Mitä tapahtui Ant Festillä? Me kävimme paikalla, katso huikea lopputulos

”Meil oli ideana pitää TirraTorvessa olutfestarit joskus talvel”

”Wooot, onks tossa mitään järkee? Tai hitto, ehkä just siks houkuttava idis”

About näillä sanoilla kuulin Ant Festistä ensimmäisen kerran. Oli kesäinen iltapäivä ja seurue oli kokoontunut nauttimaan eväitä Fellmanninpuistoon. Tiedättehän sen komean joutsenpatsaan viereen. Tai eväitä ja eväitä.. Epäilimme tarjolla olleen Lahen laadukkain olutvalikoima, sillä tekijämiehet aina jo kuopattua Pajaa myöten olivat paikalla.

En kerro paljonko sitä vettä virtasi, mutta jokunen diureettinen valutettu ja rakkaudella nautittu litra myöhemmin olin kirkkaana ja hävyttömän autiona päivänä juoksemassa hikihatussa kohti Loviisankadun hyvinvointilaitosta: Tirraa.

Sisään astuttuani havaitsin mihin kaikki intiaanit olivat kadonneet. Saluunassa tupa oli täynnä iloista puheensorinaa ja tiskin takanakin riitti hymyä, tai no tiedättehän kyllä. Se yksi setä jopa yritti.

Oikeastaan meinasin kirjoittaa tähän juttuun vain, että paikalta sai bisseä ja otsikoida se kutakuinkin: ”Mitä tapahtui Ant Festillä? Me kävimme paikalla, katso huikea lopputulos”.

Sehän riittää. Eikös olutfestarien pääanti kuitenkin ole tota toi juominen ja journalismin pelkkä otsikoiden luominen?

 Eli yhtälön ratkaisu osoittautui odotettua suuremmaksi.

Oikeastaan koko tapahtumassa ei ollut pitkässä juoksussa mitään järkeä. Tuoda nyt Tirraan/Torveen, tuohon ikiaikaiseen rokkipyhättöön ja kansanravintolaan huikea, mutta pieni kattaus. Minifestari, eikä mikään taptakeover.
Pyydetään pienpaahtimo Kahiwalta kahvia ja edelleen Lahti.. Ihan synti ja häpeä tukea Meiran ja Pauligin monopolia, kun sataman kupeessa paahdetaan huikean hyvää, tuoretta kahvia. Otetaan Cafe Caribialta vanhaa roots-reggaeta ja hyvää evästä. Lopulta laitetaan kaikki mahdottomat yhtälöt shakeriin kuivana ja ihmetellään miten molempina iltoina tupa on aivan täynnä. 

Ehkä hulluinta ja huikeinta kaikessa on Tirra. Siis Tirra. Ei sitä halua vieläkään ymmärtää olutravintolaksi. Jos asiaa verrattaisiin toisiin kaupunkeihin, epäilen että aiheuttaisi pientä wtf-ihmettelyä, mikäli Kotkan Kairoon, Kouvolan Pyöreään Torppaan, tai vaikkapa entiseen Kuopion Anturaan lyötäisiin vastaava valikoima.

Festareilla itsessään valikoima koostui pitkälti Pienen tuomista erinomaisista tuotteista, joista suurin osa oli B-kirjaimella alkavia: Brewski, Brew By Numbers, Brekkeriet. Lisäksi Kanavan panimo oli keittänyt Farmin kanssa kollaboraationa EPA/Bitter-osastolle osuvan Tulipyörä-festivaalioluen. Olin erittäin tyylistä hyvilläni, sillä sanalla sanoen se palauttaa vielä uskoa olutkentän leveyteen. Sillä hissukseen koko genre on ajautumassa siihen, missä oluet ovat tyyleiltään vain: apaipadipa, marja sour ja joku pils, tai sitten ei. Hämmästelen erityisesti sitä, mihin hiivavetoiset tuotteet ovat häviämässä? Ts. Belgit ovat kotimaassa tyystin katoamassa, brittityylit ja muut saksalaiset ovat kokonaan katveessa. Kenties se ansaitsisi oman artikkelinsa, sillai hallitsemattoman kärjistetysti?
No anyway, Kanavan vattusour oli helkkarin onnistunut tuote myös. Donut Island oli tuonut paitsi yatzynopat, mutta myös tutut Frisco Discot ja muut. Todettakoon, että Musta Munkki oli todella hyvässä kunnossa. Sahtiakin oli parilta tuottajalta, kuten jokaisessa itseään kunnioittavassa oluttapahtumassa pitäisikin.

Kääntöpuolelta voisi kämistä joistakin pikku yksityiskohdista, mutta kenties tilasta johtuen, tai siitä huolimatta Ant Fest oli kenties yksi parhaimmista ensimmäistä kertaa vedettävistä oluttapahtumista, joissa olen käynyt aiheuttamassa pahennusta ja nauttimassa muutaman kylmän siinä samalla.

Kuitenkin se tärkein on tunnelma.

Olen edelleen sitä mieltä, että Tirra on liian halli ja kolkko sellainen iloiseen päiväkaljoitteluun, mutta tilan täyttyessä Torvea myöten kelkka kääntyy ja vaakakuppi heilahtaa. Minunkin piti käydä vain parilla, mutta kaksitoista tuntia myöhemmin.. No olin jo liki kotimatkalla. Kai sitä ihminen voi silloin sanoa viihtyneensä? Toki tuttuja, uusia tuttuja ja yllättäviä kohtaamisia mahtui iltaan, eli kiitokset läsnäolijoille. Nautinnollisinta oluttapahtumat ovat silloin, kun lasissa oleva tuote ei vie päähuomiota, vaan hämyisessä nurkkapöydässä laaditut maailmanvalloitussuunnitelmat. Pilke vilkkuu silmäkulmassa, herja lentää, olut kiinnostaa, piippu palaa ja maailma.. maailma on meille kaikille hetken parempi paikka.

Omasta ja muiden paikallisten puolesta voidaan varmaankin kollektiivisesti todeta, että toivottavasti Ant Fest ottaa paikkansa myös tulevina vuosina aina hieman muuttuen ja pikkuvioista oppien.

Good Job mates.

"Kirjoita blogia
Jaa sitä pokkana
Vastaanota tuotteita
Kehu niitä blogissa
Laita väleihin kuvia
Yksityiskohdista"

Olutarvioissa: Hartwall Lahden Erikois Kesä

Kaikessa hiljaisuudessa Lotilan tehtailla on pitkästä aikaa tuotettu uusia tuotoksia.
Viime keväänä paluun tehnyt Lahden Erikoinen on saanut kavereikseen Erikois Kesän, myös A on tehnyt paluun ja ilmeisesti tulossa on myös Erikois Vehnä.
Minä nappasin tietysti Erikois Kesän kaupasta mukaani, sillä edellinen juttu Olvin kesäoluesta jätti fiilikset päälle, vaan ei soittolistaa.

Oikeastaan pääasiallisin syy innostua olivat etiketissä mainitut humalalajikkeet: Chinook, Cascade, Amarillo. Voisiko tästä alkaa hartsun valloitus jo kahden muun suuren viitoittamalla humalavetoisemmalla tiellä? Erityisesti huomio kiinnittyi myös ebu lukemaan: 16. "Pakko olla aromia" ajattelin.
A.n jätin hyllylle odottamaan suurempaa nostalgisointifiilistelyä, sillä tänä viikonloppuna ei vaan ollut aikaa tällaiselle tripille kohti nuoruutta.
Kavuttuani takaisin vuoren päälle, kyllä Lahti on mäkinen kylä, löin purkin pakastimeen ja kiroilin tovin Lahen niukkaakin niukempaa St. Patricks Day tarjontaa. Olinhan jo tottunut vuosien saatossa räävittömän rankkaan biletykseen, jossa taustaraita oli koko illan pelkkiä timantteja: Dubliners, Flogging Molly, Dropkick Murphys, Pogues, Rumjacks, Chieftains, jne. Samalla tolpista valui hyvässä kunnossa olevaa Isoa "G":tä, Guinness, puoleen hintaan. Tällaisina kosteina iltoina saattoi yhdessä illassa tippua se kymmenkunta pinttiä ennen grillin kautta takaisin lähtöruutuun kiertämistä.
Mutta ei.. Ei Lahes. Tyydyin siis viilentämään Hartwallia ja nauttimaan purkin Muprhysia, koska korvikkeilla oli tultava toimeen. Lopulta Lahden Erikois Kesä oli tarpeeksi kylmää ja havahduin näistä takavuosien kultaisista muistoista.

