Aavikolla harhaillen

Endless sea of sand

Tuuli hulmusi hiuksissa janon korventaessa pohjattomasti kurkkua.

Olimme eksyksissä aavikolla etsimässä lähdettä, täydellistä kangastusta paratiisista oluthanoineen ja riippumattoineen. Paikalla ei ollut muuta, kuin loputtomasti hienointa afrikkalaista hiekkaa, Mufasan tassun jälkiä ja viestejä tähdissä.

Ensimmäisen retkikunnaltamme loppui kuitenkin Tonic, joten aloimme välittömästi kärsiä paitsi halvan espanjalaisen ginin ma

usta, mutta myös malaria peloitutti tutkimusmatkaajan mieltä.

Jokainen dyyni näytti samalta kuin viereinen, pelkkää kuivuutta ja kuuma Atlannin aurinko paistoi päälakiimme. Hellekypäriäkään emme saaneet haalittua edellisen kylän loputtomista basaareista, mutta näillä suomea taitavilla nuubialaiskauppiailla oli oivat varastot kelloja ja hämmentäviä aurinkolaseja. Ainakaan silmämme eivät sokaistu häikäisyssä ja tietäisimme ajankin, jos tuo kultainen rantarolex ei olisi ensimmäisessä hiekkamyrskyssä vallan pysähtynyt.

Seuraava päivä alkoi shokilla. Retkikunnan arkeologi, kuormamuuli ja merirosvolta näyttävä opas upposi juoksuhiekkaan hitaasti ja ginin humalluttamana en kyennyt kuin nauramaan. Edes rohkaisuryyppy ei tuonut siipiä kananlihalla olevaan selkääni.

Last momentos

Näin taustalla jo kangastuksia, Hotelli Riu mukamas häämötti kaukaisuudessa palmuineen ja viehkoine aurinkotuoleineen, mutta en antanut tuolle päänsisäiselle julmuudelle mahdollisuutta. Mikään ei ole erämaassa kamalampaa kuin omat ajatuksensa joihin hukkua, muttei pisaraakaan toivoa. Vähitellen aavikko jäi taakseni ja ajattelin vaihtaa kamelin maastoautoon, jos minulla sellainen olisi ollut. Koitin liftata, sillä ajattelin, että ehkäpä Ari Vatanen heittäisi keskustaan Paris-Dakar rallin yhteydessä, vai ajettiinko sitä enään? Kirosin kirottua kelloani, miksi et kerro minulle tätäkään?

Dunes with names?

Maisema kuitenkin muuttui. Harhailin omituisessa pusikossa ja aloin miettiä olisiko näillä kasveilla kenties päihdyttäviä tai nesteyttäviä vaikutuksia. Peloissani mahdollisesta myrkytyksestä en tohtinut näihin koskea, vaan juoksin pensaita karkuun tässä loputtomassa sokkelossa, ennen kuin ne saisivat mielestäni yliotteen ja lankeaisin niiden kenties huumatuksi palvojaksi.

Lopulta keskeltä kuivuutta näin majakan. Näin jylhää fallosta harvoin kuvittelen edes aavikolla, joten päätin kulkea sitä kohden. En tiedä kuljinko päiviä, tunteja, vai viikkoja tuon jäyhän jököttäjän suuntaan, kunnes viimein olin keskellä kiveä ja hämmentäviä ruotsalaisturisti laumoja. Olinko tietämättäni vaeltanut Tukholmaan? Olin harhainen ja harhailin. Nuuhkin ilmaa, maata ja viimein havaitsin reseptoreillani nestettä. Se läheni, kuulin jo äänen, maailman kauneimman äänen janoiseen kurkkuun. Olin saapunut viereiselle terassille ja hanasta valutettu kylmä tuopillinen paikallista vaaleaa, elämän kultaa tuntui suussani taivaalta maan päällä. Viimeinkin pöly alkoi huuhtoutua pois kurkustani ja jano kadota kovia kokeneesta, riutuneesta ruumiistani.

Vain tällaisia elämän janoisia kokemuksia voi kohdata hetkinä, kun kaikki toivo kari grandin saapumisesta oli jo heitetty pois. Tilasin siis lisää elixir de oroa, Grandena tietysti.

Faro