Jouluaaton juomavalinnat kaudelle 2019

On aika paljastaa tämän vuoden juomavalinnat joulupöytään, saunaan ja muutenkin.

En ole jouluihminen ja mielestäni meikäläinen perinteinen jouluruoka on mautonta ja varsin tylsää, mutta koska sinne vanhemmille on jälleen matkattava olen valinnut seuraavat tuotteet sesonkiin:

1. Joulusauna. Mittari kohoilee korkeuksissa keskellä kouvolalaista harmautta ja räntää. Jos sauna olisi edelleen minun lämmittämäni olisin kantanut sinne vähän kuusenoksia tuomaan tuoksua. Nykyään sähkökiukaan hoitaessa ja minun juodessani kahvia ja väitellessäni pikkuveljen kanssa jostakin, kuten maapallon pyöreydestä (hän on periaatteesta aina vastaan mitä sanonkaan, funny fellow) voin valita kohta alkavaan saunahetkeen hieman väriä: Hartsun harmaa, lasipullosta, tai Carillo lonkero, tai HDC/Olvin(?) Helsinki lonkku. Anyway lonkeroa saunaan. Väljähtyessään ja lämmetessään se maistuu mehulta ja kuumaa mehua pystyy juomaan, kuumaa bisseä taas ei.
   
   

   

   Carillo on ihanaa, kaikissa muodoissaan

   
   
2. Välijuoma. Saunan päälle ruokaa odotellessa voi korkata väliin yhden kepeän. Jos talo tarjoaa, se on Koffin kolmentolpan punaista, jos omasta kassista se voisi olla vaikkapa Insinööri IPA:a. Tuota keveän raikasta moniottelijaa.
   
   
   
   

   

   Tuoreena tää on iha jees

   
   
3. Joulupöytä. Uuh, taas mennään ja väitellään sopiiko Cabernet Sauvignon joulupöytään. (Ei, mutta juokoon silti, ehkä se peittää ruuasta sen vähäisenkin maun). Minun valintani: Sahtia..No ei ole, siis ei ole, en nähnyt missään, enkä jaksanut keitellä itsekään. Joten hyvänä kakkosvaihtoehtona ihanaa Shepherd Neamen Bishops Fingeriä. Tarpeeksi makea korostaakseen imellytyksiä, porkkana-ja lanttulaatikoita ja tuoden pientä potkua perässä leikkaamaan rasvaa. 

   

   Bitteriä pöytään

   
   
4. Välijuoma. Safkat syöty, kohta lahjat. Kouvostoliiton Siperian Slayer. 105Ebua ja kuivahumalaa, kuin DIPA:ssa. Kaiken kruunaa ronski paahteisuus ja liki 10% tuoma tasapaino kaikessa. 
   
   

   

   Punch out

   
   
5. Lahjajuoma. OMG. Lapsuuden kohokohta on muuttunut painajaiseksi. Nyt sitä viinaa koneeseen, en kestä esittää onnellista saadessani taas jotakin kirppikselle tai roskiin menevää rojua. Kyllä olen mulkku, mutta tämä on aivan turhaa kun muita lapsia ei äidin lisäksi paikalla ole. Se riittää silti. Juomana: Taskulämmin jallu taskumatista. 
   
   
6. Kahvi, jälkkäri ja pakollinen avec. Tiedättekö muuten onko missään muualla tätä tapaa vetää brenkkua kahvin kera? Valitsin anyway Vuorineuvos Salted Caramelia tähän. 
   
   

   

   Kaffeplöröt ja pieni viina

   
   
7. Välijuoma. Noniin, nyt ne viinipullot aukeavat ja bileet alkavat. Juomavalinta: Kylmä kokis ja tippa rommia.
   
   
   
   
   
8. Yömyssy. Puolet Hellesiä ja puolet limua. Radleria. Turha tässä on viskiä aukoa. Olemme jälleen selvinneet yhdestä koittelemuksesta. Iloitkaamme ja avatkaamme seuraava aamu kylmällä San Pellegrino Limonatalla.
    Tämän myötä hyvää joulua ja alkavaa vuotta 2020.
   
   

   

   Ihqut joulut just sulle

   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   
   

Viinin Äärellä: Ensimmäinen erä

Tämä postaus on suoraa jatkoa ja tämän vaihtelevalla tahdilla etenevän vinkku-sarjan toinen luku.

Kuten avauksessa tulikin todettua omasta suhteestani punaviinien maailmaan ja kerrottua miksi haluan tehdä tämän syöksyn pää edellä viparilta suoraan syvyyksiin. Todennäköisesti hakaten päätäni kaakeleihin ja ihmetellen miksi mikään ei maistu miltään. Vai maistuuko? Saako jokin tuote sukat jalassani pyörimään ja pikkuhousut märiksi.

Aluksi ajattelin tehdä tästä samalla mockumentaryn kaikkeen siihen mitä inhoan lifestyle-blogeissa ja vlogeissa. Pelkistettyä pintaa, valkoisia pintoja, ja voimaannuttavaa ”Kaikki on just ihanan fantsua”. Pintaliitoa, suolakaramellimatchalattea ja vegaanisen ihania lihapullia<3
Lopulta en pystynyt siihen, joten jätän tämän tuonnemmaksi, kenties siihen darraiseen aamuun kun löydän stadin keskustasta aivan tavallisen kinkku-juustosämpylän ja ison kahvin.

Niin sitä punaviiniä.. On juotu.

Lyhyesti voisin sanoa, että kevyitä litkuja ja jättää tämän kirjoitelman tähän.

Sen sijaan minulla on iso lasi Schlenkerlan Eichea vieressä ja Juha Vainio laulaa taustalla nousuun auringon.

Aloitetaan.

Ensimmäisenä lasiin joutui mökille mukaan otettu Poesien Valpolicella Superiore 2014.

En ottanut selvää oliko tämä nyt Amaronea, Ripassoa, vai vain jotain punkkua. Hintaa karvan yli 25€, eli suolaista.

Ulkonäöltään.. No punkkua, how is that.

Tuoksuu miellyttävän paljon karhunvatukalle, kirsikalle ja herukoille. Ei kuitenkaan mannapuurolle ja mansikoille. Sob.

Makuhan lässähtää aivan täysin. Kevyttä herukkamehua, vettä ja hennot tanniinit. Lievä pettymys. Kuin laivan buffan hanaviiniä olisi boostattu marjaisella tuoksulla suoraan tax-freen neitien hyllystä. No okei. Tätä voi juoda inhoamatta itseään ja vuorta katkaravunkuoria.

HLS: Ihan anaalista. Kokonaisuus: 2,5/5. Säälistä annettu.

Seuraavana testiin päätyi paria viikkoa myöhemmin Louis Latour Pinot Noir 2017. Burgundya, joka on klassinen viinialue sekin. Kuuleman mukaan kun laittaa satkuja pöytään näistä löytää ne Sidewaysin hehkuttamat sävyt. Hintaa kai jotain 10-15€.
Kevyttä viinimarjaa ja hedelmiä tuoksussa. Ei liikauta, muuta kuin kättä kohti pikkusuolaista.
Maussa paljon keveyttä, tanniinit kuivaavat hennosti suuta lopussa. Notkeaa ja parempi kuin se laivan hanaviini, ei ihan hapanta. Sellainen ryypättävä pussiviini, mutta vaihtaisin Sorbukseen samantie jos haluaisin edes jotakin makua. Ei pahaa, ei hyvää, naah 2,5/5. HLS: Semi heikko.

Kolmantena viininä maisteltiin Castello Di Albolan Chianti Classico 2015.
Tiesin Chiantin kevyeksi dokausjuomaksi ja siihen tarkoitukseen se ajoikin asiansa.
Keveän herukkais/kirsikkainen kokonaisuus. Kevyimmät tanniinit so far. Juotava, notkea, kevyt, vetinen, mitäänsanomaton. Pullo katosi vauhdilla. Arvio: 2/5, HLS: Naah.

