vieläkään ja ulkoa ennakoimani leppoinen olotila katoaa hiljakseen.
Olutkin tökkii jokaisella huikalla entistä enemmän. Hyvää IPA:a, mutta tänään ja tässä ei uppoa.
Teki mieli, mutta heti saatuaan tekeekin mieli heittää uusi lelu samaan pinoon muiden kanssa.

Saan lopulta tuopin tyhjäksi ja poistumme takaisin hankeen. Vaikka Tirra onkin nostanut päätään pienellä olutvalikoimallaan ja hinta on helkkari kerrankin fiksu edes jossakin.. En mitenkään koe, että haluaisin istua tässä Alastalon salissa yhtään ylimääräistä sivua kauempaa. Ehkä kaipaan pehmeyttä, loosseja, hämyä ja puheensorinaa enemmän, kuin nuhjuista kovuutta ja aivan liian kierroksilla käyviä asiakkaita.

Piipahdamme kotimatkalla Citymarketissa ihmettelemässä klassista ”Mitä tänään vielä syötäisiin” dilemmaa ja päätän katsastaa toiveikkaana oluthyllyjä. Bongaan Franziskanerin Weissen alaritsin kyykkyosastosta. Miltei tartun jo pulloon, mutta vilkaisen hintaa. Neljä fakin nelkytä. Siis 4,4€/0,5l perushyvää vehnää. Ei s...na saa jäädä. Se siitä ruokakauppojen hinnoittelun eduista verrattuna Alkon katteiden haukuntaan. Sielä se toki on myös pilvissä, mutta kahdeksan senttiä halvempana. Eli vain neljä kertaa sen, mitä Saksassa. Päätän keittää weisseä itse heti tilaisuuden tullen ja poistun tyhjin käsin kassan kautta kotiin.

Onneksi ruokakaupparajasta on myös positiivisiakin esimerkkejä. Vihreän muovin ritarit olivat sentään hinnoitelleet Prykmestar LuomuPilsin edes alle nelosella. Kaivan pullon jääkaapista esiin ja hetken pelkään sen aiheuttavan samanlaisen reaktion, kuin Brewskin Pango.

Voiko tämäkin vaan olla ihan hyvää, mutta sellaista ettei halua juoda tuoppia loppuun, saati tilata toista samanlaista?

Lasiin kaataessa alkaa mieli kuitenkin raksuttaa kohti kesää. Raikasta, ihanaa ruohikkoa ja kukkaketoa. Sitruunamelissaa, yrttiä ja viljapeltoa. Harvassa ovat olleet tyylissään paremmat kotimaiset. Raikas, rapsakka, suuta sopivasti supistava ja herkän tasapainoinen.
Kuitenkin juotavuus ja humaloinnin tuntu ovat tässä aivan toista tasoa, kuin Pangossa.
Jokaisen huikan jälkeen nimittäin tekee mieli juoda lisää ja pian huomaakin pullon tyhjenneen täysin huomaamatta ja kiroilee vain sitä, ettei ostanut toista.

Vaihteeksi oluen nauttiminen tuntuu suorastaan hyvältä ja jälleen saksatyylit kiinnostavat. Pitäisiköhän kuitenkin tilata lagerhiivaa samalla? Onko ikä iskemässä vastaan? Alanko kohta kämisemään siitä, miten sielut myydään humalalle ja Saksassa on kaikki paremmin? Siitä miksi kaikki olut on sitä diipadapaa nostaen omaa preferenssiäni jollekin korokkeelle ja valokeilaan ikäänkuin molempien nauttiminen sulkisi jotakin pois? En tiedä. Kuhan kelailen ja haaveilen edelleen hyvästä, edullisesta, suodattamattomasta, reippaasti-eurooppalaisella humalalla-humaloidusta Pilsneristä. Ehkä vähän tekis Weisseäkin mieli. Oispa kaljaa.

Lähiöbaarikierros: Möysä

Let's go

Lahtikko Radio ja Tuopin Ääressä piipahtivat loppusyksyisessä Möysän yössä. Uusi lähiö, uusi kierros ja vanha Lahti edessään.
Miltä näytti uusi Tripla? Miten hyvältä Laphroaig kymppi maistuu Joutjärven rannalla? Oliko Bar Monaco nimensä veroinen? Hyppää mukaan kierrokselle tällä satukasetilla, siis kuunnelmana:

Hylättyjen ostarien valtakunta

Tripla ja iso Karjala

Kovaa puuta ja Pikku Hukka

Mestari ja Sulka

Monacossa ihan Lahtelaista

Olutarvioissa: Sori Hardly Working Pils

Arki-iltapäivä ruokakaupassa voi olla melkoista tulikivenkatkuista farssia, vaan siihenkin auttaa, kun havaitsee olutnevadan hyllyssä uuden tuotteen. Lidlin hyllyyn oli ilmestynyt minulle vieras uutuus: Sorin Hardly Working Pils. Lienee pakko todeta, että jos etiketissä olisi lukenut "Apa", olisi tämä varmaan jäännyt odottamaan jotakin toista hetkeä, mutta helkkari.. Pils. Lempityylejäni, etenkin silloin kun ote on vähän klassista ronskimpi, mutta silti hämyllä tavalla tasapainoinen. Tällä kertaa ilmeisesti rapeat 50ebua ja seassa ainakin Simcoeta. Ei siis aivan perinteistä otetta, joten mielenkiinto herää vähintäänkin kuriositeetin vuoksi. Kuitenkin salaa toivoen tästä suhteesta jotakin pidempää ja kestävämpää.
Oikeasti olen viime aikoina silmäillyt kaihoisasti sitä hetkeä, kun Lidl saisi uuden lain mukaisesti Paul..Grafenwalderin Hefen oikeaan vahvuuteen tuttuun hintaan alle kakkosella. Toki voisin toivoa samaan hintaan jotakin oikeasti rapeaa Pilssiä ja etenkin Kelleriä, mutta taitavat olla haaveita vain. Edullisilla ja hyvillä kulutusoluilla on minun hyllyssäni useammin paikkoja, kuin vitosen ruokkakauppatuotteissa. No entäpä miltä Sori maistui?

Oranssihkon kullankeltainen olut hyvällä ja kestävällä vaahdolla.
Tuoksu irrottelee ruohois-sitruksia aromeita. Greipinkuorta, keveää hedelmäisyyttä ja keksiä.
Fiilis lipuu auttamatta kesään ja niin pitääkin. Ehtaa parveke/terassitavaraa ja se kyllä tuntuu tammikuussa hyvältä. Ei kikkoja, maltillinen tasapaino ja puhdas ensivaikutelma. Mainiota.
Maussa leivän kuorta ja keksiä. Hentoa makeutta, jota yrttis-pihkainen sitrus leikkaa hiuksenhienosti.
Simppeliä, raikasta ja rapsakkaa. Oiva tasapaino.
Suutuntumaltaan Hardly Working osuu keskitäyteläiseen maaliin varsin suuhun sopivasti.
Kokonaisuudessaan varsin mieluisa lisä Lidlin kapealle hyllylle. Tyylissään tämä uppoaa kivasti minun suuhuni ja tarjoaa sopivaa moniottelijaa moneen tarkoitukseen.

HLS: 5,5/10

Olutarvioissa: Pinta Imperator Baltycki

Moro. Olen ollut enempi vähempi kipeänä kuluneen viikon, joten pahoittelen blogin hiljaisuutta. Tämä olisi voinut venyä vielä pidemmäksi, mutta onneksi selvisin toisesta murheenkryynistä ilman antibiootteja, jotka vain hidastavat harrastusta ja tuhoavat viimeiset kaksi hyödyllistä mikrobia suolistosta. Panisi miettimään, että onko probioottinen berliner weisse/gose oikeasti terveysjuomaa?

Päätin kuitenkin korkata pitkään kaapissa olleen Pintan Imperator Baltyckin.
Puola on olutmaana mielestäni jännittävä ja outo, mutta se lienee osa paikallista kulttuuria. Näin ainakin veikkailtiin ollessamme toimituksen kera Puolan kirjeenvaihtajan ja El Presidenten luona Katowicessä toissa suvena. (Matkailuihmisille muuten tiedoksi, että olut on Kato:ssa liki puolet halvempaa, mitä naapurikylä Krakovassa).
Pinta on kaiketi se tunnetuin panimo kotimaisissa kehissä ja sen versio Balttityylisestä Porterista on ainakin keikkunut RateBeerin listoilla varsin korkealla.
Numeroteknisesti Pinta on 9,1% olut, jonka katkero-, siis ebu, lukema keikkuu 91:ssä. Ostopaikkana ALko, jossa 0,33l pullolla hintaa huikeat 5,95€. Tavallaan voisi ajatella tämän olevan vielä ALkon mittapuulla ihan semi ok, mutta Puolassa tällä summalla poistaisi paikallisen Biedronkan, Netton, Aldin, tai muun Supermarketin viskihyllystä jo pullon, kaksi, tai puolet.
Mennäänpä silti asiaan:

Lähes musta. Kaunis, kestävä vaahto. 

Tuoksu yllättää. Odotin makeaa, mansikkaisuutta ja kevyttä mämmisen suklaista paahdetta, kuten näissä polski portereissa usein. Tämä iskeekin reippaasti mäntymetsää, pihkaa, greippiä  ja paahdetta päälle unohtaen tyystin koko tyylin ja kaiken muun yhdellä kertaa. Siperia fiilistä siis. 

Maussa hentoinen siirappinen makeus kohtaa jylhän muhkean yhdistelmän havuisuutta ja kahvista paahdetta. Lakua ja salmaria taustalla. Katkeruutta piisaa ja fiilis on enemmän mustan tupla-ipa:n suuntaan, kuin balttiportterin.

Pinta takoo kyllä huikean juotavan tuotteen tällä, vaikka täyteläisyys on  melko tapissa katkeroiden kera. 

Imperator Baltycki yllättää. Se ei ole mitenkään monipuolinen, tai vivahteiltaan herkänpuoleinen. Ei. Se on jyrä, joka lyö ja potkii jokaisella huikalla. Se onkin isolla lapiolla yksipuolisia jenkkisäväreitä tarjoileva tuote, jossa pienemmät nyanssit jäävät tyystin vasaran alle. Iso ja jylhä. Tylsä ja upea. Piiska ja kirves. Minä pidän sen röyhkeydestä, vaikkei se juuri tarjoilekaan niitä pieniä juttuja, jotka tekisivät tästä oluesta enempi tyylinsä mukaisen, vaikka raaka-aineissa komeileekin tuttu S. Pastorianus kanta: "W34/70". Hyvä olut, muttei erinomainen.

HLS: 6/10

Korkinkääntöpuolella: Vuoden 2018 oikeat oluttrendit

Olen lukenut lukuisia artikkeleja siitä, mitkä ovat vuoden 2018 oluttrendejä ja olen hyvin vahvasti sillai eri mieltä kaikesta.

Yleisesti toistuneet asiat ovat olleet: ”Craftolut kuolee, se on nyt indie bisseä”, ”NEIPA, Sour, Craf..Indie Lager, Kikkailut ja Sessio-oluet”.

Tiedättekö yhtään mikä on vuoden 2018 megatrendi? Se on se sama, mikä on ollut megatrendi likipitäen viimeisen vuosisadan. Kyllä. Vaalea Lager.

Ja mitä tuohon Craft vs. Indie osioon tulee, niin se hämmentää. Siis siinä mielessä, että mikä ihmeen hinku meillä ihmisillä on lokeroida kaikkea? Mielellään pieniin laatikoihin. Korjaan.. Pieniin omiin laatikoihin, joita ei jaeta muille, ehkä pienelle piirille, jos sillekään.

Siis miksi panimoita pitää kategorioida: ”Iso, Iso, Iso, Liian iso, Crafti, Entinen Crafti nyt iso, Entinen crafti, nykyinen Indie”?
Eikö ole olemassa vain panimoita? Siis yrityksiä jotka tekevät tuotteita kuluttajille? Miksi niitä pitää jaotella? Kuka saa jaotella? Kuka jakaa toisille hihahuiveja ja saa heittää tiiliä ikkunoihin?
Miksi minä en saa kivittää ketään? Vai saanko?
Voin vielä ymmärtää, että tuotteita jaotellaan niiden ominaisuuksien mukaan, mutta mitä ominaisuuksia eri panimoilla on? Itsenäisiä? Entäs jakelukanavat? Maahantuojat? Saatavuuden mukaan? Jaotellaanko panimot ibujen sijaan tehdasneliöiden mukaisesti? Pisin parta kokonaisuudessa, vai jaettuna työntekijöiden määrällä? Entä jos tytötkin pan..eiku?
Määrääkö keittokoko, vai käymistankkien määrä jaottelun? Humalan määrä tonneissa? Esanssien käyttö yhden mustalaispanimon mittapuulla?

En tiedä, mutta kyllä tämä hämmentää ja minun tekisi niin mielenipahoittaa ja kirjoittaa sanomalehden tekstaripalstalle, tai someen.. Eiku, ei en ole tosissani. Kela pääni sisällä lähti käsistä ja oli aivan liian hauskaa lokeroida, mutta saanko kuitenkaan lokeroida? Entä lonkeroida? 

Tässä on kuitenkin vuoden 2018 "oikeat" trendit Suomessa:

1. Vaalea lager.
2. Original Long Drink (ja pian tulevat aidot pirkat, rainbow:t, k-menut, x-trat ja muut euroshopperit).
3. Viinaralli Vir..Latviaan.
4. Ylihintaiset tuontioluet.
5. Taistelu hyllytilasta.
   
   Kaikki muu on valitettavasti vielä kuplan sisäistä fanfictionia. Ei siinä, minäkin pidän siitä. Hehkutan ja jumaloin (hyvin tehtyä) NEIPAA, keskustelen turhanpäiväisistä asioista alkaen sameudesta, päättyen kulloisenkin marjakombinaation toimivivuuteen Gosessa. Ihmettelen savustettuamaapähkinävoikirsikkahattaraportteria kilpaa muiden kanssa, mutta realistisesti kuplan ulkopuolella on se missä loput 99% elävät ja se, se määrää kulutuksen. Valitettavaa, mutta kun hyväksyy faktat ja jättää fanboy-lasit välillä hyllylle voi tehdä riemastuttavia havaintoja itsestään.
   Ja nyt odottelen vain indierahaa niiltä entisiltä craftpan..Eiku. 
   Hyvää alkanutta vuotta. Älkää ottako sitä vakavasti.