Viinin Äärellä: Ensimmäinen erä

Tämä postaus on suoraa jatkoa ja tämän vaihtelevalla tahdilla etenevän vinkku-sarjan toinen luku.

Kuten avauksessa tulikin todettua omasta suhteestani punaviinien maailmaan ja kerrottua miksi haluan tehdä tämän syöksyn pää edellä viparilta suoraan syvyyksiin. Todennäköisesti hakaten päätäni kaakeleihin ja ihmetellen miksi mikään ei maistu miltään. Vai maistuuko? Saako jokin tuote sukat jalassani pyörimään ja pikkuhousut märiksi.

Aluksi ajattelin tehdä tästä samalla mockumentaryn kaikkeen siihen mitä inhoan lifestyle-blogeissa ja vlogeissa. Pelkistettyä pintaa, valkoisia pintoja, ja voimaannuttavaa ”Kaikki on just ihanan fantsua”. Pintaliitoa, suolakaramellimatchalattea ja vegaanisen ihania lihapullia<3
Lopulta en pystynyt siihen, joten jätän tämän tuonnemmaksi, kenties siihen darraiseen aamuun kun löydän stadin keskustasta aivan tavallisen kinkku-juustosämpylän ja ison kahvin.

Niin sitä punaviiniä.. On juotu.

Lyhyesti voisin sanoa, että kevyitä litkuja ja jättää tämän kirjoitelman tähän.

Sen sijaan minulla on iso lasi Schlenkerlan Eichea vieressä ja Juha Vainio laulaa taustalla nousuun auringon.

Aloitetaan.

Ensimmäisenä lasiin joutui mökille mukaan otettu Poesien Valpolicella Superiore 2014.

En ottanut selvää oliko tämä nyt Amaronea, Ripassoa, vai vain jotain punkkua. Hintaa karvan yli 25€, eli suolaista.

Ulkonäöltään.. No punkkua, how is that.

Tuoksuu miellyttävän paljon karhunvatukalle, kirsikalle ja herukoille. Ei kuitenkaan mannapuurolle ja mansikoille. Sob.

Makuhan lässähtää aivan täysin. Kevyttä herukkamehua, vettä ja hennot tanniinit. Lievä pettymys. Kuin laivan buffan hanaviiniä olisi boostattu marjaisella tuoksulla suoraan tax-freen neitien hyllystä. No okei. Tätä voi juoda inhoamatta itseään ja vuorta katkaravunkuoria.

HLS: Ihan anaalista. Kokonaisuus: 2,5/5. Säälistä annettu.

Seuraavana testiin päätyi paria viikkoa myöhemmin Louis Latour Pinot Noir 2017. Burgundya, joka on klassinen viinialue sekin. Kuuleman mukaan kun laittaa satkuja pöytään näistä löytää ne Sidewaysin hehkuttamat sävyt. Hintaa kai jotain 10-15€.
Kevyttä viinimarjaa ja hedelmiä tuoksussa. Ei liikauta, muuta kuin kättä kohti pikkusuolaista.
Maussa paljon keveyttä, tanniinit kuivaavat hennosti suuta lopussa. Notkeaa ja parempi kuin se laivan hanaviini, ei ihan hapanta. Sellainen ryypättävä pussiviini, mutta vaihtaisin Sorbukseen samantie jos haluaisin edes jotakin makua. Ei pahaa, ei hyvää, naah 2,5/5. HLS: Semi heikko.

Kolmantena viininä maisteltiin Castello Di Albolan Chianti Classico 2015.
Tiesin Chiantin kevyeksi dokausjuomaksi ja siihen tarkoitukseen se ajoikin asiansa.
Keveän herukkais/kirsikkainen kokonaisuus. Kevyimmät tanniinit so far. Juotava, notkea, kevyt, vetinen, mitäänsanomaton. Pullo katosi vauhdilla. Arvio: 2/5, HLS: Naah.

Ensimmäisen erän jälkeen ei koettu suuria tunteita. Toisaalta en oikeastaan odottanut näiltä suuria sävyjä. Pelkään silti että en tule koskaan kokemaan samanlaista ilotulitusta ja vuoristorataa mitä oluisiin tutustuessa joskus, jeesus, miltei 15v sitten. Silloin varsinkin ekat pirter/weisse/ipa-kokemukset ovat edelleen muistissa. ”Miten mikään voi maistua tällaiselta suussa”.
Punaviinien matka kohti ydintä on siis alkanut ja hyllyssä on vielä rutkasti juomista mm. Bordeaux, Venetto, Ripasso, Rioja, jne. Kyllä jätin tarkoituksella Euroopan ulkopuoliset alueet välistä. Tiedän kyllä montakin maistuvaa Syrahia ja Zinfandelia, erityisesti Apothicin viskitynnyrissä kypsytetty oli aika muikeaa. Chilen umpitylsät Cabernetit ja Argentiinan Malbecit unohdan, eivät lyö kunnaria. Tämä postaussetti keskittyy siis old school alueisiin täällä vanhan Euroopan taivaan alla. Katsotaan mitä seuraavalla kerralla osuu mukiin.