Huuruisia tarinoita tuopin ääreltä
suoraan suoneen
tykitettynä.
- Uutisia
- Arvioita
- Kotiolutta
- Gonzoa
- Matkaraportteja


tiistai 9. heinäkuuta 2019

Yyteriin ja takaisin – oodi bissettelylle ja polkupyöräilylle



Makaan sängylläni, kello tikittää vieressä. Se sellainen vanhanaikainen, vedettävä ja tasaisesti jättävä, tikittää muinaismuistona analogisesta ajasta yöpöydällä. Kaksi muinaismuistoa vierekkäin. Onneksi ennen kaikki oli huonommin. Siltä ainakin suussani tuntuu, sammalta. Pieni dagen efter.
Piti työviikon päätteeksi juoda vain yhdet kylmät Vaaleat Muflonit. Jutut poukkoilevat Porilaisesta jalkapallosta Kouvolaan ja takaisin. Ruoho on vihreää ja märkää, kuten olutkin.
 Kolmannen kohdalla annan periksi ja tiedän miten tämä ilta päättyy. Päätyyn, pöydän alle, painimatolle ja sekiksiin.
Siemailen aamusumppiani ja fiilistelen sitä pientä hetkeä, kun on aivan hiljaista. Kahvi maistuu ihanalta ja harakka päivystää ikkunan alla, terassillamme tuijotellen pallogrillini kiiltäviä jalkoja.
Olen jo päätymässä sen kaveriksi terassin riippumatolle, mutta hiljaisuuden rikkoo yksi pyyntö, yksi toive, yksi idea: ”Lähdetäänkö pyörillä Yyteriin?”. 


Upotan pääni ämpäriin ja alan pakata eväitä. Pähkinöitä ja bisseä. Trikoot ja pyyhe. Sadevaatteet, ettei sataisi, sekä Lance Armstrongin kustantama sekalainen valikoima keltaisia... paitoja.
Nostan harmaan kulkupelini ja asetan ensimmäisen kylmän oluen juomatelineeseen. Polkaisen cyclocrossarin käyntiin ja tunnen tuulen kasvoillani.

Tästä oli vain yksi tie kohti Yyteriä. 2652. Keskusta, Tikkula, Ulasoori, Olympiakylä,Enäjärvi, Pihlava, Kaanaa. Nimiä, kummallisia nimiä, joita vain jurrinen porilainen kuntapoliitikko on voinut tavata Jazzien backstagella sekoittaessaan ruotsia helluntailaisiin termeihin yrittäessään naamioida joka toisessa lauseessa vastaan jolkottavaan ”Tua noi” termiin jotakin kansainvälisempää, internaazioliimpaa.
Tämä olisi matka kohti yhtä unelmaa pitkin totuutta. Tiesin paikalle pääsevän myös suoraan, mutta halusin nähdä ne kylät, ne oudosti lausuttavat paikat itse. Paikat, joita minua kehoitettiin kaihtamaan, paikat joihin paikallisetkaan eivät halunneet. Tänään en katsoisi taakseni, en hitossa. Sydämeni oli täynnä iloa ja liikettä. Iloa hypystä tuntemattomaan. Tältä Stanleysta on varmasti tuntunut. Ja liike, no vain liike on ikuinen.



Pidän ensimmäisen juomatauon ja tyhjennän tölkin vain sietämättömään tärinääni. Urheilu ja kepeä Delirium. Yhdistelmä olisi voideltu taivaassa ja sinetöity Seppo Rädyn suudelmin. Weisse loppuu, Saksa ei ole vieläkään paska maa, vaikka brittiläisellä pyörällä ajelenkin.
Pääsemme Ulasoorin ohitse katselen Tacticin tehdasta ja mietin pitäisikö matkalle hakea mölkky vai Alias. Tie vie, hukun ajorytmiin. Ja nautin. Paras tapa liikkua ja kulkea. Hiki valuu, tuntuu vähän pahalta, niin hyvältä. BDSM-jengeissä harrastetaan varmasti maratonia, triathlonia ja katsellaan vain Ironmania.
Pysähdymme Kyläsaaren kaupalla. Se osoittautuu yllättävän viehättäväksi ja laajaksi. Ostan kaikkea mitä urheillessa tarvitsee. Muutaman kylmän Koffin, mansikka-kermaleivokset ja jäätelöä. En ymmärrä ihmisiä, jotka syövät jauheita ja geelejä, jos tarjolla on mansikkawieneriä kermavaahdolla ja suklaajäätelöä. Bissestä puhumattakaan. Tsuff, kuinka hyvältä kylmä kalja voikaan maistua lenkillä. Puraisee, virkistää, hiilihapot pistelevät ja tuntuvat raikkailta. Leivokset katoavat vauhdilla.
Kylämiljöö vaikuttaa miellyttävältä. Maalla, mutta kaupungissa. Vihti, Nurmijärvi, mutta lähempänä pääkallopaikkaa. Tässä olisi moni stadilainen ihmeissään. Asuntojen hintoja en mainitse, tulisi vain itku.