Vaalean kullankeltainen ja poreileva. Puhdas ja maltainen. Kevyt ja mitäänsanomaton. Käytä ja heitä. Silti hinta pumpattu liki kolmoseen, eli pienpanimoiden kanssa samalle tasolle.
Tuli lievästi huijattu olo. Lapparia täysmaltaana vale-etiketillä?
Sama kuin markkinoisi vadelmalimuna vissyä. Tyhjiä lupauksia? Eniten kuitenkin hämmästyttää talon taito käyttää kalliimpia raaka-aineita ja saada ne täysin katoamaan lopputuotteesta ja löytää vielä palleja laittaa tämä etikettiin. Eihän tässä tietysti oluena, siis vaaleana lagerina mitään vikaa ole, mutta ennakko-odotukset murskattiin kyllä nyt turhan lujasti. Taidan jatkossa tyytyä vain kuplavesiin ja limppareihin. Nyt sitä Murphya ja taustaraitaa Tämä pitää unohtaa, ja nopeasti.

HLS: 3/10

Oskari-Tirra sinne ja takaisin

Tammikuisena lauantaina istuin kahvila Oskarissa ihmettelemässä jälleen sitä, kuinka paljon kakkua voi ihminen syödä täyteen vatsaan. No aika paljon tietenkin.

Kuitenkin siinä Oskarin vanhoilla penkeillä ja hämyisessä tunnelmassa istuessa aika juoksi, kuin Wienin kahviloissa ikään. Siis madellen hitaasti kohti santsikuppia. Jokaisen suupalan myötä teki mieli jälleen hymyillä. Jälleen juustokakku oli osoittautunut oivaksi valinnaksi, eikä vastapäätä istuneen neidon raakakakkukaan pahaa ollut. Ainoa varjo tällaisessa paratiisissa oli tietysti kahvi. Kahvista en ole ehtinyt kirjoittamaan, mutta minusta on aina synti ja häpeä koko Suomen kahvilakulttuurissa se, että jos kahvila on miellyttävä ja ”paakelssi” puoli on kunnossa on tarjolla vain tunnin seissyttä Juhla Mokkaa. Kenties myös kallista ja heikosti tehtyä Cappuccinoa(vetistä).
Jos mieli tekisikin tuoretta, vasta jauhettua pienpaahtimokahvia, niin silloin taas on, jostain hemmetin syystä, istuttava jossakin postimerkin kokoisessa lasikopissa. Vieläpä ilman ihanan kermaisenmarjaista wieneriä, kermamunkkia ja juustokakkua.

Samalla tätä outoa dilemmaa pohtiessani alkoi päässä kuitenkin jyskyttää ajatus: ”Oispa kaljaa”. Mieleni teki jo tätä edeltävänä päivänä vaappua läheiseen kippolaan ja tilata tuoppi. Tiedättehän sen fiiliksen: Tuntea se lämmin, lievästi juopunut tunnelma ja huurteinen, kylmä lasi kädessä pitkästä, pitkästä aikaa. Se ensimmäinen puraisu..ai, ai, ai.
Oikeastaan miksei tällaisissa sympaattisissa vanhoihin puurakennuksiin rakennetuissa, lievästi maalaisromantiikkaa henkivissä kahviloissa ole koskaan miellyttävää kuppilapuolta, josta saisi myös jonkun hyvän oluen nisun kaveriksi, sillivoileivällä, tai ilman? Siinä pysyisi parisuhdekin kuosissa, kun molemmat voisivat nauttia suosikkieineitään samalla rennosti jutustellen ja kuunnellen korkeintaan hiljaista loungea.

Ei auta. Pakko oli saada bisseä. Koko tammikuu on mennyt oluen puolesta kuivasti. Ei vaan ole  kiinnostanut "niin" paljoa ja olenkin havainnut ravistimen olevan pitkästä aikaa pesussa yhä uudestaan ja uudestaan. Kysyinkin: ”Käydääks yksil Tirras?”.
”No jos haluut, en oo käyny koskaan”. Tästähän tulee ihan kulttuurimatka siis, mietin.
Jo pikkuteatterin ovella janoisten sankareita tervehtii lämmin, yrttissavuinen hengähdys. Kumppanini miettii jo ääneen, että mihin v..n luolaan tässä ollaan menossa ja minua vähän naurattaa. Yleensä tämä tuoksu ennakoi vain leppoista tunnelmaa.
Tirrassa ei ole vaihteeksi ketään. Lauantain alkuilta kuitenkin. Kenties vakkarit ovat tipattomalla, ehkä parempi näin? Tilaan tiskiltä Brewskin Pangoa. Hinta on edullinen. Siihen ne hyvät puolet oikeastaan jäivätkin.

Kylmä olut hurmaa kädessä hetken, kivaa tropiikkia tuoksussa ja seuralaiseni hämmästelee edelleen, että mikä crackluola tämä on ja miksi olut tuoksuu hedelmämehulta?

Törmään jälleen tämän kuppilan hankalimpaan puoleen. Mistään tästä mestasta ei ikinä löydä rauhallista pöytää. Joko autiossa hallissa, tai tupakkakopin ja flipperin välissä.
Tunnelma on hiljaisuudesta huolimatta levoton. Ainoat asiakkaat pyörivät rauhattomasti edes taas pystymättä asettumaan mihinkään. Tavallaan ymmärrän heitä. Jokin paikan ilmapiirissä ei viehätä vieläkään ja ulkoa ennakoimani leppoinen olotila katoaa hiljakseen.
Olutkin tökkii jokaisella huikalla entistä enemmän. Hyvää IPA:a, mutta tänään ja tässä ei uppoa.
Teki mieli, mutta heti saatuaan tekeekin mieli heittää uusi lelu samaan pinoon muiden kanssa.

Saan lopulta tuopin tyhjäksi ja poistumme takaisin hankeen. Vaikka Tirra onkin nostanut päätään pienellä olutvalikoimallaan ja hinta on helkkari kerrankin fiksu edes jossakin.. En mitenkään koe, että haluaisin istua tässä Alastalon salissa yhtään ylimääräistä sivua kauempaa. Ehkä kaipaan pehmeyttä, loosseja, hämyä ja puheensorinaa enemmän, kuin nuhjuista kovuutta ja aivan liian kierroksilla käyviä asiakkaita.

Piipahdamme kotimatkalla Citymarketissa ihmettelemässä klassista ”Mitä tänään vielä syötäisiin” dilemmaa ja päätän katsastaa toiveikkaana oluthyllyjä. Bongaan Franziskanerin Weissen alaritsin kyykkyosastosta. Miltei tartun jo pulloon, mutta vilkaisen hintaa. Neljä fakin nelkytä. Siis 4,4€/0,5l perushyvää vehnää. Ei s...na saa jäädä. Se siitä ruokakauppojen hinnoittelun eduista verrattuna Alkon katteiden haukuntaan. Sielä se toki on myös pilvissä, mutta kahdeksan senttiä halvempana. Eli vain neljä kertaa sen, mitä Saksassa. Päätän keittää weisseä itse heti tilaisuuden tullen ja poistun tyhjin käsin kassan kautta kotiin.

Onneksi ruokakaupparajasta on myös positiivisiakin esimerkkejä. Vihreän muovin ritarit olivat sentään hinnoitelleet Prykmestar LuomuPilsin edes alle nelosella. Kaivan pullon jääkaapista esiin ja hetken pelkään sen aiheuttavan samanlaisen reaktion, kuin Brewskin Pango.

Voiko tämäkin vaan olla ihan hyvää, mutta sellaista ettei halua juoda tuoppia loppuun, saati tilata toista samanlaista?

Lasiin kaataessa alkaa mieli kuitenkin raksuttaa kohti kesää. Raikasta, ihanaa ruohikkoa ja kukkaketoa. Sitruunamelissaa, yrttiä ja viljapeltoa. Harvassa ovat olleet tyylissään paremmat kotimaiset. Raikas, rapsakka, suuta sopivasti supistava ja herkän tasapainoinen.
Kuitenkin juotavuus ja humaloinnin tuntu ovat tässä aivan toista tasoa, kuin Pangossa.
Jokaisen huikan jälkeen nimittäin tekee mieli juoda lisää ja pian huomaakin pullon tyhjenneen täysin huomaamatta ja kiroilee vain sitä, ettei ostanut toista.

Vaihteeksi oluen nauttiminen tuntuu suorastaan hyvältä ja jälleen saksatyylit kiinnostavat. Pitäisiköhän kuitenkin tilata lagerhiivaa samalla? Onko ikä iskemässä vastaan? Alanko kohta kämisemään siitä, miten sielut myydään humalalle ja Saksassa on kaikki paremmin? Siitä miksi kaikki olut on sitä diipadapaa nostaen omaa preferenssiäni jollekin korokkeelle ja valokeilaan ikäänkuin molempien nauttiminen sulkisi jotakin pois? En tiedä. Kuhan kelailen ja haaveilen edelleen hyvästä, edullisesta, suodattamattomasta, reippaasti-eurooppalaisella humalalla-humaloidusta Pilsneristä. Ehkä vähän tekis Weisseäkin mieli. Oispa kaljaa.

