Salakapakassa,eli ehdottoman kielletty kokemus

Synkkä keväinen yö. Kaksi amista ajamassa bemareilla pitkin kaupungin katuja. En näe karvanoppia, ajat muuttuvat, autot eivät niinkään. Minäkään en, paitsi osin kokonaan, osin en ollenkaan. Sama julkea tasapainoilu oikean ja väärän välillä tiedostaen molemmat puoleni. Harmaan sävyinen maailma, joka tänään eläisi jossakin 50-luvun film noir-henkisessä elokuvassa, vaikkei minulla olekaan popliinitakkia tai fedoraa. Olispa. Pukeutuisin näin, jos se ei herättäisi huomiota ja juuri sitä koitan hupparissani ja bensalenkkareissa välttää. Illan teema on ehdottoman undercover, ug, paheellinen ja riskaabeli. Vaikka olenkin vieras, silti ehdottoman kiinnostunut. Vähän kuin olisi menossa johonkin kinky-bileisiin Lohjalla. Naamioita, sääntöjä ja dresscode. Katsoa saa, ei koskea, mutta ehkä. Ehkä sekin on mahdollista. Korona-aikana tämä on hieman typerää, mutta uteliaisuus, seikkailu ja tarina vievät tässä voiton. Taivas ei tiedä sataako vettä, räntää, vai rakeita. Vastatuuli on vakio.

 Morotamme (..ttu mikä sana) torilla. Ynseät kerrostalot ympärillämme kaatuvat päällemme. Porin tori on yksi Suomen rumimmista joissa olen vieraillut ja kyllä olen nähnyt myös verrokkeina Kouvolan ja Kotkan toriaukeat. Betonibunkkerit nauravat vieressä kun sytytämme nortit ja vaihdamme turvasanat. Korkkaan taskusta viileän, tai taskulämpimän Imperial Stoutin. Ota huikkaa suoraan pullosta, 10% lämmitystä tuulessa. Se lämmittää kuin petromax teltassa. Siis väärällä tavalla. Samanlainen tunne, kun upottaa kätensä tulikuumaan astiaan, jossa on kylmää vettä. Aivan kieroa.

 Tuttavani naukkailee jallua. Puupää ajaa ohitse. Toivottavasti bemmien perässä, mutta kohennamme molemmat takkiemme kulmia ja jemmaamme pulloja piiloon. Onneksi torilla ei ole muita, alle 10. Mielettömyys. Se on vahvasti läsnä kaikkien post-apokalyptisten tunnelmointien kera. Mietin onko tässä järkeä? Olen menossa baariin. Salabaariin. Ei mihinkään Trillby&Chadwickiin, vaan oikeasti maanalaiseen. Ei yksityiseen vaan yritykseen. Jeesus. Tämä on oikeasti kiellettyä. Ristiriitaiset ajatukset kulkevat päässäni alkaen siitä kuinka paljon olisin kuukausi sitten naurannut ajatukselle mennä kippolaan, kuin 40-luvulla Puolassa vastarintaliikkeen kokoukseen, tai Suomessa Seliön saarelle laulamaan Kirkan ”Hengaillaan”. 

Tämä on väärin, haluan kääntyä ympäri, mutta alkoholi, jännitys, paheellisuus ja halu nauttia yksi kylmä kuin ihminen oikeassa maailmassa vievät voiton. Koputus on oikea, ovi aukeaa ja astumme sisään. Meitä mittaillaan katseella. Valot heittävät ulos, mutta jalat astuvat sisään. ”Yhdet nopeat tähän järjettömyyteen ja toiset että saan silmäni auki”. 

Kostea huulillani koen oloni vapautuneeksi, vääräksi ja vastenmieliseksi. Tiedättehän; sellainen olo kun baarissa joku alkaa soittamaan suutaan siihen malliin, että tiedät ettei tästä pääse ilman painia tai jeesusmoodia lävitse. (aka käännä poski kun lyö ja kysy: Tää oli ilmainen, mutta haluuks sä oikeesti kuinka pahasti pataan). Eli se tunne kuinka koko kroppa valmistautuu taisteluun, stressitila, ei nautinnollinen, en pidä. Samalla vakuuttelen itselleni, että kaikki on ok, paniikkia ei ole. Tämä tunne-elämän hurrikaani pyyhkii New Orleansin Mardi Grasiani pahasti. 

Oikeastaan haluaisin kotiin. Oikeasti haluaisin v..ttu istua tässäkin luolassa alas, katsella humaltuvaa seuruetta sen aivan liian matalalla olevan lampun takaa punoen juonia, miettine maailmanvalloitusta ja kumoten isompaa kolpakkoa. Pitäisin siitä, voisin jopa sulattaa hetkeksi sen mistä porilainen maailma alkoi, siitä kun Ässäjumala sanoi ”TUA”. Yh, vähän nousi oksennus kurkkuun jo ajatellessa. Kokemus on aivan mielenvastainen. Pelkoa ja inhoa, innostuneisuutta ja rakkautta. Ihan kuin olisi omenavarkaissa, paitsi nyt realiteetit puskevat liikaa. Silti jumalauta. Miten tällainen tunne voi muotoutua näin nopeasti, että baarissa käynti on kuin kävelisi Lahden rautsikan thai-hieronnasta sisään ja kuvittelisi sen olevan oikeasti laadukas kokemus.