Jatkamme matkaa kohti Porilaisen tien päätä: Pihlavaa. Paikalliset puhuvat siitä mysteerisestä Meri-Porin Jakomäkenä, Lehtomäkenä, Liipolana ja Karhuvuorena. Viimeinen pysäkki ennen lopullista rappiota. Kerrostaloja, mutta mitä sitten? Omituinen lähiö meren rannalla. Hakaniemi? Jokin käskee ajamaan nopeammin, mutta olen juonut jo Pihlavankin kauniiksi. Olen tällaisissa paikoissa syntynyt, asunut, kulkenut ja elänyt. Nyt en tahdo tarttua haasteeseen. Olo on silti väärällä tavalla kotoisa ja harmittelen ettei matkalle osunut paikalliskuppilaa, jossa olisi voinut kaataa itse hanasta ja käydä takahuoneessa polttamassa popcornit pohjaan. Sellaisia kansanravintoloita ei keskustassa ole.
Renkaat nielevät silti asvalttia. Se on täällä parempaa, kuin Pohjois-Porissa. Outoa. Maisemat malkavat vaihtua tuulimyllyihin ja teollisuusalueisiin. Harva paikka maailmassa on yhtä karu ja kaunis, kuin auringonlasku Meriporissa kaikkien jättimäisten nosturien, tuulimyllyjen ja betonirakennelmien keskellä. Psykedeelinen, vääristynyt, rujo, ihana.
Alitamme tien ja siirrymme Kaanaan maahan. Tähän jumalten hylkäämään kylään, jonka pienestä kaupasta haen kylmää lonkeroa kylmäkaapista, joka lähinnä kondensoi kosteutta samaan tahtiin, kuin kanssaihmiset asioivat kaupassa. Tipoittain, harvemmin selvinpäin. Otanta on kummallinen. Miljöö, on kuin Kaunisnurmen entisessä Eräpolun Siwassa, joka oli aikanaan maan ryöstetyin kauppa. Lokoisaa. Ränsistynyttä ja aivan hiljaista. Olenko autiossa leffarekvisiitassa? Ratsastaako tuolla John Wayne Tunturi Popilla?
Kaikkialla muualla tällainen maankuulun biitsin vieressä oleva kylä olisi täynnä kartanoita, kivilinnoja, hälytyslaitteita, täydellisiä nurmikoita, pakastekorvapuustin tuoksua ja korkokenkiä. Ei kuitenkaan täällä. This is still bat country.
Rullaamme Yyteriin. Korkkaan kylmän, vähän vetisen lonkeron ja kapuan dyynin huipulle. Yyteri on vallattu. Joku ehti ennen meitä. Etsiydyn kärsivän männyn alle. Se kurkottaa peruskalliosta, hiekan keskeltä, se taipuu, se itkee, se kestää. Niin minäkin. Appelsiinilonkero uppoaa tajuntaan. Jaffaa ja biitsi. Voi juku. Muistelen, että faija olisi tässä kohtaa tarjonnut jäätelöä ja pahastunut, kun vaniljaeskimo ei aiheutakaan hurraahuutoja.
Tissutan ja katselen merelle. Tuulee. Täällä tuulee aina. Virnistän. Tämä kaupunki on kierossa. Niin minäkin. Se on haaste, josta nautin ja tarjoan sille haastetta. Ikuinen köydenveto, Gordionin solmu.




Kotimatkalla pydähdyn viimeisessä kohteessa. Tikkulassa. Se oli hullutta, huonoja tapoja, energiajuoman tuoksua ja yläkoululaista tunnelmaa. Kipinöitä kesäyössä. Voi tuntea sen pienen väläyksen siitä mitä on elämä juuri nyt ja miten edellisten sukupolvien herranterttujen jäljet näkyvät edelleen. Historia elää toistaen itseään. Joskus, ehkä kolme-, viisi,- tai kymmenen vuotta
myöhemmin voin kiivetä sille samalle hiekkadyynille ja katsoa kuinka tuo aalto murtui, aivan kuten edellisetkin.
Toivotan heille rauhaa ja pyydän kansoittamaan koko Kaanaan samalla kun korkkaan illan ja matkan viimeisen bineksen. Se hellii ja ravitsee väsynyttä kulkijaa.
Jälleen matka oli tärkeämpi, kuin päämäärä. 


sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Sokkotestissä: Rochefort 10, Westvleteren 12 ja St. Bernardus 12




Hyvää iltaa, vähän liian pitkästä aikaa.
Tää tuntuu oikeestaan todella hyvältä jälleen. Fiilis nousee kattoon, kun naputtaa tekstiä ja tunnen tutun poljennon.
Oikeastaan tämä tarina on muhinut pitkään, kenties liiankin pitkään.
Maailmassa on lukuisia olutklassikoita, tyyliesimerkkejä ja trendsettereitä. Aikana jolloin jokainen tuubi on täynnä hapanoluita, mehuipoja, vegeruokaa ja muuta mielensäpahoittamista tuntuu aivan helv..n kutkuttavalta korkata ja laittaa sokkotestiin jotakin suurta, unohdettua ja niin ihanan antimuotitietoista, että laitan taustalle ihan kiusallani 80-luvun kotimaista rumpukoneiskelmää, juustoisten kiipparisoundien kanssa soimaan. Eini veistää kohta Kesää ja Yötä, ilman räppiä ja autotunea.
Näes. Tänään matsia ottaa kolme Quadrupelia. Sokkona. He ovat neljävuotiaita. Tai viisi. Who Cares, ikää on ja ehtookoti huutaisi muuten, että Esperi doesn't care. He ovat (rumpujen pärinää):
St. Bernardus Abt 12, Rochefort 10 ja ei enempää, eikä vähempää: Westvleteren 12.
Kaikki he ovat olleet joskus mukissa, blogissa ja suussa. Käynneet päässä, olleet olemassa ja todellakin ansainneet maineensa. Vaan.. Kuka heistä on paras? Sokkona, kun maine ei vaikuta. Kun herrat ja hidalgot ovat ratsastaneet aaseineen ja aseineen pitkin Bacchuksen tietä.
Kun mikään muu ei vaikuta, paitsi ikääntynyt tuote itsessään. Meinaan, näistä kolmesta vain R10 on useimmiten semituoreena varsin nautinnollinen. Entä eläkeikäisenä?
Koska minua ei huvita pohjustaa näiden klassikoiden taustoja enempää maailmassa, jossa laiskuus on hyve, joten minä kannan syntiä satulassa ja käsken tutustumaan erityisesti St. Bernarduksen ja W12:ta kieroon historiaan.

Mennäänpä asiaan. Minä istahdan ulos ja avopuolisoni saa tarjoilla nämä haluamassaan järjestyksessä. Minun kirjanpidossani he kulkevat vain näytteinä 1,2,3.



Ulkoiset ominaisuudet:

  1. Selvästi kirkkain kolmikosta, myös suurikuplaisin.
  2. Samea, kermainen vaahto.
  3. Identtinen edellisen kera.

Tuoksu/Maku/Aromi/Flavori:

1. Raikas, itseasiassa raikkain tuoksu ja maku. Mausteita. Jännä viinikuminen elementti seassa.
Selvää kirsikankiveä maussa, ikäänkuin olisi Dr Pepperiä seassa. Makeahko, sokerinen ja hivenen lakritsainen.