Lähiöbaarikierros: Möysä

Let's go

Lahtikko Radio ja Tuopin Ääressä piipahtivat loppusyksyisessä Möysän yössä. Uusi lähiö, uusi kierros ja vanha Lahti edessään.
Miltä näytti uusi Tripla? Miten hyvältä Laphroaig kymppi maistuu Joutjärven rannalla? Oliko Bar Monaco nimensä veroinen? Hyppää mukaan kierrokselle tällä satukasetilla, siis kuunnelmana:

Hylättyjen ostarien valtakunta

Tripla ja iso Karjala

Kovaa puuta ja Pikku Hukka

Mestari ja Sulka

Monacossa ihan Lahtelaista

Sessio #2 Penkkiurheilu ja olut

Varoitus. Seuraava teksti sisältää: Päihteitä, Heimokulttuuria, Jälkipelejä, Pelkoa ja Inhoa.

Aloittelevana toimittajana ja entisenä palloilijana, nykyisenä pulloilijana, olen aina tuntenut pelon sekaista vetoa penkkiurheilua kohtaan.
Pelon, johon sekoittuu myös inhoa. Jotkut sanovat, että he jotka eivät osaa, valmentavat, neuvovat, tuomaroivat, katsovat. Tämä ei oikeastaan mene näin. Vain katsojat voivat purkaa omaa osaamattomuuttaan ajoittaisella intensiteetillä, jota minua älykkäämmät ovat joskus nimittäneet ”tunnelmaksi, tai fanikerhoksi”.

Fanikerhous aiheuttaa kuitenkin minulle ajoittaista allergiaa ja pahoinvointia. Kenties juuri näistä syistä päätoimittaja päätti lähettää minut keskelle ei mitään, harmauden keskipisteeseen. Mukanani vain matkalaukku ja lupaus hotellihuoneesta. Vastineeksi olin kuulema uhonnut edellisissä pikkujouluissa kirjoittaa urheilutapahtumasta paremmin, kuin kukaan suomalainen.

Astuin junan ravintolavaunusta maaliskuiseen sateeseen pidellen salkkua kädessäni, kuin hukkuva viimeistä oljenkortta. Tarrautuen siihen kaikella vihaisella rakkaudellaan. Viimeiseen tuttuun ja turvalliseen näkyyn.
Katsoin aseman kelloa. ”Minulla olisi vielä aikaa tehdä pakollisia hankintoja”.

Katselin kaupunkia. Entistä kotiani. Joskus edellisellä vuosituhannella kiskoimme rämäpäisinä pussikaljaa puistossa eurodancen muuttuessa kohti hoppia. Katsellen kaupungin kiihkeänä sykkiviä valoja. Silloin suoranainen hulluus asui jokaisessa nuoressa. Jos ei keskustassa, niin viimeistään sillan ali, tai yli, kulkiessa löysi itsensä mitä omituisimmasta paikoista. Hilton, Sekolanmäki. Alkoholismia ja nistejä sulassa sovussa etsien merkitystä, toivoa ja kaiken olevaisen unohtamista tästä maailmasta. Päähänpotkitut viimeisellä pysäkillään ennen lopullista rappiota.

Sytytän jointin ja viritän taajuuttani kohti illan liigakierrosta.

Tarkistan huoneessani laukkuni sisältöä. Kirjoituskone: Olivetti Lettera 32, myrkyn vihreä. Ainoa kumppanini, joka suhtautuu asioihin hillityn vakavasti. Kuuntelee neuvomatta; Asia, jota ainakaan yksikään miespuolinen ystäväni ei osaa tehdä. Hellekypärä, pullo rommia, päkki bisseä, rizloja, bongi, hyönteismyrkkyä, allergialääkkeitä, ruisleipä, pippurisumutin ja pakollinen Kari-Pekka Käry. Laastaria, siteitä, veritankkausvälineet, nappeja, erlenmeyer, foliohattu, lusikka. Olin valmis. 

 "Paras ideahan on vittuilla kännissä vieraassa kaupungissa ventovieraille."

Tänä iltana pelattaisiin yksi irvokkaimmista otteluista aikoihin. KooKoo-Pelicans. Kotikylieni joukkueet luistelisivat vastakkain. Törmäilisivät laitoihin ja parin tunnin riehumisen päätteeksi koko halli tyhjennettäisiin juopuneista, fanikerholaisista paitoineen, viireineen ja rumpuineen.

Pelkäsin lopputulosta, pelkäsin jokaista vakavasti otettavaa fania molemmilta puolilta. Tuota verenhimoista saalistajalaumaa. Tempaisin siis puolet rommista pelkästään tärinään ja moikkasin lähtiessäni tuttua viiksivallua tässä keskustan nakkibaarin, kippolan ja hotellin yhdistäneessä putiikissa.

Aloitin tuopin ottamisen, eli alkoholin nauttimisen paikallisessa ilmeettömän tunnelmattomassa baarissa. Nurkkapöydässä tarkkaillen tilannetta. Jostain syystä tässä kuppilassa osattiin joskus tarjoilla kaupungin huonoin Guinness. Nyt tyydyn vain torjumaan malariaa Gin&Tonicilla suihkutellen hyönteismyrkkyä kaikkialle. 

Rohkaisen itseäni hellekypärä päässäni kohtaamaan sateisen lopputalven illan ja astumaan kohti ruosteista Urheilupuiston jäähallia kiroillen vain, etten ottanut mukaan frisbeegolf-kassiani. Olisin voinut heittää kiekkoa, nauttia kaljasta ja pitää itseni tarpeeksi etäällä faneista.
Jäähalliin astuessani savukkeeni tipahtaa alas: ”Äiti Jeesus mihin oletkaan poikasi tunkenut”. Näen Lahden. Siis täysin naamat olevat penkkiurheilun ystävät lakanoineen: ”Kouvola on Suomen turhin kylä”, ”Tervemenoo KHL:n divariin muiden ryssäjoukkueiden kera”.
Paras ideahan on vittuilla kännissä vieraassa kaupungissa ventovieraille. Mietin, että tästäkö samasta perseilystä natsisaksa lähti? Jossa yhtä asiaa palvovat isänmaan toivot, taunot ja tuijat päättävät, että vain heidän mielipiteensä on oikea. Tuo yhtenäisesti pukeutuva kerho, viireineen, rätteineen ja torvineen toitottamassa miten väärin kaikki ovat, mutta nyt vielä jurrissa.
Vastapuolella tilanne kiristyy ja kuulen jo oranssimustien pellejen aloittavan: ”Tsigagolaiset turpa kii, tai takas ettimään koripallojoukkueenne kadonnutta kivestä”. Tästä tulee pitkä ilta.
Suihkutan lisää hyönteismyrkkyä ja otan antihistamiinini toivoen, että adrenaliinipiikki saa jäädä laukun pohjalle. 

 "Nopeimmat kirmaavat tahdilla, jota ihmettelisi myös Jamaikan juoksumaajoukkue."

Kuulutusten perusteella ottelu alkaa, kaivan laukustani lisää juomista, heitän napin suuhuni ja mietin miksei yhdenkään joukkueen sisääntulobiisinä ole Beatlesin: I am the Walrus?

”Mister City, policeman sitting,
Pretty little policemen in a row,
See how they fly like Lucy in the Sky, see how they run,
I'm crying, I'm crying
I'm crying, I'm crying”
Alan itkeä liki hysteerisesti. Vieressä istuva Pena halaa minua ja taputtaa olalle: ”Oli se murha takaiskumaali heti alussa, meiän mokke lähti vissii ettiin torkkaria Nipan rillilt ”.
Katson Penaa. Hän ei ole pukeutunut heimoväreihin. Kenties siksi näinkin maltillinen kommentti.
Päätän tarvitsevani lisää juomista. Koska Suomessa ei tunneta fanikulttuuria, niin katsomoissa ei saa juoda. Katselen tasaisesti piirinä pyörivää yleisöä lasittunein katsein. ”Tarvitsevatko nämä vielä lisää viinaa? Todennäköisesti, koska tarvitsen itsekin”.
Vastapäätä poket jo raahaavat sateenkaareksi muuttunutta kasaa jäähyaitioon. Tarraan melkein cheerleaderin takapuolesta kömpiessäni rappuja ylös. Valitettavasti myöhästyn. Sillä muutkin ovat kuulleet pillin ja ryntäävät yhtenä likaisena massana kohti ylihintaista keskiolutpistettä pitämään nousuaan yllä. Nopeimmat kirmaavat tahdilla, jota ihmettelisi myös Jamaikan juoksumaajoukkue. Koen kuitenkin tähden syttyvän päässäni ja könyän kohti pressitilaa. Tuota ilmaisen viinan ja voileipien mekkaa, jossa joku joukkueen apuvalmentajan huoltajan kummin kaima kertoo tuntemuksiaan jaloviinapulloa pyörittäville paikallislehden lehtimiehille. Täällä ei kuitenkaan kuitenkaan kierretä mustaa kiveä, pelkkä tarjoilupöytä riittää.
Tervehdin nopeasti, täytän laukkuni ja pistän ovella päivystävälle pokelle kympin taskuun. 