Minua ravistellaan tästä elämästä toiseen. Realismi kevätyössä on yhtä inhottavaa, kuin piri pinnassa sörkan metroasemalla. Liian nopeaa ja liian päällekäyvää. Eikä miulla koskaan ole kahta euroa bussiin. Syöksymme erinäisiä hetkiä ja juomia myöhemmin takaisin lähtöpisteeseen. Joudun ehkä lämmittämään saunan, polttamaan vaatteeni ja tykittämään elohopeaa suoniini. Mitä näitä puhdistusriittejä nyt onkaan. Aloitan kuitenkin hakemalla taskulämpimän kebabin kotiin. Sellaisen, joita tästä kylästä saa kymmeniä, jotka eivät oikeasti poikkea toisistaan mitenkään. Samasta tukusta, samasta pakastimesta on ammennettu isänmaan kebabit jo iäisyyden. Mikroaaltouuni kilahtaa, eurot muovilta vilahtaa ja sielu kiirastuleen vilahtaa. Dante kirjoitti vissiin samasta reissusta pari vuotta aiemmin, en spoilaa, tietäjät tietää. Silti:

Eli onko kokemus itsessään arvokkaampi, kuin lopputulos. Voiko virtuaalinen Skypekupittelu ohittaa jatkossa entistä enemmän sen tunteen kun kävelen paikkaliskippolasta sisään ja tilaan ison stoben?
Muuttaako Korona käyttäytymistämme? Onko viimeinkin käsillä introverttien vallankumous?


En tiedä, mutta tiedän jo tähän mennessä, että vihaan tällaista perussuomalaista märkää päiväunta jossa kaikki on aidattua ja sekään ei kelpaa. Tämän kriisin aikana olen ollut huojentunut siitä, että meillä on kerrankin täysipäinen hallitus joka tekee asiantuntijoiden lausuntojen mukaan päätöksiä, eikä souda ja huopaa kulloisenkin tuuliviirin mukaisesti, mitä eräs oppositioporukka on sumeilematta twitterissä huudellut. Onhan se nyt ihan s..tanan outoa, että yhtenä päivänä närästää jokin ja tovin kuluttua kun sitäkin on rajoitettu pitäisi samantien olla tekemässä toisin. En nimeä tavallisia tavioita, enkä yhtä alati itkevää veropakolaisveikkoa. Sic transit, jne.

En varsinaisesti yllättynyt myöhemmin, kun kuulin salabaarin kärynneen hyvin nopeasti virkavallan ratsiassa, mutta tämä aikahan on oppimisen ylistystä.
 Tiedän myös että pöydillä tanssiminen Martti Vainaan-Pelimiehen tahtiin, kotona, on helvetin perseestä. Tiedän, että olohuoneessani eivät jalat tartu kiinni lattiaan ja että villasukat jalassa jokainen osaa moonwalkata. 

En tiedä kuitenkaan miten selviämme ilman euroviisuja, kaikkea kesän mahdollistavaa yhteisöllisyyttä, Tehareiden paluuta, Jättömaan peruutusta, kaiken siirtämistä alkaen omista häistämme, niin.. Tämän piti olla viimein "the vuosi".

Voin kertoa olleeni hyvin maissa, vaikkei varsinaisesti mikään ole elämässämme sinällään muuttunut. Samalla tapaa töihin ja takaisin. Ei etäännyytämistä, emme sinällään tunne ketään täällä, joten sosialistinen etäisyydenotto on vakio. Huvien ja kaiken sulkeutuessa sitä huomaa vain kaipaavansa itsestäänselviä asioita, kuten piipahtamista yksin parille, tai toivomaan, että joku puhuisi Itä-Suomea, saisi kuivan lohileivän, muikkukukon tai uhoaisi sekavana nakkarijonossa.

Näkisi Kymijoen kuohuavan paskaisena ja toivoisi ettei tarvitsisi koskaan uida siinä. Voisin vaihtaa konjakin jallukolaan, lökärit farkkuihin, laittaa bleiserin päälle. Nauttisi torikahvilasta aamulla viideltä torkkarin, munkin, kahvin ja kolmen jannun pillimehun. Kulkea mutteriin raskaita verhoja ja kadonnutta 60-lukua katsomaan ja toivomaan poken heittävän ulos ennen sisäänpääsyä meidän molempien vuoksi.Nähdä Pohjolatalon ja ihmetellä tuota kolossia. Lähtisin mieluusti aikamatkalle kohti hansakorttelia, Kymenlaakson kulttuurinkehtoa, Vaakunan pinkkejä seiniä kohden. SDC-radio soisi ja pikkupäissään kulkisi tuhannenmakkurinaukiolta rubiinista monttuun.

Tiettyjä yksityiskohtia, makuja, tuoksuja, tunnelmia miten jokin neonvalo on ikinä pystynytkään polttamaan pienen lapsen verkkokalvoille sellaisen jäljen, että se etsii samaa tunnetta, samaa kokemusta, samaa hedosnistista olevaisuutta läpi helvettien, muttei koskaan löydä, ei tunne, eikä koe.
Retrosti kaikki on pilalla, mutta paremmin paketoidusti. Nykyään mietin lähinnä käsidesiä, hazmat pukuja ja pidän tätä vappua äärettömän kummallisena. Istun eristyskopissa kuunnellen lähinnä vappulauluja haaveillen CityPubia paremmasta vapaudesta ja nostan sille lasin, tuopin, tai pahvimukin, suoraan pullosta. Pääsispä kapakkaan, oispa festareita, oispa vapaus, eikä kahleita. Halkola, Chydenius ja Oksanen, Eino, Pena sekä John.

"For Do you hear the people sing?
Lost in the valley of the night
It is the music of a people
Who are climbing to the ligh the wretched of the earth

There is a flame that never dies
Even the darkest night will end
And the sun will rise."