2. Intensiivinen. Luumukiiselliä, mutta taittuukin enemmän, eniten portviiniin. Hyvää Madeiraa. Siirappia, vaahterasiirappia. Vähemmän kirsikankiveä, kuivuu upeasti lopussa. Aromaattisesti mausteisuutta, yrttiä. Upea, siemailen tätä lasia selvästi eniten

3. Selvästi rusinaisin. Melkoiset kuivahedelmät puuron seassa. Nihkeästi portviiniä, mutta sokeria on seassa. Malllasimellytystä ja jyväshyvän kaurakeksiä. Maltainen, ehkä maltaisin? Intensiivinen, mutta omaan suuhuni snadisti liian luumuinen. Iso, ihana, mutta ei ihan parhaimmassa kuosissa?

Suutuntuma/Juotavuus:

  1. Melko täyteläinen, juotavin ja dokattavin. Näistä vähiten makea ja kevein. Pelottavan helppo kiskoa.
  2. Hyvin täyteläinen. Paksu ja sippailtava.
  3. Täyteläinen, mutta lievästi tasapainoton. Jännä saippuainen ja pastillinen aromi puskee lopussa sekaan.

Lopputulema:

Herraisä mitä viinaa. Hyvää viinaa. Olo on puolessavälissä, kuin kiskoisi litran stobea Baijerilaisessa puistossa ennen makkaraa ja hapankaalia. Nyt alla oli tukevat grillimätöt, mutta seitinohut hutikka puskee kovaa. Lisää sitä bassoa vaan taustalle.
Scorasin oluet.
Pistein: 1: 40/50, 2: 43/50 ja 3: 41/50p.

Arvasin myös, mutta sillä niin väliä. Oikeasti kiinnostaa mikä oli mikäkin ja miten pisteet/arvio/mielikuva sokkona vastaa siihen, mitä olen joskus (okei aika monesti) näitä tuhonnut ja arvioinut..
..

..

..

..




JAAAAAA LOPPULTA OIKEA RIVI PALJASTUU JA PULLOT SAAPUVAT...
HERRAISÄ MIKÄ SIELTÄ TULEE;

1: St. Bernardus.
2: Rochefort 10
3: Westvleteren 12




Oho. Melkoista. Järisyttävää
Siis oikeasti veikkasin vähän, että ykkönen olisi St. Bernardus ja pelkäsin sen olevat R10.
Kaksi viimeistä meni myös vähän ristiin. Ja kun katson vanhoja reittauksia huomaan niiden olevan linjassa näiden kera. Huuh, sehä meni yllättävän putkeen. Silti.. Vahvistaa vain fiilistä, ettei W12 ole millään niin kova, mitä RB väittää sen olevan. Kolme kokeilua, aina se jää fiiliksellä Rochefortin varjoon. Makuasioita toki, mutta..No mie jään tyytyväisinä törpöttelemään näitä, vaikka tökkii iha huolella. Oispa sitä hapanta neipaa, eli olutmaailman mango-karambola siideriä just nyt. 
Ehkä väli GT?

Mitä mieltä itse olet?

sunnuntai 12. toukokuuta 2019

Ilta Kannaksessa


"Kun Kannaksessa päivä jo iltaan kiirehtii."
 Ainakin jotain sinnepäin. Kyse ei kuitenkaan ole Erkki Eirton ja monen muun vetämästä sävelmästä vaan illasta, tai illallisesta Ravintola Kannaksessa.
Minulle ja ilmeisen monelle muulle bloggarille tarjottiin saumaa maistella 80-vuotta täyttävän ilmeisen klassikkoravintolan juhlamenu lävitse. #kaupallinenvairuuallinenyhteistyö?
Kilautin siis kaverille, aputoimittajalle, vieraskynäilijälle, eli suoraan Aku Ankkaan ja pyysin illalliselle.
Työpäivän ja bussimatkan jälkeen kävin hakemassa Kampista pari bisseä hotellin jääkaappiin jälkkäriksi, mikä osoittautui myöhemmin traagiseksi virheeksi. Ei kuitenkaan mennä edelle.
Koska Yrjönkadun Ompusta on kätevä kulkea kaikkialle päädyimme tapaamaan kyseenosaisessa koordinaatissa ja rullasimme alas pitkin Eerikinkatua. Kumpikaan meistä ei ollut koskaan käynyt Kannaksessa, joten emme oikeastaan tienneet mitä odottaa.
Krouvia? Työmaaruokalaa? Ketjuravintolaa? Pakasteita? Jotain turhan fiiniä asuihin suhteutettuina?
Astuimme ovesta sisään, tosin ensin miltei keittiön avoimmesta ovesta. Sisällä vastassa ollut pappatunturi oli jännä detalji. Palvelu oli heti ovesta astuttua ripeää ja asiallista, tästä kiitos.