"Päätän poistua ja muistaa tutkivan journalismin pyhää isää: Hannu Karpoa ja ojennan ruisleipäni herralle. "

Vaappuessani takaisin ilmeisesti kotijoukkue tasoittaa päätellen nopeasta Lahtelais apatiasta. En kuule vittuilua, ainakaan minuuttiin. Tosin aika tuntuu valuvan mielessäni venyen, kuin hubba bubba päävalmentajan suussa.
Käyn hallin saniteettitiloissa säätämässä itseäni tehokkaampaan kuosiin. Kanyylia sovittaessa kuulen sadattelua viereisestä kopista ja tunnen journalismin pistävän itseäni. Tiedustelen tahdikkaasti tilannetta ja koitan päätellä puheesta, murteesta ja vastauksesta vastaajan heimoa. Vastaus on hämmentävän pitkä ja rujo monologi. Sellainen, joita Veikkaaja-lehden omahyväiset asiantuntijat suoltavat jalkapallosta, käsipallosta, curlingista, tai vaikkapa päiväkodin lasten ”Kuka pelkää mustaa miestä?”-pelistä. Veritankkaus etenee finaaliin samalla tahdilla, kuin otteluanalyysikin. Siihen kohtaan, jossa paljastuu herran tulosvetokortin turhuus. Päätän poistua ja muistaa tutkivan journalismin pyhää isää: Hannu Karpoa ja ojennan ruisleipäni herralle. 

Palatessa on taas erätauko, mutta värien virratessa ylös virtaan minäkin pilven lailla sulautuen yhteen kaiken kanssa, toisiaan koskettaen ja kurkottuen kohti ikuisuutta. Hengitän syvään ja kuvittelen itseni lautaksi pitkin Kymijokea katsellen mäntypuita ja kadonneita tehtaan piippuja.
Kunnes minulle kerrotaan crowd surffaamisen olevan kiellettyä. Palaan jotenkin  paikalleni. Pena on kadonnut viereiseltä paikalta johonkin. Tunnelma on äänekästä, meluavaa ja juopunutta. Minä tosin kuulen korkeintaan, kuinka hautausmaa vetää käteen.
Näen fanikerholaisia pyhiinvaellusretkellään tuijottamassa vihaisesti toisiaan, kaikkia erinäköisiä. Erityisesti minua. En ymmärrä tätä. Jos on heimounivormu peruukilla, kasvonaamiolla ja aurinkolaseilla jäähallissa, niin miten voikaan katsoa noin minun hellekypärääni ja hyönteismyrkkyäni? Havaitsen rommipullon tyhjenneen. Pahus. Minä tarvitsen rommia, ja uskon romminkin tarvitsevan minua. Olemme symbioosi, jossa kunnioitamme toistemme rajojen rajattomuutta. Kun rakastelemme, se on pelkkää platonista intohimoa sekoittuen itseinhoon ja melassisen siirappiseen itseinhoon. Toisaalla vip-aitioissa näen pukumiesten vetäneen huiveja kaulaansa, toiset jojoksi, toiset muuten vaan. Lihavaa porsastelua, hyvä veli kerhoa. Selkääntaputtamista ennen puukottamista. Osinkoja, obligaatioita, futuureja, bingolottoa ja napakymppiä, jossa kelpaa vain Nicke Lignell ja voitto kotiin ilman pastaa veisaten viis kaikesta muusta paitsi omasta navasta.

Joskus pikkujouluaikaan näissä kuulema tapaa varsin helppoja kinkkuja; puolin ja toisin. Irstaus viehättäisi. Se täydentäisi medianäytelmän ja kaukaloviihteen. Alan jo miettimään täydellistä jäälajia. Kenties lätkää voitaisiin pelata bikineissä? Jokaisessa tuolissa voisi olla selfiekamera, kaljahana, sahtihaarikka ja pornokanava. Koko komeus voitaisiin kuvata, lähettää maksukanavalla ja yleisö voisi online-äänestää kenet hallista poistetaan, kuka voittaa jäällä ja ketkä fanikerholaiset voisivat boostata suosiotaan erätauolla mutapainikehässä.
Odotan tämän artikkelin jälkeen puheluita ainakin sinulta Markus Selin. 

" Täällä ei lyödä mailalla hevosta, vaan ihmistä."

 
Samalla himmeästi ihmettelen, miksi tämä viihde ei voisi toimia kuin leffan katsominen teatterissa.
Jossa muiden katsojien puhelimen pirinä aiheuttaisi suunnattomasti paheellisia katseita, mutta kukaan ei sanoisi mitään. Täydellinen rauha keskittyä olennaiseen. Havaitsen näiden ajatusten, syntisten kelojen, jälkeen ottelun päättyneen tietämättä edes kumpi voitti. Tiedän vain, että ralli ja oikea matsi alkaa. Kiroan, ettei ole popcornia ja viritän pippurisumutinta valmiiksi. Kouvola vs Lahti part 2 – Kivesveto Go, go.
Pelicansin puolen suunsoitto menee ihon alle ja kaaos, sekä anarkia valtaavat maaston. Täällä ei lyödä mailalla hevosta, vaan ihmistä. Veikkaan seuraavana päivänä uutisoitavan tappeluista parkkipaikalla, taksijonoja, tyhjiä pulloja ja eksyneitä lapsia. Ruuhka tk:ssa ei ole ollut uutinen vuosiin, joten se jää välistä. 

Käytän sumutinta edessäni uhoavaan gorillaa muistuttavaan henkilöön sillä seurauksella, että päätän laittaa liisteriset sukset jalkoihini ja kuvitella itseni Myllyläksi, Karpaasin paikalle Lahden 2001-kisojen maalisuoralle. Loppuilta menee jotenkin sameana ja sekavana. Sekoitan soodaa ja Chivasia jäillä tehden muistiinpanoja jälkipeleistä. Haluaisin kysyä: Jos olisit nallekarkki, minkä värinen nallekarkki olisit? Ilmeisesti kysyinkin, sillä sekä Raid, että toinen sumuttimeni ovat molemmat aamulla tyhjiä, enkä löydä Erlenmeyeriani mistään.

Kouvolan yö on siitä outo, että vaikka mitä tapahtuisi, sitä jotenkin löytää itsensä seuraavana aamuna hotellin aamiaispöydästä tärisevänä etsimässä pekonia, tuota elämän eliksiiriä. Joskus, vaikkei olisi huonettakaan. Turhaan, niin turhaan.

Tissutan aamiaisen jälkeen päkistä weisseä, vauhtia ja kolaa sekaisin pysyäkseni tolkuissani deadlinen puskiessa päälle, kuin oranssimusta aalto viikatteen kera.
Penkkiurheilussa ja tällaisissa matseissa iskee lopulta vastapalloon se fantastinen, liki universaali tunne siitä, että mitä tahansa sitä tekeekin, on se oikein, että olemme aina voitolla. Pelko ei ole häviön pelkoa, ei muiden pelkoa, vaan pelkoa siitä, että itse saattaisi kulkea sen ohuen rajan ylitse. Sen rajan, jonka yli kulkeneet eivät palaa, eivät puhu, eivät kerro siitä. Silti juuri sen rajan tavoitteleminen tekee koko elämästä elämisen arvoisen ja urheilusta elämänmakuista anarkiaa, sirkusta ja nirvanan etsintää. Fanikerhot ovat tämän tarinan ääripäitä, jotka ovat olemassa muistuttaakseen inhimillisestä moukkamaisuudesta, siitä että läikkyy ylitse, jos yrittää liikaa.
Nyt vuosia myöhemmin voin tältä kukkulalta katsella Mooseksena kaikkia kultaista vasikkaa kumartavia kuolevaisia. Tajuten, että se aalto jolla ratsastin silloin joskus osui tähän kallioon, murtui ja vyöryi takaisin. En silti suosittele penkkiurheilua, fanikerhoja, enkä kasvomaalauksia kellekään yli viisivuotiaalle täysipäiselle ainakaan ilman tarvittavia suojakertoimia.

" Tämä huutava ääni, nämä erämaanpolut, ovat sisällä pääni."

Olutarvioissa: Kanavan Panimon Kaupungin Äänet Pils

Lahtelainen kaupunkifestari Kaupungin Äänet teetti tänäkin vuonna oman festarioluen. Tällä kertaa panimona toimi Kanavan Panimo ja taustalla askarteli mm. kotiolutkollektiivi Ant Farm. Tyylinä miellyttävästi Pils, joka ilmeisesti pohjautuu Kanavan Sulku Pilssiin, tosin reilummalla humaloinnilla. Ainakin minulle tuttua Mandarina Bavariaa pitäisi olla seassa. Kenties smoothia sitrusta ja appelsiinia tähän oluttyyliin nähden sopivasti? Koska itse en festareille valitettavasti urheilukiireiltä ehtinyt sain näytepullon kuitenkin lahjoituksena.

Ulkoisesti sameahkoa oranssinkeltaista olutta varsin kelvolla ja kestävällä vaahdolla.

Tuoksu irrottelee herkkiä hedelmäisiä fragransseja hakien komppia suoraan viljapellolta. Yrttisruohoisuus hallitsee kuitenkin aromia, mutta yksikään elementeistä ei oikeastaan ota muita reppuun ja aja maaliin. Tuoksu on nimittäin harmittavan vaisu, vähän kuin kuuntelisi heviä hiljaa.

Maussa on yhtä aikaa rapeaa purentaa, sellaista vihaista yrttisyyttä siis. Puree, eikä kysele turhia. Tähän suomalaiseen fiilikseen kai sopii pieni vihanneksisuus taustalla? Ehkä, ehkä ei. Maltaisuus, siis sellainen vihreä heinäisyys, jää lähes tyystin yrttikatkeron alle. Jälkimaku on pitkä ja katkera. En oikein osaa sanoa pidänkö tästä vai en. Suuhun jää vain fiilis, ettei kaikki palikat loksahda aivan oikeille paikoilleen. Silti kokonaisuus on helpohko, joskin hyvin katkera.

Jos suutuntumaa mietitään, niin voimme todeta Pilsin olevan keskitäyteläinen ja melko hiilihappoinen tapaus, jonka juotavuus on kohtuullista.

Kaupungin Äänissä on jotakin Lahtelaista. Takakireää katkeruutta? Kovaa yritystä, muttei osu maaliin? En tiedä, kuhan tuumailen. Lasin tyhjentyessä käteen jää vähän vihreä, katkera ja lievästi vihanneksinen olut, joka ei nyt rehellisesti lähde lentoon missään vaiheessa, vaan pitäytyy juurevuudessaan. Iisiä juotavaa ja asiansa ajavaa kuitenkin täytetyn kana-mozzarella leivän kera. Katkerot nimittäin leikkaavat lihan makeutta ja majoneesikastikkeen rasvaisuutta.
Kiitokset Bönthörille pullosta.

Enkelin kosketus? Lost Abbey Angel's Share

”Angels' share:

The amount of alcohol which evaporates from the casks during maturation. This can be around 2% per year but much higher in hotter countries such as America.”
------------------------------------

Heräsin aamulla päänsärkyyn. Niskat jumissa, huonosti nukuttu liskojen yö takanani. Tiedättehän sellainen jossa herättyäsi ihmettelet ensin kuka on piilottanut lakanan ja seuraavaksi miten se on päätynyt isoksi mytyksi, kuin Kiinan muuriksi pidättelemään vieressäsi nukkuvia mongoleja hyökkäämästä aamuäreän vartalosi kimppuun. Kahvia, kahvia, kahvia. Liskoaivot laatikossa eivät osaa ajatella muuta. Nappaat lehden eteisestä toivoen ettei yksikään talouden raikulipojista, ole ehtinyt silputa pääministerin naamaa, vaikka se olisikin kuinka ansaittua. Äriset jokaisen sivun kohdalla hörpäten vähän villasukan makuista Juhla Mokkaa siinä sivussa. Pahoinvointi. Henkinen depressio, jatkuva vitutus, pienet ihmiset, kaikki huonompia, tai vähintään olen keskitasoa parempi. Kuulostaako tutulta?

Minä nimittäin heräsin tänäkin aamuna yhden kauniin ja fiksun vierestä tajuten tätä samassa sängyssä ja saman katon alla tapahtunutta ihmettä jatkuneen vuoden verran. Ilman henkistä krapulaa, tai päänsärkyä kavalaa. Vuosi Lahtea. En ala tässä summaamaan sitä ja sen merkitystä. Vielä en kuitenkaan ole ostanut Pelicansin kausaria, käynyt FC-Lahden matsissa, mutta en myöskään kussut Lahen NMKY:n haudalle. Joku raja sentään.

Okei pitihän tää jotenki pohjustaa. Tekosyy korkata kellaris.. Miulla mitään kellaria ole, vaan sellainen lähiön melamiinen keittiökaappi, aka viinakaappi. Tai olisi jos alkoholistin eväät mahtuisivat yhteen paikkaan. Akkarissa Roope-Setäkään ei pitänyt kaikkia munia samassa paikassa ja akkarihan on ollut vuosia suurimman tiedon lähde.
No kuitenkin: Lost Abbey Angel's Share v. 2015. Ajattelin nimen runollisuuden ja ironian katoavaisuudesta sopivan tähän ”juhlaan”.
Speksataan: RateBeerissä top 50:ssä Barley Wine kategoriassa (kas siinä tyyli tulikin). Vitamiineja 12,5%. Tynnyrikypsynyttä vielä kaiken hyvän lisäksi, joskaan tämä ei ilmeisesti ole tykimpää Bourbon Barrel Aged versiota Heaven Hillin tynnyreissä.

Ulkoisesti syvän punaruskeaa olutta. Ei vaahtoa.
Aromipuoli puskee rusinakeittoa, viskitynnyristä vaniljaa, tammea ja karamellia. Hyvin intensiivistä ja vivahteikasta settiä, joka puhdistaa nenässä ja puutarhassa. Lämmettyään sekaan ui sikarirasiaa ja toffeeta. Mitä pidemmälle sessio etenee, sitä enemmän pidän tästä. Ensikosketus oli täynnä ujoa maakellarista luumua, mutta selvästi sävyt tulevat nyt paremmin esiin, kuin joissain viineissä ikään.
Maku puskee tiukasti tummaa käynyttä hedelmäkiisseliä, toffeeta, siirappia ja mallasta. Silti viehättävin ominaisuus on viehko tynnyrisyys. Tammea, vaniljaa, vähän yrttikatkeroa perässä. Pitkä, vähän etanolinen ja liköörimäinen jälkimaku.
Suutuntumaltaan täyteläinen, pehmeä ja lähes hiilihapoton tapaus. Juotavuus on silti spekseihin nähden pelottavan helppoa ja miellyttävän lämmittävää.

Olin jo valmis kertomaan miten tässä on käsillä ensimmäinen Lost Abbeyn mahalasku. Hieman aikaa ja lämpöä sai kuitenkin minutkin lämpenemään. Ilman tynnyriä tämä ei toimisi. Sen syvä intensiteetti on jotakin johon ei lastuilla pääse. Aivan huikea tasapaino ja tällaisella kauhun tasapainolla leikittely, joka saa vain kumartamaan syvään silloin kun taide ja tekniikka kohtaavat näin sulavasti.

Sahtia, johtopäätöksiä ja SOPP-Lahti

 

Tuuli rummuttaa ikkunaa piippuni hiilien hohtaessa punaisena sateisessa yössä. Vieressä mukini nostaa lämmintä höyryä ympäristöönsä. Tuijotan viskipulloa ja hän minua. Tänään olemme luvanneet pitää päämme kiinni ja leikkiä mykkäkoulua. Antfarmin tupareista alkanut lievä viikon brenkkuputki SOPP:n kautta kaverin häihin, yhteen jälleennäkemiseen ja Latvian ex-tempore reissuun ovat kostuttaneet maksaani tarpeeksi. Silti Lahen SOPP on osoittautunut melkoiseksi ”writers blockiksi”. Miten lähestyä tätä saippuapalaa, josta en saa otetta? Kenties Samba ja kuppi kuumaa auttaa?

” SOPP tuikki outoa värinää, kun maistoin ensimmäisen puraisun märkää”

Tuijotan sateeseen, imaisen piipusta mustikkapensasta ja palaan siihen hetkeen.