Ensimmäisen erän jälkeen ei koettu suuria tunteita. Toisaalta en oikeastaan odottanut näiltä suuria sävyjä. Pelkään silti että en tule koskaan kokemaan samanlaista ilotulitusta ja vuoristorataa mitä oluisiin tutustuessa joskus, jeesus, miltei 15v sitten. Silloin varsinkin ekat pirter/weisse/ipa-kokemukset ovat edelleen muistissa. ”Miten mikään voi maistua tällaiselta suussa”.
Punaviinien matka kohti ydintä on siis alkanut ja hyllyssä on vielä rutkasti juomista mm. Bordeaux, Venetto, Ripasso, Rioja, jne. Kyllä jätin tarkoituksella Euroopan ulkopuoliset alueet välistä. Tiedän kyllä montakin maistuvaa Syrahia ja Zinfandelia, erityisesti Apothicin viskitynnyrissä kypsytetty oli aika muikeaa. Chilen umpitylsät Cabernetit ja Argentiinan Malbecit unohdan, eivät lyö kunnaria. Tämä postaussetti keskittyy siis old school alueisiin täällä vanhan Euroopan taivaan alla. Katsotaan mitä seuraavalla kerralla osuu mukiin.

Viinin Äärellä - Alku

Mitä teille tulee mieleen sanasta ”punaviini”?

Minulle tämä juoma on edustanut vuosien ajan eräänlaista mustaa aukkoa, johon en halua koskea peläten katoavani kokonaan. Graalin maljaa, josta en halua ottaa huikkaa peläten sen olevan jälleen yksi marjamehuinen ja tanniininen kokemus. Kuin ajaisi DX Corolalla parkissa ykkösvaihteella moottoria huudattaen ja luulisi, että kohta lohkeaa muutakin (ei lohkea, paitsi paikat hampaista).
Vuosien ajan olen kuitenkin ajoittain antanut hänelle uuden mahdollisuuden. Pettyen aina uudestaan. Joulupöydässä tyypatut keveät mehumaiset Merlot:t Chilestä jätin huikan jälkeen muille ja korkkasin mieluummin kylmästä Koffin kolmosen. Kyllä, mieluummin. Illemmalla suurieleisesti tarjotut Chateau-alkuiset ja pape-lopuiset viinit, jotka maistuivat samalta, paitsi lisänä oli homeinen maakellari. En pidä homejuustoista, en tiedä miksi haluaisin juomani maistuvan sellaiselta edes aikoina, jolloin oluidenkin on oltava leikkimielisiä tyyliin: ”Beetroot and sour marshmallow by wet beaver brewing”. Laivan buffassa hanaviini, itseasiassa molemmat, saivat lähinnä oksennusrefleksin aikaiseksi jo ennen Maarianhaminaa totuttuani sen tulevan vasta seuraavana aamuna, kun yrittää vaappua Slussenin mäkkäriin juomaan kylmää kokista, mikäli närästys antaa myöten.

Tai ne useat lahjaksi saadut, pois jaetut ja Sangriaksi taiotut pullot? Ne pirskeistä ylijäänneet hanaviinipakkaukset, joiden happaman säilykekirsikkainen aromi tökkii jo pahvimukiin kaadettaessa. Punaviini. Nemesis. Maailman vanhimpia ja tunkkaisimpia juomia. Ei kokeilunhaluja, ei mittavia tynnyriohjelmia, pelkkää ”Terroir” höpötystä ja kerran purskuteltua myyntiä satojen vuosien työstä. Ehkä viinibisnes ja snobit voisivat oppia olutkulttuurista ja räiskeestä vähän ja toisinpäin?

Silti olen päättänyt antaa sille mahdollisuuksia. Tänä syksynä olen päättänyt opiskella tämän juoman salat ihan silkkaa uteliaisuuttani ja koska kaikissa asuu pieni masokisti.
Oikeastaan olen jo törmännyt muutamiin joista jollain tasolla pidin. Tilasin siis summanmutikassa saksasta laatikollisen viiniä.

Käytännössä aion lähiaikoina kahlata klassisia viinialueita ja viinejä pääsääntöisesti Euroopasta lävitse.
Bourdeaux, Burgundy, Ripasso, Rioja, Barrolo, Amarone, jne.

Ensimmäinen lievä antipatiahan syntyy ähkystä. On aivan mahdoton tietää, tai löytää sellaisia viinejä, joita voisi pitää kunkin alueen, tai ”tyylin” benchmarkina. Oluista me kaikki tiedämme tällaisia: Guinness, SNPA, Fuller's ESB, Schlenkerla Urbock, Weihenstephan Hefeweiss, Urquell, Duvel, R10, Tripel Karmeliet, Bud-Light, Kilkenny, jne. En yksinkertaisesti löytänyt tällaista selkeää listausta viineistä mistään, joten valitsin arvalla. En kalleinta, en halvinta, mutta suhteellisen suositun siltä väliltä. Valkkareissa tämä yleensä toimii, joten miksei myös punaisissa?

Tätä pohjustusta kirjoittaessa olemme, kyllä monikossa, en luota pelkkään omaan mielipiteeseeni, tissutelleet jo parikin näistä pois ilman draamaa. Näistä tuonempana lisää.
Loppuun utelenkin hyviä viinivinkkejä alueet, tyylit, rypäleet, sun muut unohtaen?
Ja kyllä..

Minulle ABC on aina tarkoittanut oikeasti: Barrel aged Chardonnay? Yeeees please. Minä pidän tynnyreistä ja rotevuudesta.. Palaamme syksyllä siis viinin äärellä.

Reseptin Ääressä: Hipsteribisset ja kuumimmat trendit yhes koos

Tänään reseptin ääressä lähtee päihtyneen panimomestarin tielle. Mitä saadaan aikaan, kun heitetään pilsnerit nurkkaan ja kaikki ”tää on pale ale jännäl mausteel” seinään.

Miten saadaan aikaan sellaista twistiä, jengaa ja ruuvia, että bisse on niin kiero, että stadilainen hipsterireittaajakin porautuu Kalliossa nurmeen ja ihmettelee ”Wow, what a ride”.

Jottei tämä olisi aivan liian helppoa heitän kolme päissäni keksimää olutta tiskiin. Näissä ei ole mitään järkeä, mutta eihän elämässäkään. Jos olut saa oikeasti maistua liki kultalonkerolta, mutta sellaista ei oikeasti ”voi” ostaa, jos maailma palaa ympäriltämme ja se ”ei ainakaan ole meidän ongelmamme”, minä kaivan bensakannua esiin teille.

Olut 1. Koska kaiken pitää olla sameaa ja tulla mielellään ulkolaisessa, graafisesti yksinkertaisessa, mutta nerokkaassa geometrisessa purkissa. Esittelen teille ”one beer to crush them all:n”.

Candyfloss shortcake glittered tdh milkshake neipa with fruits and nitro. (Festareilla tätä saa vain slushkoneesta, lasina koverrettu ananas, johon lyödään vielä vähän savua hatun alle.)

Koska kyseessä on kuitenkin kotiolutpostaus, muutetaanpa tällainen hulluus pienempään muotoon.

No tällaisen mallaspohjahan rakennetaan näin:

65% Pale Ale/Golden Ale/Vienna

15% Kauramallasta

10% Golden Naked Oats (Simpsonin)

5% Melanoidimallas

5% Laktoosi

Mäskiin laitetaan yksi paistettu ja pilkottu kakkupohja. Sillä miten se maistuu lopputuloksessa ei ole tietenkään mitään väliä, imago, tekeminen, jne.

15min 1g/l Citra ja samat valitsemaasi ns. Trooppista aromihumalaa (Mosaic, Amarillo, Azacca, Nelson Sauvin, Motueka, Comet, Galaxy, Calypso,Ekuanot, Idaho 7, Bravo, Jarrylo, jne

Whirlpool/Hopstand: 2g/l Citra+Valitsemasi edellinen humala+valitse toinen. Lisätään myös 1l/l trooppista hedelmämehua.

Käytetään vaikkapas S04:lla.

Kuivahumaloidaan: 1 erä suoraan pönttöön ennen käymistä samalla setillä mitä whirlpooliin laitoit.

2: Samat lajikkeet, mutta 1,5g/l ennen käymisen päättymistä, eli muutama pykälä ennen fg:a. Tällöin voidaan lisätä hieman vanilja-aromia sekaan (candyfloss).

3: Kolme päivää ennen astiointia lisätään jälleen sama satsi humalaa.

Siirretään kegiin sen syötävän glitterin kera, koska c'mon, pullokäyminen ei toimi. Sekoitetaan typpi/hiilariseosta, tarvitset nitrohanan siis tässä. Miksi nitroa? No miksi ei? Saa kivan vaahdon, on erilaista kuin kaverien räpellykset ja tekee bissestäsi samettia, mikä sopii nimeen.

Okei se oli aika iisiä.

Mennäänpäs seuraavaan.

Tropical Fruit cocktail with raspberries Brut Sour with vanilla, red mountain salt and kveik yeast.

Ai että millaista. Liian helppoa. Hei laitetaas tää tynnyriin, eli lisätääns loppuun vielä Aged in used Chardonnay.. ei riitä, Blanc de Blancs? Ei, siispä Champagne barrels. Noni.

Viskataas tähän vaikkapa:

50% Pale ale

40% Vehnämallasta

10% kaurahiutaleita

Hapatetaan vierre ennen keittoa jollakin laktokannalla. Keitellään, lisätään wp vaiheessa 15ebun verran jotain hipsterihumalaa, citra on aina hyvä. Laita citraa. Ja sitä suolaa maun mukaan.

Käytetään kveik-kannalla, jollakin niistä, kuumassa käy kuivaksi, jos ei, lisää vaikka skumppahiivaa ja entsyymiä, niin käy kivasti loppuun (Brut). Lisätään käymispönttöön kiehautetut 1l/l vattua ja 0,5l+0,5l valitsemiasi trooppisia hedelmiä. Nämä kannattaa vetää vaikkapa blenderillä soseeksi. (Mango, passion, papaija, ananas, pitaija, litsi, rambutan, karambola, longaani,kumkvatti, ananaskirsikka, annoona, jne). Nämä, vanilja ja chardonnayssa kuukauden päivät uitettuja ranskalaisia tammilastuja sekaan.

Unohdetaan muutamaksi viikoksi ja annetaan hiivan käyttää loputkin sokerit.

Pistetään pulloon, tai kegiin. Muistetaan laittaa sanat: Grand Cru vielä etikettiin.

Toisaalta kaikkein helpoin tapa on duunata vain 12% Imperial Stout ja tynnyröidä se jossakin hyvässä tynnyrissä. Tämä pitää vain brändätä ja launchata kerran vuodessa erilaisine numeroituine versioineen ulos. Mielellään vain yhdestä paikasta. Asiakkaan on tietysti ensin suoritettava jokin eksklusiivinen testi, joka ylevöittää ja nostaa tietysti egoa. Kaiken maistava ja oluiden perässä matkustava superreittaaja ei voi jättää tällaista välistä, kertaakaan.

Malliesimerkkinä toimikoon vaikkapas Goose Islandin aivan loistava Bourbon County Stout nostettuna Russian Riverin Pliny The Youngerin potenssiin.

Näin olemme tänään luonneet kolme aivan käsittämätöntä tuotetta. Koska suutani kuivaa, taidan kaapia yhden kylmän Ayingerin Bräu-Weissen ja jättää teidät hämmentyneinä keittelemään elämää ja maailmaa suurempia oluita. Toisaalta sitä voisi käydä myös kaupasta ostamassa sitä mansikka-karambola lonkkua ja vaihtaa sen etikettiä toiseen. Kenties pari pisaraa katkeroa sekaan ja hipsterijuoma on valmis? Up to U. Joisin itsekin. 

Olutskene on ihana, kuhan ei ota sitä vakavasti.

Tiskin Ääressä - Kymijoki Beer Festival

”No niin, ny tuoksuu taas paikat peretikalta. Juna lähtee kohta, nähdää maan.. eiku tiistain”.

Elokuu oli jälleen hiipinyt vaivihkaa luoksemme. Pimenevät illat, kauden viimeiset festarit.

Jälleen tie vei kohti Kouvolan Koriaa ja kesän parasta tapahtumaa. Kymijoki Beer Festivalia.

”Harmaasta kaupungista, kaukaisimmalle rannalle” Teharit soivat taustalla, kun käyn aamusta noutamassa entisestä lähikaupastani limeä. K-Market Vahtero. Oi muistoja. Täältä, tai siis Rossihallista, tai Laaksosen lähikaupasta minä kävin viiden vanhana ostamassa päärynämehujäätä, jonka aromin bongaan aina toisinaan joissakin Cascade-humaloiduissa tuotteissa sopivassa iässä.

Kämpän avaimet taskuun ja suunta kohti kuhisevaa festarialuetta. Jotenkin kasausvaiheessa on tiettyä fiilistä. Tovi aikaa moikata tuttuja tiskin takaa ja tutustua uusiin tuttavuuksiin. Vaihtaa kuulumisia, heittää herjaa ja joskus, joskus puhua (thanks to all gods) muustakin kuin oluesta.'

Meidän tiskimme on oikea insinöörityön taidon näyte. Hän on suuri arkku, johon kaikki festariroju mahtuu, jos osaa pelata palapelin oikein. Se on mystinen ja joskus pohjaton, kuin Eka Vekaran housut. Tästä syystä Ruosniemi on usein.. no nopein pystyttää ja purkaa. Ei hikoilla turhaan.

Tällä kertaa arpa oli osunut Takatakatakatalv.. Talon ja Tompurin viereen. Maailman mukavimman ja iloisimman Juha-Matin viereen. Tosin kaveriani lainaten ”Juha hymyilee jopa” :D
Jälleen kerran myös toinen perustaja Juha ja Keiky-Kimmo oli mukana.

Kuulema minäkin päivystin tiskin takana hetken lauantai-aamusta. Voi olla, että takatalon kortinlukijassa oli hetken häiriötä ja voi olla, että annokset olivat suuria. Voi myös olla, ettei festari ollut vielä auki ja Saimaan edustajan "pieni näyte" oli "hieman suurempi". Mitäs pienistä. Kyllä minä hoidan.

Tälle vuodelle muutoksiakin oli. Seamchipin rannekkeet olivat kadonneet ja pelkkä kortti kävisi. Minä pidän, koska kassakoneeseen asioiden erikseen lyöminen ja kolikoiden käsittely on hidasta.

Panimoita oli paikalla paljon. Enemmän, kuin Lahen SOPP:ssa. Melkoista. Ei siinä. Tiski auki, kaiuttimeen valmiiksi luotu ”Pelkkää Kouvolaa” sisältävä soittolista tykittämään soittoa, mistä erityisesti vanha ystäväni ja festari-isäntä Timppa tykkäsi. Erityisesti kun laitoin ohikulkiessa sopivasti soimaan hänen entisen bändinsä kipaleita, joissa viedään kovasti ”seitsemänteen taivaaseen”. Alku on aina hiljaista, joten vuorottelimme Ukulele-Antin kanssa. Käväisin Papulaarin tiskillä katsomassa miten luomani Betony x Papulaari x Ruosniemi Imperial Stout kylmäuutetulla Kouvolakahvilla toimii. (Ja hakemassa kahvia, paljon kahvia). Lettukahvila oli ruokapaikoista sopivasti vieressä, joten letut ja kahvit käsissä tiskille päivystämään. Kiitos lettutytöt.

Ei siinä. Jengiä tuli ja meni. Meidän kesäapulainen limelohkolla osoittautui aika vetäväksi.

”Tää o vähä ku Solia, mut v..sti parempaa”. Perjantai oli lopulta aika rauhallinen ja ehdin sopivasti moikkailla tuttuja ja turista. Kotifestarien paras ja no.. huonoin puoli on lukemattomissa tutuissa.

Kiva nähdä, mutta etenkin loppuillasta kun on kiire ja no.. Kaikki eivät aina hiffaa sitä, se käy vähän raskaaksi.

Nappasin panimolle myös uuden fanin kaverista, joka kulki ohitse paikallisen pikkubändin paita päällä. Vinkkasin tiskille kuuntelemaan soundia joka sattui juuri olemaan.. Koljosen tiekiista. Täyttä mukia ja kaveri jäi heittämään juttua. Tuli vielä lauantainakin päivällä kuuntelemaan ns. hyvää lokaalia soundia ja nauttimaan muutaman virvoittavan.

Lauantai lähti vähän paremmin liikenteeseen kuin edeltävän vuonna. Oli aika pitkä viikko takana, joten jatkoilemaan ei tullut lähdettyä. Kuitenkin sen verran väsyneesti, että Betonyn Juhiksen taikoma virvoike aloitti aamun C:llä. Taskulämmin tujaus Carilloa (kyllä, ihanaa) sai hymyn huulille heti aamusta.

Ehdimme käväistä ennen Korialle matkustamista Allun torikahvilassa, joka muuten on kesällä auki 24/7. Sieltä on usein nautittu yöruoka ja aamiainen samalla. Nappasimme myös tuoreen lehden, sillä Kouvolan Sanomat olivat halunneet tehdä allekirjoittaneesta jutun ja pakkohan se oli lukea, että morjestaa Old Tomin Anttoa, joka oli myös eksynyt aamukahville.

Lauantai oli jälleen pääpäivä.

Rutosti tuttuja, terve vaan. Samaa kiertelyä, kahvit ja letut. Burgeria ja Frisco Discoa. Limen leikkaamista ja lohkomista. Loppuillasta pelkkää isojen tuoppien kaatamista.

KBF on siitä ihana tapahtuma, että olut ei ole pääosassa. Kouvolalaiset ovat tajunneet missä tässä hommassa on kyse. Haetaan iso tuopillinen ja mennään juttelemaan ystävien kanssa. Kyläjuhla oluella, iso ulkoilma pubi. Ei läppäreitä, ei senttilitra-annoksia. Moikataan tuttuja, juodaan viskit päälle. Erästä myyjää lainatakseni: ”Nää juo viinaa ihan eritaval, kuin muualla”.

 

”Tää o iha erilain, ei oo asvalttikenttää ja aitaa”, tai ”Miten nää o näi iloisia”. Kyllä, juuri näistä syistä minä pidän tästä. Miljöö, ihmiset, iloiset ihmiset, eivät liian naamat, eivät tappele, nauttivat ja heittävät juttua. Kai se on se Savo-Karjalaisen kulttuurin sulamispiste, jossa on annoksia sarkastisesta ja ei niin vakavasti ottavasta jengistä. Lopulta illan viimeiset hitaat tuopit, hanat pesuun ja pääsin kerrankin jeesaamaan Bryggeri Helsingin tiskin pakkaamisessa, eli Majasen Ollia lainaten ”Tetriksessä”. Lopulta hörpättyämme viimeiset stobet oli aika poistua ja jäädä odottamaan taas tulevaa kesää ja sitä yhtä viikonloppua. Kouvola on kiva, outo ja omalaatuinen. Parhaimmillaan tällainen ja paskimmillaan räntäsateisen harmaa jono yökerhosta nakkikioskille. Valoja yössä, nousuja, laskuja, kadotettuja ystäviä ja nukkumista lehtikasassa.

Sanovat ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Siksi mikään ei voita palauttavaa saunaa, yhtä kylmää radleria ja omaa sänkyä kotoisessa Porissa. Kiitos KBF-väki, Betony, Papulaari, talkoolaiset, panimot ja ruokatiskit. Erityisesti asiakkaat. Oli mukavaa, taas.

Rantojen juomat uusissa kuoseissa: Sorbus Cocktail vs Carillo Bitter

Alkon nykyisellään nuutunut valikoima voi paikoin olla pieni aikahyppy takavuosille. Etenkin jos erehtyy jonnekin vinkkuhyllyjen taakse ihmettelemään miten Gin Lemon pyörii edelleen valikoimissa? Tii, kun on jo tarttumassa Gambinapulloon, havaitseekin lonkerohyllyssä jotakin todella hämmentävää. Niin outoa, että iso G jää ulottumattomiin. Etiketti on tutun oloinen takavuosilta. Siinä jumalauta lukee SORBUS. Kyllä tästäkin edesmenneestä pihlajaisen ihanasta klassikosta on tehty lonker..Cocktailia, siis Ready to Drinkiä.

Oikeastaan kiinnostelee lähinnä se, että periaatteessa Sorbusta on tehty lonkkua varten lisää? Ei kai, sillä pulloa en löydä, mutta saisikohan sen takaisin? Ainakin kaikkiin pieniin maaseudun puulaakeihi jonotettavaksi asti.

Sorbushan oli siis aperitiivi, pihlajanmarjaviini. Klassinen kierrekorkin narahdus takasi 15% edestä hintatietoisille iloa. Soppa syntyi jo 1935 ja eli vuoteen 2010. Se taitaa olla edelleen ainoa Alkosta poistunut juoma, jonka paluuta varten jokin kansanliike voisi syntyä helpommin, kuin markan paluun puolesta. Niin vahva on tunneside marjavinkkuun edelleen.

Toinen, edelleen olemassaoleva, klassikko on myös saannut lonkeroversion. Hän on myös kotimainen ja minun pervoja suosikkejani. CARILLOOOOOO.

Tämä 50v ikäinen ihanan katkeran makea, punainen ilojuoma on sulostuttanut meitä puolukan, karpalon ja pihlajan sävyillään.

Päivittäistavarakaupan hyllyltä tämän tosin poimin, jotenkin nämä kaksi ansaitsevat oman tekstinsä rinnakkain dokattuna, suoraan pullosta. Tähän ei tarvitse laseja, ei jäitä eikä pillejä. Venettä jonka alle hautautua minulla ei ole, mutta kipparilakki päässä pääsee jo vähän tunnelmaan. Etenkin jos soitattaa huoltsikkaiskelmää toinen, toisen perään näitä juodessa.

Ei muuta kuin korkkia pois.

Carillo tarjoilee ensi huikalla makean mehumaista punaista marjaa. Puolukkaa ja pihlajaa. Kevyttä metsäkangasta seassa. Tästä mausta pidän, sitä samaa fiilistä on usein HDC Ginissä, sekä Olvin puolukkalonkussa. Loppuvedossa ihanaa katkeruutta. Ajatukset laukkaavat yhteen mökki-iltaan, Carillopulloon ja eeppiseen noppapeliin. Marjaa ja raikkautta. Oikein suunmyötäistä.

Sorbusta tupaan. Ensimmäinen huikka paljastaa, että tuttua on, muttei kuitenkaan. Makeaa vinkkua laivan buffan hanasta spritella. Hauskasti tämä tekee kunniaa sopalle. Pientä marjaisuutta, happamuutta, keveää katkeruutta seassa kääntyen taas varsin makeaan loppuliukuun. Keveät pihlajanmarjat Sorbus.
 Näistä kahdesta ottaisin toisen Carillon.


Playlist juodessa:

Irwin Goodman - Suruton nuoruusaika
Juha Vainio - Matkalla Pohjoiseen
Leena Vanamo - Viet itsekontrollin
Frederik - Titanic
Leevi & Leavings: Pohjois-Karjala
Kake Singers: Me halutaan olla neekereitä
Katri Helena: Maailman lapset
Jamppa Tuominen: Kerro kuiskaten tunteesi
Ami Aspelund: Fantasiaa
Jukka Kuoppamäki: Kultaa tai kunniaa
Riki Sorsa: Muuttohaukka
Markku Aro: Katso luontoa ja huomaa
Pepe Willberg: Sotilaat, kansat, maat
Tuomari Nurmio: Valo Yössä
Kirka: Kaksin rannalla yksinäiset
Eini: Kesä ja yö
Taiska: Villi vapauden kaipuu
Mikko Alatalo: Sun on oltava viilee

Kaikil puolil jokke - Turku one night stand

"Jos Suomi on perse on Turku sen reikä."

Olin kuullut näitä tarinoita näistä hieman naiivilla tavalla sarkastisista turkulaisista koko ikäni.
 Olin toki Turussa vieraillut, mutta en koskaan läpiajamista kauempaa.
Päätin tehdä tähän outoon kaupunkiin tutustumisretken ja sukeltaa heti syvään päätyyn. Kokeilla millaista on Turun kuppilaelämä, millaisia ihmiset ovat ja miksi he viihtyvät tässä kaupungissa. Aikaa oli vain vuorokausi ja tietysti matkaa tehtiin enempi vähempi juomat, naamat, juominen, mitä näitä nyt on, edellä.

Onnibussin laskeuduttua kaupunkiin navigoin itseni ensimmäiseen kohteeseen, jota pidin vähintäänkin kulttuurihistoriallisena jäänteenä.
" Puutorin Vessa. Nimi kertoo kaiken. "

Odotin jotakin rakkaan ravintola Metron tapaista kaksi pöytää ja terde-tyylistä kokemusta, mutta ilmeisesti Turussa myös yleiset pisuaarit ovat olleet suurempia. Jotkut puhuivat ”englantilaistyylisestä pubista”, minä enemmänkin viihtyisästä lähiökippolasta. Kaksi tolppaa Auraa, valitsin Tumman Auran. Sellaisen ison stoben ja kiipesin terdelle, jossa oli jonkin bluesbändin sound-check menossa. Vain kahdessa pöydässä ihmisiä, työntekijöitä ja omistajia kahvilla toisessa ja toisessa herrasmies katsellen kaukaisuuteen poltellen Camelia, ilman bootseja. Hiljaista, niin hiljaista, että se oli melkein vaivaannuttavaa.

Stoben jälkeen myös tupakkamies oli kadonnut, nojasin taaksepäin ja mietin millaista paikalla olisi ilta-aikaan? Lähdin kuitenkin ennen toista Auraa tallaamaan kohti majapaikkaa kipaisten nopeasti Stockan herkussa ajatellen bineshyllyn kimaltavan paikallisia tuotteita.

Virhe, ostin lopulta vissyn aamuksi ja yhden lonkeron. Niin valtava oli valikoima.

Käyn kokeilemassa Alvarin ovea, mutta se on vielä kiinni. No ehkä myöhemmin. Hauskasti paikassa näytti olevan haalarikielto, mikä jaksoi ihan snadisti ilahduttaa entistä opiskelijaa. En vaan koskaan ymmärtänyt halua pukeutua samoin, kuin päiväkodissa.

Otan check-inin päälle oluen ja päätän suunnata Panimoravintola Kouluun. Iso rakennus, keskeinen sijainti.
Tilaan tiskiltä stoben ja kyypparin ihmeeksi päättelen heidän keittolaitteistonsa litramäärän näppituntumalta oikein. Pilssiä ja safkaa, kiitos. Hiippailen terdelle ihastellen rakennusta. Upea vanhan koulurakennuksen miljöö, huoneet ja henki saatu säilytettyä.
 Ulkona ehdin jo hetken unohtaa olevani Suomessa. Erinomaisen puhdaslinjainen iso Pils lasissa ja edessä lautasellinen makkaraa, hapankaalia ja perunasalaattia. Jos joku olisi soittanut torvimusiikkia, niin olisin puhunut vain korkkarisaksaa. Naakat parveilivat pensaikossa kärkkyen huikkaa, tai jämiä, kenties molempia. Kuulen viereisestä pöydästä sanan ”Kouvola”, päätän tervehtiä. Olo on kuin suomalaisilla ulkomailla, tai kouvolalaisilla Turussa. Olemme heti tuttuja ja keskustelemme lähiöistä ja jalkapallosta. MYPA on kultaa.
Lopulta minun aikatauluni tulee Weissen kohdalla vastaan ja on pakko jatkaa toiselle puolelle jokea. Askel on kepeä, Turku näyttää alkuillassa kauniilta joen lipuessa hissukseen ja ihmisten tissutellessa rannoilla tuhansien siltojen alla, tai no vieressä.

Tallaan kohti Gastropub Löytöä aikomuksena pelata hieman pubivisaa, koska inhoan karaokea, olkoon tämä paheeni. Löydän vajaan joukkueen ja nopeasti sukellamme Thornbridgen Jaipurin tuoksussa syvälle kelailemaan historiaa, urheilua, kuin tuoreita tapahtumiakin. Pari tuoppia, ja pari eksymistä rakennuksen sokkeloihin, myöhemmin sijoitumme neljänneksi. Kohtuullinen tulos vajaalla joukkueella. Kättelen herrat ja jatkan kohti Uutta Apteekkia.

Olen jo kävellä paikan ohitse, sillä päivä on hyvin hiljainen eikä ulkoa mikään indikoi paikalla olevan ravintolan. Apteekissa ei ole juuri ketään. Valitettavasti Kaskenmäen omia troppeja ei ole määrättäväksi edes minun reseptilläni. Baarina paikka on upea ja väittäisin myös puolisoni pitävän apteekkikalusteista, vaikkakin vain työn puolesta.

Tyhjennän bitteriä hissukseen. Brittien uuden aallon pienpanimot osaavat parhaimmillaan duunata aivan hämmentävän kovatasoisia liruja komppaamalla modernit humalat kenties maailman parhaimpiin maltaisiin. Karkkikeksiä ja sitrusta ohuelti. Juotavuus taivaallista. Otan toisen ja kupin kahvia. Alan jo rikkomaan omaa sääntöäni. Tarkoitus oli nauttia korkeintaan kaksi tuoppia paikassa ja vaihtaa toiseen. Kahvia ei silti kaiketi lasketa, voisin vain jäädä tänne. Miellyttävä miljöö, tarpeeksi piippuja, mukava palvelu ja asiakkailta saa vastauksia uteluihini Turun ravintolaskenestä ja kaupungista yleensä. Siis siltä yhdeltä joka hyvässä nousussa tuli tilaamaan jallua. Pidän sellaisista ja jallusta.

Lopulta tassuttelen kohti Cosmic Comic Cafea, jota minulle kovasti suositeltiin. Olen jo kävellä kahdesti ohitse, viereinen raksatyömaa hämää, mutta lopulta oikea ovi löytyy.
Hämyinen, liki yökerhomainen valaistus tuo mieleen etäisesti ravintola Lasihelmen. Mainiota. Sisustus noudattelee paljonkin sarjismaailmaa, joten olo on hyvin kotoisa. Katselen kippolan jääkaappia, joka on varsin tyylikkäästi kasattu sarja klassikoita ja hypeä.
Otan silti hanasta, kuten yleensä aina ja etenkin tällaisilla rundeilla.
Pacman automaatti melkein houkuttelisi uhraamaan keltaiselle pallolle, jos omistaisin kolikoita. Turisen hetken jonkun herran kanssa kotioluesta ja päädyn lopulta sekailesen seurakunnan kera samaan pöytään morottamaan.
Nappaan Mallasseppien Imperial Stouttia vielä yömyssyksi. Kunnossa, joskaan ei mitään ihmeellistä. Keskustelu poukkoilee oluen ja entistä alaani liippavien asioiden välissä. Lopulta syöksyn yöhön suunnaten kohti yön viimeistä toimipistettä. Alvaria.


Tuo funkkistyylinen pieni olohuone tarjoilee Cool Headin Lichtenhaineria tolpasta. Keskustelen baarimikon kanssa paikasta, oluesta ja Turusta. Koitan samaa myös viereisen pöydän jengaporukan kanssa, mutta joko minun preesenseni ei ole haluttua, tai viimeinen stobe on liikaa sammaltamista?
Veikkaan kuitenkin syyksi murretta. Kielimuuri on usein esteenä, joskin yhtä usein myös avain johonkin suomalaisuuden pyhään porttiin. Jännästi kukaan ei silti kysele mitä minä pidän Suomesta, siis Turusta, sen kysymyksen kun esitän kaikille.
 Alvar on rento notkuilumesta, ravintolajengiä yöpalalla ja miellyttävästi kaikenlaista kulkijaa. Outo risteymä Coffee Housen isoja ikkunoita ja "kattokaa mä oon täällä" henkeä, että lähiöbaarimaisuutta.

Olen jo menossa pienessä etukenossa nukkumaan, kunnes saan kutsun yökerhoon, jonka komeapartainen herra minulle neuvoo, mutta onnistun pokaamaan yöseuraa senkin edestä, että Bar Kuka jäi nyt välistä. Nimittäin matkalla ollut pariskunta oli jotenkin onnistunut sössimään majoituksensa ja tarjoan tietysti vanhana sohvasurffaajana ja joskus samassa shitissä paikassa olleena huoneeni varavuodetta yöksi. Civitavecchia & Grimaldi Lines nevö föget.

Herään lopulta aamulta päänsärkyyn, elossa, lompakon ja luurinkin kera. Pöydällä parinkympin seteli ja teksti kiitos, sekä puhelinnumero jos joskus eksyn Pietarin metropolia tutkimaan yhtä tiheällä kammalla, mitä Turkua. Kiitos Ivan, pidän mielessä.

Käyn aamupalalla ensin Old Bankissa, koska en sinne ehtinyt illalla. Suuri, tyylikäs, klassinen pubi. Hanasta Fullersia ja terdelle. Olo on darrainen ja katkoinen. Osa illasta on vain hapuilevia muistikuvia. Onneksi on muistiinpanot.
 Katselen vilinää ja haen toisen stoben. Helpottaa, vähänlaisesti jengiä aamupäivästä, eli siis jo heti yhden jälkeen päiväoluella.

Puuta, ruskeaa, messinkiä. Voisin eksyä johonkin pieneen soppeen lukemaan kirjaa, tai kirjoittamaan toista. Lopulta vien stobet tyhjinä tiskille ja huikkaan kiitokset.

Kävelen kohti Kakolaa. Funikulaari ei kuulema kulje. No sellaisella olen jo Kolilla matkannut, joten kävellen ylös portsan suunnasta. Kaikkialla rakennustyömaita, joiden välitse luovin periaatteella ”Heittäköön pois, jos olen tiellä”, sillä panimoa etsiessä näiden kiertäminen, tai sellaisen reitin löytäminen joka olisi kaikinpuolin fine on liki mahdotonta. Lopulta olen jo luovuttamassa kunnes tajuan olevani perillä.Tämä alkaa tulla hissukseen sellaiseksi tavaksi, että aion tatuoida sen sukuvaakunan motoksi.

Kävelen sisään ja tervehdin henkilökuntaa. Tissutan vattusouria ja turisen... No mistä kollegat yleensä, panimoista, siis laitteista, siis meheenistä (pullotuskoneesta). Raaka-aineista, purjeveneistä, Turusta, festareista, jne. Hörppään vielä Saisonit ja kipaisen katsomassa herrojen alkavaa pullotusrumbaa väistäen lopulta ovesta ulos ja sen linnan kautta pussikaljalle. Se on mukavaa ja reilu stoppi kaikelle saluunan ovien ja baarijakkaroiden kulutukselle.

Turku osoittautui rennoksi ja sympaattiseksi kaupungiksi. Voisin asua, toisaalta voisin asua varmaan kaikissa muissakin kylissä täällä. Ihmisistä en ota selvää, en ota porilaisistakaan, usein en itsestänikään. Rotu on niin erilaista, kuin idässä, joskaan pääkaupungin kiireistä nuivuutta ei onneksi löydy täältäkään. Lupaan palata, kenties talvella. Tunnetusti kaikki kaupungit ovat kivoja kesällä. Talvella elämä on pelkkää Forssan autokeidasta. Kuivaa juustosämpylää ja vanhaa kahvia. Jotkut diggaa siitäkin.  Tällä otannalla kaupungista on paha sanoa mitään. Olutmielessä sielä on kaikki mitä muuallakin. Eli tarpeeksi erilaisia keitaita tarjoamassa janoiselle kulkijalle aiheen krapulaan ja kaikkea jännittävää siltä väliltä.

Yyteriin ja takaisin – oodi bissettelylle ja polkupyöräilylle

Makaan sängylläni, kello tikittää vieressä. Se sellainen vanhanaikainen, vedettävä ja tasaisesti jättävä, tikittää muinaismuistona analogisesta ajasta yöpöydällä. Kaksi muinaismuistoa vierekkäin. Onneksi ennen kaikki oli huonommin. Siltä ainakin suussani tuntuu, sammalta. Pieni dagen efter.
Piti työviikon päätteeksi juoda vain yhdet kylmät Vaaleat Muflonit. Jutut poukkoilevat Porilaisesta jalkapallosta Kouvolaan ja takaisin. Ruoho on vihreää ja märkää, kuten olutkin.
 Kolmannen kohdalla annan periksi ja tiedän miten tämä ilta päättyy. Päätyyn, pöydän alle, painimatolle ja sekiksiin.

Siemailen aamusumppiani ja fiilistelen sitä pientä hetkeä, kun on aivan hiljaista. Kahvi maistuu ihanalta ja harakka päivystää ikkunan alla, terassillamme tuijotellen pallogrillini kiiltäviä jalkoja.

Olen jo päätymässä sen kaveriksi terassin riippumatolle, mutta hiljaisuuden rikkoo yksi pyyntö, yksi toive, yksi idea: ”Lähdetäänkö pyörillä Yyteriin?”. 

Upotan pääni ämpäriin ja alan pakata eväitä. Pähkinöitä ja bisseä. Trikoot ja pyyhe. Sadevaatteet, ettei sataisi, sekä Lance Armstrongin kustantama sekalainen valikoima keltaisia... paitoja.

Nostan harmaan kulkupelini ja asetan ensimmäisen kylmän oluen juomatelineeseen. Polkaisen cyclocrossarin käyntiin ja tunnen tuulen kasvoillani.

Tästä oli vain yksi tie kohti Yyteriä. 2652. Keskusta, Tikkula, Ulasoori, Olympiakylä,Enäjärvi, Pihlava, Kaanaa. Nimiä, kummallisia nimiä, joita vain jurrinen porilainen kuntapoliitikko on voinut tavata Jazzien backstagella sekoittaessaan ruotsia helluntailaisiin termeihin yrittäessään naamioida joka toisessa lauseessa vastaan jolkottavaan ”Tua noi” termiin jotakin kansainvälisempää, internaazioliimpaa.
Tämä olisi matka kohti yhtä unelmaa pitkin totuutta. Tiesin paikalle pääsevän myös suoraan, mutta halusin nähdä ne kylät, ne oudosti lausuttavat paikat itse. Paikat, joita minua kehoitettiin kaihtamaan, paikat joihin paikallisetkaan eivät halunneet. Tänään en katsoisi taakseni, en hitossa. Sydämeni oli täynnä iloa ja liikettä. Iloa hypystä tuntemattomaan. Tältä Stanleysta on varmasti tuntunut. Ja liike, no vain liike on ikuinen.

Pidän ensimmäisen juomatauon ja tyhjennän tölkin vain sietämättömään tärinääni. Urheilu ja kepeä Delirium. Yhdistelmä olisi voideltu taivaassa ja sinetöity Seppo Rädyn suudelmin. Weisse loppuu, Saksa ei ole vieläkään paska maa, vaikka brittiläisellä pyörällä ajelenkin.

Pääsemme Ulasoorin ohitse katselen Tacticin tehdasta ja mietin pitäisikö matkalle hakea mölkky vai Alias. Tie vie, hukun ajorytmiin. Ja nautin. Paras tapa liikkua ja kulkea. Hiki valuu, tuntuu vähän pahalta, niin hyvältä. BDSM-jengeissä harrastetaan varmasti maratonia, triathlonia ja katsellaan vain Ironmania.

Pysähdymme Kyläsaaren kaupalla. Se osoittautuu yllättävän viehättäväksi ja laajaksi. Ostan kaikkea mitä urheillessa tarvitsee. Muutaman kylmän Koffin, mansikka-kermaleivokset ja jäätelöä. En ymmärrä ihmisiä, jotka syövät jauheita ja geelejä, jos tarjolla on mansikkawieneriä kermavaahdolla ja suklaajäätelöä. Bissestä puhumattakaan. Tsuff, kuinka hyvältä kylmä kalja voikaan maistua lenkillä. Puraisee, virkistää, hiilihapot pistelevät ja tuntuvat raikkailta. Leivokset katoavat vauhdilla.

Kylämiljöö vaikuttaa miellyttävältä. Maalla, mutta kaupungissa. Vihti, Nurmijärvi, mutta lähempänä pääkallopaikkaa. Tässä olisi moni stadilainen ihmeissään. Asuntojen hintoja en mainitse, tulisi vain itku.

Jatkamme matkaa kohti Porilaisen tien päätä: Pihlavaa. Paikalliset puhuvat siitä mysteerisestä Meri-Porin Jakomäkenä, Lehtomäkenä, Liipolana ja Karhuvuorena. Viimeinen pysäkki ennen lopullista rappiota. Kerrostaloja, mutta mitä sitten? Omituinen lähiö meren rannalla. Hakaniemi? Jokin käskee ajamaan nopeammin, mutta olen juonut jo Pihlavankin kauniiksi. Olen tällaisissa paikoissa syntynyt, asunut, kulkenut ja elänyt. Nyt en tahdo tarttua haasteeseen. Olo on silti väärällä tavalla kotoisa ja harmittelen ettei matkalle osunut paikalliskuppilaa, jossa olisi voinut kaataa itse hanasta ja käydä takahuoneessa polttamassa popcornit pohjaan. Sellaisia kansanravintoloita ei keskustassa ole.

Renkaat nielevät silti asvalttia. Se on täällä parempaa, kuin Pohjois-Porissa. Outoa. Maisemat malkavat vaihtua tuulimyllyihin ja teollisuusalueisiin. Harva paikka maailmassa on yhtä karu ja kaunis, kuin auringonlasku Meriporissa kaikkien jättimäisten nosturien, tuulimyllyjen ja betonirakennelmien keskellä. Psykedeelinen, vääristynyt, rujo, ihana.

Alitamme tien ja siirrymme Kaanaan maahan. Tähän jumalten hylkäämään kylään, jonka pienestä kaupasta haen kylmää lonkeroa kylmäkaapista, joka lähinnä kondensoi kosteutta samaan tahtiin, kuin kanssaihmiset asioivat kaupassa. Tipoittain, harvemmin selvinpäin. Otanta on kummallinen. Miljöö, on kuin Kaunisnurmen entisessä Eräpolun Siwassa, joka oli aikanaan maan ryöstetyin kauppa. Lokoisaa. Ränsistynyttä ja aivan hiljaista. Olenko autiossa leffarekvisiitassa? Ratsastaako tuolla John Wayne Tunturi Popilla?

Kaikkialla muualla tällainen maankuulun biitsin vieressä oleva kylä olisi täynnä kartanoita, kivilinnoja, hälytyslaitteita, täydellisiä nurmikoita, pakastekorvapuustin tuoksua ja korkokenkiä. Ei kuitenkaan täällä. This is still bat country.

Rullaamme Yyteriin. Korkkaan kylmän, vähän vetisen lonkeron ja kapuan dyynin huipulle. Yyteri on vallattu. Joku ehti ennen meitä. Etsiydyn kärsivän männyn alle. Se kurkottaa peruskalliosta, hiekan keskeltä, se taipuu, se itkee, se kestää. Niin minäkin. Appelsiinilonkero uppoaa tajuntaan. Jaffaa ja biitsi. Voi juku. Muistelen, että faija olisi tässä kohtaa tarjonnut jäätelöä ja pahastunut, kun vaniljaeskimo ei aiheutakaan hurraahuutoja.

Tissutan ja katselen merelle. Tuulee. Täällä tuulee aina. Virnistän. Tämä kaupunki on kierossa. Niin minäkin. Se on haaste, josta nautin ja tarjoan sille haastetta. Ikuinen köydenveto, Gordionin solmu.

Kotimatkalla pydähdyn viimeisessä kohteessa. Tikkulassa. Se oli hullutta, huonoja tapoja, energiajuoman tuoksua ja yläkoululaista tunnelmaa. Kipinöitä kesäyössä. Voi tuntea sen pienen väläyksen siitä mitä on elämä juuri nyt ja miten edellisten sukupolvien herranterttujen jäljet näkyvät edelleen. Historia elää toistaen itseään. Joskus, ehkä kolme-, viisi,- tai kymmenen vuotta

myöhemmin voin kiivetä sille samalle hiekkadyynille ja katsoa kuinka tuo aalto murtui, aivan kuten edellisetkin.

Toivotan heille rauhaa ja pyydän kansoittamaan koko Kaanaan samalla kun korkkaan illan ja matkan viimeisen bineksen. Se hellii ja ravitsee väsynyttä kulkijaa.

Jälleen matka oli tärkeämpi, kuin päämäärä. 

Sokkotestissä: Rochefort 10, Westvleteren 12 ja St. Bernardus 12

Hyvää iltaa, vähän liian pitkästä aikaa.

Tää tuntuu oikeestaan todella hyvältä jälleen. Fiilis nousee kattoon, kun naputtaa tekstiä ja tunnen tutun poljennon.

Oikeastaan tämä tarina on muhinut pitkään, kenties liiankin pitkään.

Maailmassa on lukuisia olutklassikoita, tyyliesimerkkejä ja trendsettereitä. Aikana jolloin jokainen tuubi on täynnä hapanoluita, mehuipoja, vegeruokaa ja muuta mielensäpahoittamista tuntuu aivan helv..n kutkuttavalta korkata ja laittaa sokkotestiin jotakin suurta, unohdettua ja niin ihanan antimuotitietoista, että laitan taustalle ihan kiusallani 80-luvun kotimaista rumpukoneiskelmää, juustoisten kiipparisoundien kanssa soimaan. Eini veistää kohta Kesää ja Yötä, ilman räppiä ja autotunea.

Näes. Tänään matsia ottaa kolme Quadrupelia. Sokkona. He ovat neljävuotiaita. Tai viisi. Who Cares, ikää on ja ehtookoti huutaisi muuten, että Esperi doesn't care. He ovat (rumpujen pärinää):
St. Bernardus Abt 12, Rochefort 10 ja ei enempää, eikä vähempää: Westvleteren 12.

Kaikki he ovat olleet joskus mukissa, blogissa ja suussa. Käynneet päässä, olleet olemassa ja todellakin ansainneet maineensa. Vaan.. Kuka heistä on paras? Sokkona, kun maine ei vaikuta. Kun herrat ja hidalgot ovat ratsastaneet aaseineen ja aseineen pitkin Bacchuksen tietä.

Kun mikään muu ei vaikuta, paitsi ikääntynyt tuote itsessään. Meinaan, näistä kolmesta vain R10 on useimmiten semituoreena varsin nautinnollinen. Entä eläkeikäisenä?

Koska minua ei huvita pohjustaa näiden klassikoiden taustoja enempää maailmassa, jossa laiskuus on hyve, joten minä kannan syntiä satulassa ja käsken tutustumaan erityisesti St. Bernarduksen ja W12:ta kieroon historiaan.

Mennäänpä asiaan. Minä istahdan ulos ja avopuolisoni saa tarjoilla nämä haluamassaan järjestyksessä. Minun kirjanpidossani he kulkevat vain näytteinä 1,2,3.

Ulkoiset ominaisuudet:

1. Selvästi kirkkain kolmikosta, myös suurikuplaisin.
2. Samea, kermainen vaahto.
3. Identtinen edellisen kera.

Tuoksu/Maku/Aromi/Flavori:

1. Raikas, itseasiassa raikkain tuoksu ja maku. Mausteita. Jännä viinikuminen elementti seassa.

Selvää kirsikankiveä maussa, ikäänkuin olisi Dr Pepperiä seassa. Makeahko, sokerinen ja hivenen lakritsainen.

2. Intensiivinen. Luumukiiselliä, mutta taittuukin enemmän, eniten portviiniin. Hyvää Madeiraa. Siirappia, vaahterasiirappia. Vähemmän kirsikankiveä, kuivuu upeasti lopussa. Aromaattisesti mausteisuutta, yrttiä. Upea, siemailen tätä lasia selvästi eniten

3. Selvästi rusinaisin. Melkoiset kuivahedelmät puuron seassa. Nihkeästi portviiniä, mutta sokeria on seassa. Malllasimellytystä ja jyväshyvän kaurakeksiä. Maltainen, ehkä maltaisin? Intensiivinen, mutta omaan suuhuni snadisti liian luumuinen. Iso, ihana, mutta ei ihan parhaimmassa kuosissa?

Suutuntuma/Juotavuus:

1. Melko täyteläinen, juotavin ja dokattavin. Näistä vähiten makea ja kevein. Pelottavan helppo kiskoa.
2. Hyvin täyteläinen. Paksu ja sippailtava.
3. Täyteläinen, mutta lievästi tasapainoton. Jännä saippuainen ja pastillinen aromi puskee lopussa sekaan.

Lopputulema:

Herraisä mitä viinaa. Hyvää viinaa. Olo on puolessavälissä, kuin kiskoisi litran stobea Baijerilaisessa puistossa ennen makkaraa ja hapankaalia. Nyt alla oli tukevat grillimätöt, mutta seitinohut hutikka puskee kovaa. Lisää sitä bassoa vaan taustalle.

Scorasin oluet.
Pistein: 1: 40/50, 2: 43/50 ja 3: 41/50p.

Arvasin myös, mutta sillä niin väliä. Oikeasti kiinnostaa mikä oli mikäkin ja miten pisteet/arvio/mielikuva sokkona vastaa siihen, mitä olen joskus (okei aika monesti) näitä tuhonnut ja arvioinut..

..

..

..

..

JAAAAAA LOPPULTA OIKEA RIVI PALJASTUU JA PULLOT SAAPUVAT...

HERRAISÄ MIKÄ SIELTÄ TULEE;

1: St. Bernardus.

2: Rochefort 10

3: Westvleteren 12

Oho. Melkoista. Järisyttävää

Siis oikeasti veikkasin vähän, että ykkönen olisi St. Bernardus ja pelkäsin sen olevat R10.

Kaksi viimeistä meni myös vähän ristiin. Ja kun katson vanhoja reittauksia huomaan niiden olevan linjassa näiden kera. Huuh, sehä meni yllättävän putkeen. Silti.. Vahvistaa vain fiilistä, ettei W12 ole millään niin kova, mitä RB väittää sen olevan. Kolme kokeilua, aina se jää fiiliksellä Rochefortin varjoon. Makuasioita toki, mutta..No mie jään tyytyväisinä törpöttelemään näitä, vaikka tökkii iha huolella. Oispa sitä hapanta neipaa, eli olutmaailman mango-karambola siideriä just nyt. 

Ehkä väli GT?

Mitä mieltä itse olet?

Ilta Kannaksessa

"Kun Kannaksessa päivä jo iltaan kiirehtii."

 Ainakin jotain sinnepäin. Kyse ei kuitenkaan ole Erkki Eirton ja monen muun vetämästä sävelmästä vaan illasta, tai illallisesta Ravintola Kannaksessa.

Minulle ja ilmeisen monelle muulle bloggarille tarjottiin saumaa maistella 80-vuotta täyttävän ilmeisen klassikkoravintolan juhlamenu lävitse. #kaupallinenvairuuallinenyhteistyö?

Kilautin siis kaverille, aputoimittajalle, vieraskynäilijälle, eli suoraan Aku Ankkaan ja pyysin illalliselle.

Työpäivän ja bussimatkan jälkeen kävin hakemassa Kampista pari bisseä hotellin jääkaappiin jälkkäriksi, mikä osoittautui myöhemmin traagiseksi virheeksi. Ei kuitenkaan mennä edelle.

Koska Yrjönkadun Ompusta on kätevä kulkea kaikkialle päädyimme tapaamaan kyseenosaisessa koordinaatissa ja rullasimme alas pitkin Eerikinkatua. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan käynyt Kannaksessa, joten emme oikeastaan tienneet mitä odottaa.

Krouvia? Työmaaruokalaa? Ketjuravintolaa? Pakasteita? Jotain turhan fiiniä asuihin suhteutettuina?

Astuimme ovesta sisään, tosin ensin miltei keittiön avoimmesta ovesta. Sisällä vastassa ollut pappatunturi oli jännä detalji. Palvelu oli heti ovesta astuttua ripeää ja asiallista, tästä kiitos.

Kävimme pöytään ja saimmekin heti kärkeen alkupaloiksi Sandels Pilsit. Ohan se, suunmukaisen rapsakkaa janojuomaa ja pääsimme viimein kippistelemään ja fiilistelemään ympäristöä.

Omaan mieleeni tuli etäisesti Kotkan legendaarinen Kairo. Sellaista tavallaan konstailematonta merimieskapakkaa ilmassa. Tummaa puuta, baaritiski, loosseja. Juuri sellainen ravintola, josta ei osaa päällepäin sanoa ollaanko täällä enemmän syömässä vai juomassa. Hämärryttävää meikäläisessä maailmassa, jossa kippolassa voi joko juoda tai sitten mennä johonkin Rossoon syömään. Näitähän ei pidä sekoittaa. Korkeintaan pakastepizzaslice tai kanakori on hyväksyttävää. Muuten suomalainen on pihalla, niin mekin, hetken, kippistelimme siis uudestaan ja mursimme leipää, vai nestemäistä leipää. Mitä näitä tapoja nyt olikaan.

Pian eteemme olikin laskeutunut blinejä. Siis minähän rakastan blinejä, joten suut messingillä ahmimme annokset. Sienisalaatti olisi kenties kaivanut hieman suolaa lisää. Meidän molempien äidit ilmeisesti kuuluvat kategoriaan ”Siihen saattoi lipsahtaa vähän liikaa suolaa”.

Pilsien kadottua jostakin tuotiin Olvin IPA:a hanasta. En ollut koskaan juonut tätä hanasta. Toivoin sen maistuvan samalta, kuin silloin joskus. Sellaiselta ihanan pellettimäisen metholiselta. Ei ollut, harmi. IPA on edelleen ihan mukiinmenevä tuote, mutta en muista koska viimeksi olisin sitä juonut?

Pääruoaksi eteemme aseteltiin melkoisen jylhä vuori. Ei mikään Halti, vaan Matterhorn. Sasslik ja perunaa. Aivan helkkaristi perunaa. No olikin jo nälkä. Sasslik oli erinomaista. Pehmeää, mehukasta ja lihaisaa. Perunat varsin kauniisti kypsennetty. Vähän sellaista Tex Willer henkeä annoksessa. ”Lihaa ja vuori perunoita, kyytipojaksi kylmät oluet” ”Si, Senor Carson”.

Söimme hartaudella. Ähkyhän siitä tuli, joten oli pakko pitää hetken breikki ennen jälkiruokaa.
Ehdimme käydä lävitse viimeaikaiset kuulumiset, puida champparit, änärit ja tärkeimpänä korisliigan pleijarit. Turista töistä, häistä, vaaleista, elävästä elämästä ja  kaiken katoavaisuudesta

Lopulta uskalsimme vinkata hetken olevan suotuisa leipäjuustolle ja lakkahillolle.

Ootteko muuten koskaan miettineet miksei se ole ”hillahilloa”?

Mitä tästä nyt sanoisi? Klassikkohan tämä on. Vatsa kiitti ettei ollut suurempi annos jotain mutakakkua ja jäätelöä.. Tämän kanssa nautittu Cream Ale ei ehkä ollut se osuvin olut. Toki Olvin valikoimasta osuvin, etenkin kun Sandels Vehnää ei ilmeisesti valmisteta enään.

Lopulta poistuimme onnelisen täysinä. Miettien vain sitä, miksei täältä ole funikulaaria ylös hotellille. Niin ne oluet.. Totanoin.. Maistoin jokaista. En pystynyt juomaan. Sillä makasin pallona vain sängyllä sulattelemassa. Kannas osoittautui miellyttäväksi istuskelupaikaksi. Mieluisa miljöö, joka ei ollut teennäinen, liian hipsteri, tai tekemällä tehty. Kansanravintola hyvintehdyllä kotiruualla. Kyllä, kelpaa. Kiitos.