Kävimme pöytään ja saimmekin heti kärkeen alkupaloiksi Sandels Pilsit. Ohan se, suunmukaisen rapsakkaa janojuomaa ja pääsimme viimein kippistelemään ja fiilistelemään ympäristöä.
Omaan mieleeni tuli etäisesti Kotkan legendaarinen Kairo. Sellaista tavallaan konstailematonta merimieskapakkaa ilmassa. Tummaa puuta, baaritiski, loosseja. Juuri sellainen ravintola, josta ei osaa päällepäin sanoa ollaanko täällä enemmän syömässä vai juomassa. Hämärryttävää meikäläisessä maailmassa, jossa kippolassa voi joko juoda tai sitten mennä johonkin Rossoon syömään. Näitähän ei pidä sekoittaa. Korkeintaan pakastepizzaslice tai kanakori on hyväksyttävää. Muuten suomalainen on pihalla, niin mekin, hetken, kippistelimme siis uudestaan ja mursimme leipää, vai nestemäistä leipää. Mitä näitä tapoja nyt olikaan.
Pian eteemme olikin laskeutunut blinejä. Siis minähän rakastan blinejä, joten suut messingillä ahmimme annokset. Sienisalaatti olisi kenties kaivanut hieman suolaa lisää. Meidän molempien äidit ilmeisesti kuuluvat kategoriaan ”Siihen saattoi lipsahtaa vähän liikaa suolaa”.
Pilsien kadottua jostakin tuotiin Olvin IPA:a hanasta. En ollut koskaan juonut tätä hanasta. Toivoin sen maistuvan samalta, kuin silloin joskus. Sellaiselta ihanan pellettimäisen metholiselta. Ei ollut, harmi. IPA on edelleen ihan mukiinmenevä tuote, mutta en muista koska viimeksi olisin sitä juonut?
Pääruoaksi eteemme aseteltiin melkoisen jylhä vuori. Ei mikään Halti, vaan Matterhorn. Sasslik ja perunaa. Aivan helkkaristi perunaa. No olikin jo nälkä. Sasslik oli erinomaista. Pehmeää, mehukasta ja lihaisaa. Perunat varsin kauniisti kypsennetty. Vähän sellaista Tex Willer henkeä annoksessa. ”Lihaa ja vuori perunoita, kyytipojaksi kylmät oluet” ”Si, Senor Carson”.




Söimme hartaudella. Ähkyhän siitä tuli, joten oli pakko pitää hetken breikki ennen jälkiruokaa.
Ehdimme käydä lävitse viimeaikaiset kuulumiset, puida champparit, änärit ja tärkeimpänä korisliigan pleijarit. Turista töistä, häistä, vaaleista, elävästä elämästä ja  kaiken katoavaisuudesta
Lopulta uskalsimme vinkata hetken olevan suotuisa leipäjuustolle ja lakkahillolle.
Ootteko muuten koskaan miettineet miksei se ole ”hillahilloa”?

Mitä tästä nyt sanoisi? Klassikkohan tämä on. Vatsa kiitti ettei ollut suurempi annos jotain mutakakkua ja jäätelöä.. Tämän kanssa nautittu Cream Ale ei ehkä ollut se osuvin olut. Toki Olvin valikoimasta osuvin, etenkin kun Sandels Vehnää ei ilmeisesti valmisteta enään.

Lopulta poistuimme onnelisen täysinä. Miettien vain sitä, miksei täältä ole funikulaaria ylös hotellille. Niin ne oluet.. Totanoin.. Maistoin jokaista. En pystynyt juomaan. Sillä makasin pallona vain sängyllä sulattelemassa. Kannas osoittautui miellyttäväksi istuskelupaikaksi. Mieluisa miljöö, joka ei ollut teennäinen, liian hipsteri, tai tekemällä tehty. Kansanravintola hyvintehdyllä kotiruualla. Kyllä, kelpaa. Kiitos.

torstai 25. huhtikuuta 2019

Greippilonkerot sokkotestissä


Kevään ja pörriäisten viimein saapuessa on kauppaan pudonnut, paitsi lukuisia uusia oluita, mutta myös lonkerorintamalla on tapahtunut pientä hämmenystä. Sinebrychoff toi markkinoille, viimein, uuden ja ”oikean” lonkun, eli sekoitteen.
Ajattelin aluksi ottavani tyypit tästä ja vain verrata sitä legendaariseen yökerhomukiin, eli Hartwallin ”harmaaseen”.
Sitten iski ahneus, vauhtisokeus ja liian täysi hyllyllinen limuviinoja vastaan. Napsin lopulta kaikki alle 3€/0,33l, eli about 9€/l olevat harmaat, siis greippilonkut sokkotestiin.

Tämä testi eteni tutusti käärimällä juomat sanomalehteen ja pyytäen testin virallista valvojaa numeroimaan kääreet, sekä myöhemmin tarjoilemaan nämä asiaankuuluvista, virallisista testilaseista. (=lue mehumukeista, kertakäyttömukeista, parhaista lonkkumugeist).


Koska lonkero on ahdistavan päihdyttävä juoma tarjoilen raadin fiilikset juoma kerrallaan ja suttaan loppuillan kommentit tylysti.. veks.

Testiin päätyneet tuotteet ja illan viimeisten hitaiden aikaisten seinäruusujen, pubiruusujen ja muiden hedonistisesti kukkakasveihin suhtautuvien suosikkijuomat, siis viralliset ottelijat ovat:

  1. Hartwall OriGINal Long Drink
  2. Sinebrychoff Long Drink
  3. Laitilan Gin Long Drink
  4. A. Le Coq Gin Long Drink
  5. Leijona Greippilonkero

Tässä mielipiteet näytteistä satunnaisessa maistelujärjestyksessä. Lonkerot pisteytettiin välillä 1-5.

A:
  • Viina haisee läpi
  • Oudon läpinäkyvä
  • Pliisu
  • Maistuu liimalta, eikä edes hyvältä liimalta.
  • Makea, mutta laimea
  • Viina ei kuitenkaan maistu, vaan limu. Limuviina. Hehe
  • Kuohuupas se paljon, tinneriä seassa, maalarin valinta.

Pisteiden keskiarvo: 1,75


B:
  • Kuohuu vähiten
  • Greippii, vai onko?
  • Vähän sitrusmainen
  • Tuttujuttu
  • Suomalaisen yökerhon lattia
  • Ällöttävän makea
  • Mieto greippilimu, ekstra sokerilla
  • Viinainen

Pisteiden keskiarvo: 3,25


C:

  • Limutuoksu
  • Jännästi metsää?
  • Sammalta seassa
  • Sitruslimu
  • Giniä, ekaa kertaa tänään
  • Sitrusta ja greippiä, sekä puuta?

Pisteiden keskiarvo: 2,5

D:

  • Erottuu maultaan
  • Mieto greippi kurkkii jossakin
  • Ei viinainen
  • Eniten makua, pakko olla Laitila
  • Sitruksisin, pidän
  • Vähän kirpeä, ihan jees
  • Ei ihan niin sokeriövereitä

Pisteiden keskiarvo: 4

E:

  • Ei tuoksua?
  • Baarin talon lonkero, vedellä jatkettuna
  • Mieto, pliisu, anteeksi
  • Vesimeloni?
  • Appelsiinia ennemmin, kuin greippiä?
  • Makeaa kuplavettä
  • Janojuoma, uppoaa kun on tanssinut koko illan.

Pisteiden keskiarvo: 2,15


Eli järjestys ennen paljastusta on:

D:4
B: 3,25
C: 2,5
E: 2,15
A: 1,75



Ja lonkerot olivat:


A: Leijona Greippilonkero
B: Hartwall OriGINal
C: Laitilan GIN long drink
D: A. Le Coq GIN long drink
E: Sinebrychoff Long Drink



Johtopäätös:

A. Le Coq pääsi yllättämään testiryhmän keräten eniten posiitiivista palautetta sen miedolla sitrusmaisella kirpeydellään verrattuna muiden sokeripommeihin. Laitila oli testin vedenjakaja, joka miellytti ja inhotti. Hartwallin moni osasikin tunnistaa sen omintakeisesta ja tutusta mausta. Benchmark johon muita verrataan aina. Leijona oli testin kirkkaasti huonoin ja myös ainoa, jota jäi lopulta yli. Koffin lonkero taas ei oikeastaan maistunut kenenkään suuhun varsinaisesti lonkulta, tai ainakaan greipiltä. Joskaan se ei myöskään aiheuttanut suuria tunteita vastaan, muttei puolestakaan.
Ylipäätään totesimme, että kaikissa on liikaa sokeria ja liian vähän kirpeää, happamaa ja vähän katkeraakin greippiä. Myös käytetyt ginit jäävät aivan piiloon. Toki jos kyseessä on erään valtion ”leipomon” GIN, emme ihmettele tätä päätöstä. 
Lopulta lonkero on päihdyttävää, joten suosittelemme mieluummin eläinkokeita, suunnistusta tai Gin&Tonicia. 

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Uutuuksia Koffilta ja Hartwallilta


Perjantainen kirjastoreissu johti harhapolkuja pitkin lähikaupan bineshyllylle.
Vaikka voisin kirjoittaa siitä, miten tärkeitä harhapolut, eli satunnaiset eksymiset, ex-tempore ideat ja muut yllytyshulluilut ovat elämässä, keskityn silti kerrankin olennaiseen. Nimittäin kävikin niin, että isot pojat olivat lastanneet uutuuksia hyllyjen täydeltä.
Hartsulta olivat ilmestyneet tuore NEIPA (kelatkaa Hartsulta), sekä ihanaa appelsiinikiljua, siis lonkkua appelsiinilla. Isompi yllätys oli Koffin vastaus ja lataus. Peräti kolme uutuutta. Asun joko tynnyrissä ja tankissa(true), mutta nyt tuli aivan puskista tavaraa. Apaa, lageria ja Ipaa.
0,33l purkeissa kakkosella. Uhka, vai mahdollisuus? Rahat vai kolmipyörä?
Kaikki vanhat pettymykset huuhtoutuivat humalankuvat silmissä ostoskoriini ja kassan kautta saunakaljoiksi.
Osuuko, uppoaako ja jos ei, niin miksi?

Aloitan hörpöttelyn Koffin Escape Route Pale Ale:sta. ”Pakene tavanomaista ja kaada olutlasiin aimo annos seikkailua”. Kuulostaa kohtalokkaalta, tai aivan minulta.
Vahvuutta 5% ja humalalajikkeina modernit klassikot: Citra&Mosaic, jotka muistatte varmaan vuosien takaa Suokin Kaiusta, jolla pyyhittiin pöytää HBF:llä.
Ebuista ei mainintaa, mutta mitä väliä? Kuhan olis aromia tarpeeks. (verkosta 38ebu)
Mietin samalla putoaako näiden myötä Koffin APA ja IPA tuotannosta? Olis pitäny varmaan ostaa verrokiksi? Etenkin kun humalalajikkeet ovat mielikuvissa samoja, joskin alkoholiprosentit eivät täsmää? Samaa kamaa, viilattua vai uutta?
Maistellaan, oikeasti pelkkään janoon suoraan tölkistä?

Kullankeltaista bisseä, vaahtoaa ihan näppärästi.
Tuoksussa jumbojet on jäännyt tankkaamatta. Paahtoleipää ja keksiä. Keveää herukanlehteä ja karviaista. Ei tule jytkyä. Mieto, mutta puhdas. Mielikuvissa sniidusti parempaa kuin Koff APA, sillä se hentoinen tunkkaisuus on tiessään. Dokattavaa, saunabissepotentiaalia piisaa etenkin tässä tölkkikoossa.

(Mainos)
Toisaalta taas samaan hintaan saa myös nimeltämainitsemattomia kotimaisia pienpanimotuotteita 0,5l purkissa ja pikkuisen enemmän lisäämällä jo oikein hyvää Porist.
(Mainos päättyy)


LaunchPad (McQuck) hoppy lager.. Eli uusi American Lager? 32 ebua Cascadea ja Citraa.
Oljenkeltaista ja ihan jeppis vaahto tässäkin. Se ulkonäöstä.
Tämä tarjoilee vähän keveää ruohoisen vihreää (vihannesta), pilsmaltaasta, tai muuten. Cascaden tuttu kukkaisuus tulee kivasti esiin. Kuivaa ja suht raikasta. Citra menee vähän hukkaan raaka-aineena, mutta mikäs siinä. Ihan juotavaa, vaikka lagermasennuksessani ottaisin nuo ebut mieluummin pelkkänä saazina vastaan.


Fist Pump IPA. Tällä varmaan viitataan edellisen, nykyisen, hallituksen kikyloikkaan. En tiedä montako työpaikkaa aktivoitiin näillä pumpeilla, mutta tässä oluessa humalat ovat... tädää yllättävät Citra, Mosaic ja Cascade. Tais olla hyvä tukkudiili?
Ulkoisesti hypätään taas enempi kupariseen päähän.
Tuoksu irroittelee kukkaa ja hedelmää. Herukkaa ja lehteä tässäkin. Ikäänkuin kolmas itteraatio samasta pyörästä. Ei tässä mitään vikaa ole, mutta alkaa näillä jaloilla olla jo toistoa ilmassa. Tasapainoa, päärynäpuikkoa ja keveästi katkeruutta. Olisihan tämä ollut vuonna 2013 vielä ihan käsittämätön olut, mutta aikojen tiskivedet ovat pesseet ylitse ja kovaa, mikä kertoo kaiketi olutkulttuurin saturoitumisesta, kun tällaiset perusvarmat, puhtaat ja klassiset eivät aiheuta kuin olan kohautuksen tänään. Hyvää olutta, ei mitään vikaa. That's it. Koffilassa on päästy vapaa-Surfereista eroon ja löydetty humalallekin käyttistä, vähän varovaista toki nyky mittapuussa, eikä mallaspohjatkaan ole kotimaisella viikkarikärjellä mitään ilotulitusta.
Haluaisin kovasti pitää tällaisesta juotavasta, puhtaasta ja harmittomasta markettibissestä, etenkin aikoina jolloin harva pikkuputiikki pystyy tuottamaan yhtä puhdaslinjaista tavaraa. Silti ovat kaiken maapallon hurlumhei-juomat vienneet ja tuhonneet suuni. Makuaistini on pahoinpidelty, eivätkä varovaiset oluet vaan riitä.
Silti pieni pala sieluani on aina myyty klassikoille ja pioneereille. Valitettavasti Koffilta siihen pystyy vain ihana Porter.


Entäpäs kilpailijan leirissä?

Hartwallin Erikois NEIPA saapuu kijavassa liki nostalgiahenkisessä purkissaan ja alleviivaa eroa Koffin ”Crafthenkisiin” purkkeihin.
5,5% Mosaic, Motueka, Hüll Melon ja Citra. 35Ebu. Oikeasti minun henkilökohtaisessa kategoriasani IPA alkaa vasta 6% jälkeen ja yli 50ebun jälkeen. Apa/Sessio IPA?


Aavistuksen samea ja hyvävaahtoinen tuotos, joka tuoksuu hieman limonadimaiselta.
Sekahedelmäsosetta ja kukkaisuutta, muttei tarpeeksi. Sellainen nuuhkaisu karkkiaskiin?
Jos unohdetaan tyylimääritelmä ja tätä miksattaisiin selvästi paahtoleipäisempään (Pale, Golden Ale, Vienna, Mynkki, Cookie, CaraPale-100, Dextrin) mixiin voisi toimia ihan kelpo APA:na.
Maussa samaa sekahedelmää, josta ei saa kunnolla otetta. Raikas, puhdaspiirteinen, mutta ei selvästi omaa NEIPA:n äärimmilleen viritettyä mehuisuutta, humalamäärää, tai mallaspohjan pehmeyttä.
Oluena kuitenkin kädessä on ehkä Erikois Vehnä ja varauksin uusi Pils, (tai no Pils ja Pils) unohtaen panimon maistuvin olut koskaan.
Pohdiskelen samalla sitä, että jos olisin muutama vuosi takaperin kirjoittaessani koko oluttyylistä maininnut Hartwallin tekevän tällaisen vuonna 2019, olisiko minulle naurettu ja kuinka paskaisesti?
Entä jos ennustan seuraavassa aallossa saapuvat ”Glitter-Brutit” ja ”Sinnepäin olevat marjasourit”?

Samalla pähkäilen, etenkin viimepäivien uutisointien valossa, käykö tässä vielä niin, että isot pojat haluavat jatkaa pienten leivän syömistä tällaisilla?
Kärjistyykö kilpailu, niin että kuluttajat alkavat suosimaan isojen ”puhtaita perustyylisiä”, tai ”vähän sinnepäin” tehtyjä oluita, joissa viljellään pienpanimomaailmassa tuttuja termejä ja ulkoasuja, joista häivytetään kevyesti omaa alkuperäänsä?
Toisaalta onko tällä mitään väliä? Saavathan käsityöläiset alati näkyvyyttä valtakunnanmediassa helposti. Ihan vaan kertomalla, että joutuvat noudattamaan lakia. En tiedä kertooko tämä enemmän mediasta, mediahaluista, vai yrityselämästä?

 Final Verdict: 

Koska panimoalalla ja olutkylddyyrissä on oltava positiivinen (paitsi Lahessa hiihdettäessä *Rumpusoolo*):
Ihanata kaljaa kaikki. Dokaushengessä liian mietoa ja tyyristä, nautiskeluhengessä liian mitäänsanomatonta. Sopii siis kaikkeen siltä väliltä. Ihanaa.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Yöradio ja Nikkaa tynnyristä


Aina välillä on sellaisia hetkiä, kun on jo sängyssä ja sattumien kautta päätyykin aamuyöllä nauttimaan pisaraa jotakin hyvää. Joskus se on rommia, yleensä viskiä.
Tällaisena kevättalven yönä onkin hyvä hetki, tai no koskapa ei olisi hyvä hetki? Korkata tiukkaa japanilaista. Hehe.
Ai kappas, sieltähän se puujalkapalkinto tuleekin.
Istahdan sohvalle ja rikon hiljaisuuden avaamalla radion. En voi osaa vastustaa tätä Yöradion tuomaa shamanistista vaikutusta itseeni tällaisina öinä, kun ajatukseni liitävät pitkin moottoritietä.

Nikka from the barrel on 51,4% viskiä. Ilmeisesti siis tynnyrivahvuista sellaista. Japanihan on monessa mielessä kiintoisa viskivaltio tuotantomäärien, että yllättävän laadun suhteen.
Se ei ole niin kosiskeleva, kuin skottilaiset tislaamot ylämaiden ja suolanpärskeisten kanervanummien kera, tai omaa sellaista Tex Willer-fiilistä, mitä Yhdysvalloista tulevissa Bourboneissa on.


Nikka on varsin kaunis tapaus kulmikkaassa 0,5l pullossa. Näemmä myös A-marketissa tätä kaupataan melko poskettomaan hintaan (+55€), itse poistin pullon liki puolella hinnalla Saksasta.
Nikka From The Barrel on siitä jännittävä tuote, etten aluksi antanut sille mitään arvoa. Nyt tissuteltuani tätä jokusen kerran se avautuu hitaasti. Toffeista mallaskarkkia, kukkia ja pientä vaniljais/kanelista/muskottista mausteisuutta. Keveä kuivattu aprikoosi pyörii nenässä myös. Se ei vyörytä kaikkea lujalla intensiteetillä, vaan hiljaisella, hieman mystisellä soitannalla.
Maussa tamminen vanilja ja toffeisuus ovat esillä, hedelmää ja maustepussia. Päättyen 51,4% lämmittävään poltteeseen, ilman epäpuhtauksia. 

Kokonaisuus tuntuu keskitäyteläisesti laadukkaalta, mutta mitään paremman päädyn Speyside-Sherry-tynnyrivahvuista ilotulitusta tämä ei ole. Hyvää tekemistä, yllättävän hyvää, sillä lasinikin on taas tyhjä. Kello laahaa kohti kolmea ja radio soittaa pop-iskelmää yössä.

Haluaisin oikeastaan fiilistellä tätä hetkeä, seisoa hetken terassilla ja katsella tähtitaivaan reunustamaan pimeään hiljaisuuteen ja kuunnella vain satunnaisia pöllöjen soidinkutsuja poltellen pientä sikaria ja ihmetellen hetken kauneutta. Silti istun tässä ja mietin miksi Radio Suomella tuntuu olevan laajempi kattaus musiikkia, kuin monella kaupallisella putiikilla. Absurdia. Harkitsen toista lasia, avaan oven ja astun lopulta yöhön.. Vain pullo jää päivystämään lähettimen, kenties se nauttii taustalla soivasta Mikko Kuustosesta enemmän, tai kenties hän odottaa vielä merisäätä.




torstai 14. helmikuuta 2019

Hartsun harmaa ja muita lonkeroisia tarinoita

Lauantai-ilta. Yöelämä lumisena tammikuuna. Moikkaat puolitutulle pokelle ovella, tunnet tahmaisen lattian jo eteisen kokolattiamatolla ja tartut messinkiseen kaiteeseen samalla kun kuljen eteenpäin. Musiikki kasvaa jokaisen askeleen myötä ja mietit mitä ihmettä? Taustalla ei soikaan Viikate, ei Lasten Hautausmaa, tai edes Motörhead.
Avaan tuulikaapin sisäoven ja kävelen nuhjuiselle tiskille. Pullokaapissa seisoo Karhua ja Jägermeisteria. Minun nuoruudessani ”Jekku” oli vanhojen pappojen juomaa ja itseasiassa... Niin oli Karhukin.
Jägermeister, sitä schaissen katkuista vatsalääkettä. Naurahdan itsekseni ja odotan Fernetin, tai Underbergin ilmestymistä limudiskojen suosikkilistalle. Never.
Tänään aion tehdä jotakin, jota en ole tehnyt vuosiin, eikä se ole jekun tilaamista, tai kylmän luppakorvan imailua kitusiini.
 Kylmät väreet valuvat selkääni pitkin musiikin tahtiin ja lompakko käsissäni tuntuu hikiseltä. Nojaan tiskille ja Ramstein alkaa soimaan, onhan täällä jotain entistäkin.
Lopulta baariminna saapuu luokseni. Nielaisen, se on menoa nyt:

”Tota, paa mulle yks lonkero”
”Otak sä jäitä siihen”
”Ööö, en?”
….........
Siinä se on.
Hartsun harmaa.
Ei saat..na.
Istun puiseen kuluneeseen pöytään ja katselen värivaloisesta ikkunasta ulos lumisateeseen hiljaisuuteen.
 Viereisen pöydän neljääkymmentä lähentelevät leidit aloittavat riittinsä huomattuaan olevani yksin liikenteessä.
”Ootsie yksin tääl?”
”Miks?”

Kerron olevani toimittaja suorittamassa juttua. Saan yllättäen seuraa, jota en suoranaisesti kaivannut. En kakkulapiolla, enkä Caterpillarilla.
”Siis sä oot tääl juomas yhtä lonkeroa?”
”Eihän tos oo mitää järkee”

Niin ei olekaan.
Toivoisin silti saavani suorittaa tämän pyhän riitin rauhassa. En ole juonut harmaata vuosiin. En itseasiassa niin pitkään aikaan, että ehdin jo unohtaa sen sokerisen maun. Sen valjusti greippisen katkun, johon sekoittuu vissyä, nostalgiaa, krapuloita, kaadettuja tuoppeja ja sekavia iltoja. Nuoruuden nousuja, alaikäisenä jännitettyjä hetkiä marketeissa ja kippoloissa.
Silti se ei oikeastaan maistu hyvältä, tai maistuu mutta aivan liian makealta.
”Tällaistako tämä taas olikin?”
Kuin kotiin olisi tullut, mutta joku on remontoinut ensin ja matkalta palaajakin on totaalisesti muuttunut. Perhonen on tullut kotelosta, tai mennyt takaisin toukaksi.
Leidit pyörittelevät päitään, kun kerron lasin pohjan koittaessa poistuvani. 
”Etsie lähtis tonne Mulliin meiän kans?”



Mietin kotimatkalla ensikohtaamisiamme. En oikeastaan ole aivan varma koska se on tapahtunut. Joskus teini-iässä, kun Golden Capin omenasiideri alkoi maistua pahalle, maistui harmaa jännästi erilaiselta. Raikkaalta. Kesäillalta maalaismaisemissa, kun yllä oli helvetin coolit reisitaskuiset maastohousut, joiden avulla pisteeni olivat aikanaan ala-asteella kohonneet tyttöjen silmissä. Kapp Ahlin verkkatakki lämmitti ohuesti, ohuessa yössä. Phillipsin cd-radio-kasettimankka suolsi Radio Mafiaa. Muistattehan Pietarinkadun Oilersin (sob), Leilan ja Annukan? Koe-eläinpuistoa ei tarvitse mainita.
 Sen muistavat kaikki, mutta tajusinpa juuri asiaa selvitellessäni jopa Metalliliiton kadonneen aalloilta tätä nykyä.

Tuo vanha kapine, radiomme, jonka antennin jatkoksi oli soviteltu tyhjä Koffin oluttölkki. Sellainen, jonka kyljessä oli se punainen rausku ja jonkinlainen ”kylmyysmittari”.
Meillä oli vanhempieni kanssa kirjoittamaton sääntö, jonka nojalla muutaman ”saunajuoman” juominen heidän seurassaan oli ihan ok, jopa alaikäisenä.
Kai se oli parempi, kuin kylillä nujakoiminen, ojaan oksentaminen ja päätön idiotismi? 


Vuosia myöhemmin Harmaa vaihtui bisseen ja jäi kuriositeetiksi. Se oli sitä kamaa, joka takasi hirveän darran. Sitä jota juotiin vain Onnelan euron hanoista, kun Karjala ei enään uponnut tuolla micmacien, toppien ja latvoista värjättyjen mimmien ihmemaassa, jossa Kelkkaa kului ja etujeejee oli kaikilla geelillä pystyssä (paitsi mulla, hehe).
 Myöhemmin harmaata tuli kesäisin imeskeltyä yksi, tai toinenkin pakollinen Rytmikatin häppäreillä. Siinä terassilla istuskellen ja alati hämmästellen miten tätä pystyykään juomaan. Loppuillasta yleensä helpommin.

Jossain tässä välissä tuli opittua lonkerotietämykseni kulmakivet ja säännöt:

a) Jos tölkissä ei lue ”OriGINal”, vaan ”Cool Grape” = älä osta.
b) Koffin lonkero = sama kohtalo, pl. Häppärit ja akuutti rahapula.
c) Makulonkerot ovat saatanasta. RIP Kultalonkero.
d) Brändylonkero on porvarillista, eli ihan ryypättävää.


Näillä kuljimme vuosia. Silti se peruslonkku jäi unholaan. Tuli olut, viskit, rommit, cocktailit, viinit ja ähky.
Dokasin silti mielelläni kaikki ”craft” lonkut, Long Kyröstä Ägräsiin. Juon niitä edelleen ajoittain. Silti se harmaa kummitteli mieltäni.
Voisiko se olla mistään kotoisin? Toimiiko se saunassa? Ja miltä Hartsun muut ”makulonkerot” nykyään maistuvat?

Päätin siis kipittää alkulähteille ja nauttia ensimmäisen harmaan rauhassa, alkulähteellä kippolassa.
Koska tämä ei tuonut täydellistä tyydytystä kokeilin harmaata vielä eri tilanteissa. Saunassa, paljussa, autossa, kotona. Tulin näiden empiiristen dokausten myötä, eli kliinisten tutkimusten jälkeen, siihen tulokseen, kuten edellä kuvasin. Se on korkeintaan saunassa kelvollista. Muuten.. Aivan s..nan makeaa, eikä oikeastaan greippistä. Saunassa 0,33l koko viehättää. Bisseen verrattuna pieni väljähtäminen ei haittaa, se maistuu mehulta.

Entäpä ne muut lonkerot? Siis Hartsun lonkut? Laitetaanpa ne testiin.

Ensimmäisenä testiin päätyi vihreä ”Vodka-Lime”. Jäi epäselväksi miksi tässä on, tai lukee sana vodka, mutta olkoon. Se maistuu miellyttävän kesäiseltä. Sellaiselta kesältä 2011. Poika saunoo ja vesi on lämmintä. Makeaa, vähän limettisen esanssista. Mikään ei varsinaisesti töki, semiraikas. Maistuu festareilta ilman oksennusta ja bajamajaa. Väärältä, mutta silti ihan juotavalta.

Seuraavaksi vanha viholliseni: Karpalo, tai siis ”Gin&Cranberry”. Tota noin. Ei tää karpalolta maistu. Mehua, jossa on uitettu puolukkaa ja lantrattu vissyllä ja viinalla. Ei paskaa, ei oikein mitään. Tältä alkoholismi varmaan tuntuu? Jokainen huikka on makeaa turhuutta.


Kolmantena korkkaamme keltaisen. Siis Gin&Lemon. No nyt tuumin. Maistuu vähän sitruunalta ja lievästi bitteriseltä. Happamahko lievä karvaus viehättää. Olisko ihan kiniiniäkin seassa siis? En tiedä. Toistaiseksi näistä suosikkini.

Neljäntenä ”tosi vahva”. Tai siis Strong, 7,5% Eikä oo lämpöö, eikä lempee. Viinaa piisaa. Selvästi hirvein näistä. Jos haluaisin vetää perseet, niin.. No Carillo on juotavampaa.

Viimeisenä Cassis, siis mustaherukka. Uuuh, Finrexin vibat kulkevat korkatessa pitkin selkää. Maistuu flunssalta ja mummon mehulta. Hyvää, pahaa, en ota selvää. Makeaa, mehua. Ei osu, ei upota. 


Kuten huomaatte jätin Lightin välistä. Oikeastaan jos tästä saisi sokerin kokonaan pois ilman makeutusaineita, voisin olla kiinnostunut? Liiat E-koodit, ei jatkoon edes hyllystä.

Aika on kenties hieman kullanut muistoja. Vaikka reisitaskuiset maastohousut löytyvät edelleen kaapista ei se tarkoita, että kaikki nostalgianlähteet olisivat kultaa. En kaipaa faxia takaisin, enkä 256kb:n internetiä. Sen sijaan aion jatkossakin juoda nostalgisen lonkeroannokseni aina halutessani.
Voin perustella sen fiilistelyllä, retroilulla. Toiset kuuntelevat edelleen Scooteria ja Martti Vainaan Pelimiestä. Toiset juovat edelleen Lonkkua lasipullosta ja rakentavat lumiukkoja.
Emme kasvaneet aikuisiksi, koska valitsimme niin.
.............

Ja onneksi niin.