Oli lämmin kesäpäivä kääntymässä iltaan. Askeleeni johtivat jälleen kohti Lahen matkustajasatamaa. Nyt ensikertaa junantuomana paikallisena. Ensikertaa ilman vakituista kööriäni. Tuota poikain kuppijakippokuntaa, jonka kanssa olimme jo vuosia vierailleet paikalla. Aina on ollut kivaa, vaikkei kaikki aina ole mennyt aivan käsikirjoituksen mukaan ja joskus on karttakin hukkunut matkalla sielun syövereihin. ”Dr. Livingstone?”

Kenties näistä syistä tämän reissun piti olla vain pistäytyminen.  Aye, kuuluisia viimeisiä sanoja.

Jo astuttuani porteista sisään ja napattuani tuon tutun mukin käsiini päätin syöksyä sinne missä ruoho on aina ei vihreintä, mutta perinteisintä. Hollolan Kivisahtia, iso kuppi. Tämän saman taikajuoman tenhon oli löytänyt myös naapuriblogisti eksyttyään samalle tiskille samaan aikaan. ”Ei bönthömpää tänä vuonna” Vanhoissa Jalluissa olisi tilaisuutta varmaan kuvattu jotenkin näin: ”Oli kuin suuret voimat olisivat olleet läsnä sinä iltana. SOPP tuikki outoa värinää, kun maistoin ensimmäisen puraisun märkää..”

Omassa julkaisussani kenties näin: ”Ensimmäinen puraisu Kivisahtia sai jälleen muut oluet tuntumaan omppupompulta. Tunsin alkoholin pyhän voiman hiipivän kehooni. Peläten hetkeä loppuyöstä, jolloin minulle ei enään tarjoiltaisi. Joutuisin ehkä kaivamaan lääkelaukustani kyynelkaasua ja poistumaan kuin suuret taikurit.. savupilvessä peläten sähköpatukkaa ja odottaen aplodeja. ”

SOPP-Lahti 2010-luvun lopussa oli maaginen paikka. Aika, joka oli täynnä epätoivoa, kauhua, mutta myös tuiketta toivosta. Paremmasta maailmasta. Kun katsoi ympärilleen oli vain iloisia ihmisiä löytämässä uutta, kosminen yhteisöllisyys ympäröi olutväkeä. Siitä tunnelmasta on hyvä ponnistaa kohti väistämätöntä laskuhumalaa.
Löydettyäni tutut kasvot edellisillalta vaihdoin nokkelasti tiskiltä pystypöytään.

 Antfarmilta oli osa herrasväestä kaivautunut keostaan esiin. Valon polttaessa krapulaisia silmiä olivat he etsiytyneet suuren lähteen ääreen ilman pelkoa savannin muista eläimistä. Pikainen katsaus tiskien taakse paljasti, että harmittavan harva tuttu oli löytänyt paikalle. Nostan hattua siis kaikille paikallaolijoille. Ehdimme jo tutustua lukuisiin mallastuotteisiin, joiden kuvaileminen olisi pitkästyttävää teille, tai kenties janoa aiheuttavaa, jos valitsisin tarpeeksi eksoottisen listauksen adjektiiveja? Vaikka panimokattauksen kutistuminen järkyttikin, niin kenties juuri siksi valikoima yllätti positiivisesti? Ei kuitenkaan niin positiivisesti, että seuraavasta aamusta olisi selvinnyt ilman buranaa, muttei niinkään että olisi pitänyt käydä pyörittämässä helikopteria päksissä (Sairaalassa, toim. huom. Lähde: Lahest-Suomeen sanakirja).

Sisäinen Nikke Knatterton veti johtopäätöksen kuitenkin valikoimista: Pilsnerit ovat tulossa hitaasti takaisin. Kenties on opittu, että sellaista oikeasti helkkarin hyvää IPA:a on vaikea tehdä. Hazy Islandissa oli yritystä, mutta maun ollessa sellaista kotipolttoista yrttikatkeroa ja verrattessa edellisillan Hazy Janeen ero oli selkeä. 

"Onks tää ny sitä IPA:a, vai muute vaan sameet"

 

 "Mietin millainen mulkku oikein olen?"

Kouvolasta eksynyt seurakunta oli myös pyhittämässä vettä vinkaten Bryggerillä olevan aarre, jota yks Olli vartioisi tarkasti. Päätin koettaa onneani ja sainkin tipan tätä mielestäni tilaisuuden parasta uutta tuotetta. Bryggerin tuore omenasiideri oli niin loistavasti onnistunutta tyylissään, että kävin erikseen yhtä Matthiasta onnittelemassa tuotteesta. Jäin toviksi suustani kiinni ja jotenkin käteeni lyötiin viskiä. Tuijotan tätä kirjoittaessa kaikessa hiljaisuudessa viskipulloa kotonani. Näen hennon kyyneleen valuvan hänen rotevaa runkoansa pitkin. Mietin millainen mulkku oikein olen, kun en rakasta tänään lähimmäistäni? Ja kuinka pitkään olenkaan maannut parvekkeen lattialla puhaltelemassa savuja piipusta? Teeni on jäähtynyt, mutta päätös pysyy. Itsepäisesti kaadan muumimukia taas täyteen ja haaveilen riippumatostani.

Tuttu surina alkaa päässäni. Surroundia puskee, kun nakhla alkaa tepsimään. Äänet vievät takaisin veskun rantaan.

  Turisen viskipäissäni limuradion väen kanssa. Suunnitelmat lentävät, seitinohuessa on ihmisen hyvä olla. Tutustun samalla yhteen suureen vapaaseen peitsimieheen, eli free lanceriin ”ehehehe”.

Koska alkoholi saa minut holtittomaksi ja entistä impulsiivisemmaksi löydän jostakin savonmualta saapuneen Ison-Kallan. Sanottiin jo, että ”Lakkaa juomasta”, mutta tutustuttuani yhteen belgialaiseen blondiin olen taas heikkoa lihaa. Kerta ei ole ensimmäinen. Epäilen ettei myöskään viimeinen, mutta en sano tätä ääneen.

Lopulta havaitsen seisovani autioituvalla festarialueella yhdessä peitsimiehen kanssa. Päätämme suunnata jatkoille. Valitettavasti tutussa Pointissa naamamme eivät miellytä, joten etsiydymme Teerenpeliin, jossa olin kuullut olevan yhtä neljäsatasta polakkia piipussa. Olen siitäkin tavoilleni uskollisena raapustanut arvion, mutta muistikuvien ollessa vähintäänkin sumeita tyydyn toteamaan, että oli varmaan hyvää ja pitäisi maistaa uudestaan. Onneksi järki, tai joku muu ystävällinen sielu, oli käskenyt tilata Titanicin tuhoa tiskiltä, sillä muuten olisin kuivunut paluumatkalla kasaan.

Viimeisissä usvaisissa kuvissa, joita epäilen diasarjaksi päässäni (eikä vähintään värien vuoksi) näen vihaisia keski-ikäisiä tätejä ja hymyileviä herrasmiehiä. En muista miten olin selviytynyt kotiini herättyäni seuraavana iltapäivänä hikisenä ja darraisena. Kuvien perusteella olen etsinyt taas sisäistä Attenborough:ta kuvaten ainakin rusakoita ja naakkaa kotimatkan varrelta. Sahti ei siis viennyt jalkoja, vaan tossuni osasivat itsekin kotiin. Kenties olin taas tehnyt päätöksen kadota? En tiedä milloin, monelta, tai miten se oli jälleen tapahtunut? Ehkä se oli suunniteltua, kuten morsiusparin häviäminen omista bileistään? Huipulla lopettaminen ennen alamäkeä, vai olinko ollut jo pitkään alamäessä? Kukaan ei kuitenkaan ollut vastaamassa näihin kysymyksiin. Kaikissa töissä, harrastuksissa, mutta myös nautinnollisissakin asioissa on varjopuolensa. Tämä saattaa olla näitä Ying ja Yang juttuja? 

SOPP-Lahti teki siis jälleen temppunsa. Tuntemattomat retket, fiilistelyt ja pitkät filosofiset hetket. Festareiden kutistuminen on tietysti ikävä käänne. Tutuista panimoista mm. Laitila, Malmgård, Hiisi ja muut olivat hypänneet kelkasta. Kenties Lahen SOPP:n arvo ei palvele enään? Kenties olutfestareiden laajeneminen tekee tehtävänsä myös käänteisesti?

Itselleni nostalgia-arvo riittää niin pitkään, kun on sahtia ja kiintoisia ihmisiä.

Loppuun voisin markkinoida yhtä pientä festaria ”Jossain takahikiällä tanssilavalla”. En usko, että kuitenkaan tarvitsee. Lahen Suuret Oluet, Pienet Panimot.. Oli se vaan kiva. 

-----------------------

Tupakasta katoaa maku, teemuki on kolissut pitkään tyhjyyttään. Viskipullokin on mennyt kiukkuisena nukkumaan.

On aika laittaa illan viimeiset hitaat soimaan. Valitsemme Hevisauruksen Pingviini vilkuttaa kappaleen. Näihin tunnelmiin, hyvää yötä.

"Woo! Pingviini vilkuttaa jäälautaltaan Woo! Yksin hän matkustaa valtamerten taa innoissaan Hieman yli kuusi ja puolisataa meripeninkulmaa matkustettuaan jäälautta rantautui keskelle vuonoja. Oli pimeää ja kylmää, maa oli nimeltään... Norja! - Heissan, heissan, pikku pinkku, mitäs täällä teet? Mä söisin turskapuikkoja, mut kurkkuni on kipee. - Voi, voi! Mut kuule, mul on siihen lääke! - Onks toi kurkkupastilli? No kohta helpottaa! Laulaminen tällä lailla on niin ankeaa."

Antfarmin tuparit

”Tervetuloa Antfarmin tupareihin..”

”Ai teil alkaa olemaan tilat valmiit? Upeeta, toki tuun”

Osapuin näillä sanoilla kuului kutsu Lahden olutyhdyskunnan, kolhoosin ja kimppapano-porukan uusiin tiloihin. Kuulema kylmääkin oli tarjolla, eli mielijuomaani: ilmaista alkoholia.

Pakattuani laukkuuni toimitustyössä käytettävän kevyen kenttäsetin(olutta, sekä sahtia nousuun, kaksi kappaletta varastettuja hotellien kuulakärkikyniä, vihkon, sipsipussin laskuhumalaan, sanelimen ja kameran) olin valmis.

Vaaputtuani paikalle havaitsin oitis tilaisuuteen osallistuneen enemmänkin ihmisiä, kuin aluksi odotin. Kotiolut/olut yleensä kiinnostaa, mutta että näin paljon. Positiivista. Kouvolassa nämä olisivat olleet, kuin ladakerhon kokoontumiset. Takavuosien Kummeli-sketsiä mukaillen siis.

Antfarmilla on siis noin 30m2 touhutila salaisessa lokaatiossa siinä Siionin temppelin vieressä, heti vapaamuurarien suurloossista vasempaan Suomen Lahes.

Tila on juuri valmistunut ja keittonurkan laitteistokin on päivityksessä. Grainfatherin tilalle on tulossa 50l Herms-laitteisto pumpuilla ja muilla insinöörien onanoimilla kytkimillä. Nurkassa hohteli myös sahtikuurna (bing #Reittausblogi). Tilan toiselta laidalta, eli kartanon itäsiivestä löytyy puolestaan miellyttävä lounge sohvineen. Tilat ovat edelleen vähän työnalla, mutta suunnitelmat vaikuttivat fiksuilta ja perustelluilta. Onnea vaan.

 

”Sitten sielä juotiin ja.nu,, Eiku, ei ollut Junnu Vainiota”

Ensimmäisenä janoon löytyi vähän kotipolttoista DIPA:aa. Sellaista tasapainoista. Välttäen kaikki tyylin perusvirheet (makeus/karamelli/käymisvirheet), mutta jossa olisi voinut silti olla vielä vähän enemmän aromia. Hyvää kamaa.

Lahessa kun ollaan, niin paikalla oli myös Sahtia. Punaruskeaa, paksua, todella paksua, makeuden pyöriessä siinä ja siinä onko sitä liikaa vai ei. Vanhan mestarin temput ja tavat osoittautuivat todella onnistuneeksi. Oma sahtinihan oli tähän verrattuna aivan toisenlaista. Vain 7% oranssinpunertavaa ja katajaisen yrttistä. Kevyempää kamaa toki. Sahdista turinoidessa hanaan oli livahtanut ”jotain apaa”. Raikasta tavaraa, joskin jokin kokonaisuudessa ei mielestäni täysin sopinut kokonaisuuteen, mutta muistiinpanojen ollessa ontuvia voimme todeta oluen olleen ihan hyvää. Ainakin mainion perunasalaatin kaverina. 

Illan pimetessä alkoi kaupallisiakin settejä näkymään. Maistoin mm. Brewdogin tuoretta Hazy Janea. Todella hyvää IPA:a. Vai NEIPA:aa, vai Vermont IPA:a. Alan jo inhota koko termiä, koska se ei ole imho oluttyyli, vaan määritelmä alatyylille, joka ei ehkä ole alatyylikään? White IPA/Belgi-IPA taas mielestäni voisivat olla omiakin, mutta asiaan. Jotain Kaikua ja yhtä laktolakua pyöri pöydillä, kuten myös entisen Panimo Pajan olutmessias Kubalan Lager. Jota itse kutsuisin Pilssiksi. Todella mahtavaa peruskauraa. Raikas, virheetön ja kuivan katkerahko. Ei virheitä, pelkkää simppeliä janojuomaa. Jota juuri tuossa kohtaa illasta kelpasi kumota mukillisen, tai kaksi. 

Lopulta oli aika valua kohti kotia. Seitinohuessa ranskalaisessa. Sellaisessa tilassa, jossa kaikki on kliffaa hei. Huolet ei paina ja olo on rakastettavan syleilevä. Tähän olikin hyvä lopettaa, koska aamulla olisi edessä tasoittavan kostea SOPP-Lahti.

Kiitos Antfarm tästä illasta. Toivottavasti kutsu lohkeaa jatkossakin.

St. Patrick's Day ja Guinness Nitro IPA

Kaikista tämän maailman ”Hei me juodaan” tapahtumista ja kissanristiäisistä oma suosikkini on tänään vietettävä Saint Patrick's Day

Koska tapahtuman historia on suoraan vaikkapa wikipediasta tavattavissa en sitä sen kummemmin referoi tässä. Kyseessä on yksinkertaisesti Irlannin suojelupyhimyksen kunniaksi vietettävä ”kansallispäivä”.

Miten se sitten liittyy juomiseen? Yksinkertaisesti voisi todeta, että siinä missä Baijerilla on Oktoberfest on meillä kaikilla muilla St. Patty. Tapahtuma on levinnyt vihreältä saarelta kaikkialle maailmaan. Tämä toki jo historiallisten seikkojenkin takia.

 Toisekseen juominen, pubikulttuuri ja erinomainen soundi on niin juureva osa irlantilaisuutta, että se on helposti omittavissa kaikkialle. Vai onko? Onko tämä kaikki vain stereotypiaa? Muovisia paddyja leprechaun hattuja, Guinness tuoppeja, vihreitä pukuja ja punertavia partoja?
Tai sitten kuvailin juuri omaa ulkonäköäni?

Oli miten oli. St. Patricks Dayn ajatus ja perimmäinen idea täällä pohjolassa on vähän samanlainen kuin juhannuksenkin. Ollaan viettävinämme kristillistä juhlaa, mutta käännetään se alkoholin avulla riehaksi.

Ja mikä minä olen sanomaan ja moittimaan? Juhannus on pelkkää räntäsadetta, alkavaa kaamosta, kossua ja popedaa.

Saint Patrick's taas halpoja Guinness-tuoppeja, erinomaista musiikkia, pöydillä tanssivia ihmisiä odottamassa valoa ja kevättä. Se hetki, kun kaikilla vauvasta vaariin on lupa hassutella onnellisena jurrissa kaikkien muiden kanssa ilman nujakointia ja Ukkometsoa. 

Tänä vuonna olin jo ajoissa liikenteessä ns. päiväkaljalla. Guinness Nitro IPA kuullosti oudolta, mutta sopivalta tavalta korkata tämän vuotinen Pyhä Patrick. 

Ulkoisesti ruskeanpunertavaa olutta hennolla kermaisella vaahdolla. Jää normi "G":n nähden kirkkaasti kakkoseksi ulkonäön osalta. Tuoksusta irtoaa hieman brittihedelmää ja toffeisuutta ja hentoa marjaisuutta. Ei ihmeellinen, mutta odotusten ollessa alhaalla tämä on ihan mukiinmenevä.

Maussa pehmeää karamellisuutta, hentoa sitrusta ja kuivaa hedelmäisyyttä. Jännä yhdistelmä hedelmäpastillia ja keveää katkeruutta lopussa. Suutuntuma on miellyttävän smoothia ja kermaista. Helppoa juotavaa tämäkin. Nitro IPA:sta ei löydä mitään moderneja asioita, enkä niitä osannut odottaa. Enemmänkin EIPA osastoa nitrohanasta. Voin vain ihmetellä, miksi marja/hedelmäoluita, tai soureja ei näe nitrohanasta? Voisi meinaan toimia jätskimäisellä twistillä. Ei siinä. Poistan seuraavasta tilauksesta vain tuon IPA-sanan ja tyydyn perinteiseen. 

Slàinte! 

 

Lähiöbaarikierros: Kiveriö

”Sä kun oot kirjoitellu Lahen keskustan baareista, niin mitä jos tehtäis kierros jossain lähiössä?”
Siitä se ajatus sitten lähti muhimaan.
Miksi juuri lähiöt? Miksei? Lahti kun on mielestäni näin uuslahelaisena todella outo, tai sellainen vähän vinksahtanut kaupunki.
Kenties se on hämäläistä nyrjähtänyttä sisäänpäin lämpeämistä, kenties vain vanhan teollisuuskaupungin duunariasennetta, joka kummittelee edelleen vuosikymmenien jälkeenkin?

Avasimme kartan. Halusimme valita sellaisen kulmakunnan, jossa kuppiloita olisi reilusti, jotta näitä voisi vähän vertailla.

Samalla selvisi monia kiintoisia yksityiskohtia. Eräs näistä on oikeastaan se miksi valitsimme Kiveriön/Kivimaan. Verratessa muihin kulmakuntiin, joihin sana ”lähiö” sopisi paremmin on Kiveriössä aivan hemmetisti baareja.
 Halusimme selvittää miksi? Keitä sielä käy? Millaisia ne ovat ja millainen olisi perjantai-ilta lähiöbaarissa Lahdessa?

Lopulta istuimme triona Kiveriössä nauhurin kanssa, koska tokihan tässä oltiin laadukasta journalismia ja show:ta tekemässä.

Aloitimme kivenheiton päässä sijaitsevasta Tuoppi-baarista. Tämän läheisen kerrostalon kivijalassa olevan kuppilan ohi olin kulkenut usein. Usein havainnut jo aamupäivästä paikallisten olevan hyvässä nosteessa, tai laskussa, samaisen mestan edustalla. Tämä lupasi mielessäni hyvää.
Sisään astellessa havaitsin paikan olevan pieni, todella pieni sali kasalla pöytiä. Puuta, peiliä ja jukeboksia. Taustaraita ehtaa kasaria ja tiskillä Hartwallin edustusta. Valitsin kaapista oikein Polar Monkeys:n ”Craftbeer:n”. Mikä oli virhe tuotteen maistuessa lähinnä Nokian saapastehtaan ylijäämävaraston kivijalalta.
 Alkuilta oli rauhallinen ja vain puolenkymmentä muuta asiakasta kulautti työpäivän jälkeisiä, tai mietti miten Kingston Wall kirjoitetaan jukeboksissa oikein.
Paikasta näytti saavan ruokaakin. Ihan aitoa kotimaista pitsaa nimittäin. Nautimme juomamme ja katosimme kohti seuraavaa etappia.

Tuoppi@Tuoppi

Anan Pub sijaitsee puolestaan Kiveriön S-marketin läheisyydessä lounasravintola Einsteinin vieressä. Sisään astuessa oli, kuin muuri olisi ollut vastassa. Aika pysähtyi. Emme tienneet johtuiko se kanttisten kyräilystä, vai pelkästään siitä, että Doc Brown oli heittänyt meidät DeLoreanilla suoraan 80-luvulle.
Mustaa kangasjakkaraa, vanhoja setiä ja kasoittain tyhjiä pulloja. Tiskillä Speden rautakauppiassketsin omaista liki sanatonta ja eleetöntä palvelua. Likaisia laseja ja valmista mustaa ryssää tyhjissä kossupulloissa. Kaurismäkeläisestä ilmapiiristä puuttui vain pajatso ja iskelmä. Joimme nopeat ja katosimme. Emme kokeneet oloamme tervetulleiksi.

Seuraavaa kippolaa olin vierastanut lähtökohtaisesti eniten. Bar 69.
Usein ohi kulkiessa pihalla oleva jengi on todella outoa, joten.. Ovesta sisään, tiskiä kohti ja menoksi.
Neon valoa, tyhjiä seiniä, tyhjiä tuoleja, pari asiakasta notkumassa tiskiin. Isoja maalauksia mimmeistä seinillä, muttei tankoa. Hämmentävää. Ajattelin mielessäni tämän olevan se paikka, jossa Tuksu kuulee aplodit paikan molemmilta asiakkailta. Olvia tarjolla, tyydyin jalluun, kuten edellisessäkin. 69 on kuin yökerho väärässä paikassa ja väärillä asiakkailla. Sellainen joka ei tiedä pitäisikö paikallisten pitää dildokutsujaan täällä, vai soittaa vain tanssikamaa ysäriltä?
Seuraava etappi olisi mielikuvissani jotenkin miellyttäväksi tunnelmoimani Woodpub metsäpellontiellä.

Almost Speedway Stout @woodpub

Sisätilat jo perinteisemmät. Tummaa puuta, hirsirakennelmaa, loosseja. Arvoin juomaksi oikein Murphy's Irish Stoutin pitkästä, pitkästä aikaa. Saimme haastateltua täällä jopa paikallisia, joten edellisten jälkeen tämä tuntui myös miellyttävän perinteiseltä pubilta. Sellaiselta, jossa muut asiakkaat tai henkilökunta ei tuijota ja katsele nenänvarttaan pitkin.
 Syöksyimme juomien jälkeen takaisin yöhön ja kohti minulle tuntemattominta kulmaa. Kivimaan nurkilla sijaitseva Ravintola Meininki näytti yhdeltä omakotitalolta muiden joukossa. Täältäkin näyttäisi saavan einestä ja omistajattaren mukaan myös alueen halvimman tuopin. Tyydyin lonkeroon, olihan keli lähes kesäinen viikon kestäneiden pakkasten jälkeen.
Sisustukseltaan Meininki on vähän rauhaton ja nukkavieru. Leopardiraitaisia sohvia, puisia tuoleja ja pöytiä. Ikään kuin yökerhoa, baaria ja pubia olisi naitettu keskenään. Silti ikkunasta näkee vain viereiset omakotitalot pakkasyössä.
Lopulta viimeisen mutkan kautta lähemmäs keskustaa ja ravintola Erikaan.
Täällä olen piipahtanut toisinaan. Pullosta Franziskaneria ja kaapissa muuten tuttua juttua, eli Koffin House of Beeriä. Erika on isohko rakennus, loosseineen ja pöytineen. Täältäkin saa einestä, eli kanakoria sun muuta.
Fiilikseltään hyvin perinteinen heti keskustan ulkopuolelle jäävä suht rauhallinen kippola.
Lopulta oli aika summata, kätellä ja ideoida suuria. Ilta oli yllättävä hauska.

Lonkeroa kesän kunniaksi.

Mitä jäi käteen?
Se miten outoa alueen kuppilatiheys tavallaan on. Mietin johtuuko se Kiveriön/Kivimaan rakenteesta, jossa 60-luvulta on jäänyt paljon tyhjiä toimitiloja tänne? Alueen koosta? Vai mistä.
Valitettavasti olutmielessä lähiö ei paljastanut mitään yllättävää helmeä, kuten joskus saattaa käydä.
Entä asiakkaat? Samoja joita kaikkialla muuallakin. Duunareita nauttimassa kodin läheisyydessä parista stobesta, after work:n virittelijöitä, työttömiä, elämän koulun opiskelijoita. Ihmisiä. Tavallisia ihmisiä. Osa nuoria, osa vanhoja, osa fiksuja ja osa ei. Mitään järkevää vastausta ja tarinaa emme osaa vetää tästä otannasta siitä miksi joku baari on olemassa, tai minkä näköinen hänen asiakkaansa on. Tarinoita on, ihmisiä on. Mielikuvat taas joidenkin paikkojen kohdalla vahvistuivat ja toisien kohdalla laimenivat.
Oma Kiveriön/Kivimaan top-lista on:

1. Erika

2. Woodpub

3. Tuoppi

4. Meininki

5. 69

6. Anan pub

Tätä järjestystä ja mielikuvia olen valmis vaihtamaan tarpeen vaatiessa. En kuitenkaan usko vierailevani näissä kovin taajaan, mutta.. Koskaanhan ei tiedä kuka koputtaa ovelle ja kuka sen oven avaa.

Jäikö jokin paikka käymättä?
Onko sinulla omia kokemuksia? Pitäisikö Lahen lähiöbaareja kartoittaa jatkossa enemmän?

Kiitos herroille T&S seurasta.


Valmis kuunnelma ja satukasetti: