Rantojen juomat uusissa kuoseissa: Sorbus Cocktail vs Carillo Bitter

Alkon nykyisellään nuutunut valikoima voi paikoin olla pieni aikahyppy takavuosille. Etenkin jos erehtyy jonnekin vinkkuhyllyjen taakse ihmettelemään miten Gin Lemon pyörii edelleen valikoimissa? Tii, kun on jo tarttumassa Gambinapulloon, havaitseekin lonkerohyllyssä jotakin todella hämmentävää. Niin outoa, että iso G jää ulottumattomiin. Etiketti on tutun oloinen takavuosilta. Siinä jumalauta lukee SORBUS. Kyllä tästäkin edesmenneestä pihlajaisen ihanasta klassikosta on tehty lonker..Cocktailia, siis Ready to Drinkiä.

Oikeastaan kiinnostelee lähinnä se, että periaatteessa Sorbusta on tehty lonkkua varten lisää? Ei kai, sillä pulloa en löydä, mutta saisikohan sen takaisin? Ainakin kaikkiin pieniin maaseudun puulaakeihi jonotettavaksi asti.

Sorbushan oli siis aperitiivi, pihlajanmarjaviini. Klassinen kierrekorkin narahdus takasi 15% edestä hintatietoisille iloa. Soppa syntyi jo 1935 ja eli vuoteen 2010. Se taitaa olla edelleen ainoa Alkosta poistunut juoma, jonka paluuta varten jokin kansanliike voisi syntyä helpommin, kuin markan paluun puolesta. Niin vahva on tunneside marjavinkkuun edelleen.

Toinen, edelleen olemassaoleva, klassikko on myös saannut lonkeroversion. Hän on myös kotimainen ja minun pervoja suosikkejani. CARILLOOOOOO.

Tämä 50v ikäinen ihanan katkeran makea, punainen ilojuoma on sulostuttanut meitä puolukan, karpalon ja pihlajan sävyillään.

Päivittäistavarakaupan hyllyltä tämän tosin poimin, jotenkin nämä kaksi ansaitsevat oman tekstinsä rinnakkain dokattuna, suoraan pullosta. Tähän ei tarvitse laseja, ei jäitä eikä pillejä. Venettä jonka alle hautautua minulla ei ole, mutta kipparilakki päässä pääsee jo vähän tunnelmaan. Etenkin jos soitattaa huoltsikkaiskelmää toinen, toisen perään näitä juodessa.

Ei muuta kuin korkkia pois.

Carillo tarjoilee ensi huikalla makean mehumaista punaista marjaa. Puolukkaa ja pihlajaa. Kevyttä metsäkangasta seassa. Tästä mausta pidän, sitä samaa fiilistä on usein HDC Ginissä, sekä Olvin puolukkalonkussa. Loppuvedossa ihanaa katkeruutta. Ajatukset laukkaavat yhteen mökki-iltaan, Carillopulloon ja eeppiseen noppapeliin. Marjaa ja raikkautta. Oikein suunmyötäistä.

Sorbusta tupaan. Ensimmäinen huikka paljastaa, että tuttua on, muttei kuitenkaan. Makeaa vinkkua laivan buffan hanasta spritella. Hauskasti tämä tekee kunniaa sopalle. Pientä marjaisuutta, happamuutta, keveää katkeruutta seassa kääntyen taas varsin makeaan loppuliukuun. Keveät pihlajanmarjat Sorbus.
 Näistä kahdesta ottaisin toisen Carillon.


Playlist juodessa:

Irwin Goodman - Suruton nuoruusaika
Juha Vainio - Matkalla Pohjoiseen
Leena Vanamo - Viet itsekontrollin
Frederik - Titanic
Leevi & Leavings: Pohjois-Karjala
Kake Singers: Me halutaan olla neekereitä
Katri Helena: Maailman lapset
Jamppa Tuominen: Kerro kuiskaten tunteesi
Ami Aspelund: Fantasiaa
Jukka Kuoppamäki: Kultaa tai kunniaa
Riki Sorsa: Muuttohaukka
Markku Aro: Katso luontoa ja huomaa
Pepe Willberg: Sotilaat, kansat, maat
Tuomari Nurmio: Valo Yössä
Kirka: Kaksin rannalla yksinäiset
Eini: Kesä ja yö
Taiska: Villi vapauden kaipuu
Mikko Alatalo: Sun on oltava viilee

Kaikil puolil jokke - Turku one night stand

"Jos Suomi on perse on Turku sen reikä."

Olin kuullut näitä tarinoita näistä hieman naiivilla tavalla sarkastisista turkulaisista koko ikäni.
 Olin toki Turussa vieraillut, mutta en koskaan läpiajamista kauempaa.
Päätin tehdä tähän outoon kaupunkiin tutustumisretken ja sukeltaa heti syvään päätyyn. Kokeilla millaista on Turun kuppilaelämä, millaisia ihmiset ovat ja miksi he viihtyvät tässä kaupungissa. Aikaa oli vain vuorokausi ja tietysti matkaa tehtiin enempi vähempi juomat, naamat, juominen, mitä näitä nyt on, edellä.

Onnibussin laskeuduttua kaupunkiin navigoin itseni ensimmäiseen kohteeseen, jota pidin vähintäänkin kulttuurihistoriallisena jäänteenä.
" Puutorin Vessa. Nimi kertoo kaiken. "

Odotin jotakin rakkaan ravintola Metron tapaista kaksi pöytää ja terde-tyylistä kokemusta, mutta ilmeisesti Turussa myös yleiset pisuaarit ovat olleet suurempia. Jotkut puhuivat ”englantilaistyylisestä pubista”, minä enemmänkin viihtyisästä lähiökippolasta. Kaksi tolppaa Auraa, valitsin Tumman Auran. Sellaisen ison stoben ja kiipesin terdelle, jossa oli jonkin bluesbändin sound-check menossa. Vain kahdessa pöydässä ihmisiä, työntekijöitä ja omistajia kahvilla toisessa ja toisessa herrasmies katsellen kaukaisuuteen poltellen Camelia, ilman bootseja. Hiljaista, niin hiljaista, että se oli melkein vaivaannuttavaa.

Stoben jälkeen myös tupakkamies oli kadonnut, nojasin taaksepäin ja mietin millaista paikalla olisi ilta-aikaan? Lähdin kuitenkin ennen toista Auraa tallaamaan kohti majapaikkaa kipaisten nopeasti Stockan herkussa ajatellen bineshyllyn kimaltavan paikallisia tuotteita.

Virhe, ostin lopulta vissyn aamuksi ja yhden lonkeron. Niin valtava oli valikoima.

Käyn kokeilemassa Alvarin ovea, mutta se on vielä kiinni. No ehkä myöhemmin. Hauskasti paikassa näytti olevan haalarikielto, mikä jaksoi ihan snadisti ilahduttaa entistä opiskelijaa. En vaan koskaan ymmärtänyt halua pukeutua samoin, kuin päiväkodissa.

Otan check-inin päälle oluen ja päätän suunnata Panimoravintola Kouluun. Iso rakennus, keskeinen sijainti.
Tilaan tiskiltä stoben ja kyypparin ihmeeksi päättelen heidän keittolaitteistonsa litramäärän näppituntumalta oikein. Pilssiä ja safkaa, kiitos. Hiippailen terdelle ihastellen rakennusta. Upea vanhan koulurakennuksen miljöö, huoneet ja henki saatu säilytettyä.
 Ulkona ehdin jo hetken unohtaa olevani Suomessa. Erinomaisen puhdaslinjainen iso Pils lasissa ja edessä lautasellinen makkaraa, hapankaalia ja perunasalaattia. Jos joku olisi soittanut torvimusiikkia, niin olisin puhunut vain korkkarisaksaa. Naakat parveilivat pensaikossa kärkkyen huikkaa, tai jämiä, kenties molempia. Kuulen viereisestä pöydästä sanan ”Kouvola”, päätän tervehtiä. Olo on kuin suomalaisilla ulkomailla, tai kouvolalaisilla Turussa. Olemme heti tuttuja ja keskustelemme lähiöistä ja jalkapallosta. MYPA on kultaa.
Lopulta minun aikatauluni tulee Weissen kohdalla vastaan ja on pakko jatkaa toiselle puolelle jokea. Askel on kepeä, Turku näyttää alkuillassa kauniilta joen lipuessa hissukseen ja ihmisten tissutellessa rannoilla tuhansien siltojen alla, tai no vieressä.

Tallaan kohti Gastropub Löytöä aikomuksena pelata hieman pubivisaa, koska inhoan karaokea, olkoon tämä paheeni. Löydän vajaan joukkueen ja nopeasti sukellamme Thornbridgen Jaipurin tuoksussa syvälle kelailemaan historiaa, urheilua, kuin tuoreita tapahtumiakin. Pari tuoppia, ja pari eksymistä rakennuksen sokkeloihin, myöhemmin sijoitumme neljänneksi. Kohtuullinen tulos vajaalla joukkueella. Kättelen herrat ja jatkan kohti Uutta Apteekkia.

Olen jo kävellä paikan ohitse, sillä päivä on hyvin hiljainen eikä ulkoa mikään indikoi paikalla olevan ravintolan. Apteekissa ei ole juuri ketään. Valitettavasti Kaskenmäen omia troppeja ei ole määrättäväksi edes minun reseptilläni. Baarina paikka on upea ja väittäisin myös puolisoni pitävän apteekkikalusteista, vaikkakin vain työn puolesta.

Tyhjennän bitteriä hissukseen. Brittien uuden aallon pienpanimot osaavat parhaimmillaan duunata aivan hämmentävän kovatasoisia liruja komppaamalla modernit humalat kenties maailman parhaimpiin maltaisiin. Karkkikeksiä ja sitrusta ohuelti. Juotavuus taivaallista. Otan toisen ja kupin kahvia. Alan jo rikkomaan omaa sääntöäni. Tarkoitus oli nauttia korkeintaan kaksi tuoppia paikassa ja vaihtaa toiseen. Kahvia ei silti kaiketi lasketa, voisin vain jäädä tänne. Miellyttävä miljöö, tarpeeksi piippuja, mukava palvelu ja asiakkailta saa vastauksia uteluihini Turun ravintolaskenestä ja kaupungista yleensä. Siis siltä yhdeltä joka hyvässä nousussa tuli tilaamaan jallua. Pidän sellaisista ja jallusta.

Lopulta tassuttelen kohti Cosmic Comic Cafea, jota minulle kovasti suositeltiin. Olen jo kävellä kahdesti ohitse, viereinen raksatyömaa hämää, mutta lopulta oikea ovi löytyy.
Hämyinen, liki yökerhomainen valaistus tuo mieleen etäisesti ravintola Lasihelmen. Mainiota. Sisustus noudattelee paljonkin sarjismaailmaa, joten olo on hyvin kotoisa. Katselen kippolan jääkaappia, joka on varsin tyylikkäästi kasattu sarja klassikoita ja hypeä.
Otan silti hanasta, kuten yleensä aina ja etenkin tällaisilla rundeilla.
Pacman automaatti melkein houkuttelisi uhraamaan keltaiselle pallolle, jos omistaisin kolikoita. Turisen hetken jonkun herran kanssa kotioluesta ja päädyn lopulta sekailesen seurakunnan kera samaan pöytään morottamaan.
Nappaan Mallasseppien Imperial Stouttia vielä yömyssyksi. Kunnossa, joskaan ei mitään ihmeellistä. Keskustelu poukkoilee oluen ja entistä alaani liippavien asioiden välissä. Lopulta syöksyn yöhön suunnaten kohti yön viimeistä toimipistettä. Alvaria.


Tuo funkkistyylinen pieni olohuone tarjoilee Cool Headin Lichtenhaineria tolpasta. Keskustelen baarimikon kanssa paikasta, oluesta ja Turusta. Koitan samaa myös viereisen pöydän jengaporukan kanssa, mutta joko minun preesenseni ei ole haluttua, tai viimeinen stobe on liikaa sammaltamista?
Veikkaan kuitenkin syyksi murretta. Kielimuuri on usein esteenä, joskin yhtä usein myös avain johonkin suomalaisuuden pyhään porttiin. Jännästi kukaan ei silti kysele mitä minä pidän Suomesta, siis Turusta, sen kysymyksen kun esitän kaikille.
 Alvar on rento notkuilumesta, ravintolajengiä yöpalalla ja miellyttävästi kaikenlaista kulkijaa. Outo risteymä Coffee Housen isoja ikkunoita ja "kattokaa mä oon täällä" henkeä, että lähiöbaarimaisuutta.

Olen jo menossa pienessä etukenossa nukkumaan, kunnes saan kutsun yökerhoon, jonka komeapartainen herra minulle neuvoo, mutta onnistun pokaamaan yöseuraa senkin edestä, että Bar Kuka jäi nyt välistä. Nimittäin matkalla ollut pariskunta oli jotenkin onnistunut sössimään majoituksensa ja tarjoan tietysti vanhana sohvasurffaajana ja joskus samassa shitissä paikassa olleena huoneeni varavuodetta yöksi. Civitavecchia & Grimaldi Lines nevö föget.

Herään lopulta aamulta päänsärkyyn, elossa, lompakon ja luurinkin kera. Pöydällä parinkympin seteli ja teksti kiitos, sekä puhelinnumero jos joskus eksyn Pietarin metropolia tutkimaan yhtä tiheällä kammalla, mitä Turkua. Kiitos Ivan, pidän mielessä.

Käyn aamupalalla ensin Old Bankissa, koska en sinne ehtinyt illalla. Suuri, tyylikäs, klassinen pubi. Hanasta Fullersia ja terdelle. Olo on darrainen ja katkoinen. Osa illasta on vain hapuilevia muistikuvia. Onneksi on muistiinpanot.
 Katselen vilinää ja haen toisen stoben. Helpottaa, vähänlaisesti jengiä aamupäivästä, eli siis jo heti yhden jälkeen päiväoluella.

Puuta, ruskeaa, messinkiä. Voisin eksyä johonkin pieneen soppeen lukemaan kirjaa, tai kirjoittamaan toista. Lopulta vien stobet tyhjinä tiskille ja huikkaan kiitokset.

Kävelen kohti Kakolaa. Funikulaari ei kuulema kulje. No sellaisella olen jo Kolilla matkannut, joten kävellen ylös portsan suunnasta. Kaikkialla rakennustyömaita, joiden välitse luovin periaatteella ”Heittäköön pois, jos olen tiellä”, sillä panimoa etsiessä näiden kiertäminen, tai sellaisen reitin löytäminen joka olisi kaikinpuolin fine on liki mahdotonta. Lopulta olen jo luovuttamassa kunnes tajuan olevani perillä.Tämä alkaa tulla hissukseen sellaiseksi tavaksi, että aion tatuoida sen sukuvaakunan motoksi.

Kävelen sisään ja tervehdin henkilökuntaa. Tissutan vattusouria ja turisen... No mistä kollegat yleensä, panimoista, siis laitteista, siis meheenistä (pullotuskoneesta). Raaka-aineista, purjeveneistä, Turusta, festareista, jne. Hörppään vielä Saisonit ja kipaisen katsomassa herrojen alkavaa pullotusrumbaa väistäen lopulta ovesta ulos ja sen linnan kautta pussikaljalle. Se on mukavaa ja reilu stoppi kaikelle saluunan ovien ja baarijakkaroiden kulutukselle.

Turku osoittautui rennoksi ja sympaattiseksi kaupungiksi. Voisin asua, toisaalta voisin asua varmaan kaikissa muissakin kylissä täällä. Ihmisistä en ota selvää, en ota porilaisistakaan, usein en itsestänikään. Rotu on niin erilaista, kuin idässä, joskaan pääkaupungin kiireistä nuivuutta ei onneksi löydy täältäkään. Lupaan palata, kenties talvella. Tunnetusti kaikki kaupungit ovat kivoja kesällä. Talvella elämä on pelkkää Forssan autokeidasta. Kuivaa juustosämpylää ja vanhaa kahvia. Jotkut diggaa siitäkin.  Tällä otannalla kaupungista on paha sanoa mitään. Olutmielessä sielä on kaikki mitä muuallakin. Eli tarpeeksi erilaisia keitaita tarjoamassa janoiselle kulkijalle aiheen krapulaan ja kaikkea jännittävää siltä väliltä.

Yyteriin ja takaisin – oodi bissettelylle ja polkupyöräilylle

Makaan sängylläni, kello tikittää vieressä. Se sellainen vanhanaikainen, vedettävä ja tasaisesti jättävä, tikittää muinaismuistona analogisesta ajasta yöpöydällä. Kaksi muinaismuistoa vierekkäin. Onneksi ennen kaikki oli huonommin. Siltä ainakin suussani tuntuu, sammalta. Pieni dagen efter.
Piti työviikon päätteeksi juoda vain yhdet kylmät Vaaleat Muflonit. Jutut poukkoilevat Porilaisesta jalkapallosta Kouvolaan ja takaisin. Ruoho on vihreää ja märkää, kuten olutkin.
 Kolmannen kohdalla annan periksi ja tiedän miten tämä ilta päättyy. Päätyyn, pöydän alle, painimatolle ja sekiksiin.

Siemailen aamusumppiani ja fiilistelen sitä pientä hetkeä, kun on aivan hiljaista. Kahvi maistuu ihanalta ja harakka päivystää ikkunan alla, terassillamme tuijotellen pallogrillini kiiltäviä jalkoja.

Olen jo päätymässä sen kaveriksi terassin riippumatolle, mutta hiljaisuuden rikkoo yksi pyyntö, yksi toive, yksi idea: ”Lähdetäänkö pyörillä Yyteriin?”. 

Upotan pääni ämpäriin ja alan pakata eväitä. Pähkinöitä ja bisseä. Trikoot ja pyyhe. Sadevaatteet, ettei sataisi, sekä Lance Armstrongin kustantama sekalainen valikoima keltaisia... paitoja.

Nostan harmaan kulkupelini ja asetan ensimmäisen kylmän oluen juomatelineeseen. Polkaisen cyclocrossarin käyntiin ja tunnen tuulen kasvoillani.

Tästä oli vain yksi tie kohti Yyteriä. 2652. Keskusta, Tikkula, Ulasoori, Olympiakylä,Enäjärvi, Pihlava, Kaanaa. Nimiä, kummallisia nimiä, joita vain jurrinen porilainen kuntapoliitikko on voinut tavata Jazzien backstagella sekoittaessaan ruotsia helluntailaisiin termeihin yrittäessään naamioida joka toisessa lauseessa vastaan jolkottavaan ”Tua noi” termiin jotakin kansainvälisempää, internaazioliimpaa.
Tämä olisi matka kohti yhtä unelmaa pitkin totuutta. Tiesin paikalle pääsevän myös suoraan, mutta halusin nähdä ne kylät, ne oudosti lausuttavat paikat itse. Paikat, joita minua kehoitettiin kaihtamaan, paikat joihin paikallisetkaan eivät halunneet. Tänään en katsoisi taakseni, en hitossa. Sydämeni oli täynnä iloa ja liikettä. Iloa hypystä tuntemattomaan. Tältä Stanleysta on varmasti tuntunut. Ja liike, no vain liike on ikuinen.

Pidän ensimmäisen juomatauon ja tyhjennän tölkin vain sietämättömään tärinääni. Urheilu ja kepeä Delirium. Yhdistelmä olisi voideltu taivaassa ja sinetöity Seppo Rädyn suudelmin. Weisse loppuu, Saksa ei ole vieläkään paska maa, vaikka brittiläisellä pyörällä ajelenkin.

Pääsemme Ulasoorin ohitse katselen Tacticin tehdasta ja mietin pitäisikö matkalle hakea mölkky vai Alias. Tie vie, hukun ajorytmiin. Ja nautin. Paras tapa liikkua ja kulkea. Hiki valuu, tuntuu vähän pahalta, niin hyvältä. BDSM-jengeissä harrastetaan varmasti maratonia, triathlonia ja katsellaan vain Ironmania.

Pysähdymme Kyläsaaren kaupalla. Se osoittautuu yllättävän viehättäväksi ja laajaksi. Ostan kaikkea mitä urheillessa tarvitsee. Muutaman kylmän Koffin, mansikka-kermaleivokset ja jäätelöä. En ymmärrä ihmisiä, jotka syövät jauheita ja geelejä, jos tarjolla on mansikkawieneriä kermavaahdolla ja suklaajäätelöä. Bissestä puhumattakaan. Tsuff, kuinka hyvältä kylmä kalja voikaan maistua lenkillä. Puraisee, virkistää, hiilihapot pistelevät ja tuntuvat raikkailta. Leivokset katoavat vauhdilla.

Kylämiljöö vaikuttaa miellyttävältä. Maalla, mutta kaupungissa. Vihti, Nurmijärvi, mutta lähempänä pääkallopaikkaa. Tässä olisi moni stadilainen ihmeissään. Asuntojen hintoja en mainitse, tulisi vain itku.

Jatkamme matkaa kohti Porilaisen tien päätä: Pihlavaa. Paikalliset puhuvat siitä mysteerisestä Meri-Porin Jakomäkenä, Lehtomäkenä, Liipolana ja Karhuvuorena. Viimeinen pysäkki ennen lopullista rappiota. Kerrostaloja, mutta mitä sitten? Omituinen lähiö meren rannalla. Hakaniemi? Jokin käskee ajamaan nopeammin, mutta olen juonut jo Pihlavankin kauniiksi. Olen tällaisissa paikoissa syntynyt, asunut, kulkenut ja elänyt. Nyt en tahdo tarttua haasteeseen. Olo on silti väärällä tavalla kotoisa ja harmittelen ettei matkalle osunut paikalliskuppilaa, jossa olisi voinut kaataa itse hanasta ja käydä takahuoneessa polttamassa popcornit pohjaan. Sellaisia kansanravintoloita ei keskustassa ole.

Renkaat nielevät silti asvalttia. Se on täällä parempaa, kuin Pohjois-Porissa. Outoa. Maisemat malkavat vaihtua tuulimyllyihin ja teollisuusalueisiin. Harva paikka maailmassa on yhtä karu ja kaunis, kuin auringonlasku Meriporissa kaikkien jättimäisten nosturien, tuulimyllyjen ja betonirakennelmien keskellä. Psykedeelinen, vääristynyt, rujo, ihana.

Alitamme tien ja siirrymme Kaanaan maahan. Tähän jumalten hylkäämään kylään, jonka pienestä kaupasta haen kylmää lonkeroa kylmäkaapista, joka lähinnä kondensoi kosteutta samaan tahtiin, kuin kanssaihmiset asioivat kaupassa. Tipoittain, harvemmin selvinpäin. Otanta on kummallinen. Miljöö, on kuin Kaunisnurmen entisessä Eräpolun Siwassa, joka oli aikanaan maan ryöstetyin kauppa. Lokoisaa. Ränsistynyttä ja aivan hiljaista. Olenko autiossa leffarekvisiitassa? Ratsastaako tuolla John Wayne Tunturi Popilla?

Kaikkialla muualla tällainen maankuulun biitsin vieressä oleva kylä olisi täynnä kartanoita, kivilinnoja, hälytyslaitteita, täydellisiä nurmikoita, pakastekorvapuustin tuoksua ja korkokenkiä. Ei kuitenkaan täällä. This is still bat country.

Rullaamme Yyteriin. Korkkaan kylmän, vähän vetisen lonkeron ja kapuan dyynin huipulle. Yyteri on vallattu. Joku ehti ennen meitä. Etsiydyn kärsivän männyn alle. Se kurkottaa peruskalliosta, hiekan keskeltä, se taipuu, se itkee, se kestää. Niin minäkin. Appelsiinilonkero uppoaa tajuntaan. Jaffaa ja biitsi. Voi juku. Muistelen, että faija olisi tässä kohtaa tarjonnut jäätelöä ja pahastunut, kun vaniljaeskimo ei aiheutakaan hurraahuutoja.

Tissutan ja katselen merelle. Tuulee. Täällä tuulee aina. Virnistän. Tämä kaupunki on kierossa. Niin minäkin. Se on haaste, josta nautin ja tarjoan sille haastetta. Ikuinen köydenveto, Gordionin solmu.

Kotimatkalla pydähdyn viimeisessä kohteessa. Tikkulassa. Se oli hullutta, huonoja tapoja, energiajuoman tuoksua ja yläkoululaista tunnelmaa. Kipinöitä kesäyössä. Voi tuntea sen pienen väläyksen siitä mitä on elämä juuri nyt ja miten edellisten sukupolvien herranterttujen jäljet näkyvät edelleen. Historia elää toistaen itseään. Joskus, ehkä kolme-, viisi,- tai kymmenen vuotta

myöhemmin voin kiivetä sille samalle hiekkadyynille ja katsoa kuinka tuo aalto murtui, aivan kuten edellisetkin.

Toivotan heille rauhaa ja pyydän kansoittamaan koko Kaanaan samalla kun korkkaan illan ja matkan viimeisen bineksen. Se hellii ja ravitsee väsynyttä kulkijaa.

Jälleen matka oli tärkeämpi, kuin päämäärä.