Huuruisia tarinoita tuopin ääreltä
suoraan suoneen
tykitettynä.
- Uutisia
- Arvioita
- Kotiolutta
- Gonzoa
- Matkaraportteja


tiistai 9. heinäkuuta 2019

Yyteriin ja takaisin – oodi bissettelylle ja polkupyöräilylle



Makaan sängylläni, kello tikittää vieressä. Se sellainen vanhanaikainen, vedettävä ja tasaisesti jättävä, tikittää muinaismuistona analogisesta ajasta yöpöydällä. Kaksi muinaismuistoa vierekkäin. Onneksi ennen kaikki oli huonommin. Siltä ainakin suussani tuntuu, sammalta. Pieni dagen efter.
Piti työviikon päätteeksi juoda vain yhdet kylmät Vaaleat Muflonit. Jutut poukkoilevat Porilaisesta jalkapallosta Kouvolaan ja takaisin. Ruoho on vihreää ja märkää, kuten olutkin.
 Kolmannen kohdalla annan periksi ja tiedän miten tämä ilta päättyy. Päätyyn, pöydän alle, painimatolle ja sekiksiin.
Siemailen aamusumppiani ja fiilistelen sitä pientä hetkeä, kun on aivan hiljaista. Kahvi maistuu ihanalta ja harakka päivystää ikkunan alla, terassillamme tuijotellen pallogrillini kiiltäviä jalkoja.
Olen jo päätymässä sen kaveriksi terassin riippumatolle, mutta hiljaisuuden rikkoo yksi pyyntö, yksi toive, yksi idea: ”Lähdetäänkö pyörillä Yyteriin?”. 


Upotan pääni ämpäriin ja alan pakata eväitä. Pähkinöitä ja bisseä. Trikoot ja pyyhe. Sadevaatteet, ettei sataisi, sekä Lance Armstrongin kustantama sekalainen valikoima keltaisia... paitoja.
Nostan harmaan kulkupelini ja asetan ensimmäisen kylmän oluen juomatelineeseen. Polkaisen cyclocrossarin käyntiin ja tunnen tuulen kasvoillani.

Tästä oli vain yksi tie kohti Yyteriä. 2652. Keskusta, Tikkula, Ulasoori, Olympiakylä,Enäjärvi, Pihlava, Kaanaa. Nimiä, kummallisia nimiä, joita vain jurrinen porilainen kuntapoliitikko on voinut tavata Jazzien backstagella sekoittaessaan ruotsia helluntailaisiin termeihin yrittäessään naamioida joka toisessa lauseessa vastaan jolkottavaan ”Tua noi” termiin jotakin kansainvälisempää, internaazioliimpaa.
Tämä olisi matka kohti yhtä unelmaa pitkin totuutta. Tiesin paikalle pääsevän myös suoraan, mutta halusin nähdä ne kylät, ne oudosti lausuttavat paikat itse. Paikat, joita minua kehoitettiin kaihtamaan, paikat joihin paikallisetkaan eivät halunneet. Tänään en katsoisi taakseni, en hitossa. Sydämeni oli täynnä iloa ja liikettä. Iloa hypystä tuntemattomaan. Tältä Stanleysta on varmasti tuntunut. Ja liike, no vain liike on ikuinen.



Pidän ensimmäisen juomatauon ja tyhjennän tölkin vain sietämättömään tärinääni. Urheilu ja kepeä Delirium. Yhdistelmä olisi voideltu taivaassa ja sinetöity Seppo Rädyn suudelmin. Weisse loppuu, Saksa ei ole vieläkään paska maa, vaikka brittiläisellä pyörällä ajelenkin.
Pääsemme Ulasoorin ohitse katselen Tacticin tehdasta ja mietin pitäisikö matkalle hakea mölkky vai Alias. Tie vie, hukun ajorytmiin. Ja nautin. Paras tapa liikkua ja kulkea. Hiki valuu, tuntuu vähän pahalta, niin hyvältä. BDSM-jengeissä harrastetaan varmasti maratonia, triathlonia ja katsellaan vain Ironmania.
Pysähdymme Kyläsaaren kaupalla. Se osoittautuu yllättävän viehättäväksi ja laajaksi. Ostan kaikkea mitä urheillessa tarvitsee. Muutaman kylmän Koffin, mansikka-kermaleivokset ja jäätelöä. En ymmärrä ihmisiä, jotka syövät jauheita ja geelejä, jos tarjolla on mansikkawieneriä kermavaahdolla ja suklaajäätelöä. Bissestä puhumattakaan. Tsuff, kuinka hyvältä kylmä kalja voikaan maistua lenkillä. Puraisee, virkistää, hiilihapot pistelevät ja tuntuvat raikkailta. Leivokset katoavat vauhdilla.
Kylämiljöö vaikuttaa miellyttävältä. Maalla, mutta kaupungissa. Vihti, Nurmijärvi, mutta lähempänä pääkallopaikkaa. Tässä olisi moni stadilainen ihmeissään. Asuntojen hintoja en mainitse, tulisi vain itku.

Jatkamme matkaa kohti Porilaisen tien päätä: Pihlavaa. Paikalliset puhuvat siitä mysteerisestä Meri-Porin Jakomäkenä, Lehtomäkenä, Liipolana ja Karhuvuorena. Viimeinen pysäkki ennen lopullista rappiota. Kerrostaloja, mutta mitä sitten? Omituinen lähiö meren rannalla. Hakaniemi? Jokin käskee ajamaan nopeammin, mutta olen juonut jo Pihlavankin kauniiksi. Olen tällaisissa paikoissa syntynyt, asunut, kulkenut ja elänyt. Nyt en tahdo tarttua haasteeseen. Olo on silti väärällä tavalla kotoisa ja harmittelen ettei matkalle osunut paikalliskuppilaa, jossa olisi voinut kaataa itse hanasta ja käydä takahuoneessa polttamassa popcornit pohjaan. Sellaisia kansanravintoloita ei keskustassa ole.
Renkaat nielevät silti asvalttia. Se on täällä parempaa, kuin Pohjois-Porissa. Outoa. Maisemat malkavat vaihtua tuulimyllyihin ja teollisuusalueisiin. Harva paikka maailmassa on yhtä karu ja kaunis, kuin auringonlasku Meriporissa kaikkien jättimäisten nosturien, tuulimyllyjen ja betonirakennelmien keskellä. Psykedeelinen, vääristynyt, rujo, ihana.
Alitamme tien ja siirrymme Kaanaan maahan. Tähän jumalten hylkäämään kylään, jonka pienestä kaupasta haen kylmää lonkeroa kylmäkaapista, joka lähinnä kondensoi kosteutta samaan tahtiin, kuin kanssaihmiset asioivat kaupassa. Tipoittain, harvemmin selvinpäin. Otanta on kummallinen. Miljöö, on kuin Kaunisnurmen entisessä Eräpolun Siwassa, joka oli aikanaan maan ryöstetyin kauppa. Lokoisaa. Ränsistynyttä ja aivan hiljaista. Olenko autiossa leffarekvisiitassa? Ratsastaako tuolla John Wayne Tunturi Popilla?
Kaikkialla muualla tällainen maankuulun biitsin vieressä oleva kylä olisi täynnä kartanoita, kivilinnoja, hälytyslaitteita, täydellisiä nurmikoita, pakastekorvapuustin tuoksua ja korkokenkiä. Ei kuitenkaan täällä. This is still bat country.
Rullaamme Yyteriin. Korkkaan kylmän, vähän vetisen lonkeron ja kapuan dyynin huipulle. Yyteri on vallattu. Joku ehti ennen meitä. Etsiydyn kärsivän männyn alle. Se kurkottaa peruskalliosta, hiekan keskeltä, se taipuu, se itkee, se kestää. Niin minäkin. Appelsiinilonkero uppoaa tajuntaan. Jaffaa ja biitsi. Voi juku. Muistelen, että faija olisi tässä kohtaa tarjonnut jäätelöä ja pahastunut, kun vaniljaeskimo ei aiheutakaan hurraahuutoja.
Tissutan ja katselen merelle. Tuulee. Täällä tuulee aina. Virnistän. Tämä kaupunki on kierossa. Niin minäkin. Se on haaste, josta nautin ja tarjoan sille haastetta. Ikuinen köydenveto, Gordionin solmu.




Kotimatkalla pydähdyn viimeisessä kohteessa. Tikkulassa. Se oli hullutta, huonoja tapoja, energiajuoman tuoksua ja yläkoululaista tunnelmaa. Kipinöitä kesäyössä. Voi tuntea sen pienen väläyksen siitä mitä on elämä juuri nyt ja miten edellisten sukupolvien herranterttujen jäljet näkyvät edelleen. Historia elää toistaen itseään. Joskus, ehkä kolme-, viisi,- tai kymmenen vuotta
myöhemmin voin kiivetä sille samalle hiekkadyynille ja katsoa kuinka tuo aalto murtui, aivan kuten edellisetkin.
Toivotan heille rauhaa ja pyydän kansoittamaan koko Kaanaan samalla kun korkkaan illan ja matkan viimeisen bineksen. Se hellii ja ravitsee väsynyttä kulkijaa.
Jälleen matka oli tärkeämpi, kuin päämäärä. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti