Sahtia Grainfatherilla

Eräänä alkukesän hikisen kuumana iltapäivänä eksyin kirjastoon vilvoittelemaan. Sieltä käsiini eksyi kasa lukemista joiden joukossa erinomainen teos nimeltä ”Sahti”, jonka kirjoittajista jokusen tiedänkin. Terve vain.

Kirja vei mainiosti mennessään, vaikka myönnänkin että sitä lukiessa lähinnä janotti koko ajan. 

Teille, jotka ette tiedä mitä sahti on lainattakoon wikipediasta näin: ”Sahti on perinteinen suomalainen suodattamaton olut, jonka teossa käytetään etupäässä ohra- ja lisänä vähäisessä määrin ruismaltaita sekä joskus vehnää ja kauraa. Sahti on rekisteröity Euroopan unionin aidoksi perinteiseksi tuotteeksi vuonna 2002.” Ja lisättäköön tähän, että puritaanit eivät hyväksy sahtiin muita lisäaineita, kuin katajaa, humalaa, tai olkia. Sahti käytetään perinteisesti pullahiivalla (se sinivalkoinen palahiiva) ja siinä ei ole hiilihappoja, eikä sitä myöskään varsinaisesti keitetä.

Sahdin sukulaisjuomia ovat mm. Gotlandsdricku, Koduölu ja Maltöl. Drickua aion muuten panna jossain välissä, koska minä en ole puritaani ja mielestäni rapea savuisuus ja reilu katajaisuus sopivat tähän juomaan.. Oikeastaan tästä pääsisi taas aasinsillan kautta siihen, että voisitteko Vakka-Suomella ottaa vähän Savukatajan vierrettä talteen ja laittaa pienet sahdit, tai drickut tulemaan? 

No miksi en ole aiemmin pannut sahtia? Tähän on helppo vastata: Huono säilyvyys ja juojien puute. Tuttavapiirissäni nimittäin ei sahtia juo kukaan ja sen kymppilitraisen tonkan veisteleminen huiviin muutamassa viikossa itsekseni voisi kirvoittaa keskustelua kotona. ”Ainaki olis piru lystii hetke”.

No asiaan. Perinteisesti sahtiahan mäskätään tuntikausia karjakeittiöiden maitokattiloilla ja valutetaan siihen vaarin vaarin käsin jyrsimään kuurnaan. Minä päätin kokeilla miten hyvin Grainfather onnistuisi prosessiteknisesti tästä urakasta. Reseptikään ei nojaudu mihinkään valmiiseen, koska laiskana en jaksanut ruveta etsimään sahtimallaskuriiria puhelimestani.

----------------------------------------------------
Reseptiikkaa:

N. 10l satsi. OG: 1.078

67% Pilsner

9% Münich

9% Ruismallas

6% Kauraa hiutaleina

4,5% Cara100

4,5% Hunajamallas

”Muutama” oksa katajaa

25g Styrian Goldings

Pullahiivaa sellainen 1/6 pala.

Mäskäys:

30min 55c

1h 63c

1h 72c

Lopuksi mäski kiehautetaan, siivilöidään ja jäähdytetään ennen hiivausta.

-------------------------------------------------

Entäpä prosessiteknisesti?

No ensinnäkin perinteisesti mäskätään tuntikausia. Mikä on periaatteessa nykymaltaiden kanssa aivan turhaa. Halusin silti vähän kunnioittaa perinteitä ja mäskäsin tavallista pidempään ja monimutkaisemmin.

Laskin aluksi 15l vettä Grainfatheriin ja lämmitin veden ensimmäiseen steppiin. Rouhitut maltaat sekaan ja muutama oksa katajaa myös. Sitten ruuvasin mäskäyskorin päälle tulevan siivilälevyn paikalleen, jonka päälle asetin vielä yhden oksan katajaa. GF:han kierrättää pumpulla vierrettä pohjalta tuon ylimmäisen levyn kautta muuhun mäskiin koko mäskäyksen ajan, joten ajattelin sen uuttavan vähän lisää katajaisuutta sekaan? Ainakin se näytti hienolta ja tuoksui hyvältä. Eli ns. first things first. 

Mäskäys itsessään meni kevyesti. Ainoa asia mikä hieman jännitti oli tuo mäskin kiehauttaminen. Tämä ei kaiketi mikään pakollinen steppi ole, mutta se ilmeisesti parantaa säilyvyyttä? Pelkäsin hieman, ettei makea vierre kiertäisi tarpeeksi vinhaan pohjalta ylös, eli palaisi siis pohjaan. Tämä, kuten niin monet muutkin pelot, oli aivan turhaa. En kuitenkaan varaa vielä benjihyppyyn aikaa, mutta tämä osoitti välineistön pelaavan hienosti. Loppu olikin aivan tavanomaista valuttelua ja jäähdyttelyä. Periaatteessa tässä voidaan ajatella tapahtuneen nyt melkoisesti ns. ”Hot side aeration:ia”, mutta näin pienillä välineillä ja pienellä eräkoolla tämä tuskin aiheuttaa mitään. HSA onkin jonkinasteinen myytti kotiolutpuolella.

Heitin tosiaan vielä puolet humalasta (toinen puolikas oli mäskin seassa) käymispönttöön säilöntäaineeksi. 

 

Kikkailukin on joskus ihan kivaa. Niin nytkin. Huuhtelin mäskistä vielä toiset 10l vierrettä, jota puolestani keitin puolisen tuntia lyöden humalaa sekaan ns. laskematta, mutta punniten. Mitään jenkkikamaa en kuitenkaan sekoittanut, vaan ihan eurooppalaista jämähumalaa (=avattuja pusseja). Styriania ja Hallertaueria. Määrät olivat sillai sopivan rapeita, että pääsi molemmista jämistä eroon. 

Taisi sitä Hallertaueria mennä kolkytä grammaa vielä pyttyynkin. Tiiä jos pullahiiva osoittaisi samanlaista ilmiötä humalan glykosidien suhteen, kuin muutama muukin hiivakanta?

Teille, jotka ette jaksa lukea ja jotka ette ole kuulleet asiasta, niin tämä sama juttu koskee myös sitä nyt joka paikasta tunkevaa ”NEIPA/Vermont IPA” keskustelua ja villitystä, jossa jokaisen on käytävä kuumana, märkänä ja humalapäisenä väittelemässä jokaisesta tuotteesta: ”Onks tää ny, vai eiks tää oo”. Vaikka tässä tilassa usein aluksi tuntuukin ihan he..n kivalta, niin lopussa, seuraavana aamuna esiin saattaa tulla pienoinen pettymys, joskus jopa aiemminkin.

Raportoidaan tuosta sahdista siis ns. flavorwise paremmin heinäkuun puolella. Mitä mieltä te arvoisat lukijat olette sahdista? Oletteko panneet ja onnistuiko? Entä tulisiko pullahiivaa kokeilla enemmänkin oluenteossa?

Ps. Oma näkemykseni ns. ”Nordic Style Ale” kampanjointiin on seuraava:

Punaruskea, 6%, ruista, katajaa ja savua. Kenties pullahiivalla.