Vuosi 2026: Juomat, jotka potkivat takaisin

 

Heräsin vuoteen 2026 niin kuin mies herää huonoon ideaan: suu kuivana, pää täynnä kysymyksiä ja pöydällä juoma, jota en muistanut ostaneeni. Etiketissä luki jotain fermented / adaptive / post-alcoholic experience. Join sen silti. Se maistui siltä kuin kombucha olisi käynyt terapiassa ja palannut sieltä passiivis-aggressiivisena. Se kertoi emojeilla ja giffeillä saaneensa mt-diagnoosin koska se on in, no cap.

Tervetuloa juomatrendeihin 2026. Tämä ei ole viinilista. Tämä on selviytymisopas. Pakkaa kompassi, hellekypärä ja sukella savannille.

---

1. Alkoholi ei ole kuollut – se on vain saanut diagnoosin

Kaikki puhuvat “alkoholin jälkeisestä ajasta”, mutta se on paskapuhetta. Alkoholi ei ole lähdössä mihinkään. Se vain piiloutuu, vaihtaa vaatteet ja valehtelee iästään baarin ovella.

2026:ssa juodaan edelleen, mutta juodaan strategisesti. 4–6 % ei ole enää session, se on “mindful”. Väkevät ovat palanneet, mutta pienemmissä annoksissa, suuremmalla tarinalla ja oudolla etikalla.

Pullossa, purkissa, rasiassa, hillopurkissa, tupperwaressa lukee:

• tynnyri 

• metsänreuna

• yksi mies, joka erosi vaimostaan, graafisella sarjakuvalla
  
  

Ja se myy.

---

2. Fermentaatio on uusi uskonto

Jos juomaa ei ole:

• hapatettu

• villihiivalla pilattu

• käynyt väärässä astiassa

…se on epäilyttävä.

Vuonna 2026 kaikki kuplivat. Olut, viini, limonadi, tee, kahvi, vesi, ehkä myös suru. Hiiva on uusi sankari, ja kirkas juoma on epäluotettavaa. Sameus on rehellisyyttä.

Kombucha ei ole enää trendi – se on infrastruktuuri. Sen päälle rakennetaan:

• humaloituja hybridijuomia

• matala-alkoholista viiniä, joka väittää olevansa olut

• olutta, joka väittää olevansa terveysjuoma

Ja kaikki maistuu siltä, että jotain tapahtui, mutta kukaan ei täysin hallinnut sitä. Juuri niin kuin pitääkin.

---

3. Funktionaalinen juominen (eli: miksi tämä tuntuu tältä?)

Vuonna 2026 kukaan ei juo “vain juodakseen”. Jokaisella juomalla on väite.

Tämä rentouttaa.
Tämä keskittyy.
Tämä auttaa nukkumaan.
Tämä auttaa olemaan puhumatta kusipäille. (Tämä on tärkein, juon sitä aina ennen olutfestareita).

Adaptogeenit, nootroopit, CBD:n serkut, yrtit jotka kuulostavat Tolkienin haltiakielellä koodatulta D&D-henkiseltä happounelta. Kukaan ei tiedä toimivatko ne, mutta etiketti on vakuuttava ja olo… erilainen. Ehkä placebo, ehkä kemia, ehkä se että olit yksin hiljaa viisi minuuttia?

Ja rehellisesti: se riittää.

---

4. Katkeruus on uusi makeus, tai siis oispa

Sokeri on pannassa. Katkeruus on tullut tilalle, eikä se pyydä anteeksi.

2026:ssa juomat:

• maistuvat greipiltä, kuorelta ja pettymykseltä

• polttavat vähän lompakossa, vaikka eivät sisällä chiliä

• vaativat opettelua

Tämä ei ole virhe, tämä on valinta. Makea on helppoa. Katkera sanoo: “istu alas ja keskity.”

Negroni ei ole enää cocktail, se on filosofia. Amaroja juodaan sellaisenaan. IPA ei pyydä anteeksi 90 IBUa – se kysyy miksi et kestä. 

---

5. Paikallisuus menee överiksi

Ennen riitti, että juoma oli “suomalainen”. Vuonna 2026 se on:

• tietystä metsiköstä

• kerätty tiistaina

• jonkun äidin tyttönimellä

Etiketissä lukee koordinaatit. Valmistaja seisoo pullon vieressä ja tuijottaa sinua silmiin ratti kädessä, kun avaat sen. Tämä ei ole brändi, tämä on kohtaaminen.

Ja tiedätkö mitä? Se toimii. Koska tässä maailmassa, missä kaikki on algoritmia ja paskaa, konkreettinen epätäydellisyys tuntuu luksukselta. Kehitysmaissa, Kelassa ja verotoimistossa tämä on hallittu aina. Odotamme kuukausimaksullisia jonosimulaattoreitta, jossa siis maksat ettet katsele mainoksia. Tämä oli sellainen, koska kukkarooni ei vieläkään kilahtanut mitään. Nautin nyt yhden sellaisen joka auttaa kirjoittamaan kusipäille?

---

6. Ei-alkoholinen ei ole enää rangaistus

Tämä on iso juttu, Huge L kaikille.

Vuonna 2026 holiton juoma ei ole:

• kompromissi

• autoilijan kyynel

• “ihan ok”

Se on oma lajinsa. Omalla hinnalla. Omalla luonteella. Omalla röyhkeydellä.

Holittomat oluet, jotka eivät maistu siltä kuin joku olisi pessyt lasin väärin, tai joku kollega jättänyt vierteen keittämättä. Mocktailit, jotka eivät esitä cocktailia vaan tekevät jotain muuta. Juomat, joita juodaan koska ne ovat hyviä, ei koska huomenna on työpäivä.

---

Ja sitten se rumempi totuus: halpa paska liikkuu aina

Kaiken tämän artesaanipsykodraaman alla on betonilattia, ja sen nimi on volyymi.

Vuonna 2026:

• halvin lager liikkuu edelleen eniten. Älä kysy missä ja miten se on tuotettu. Ei ainakaan Suomessa. 

• tarjousohjattu juominen ei ole kadonnut mihinkään

• ihmiset puhuvat vähemmän rahasta, mutta ajattelevat sitä enemmän. Puhe ei ole siitä mistä puute. Niin MarkoJariMikaAriJanneJoniMatias, katso vaikka seksielämääsi.  

Inflaatio, vuokrat, sähkölaskut. Kun arki kiristyy, halpa tuttu voittaa hienon erikoisen. Moni ostaa viikonloppuna yhden “hyvän jutun” – ja korin täyttää se vanha paha tuttu.

Halpa paska ei häviä. Se:

• keventyy vähän

• brändää itsensä “raikkaaksi”

• teeskentelee laatua etiketeillä ja sanalla clean

Ja se myy. Koska se on helppo, saatavilla ja ei vaadi mitään. Ei ajatusta, ei keskustelua, ei selitystä. 

Suurin osa meistä on niin jästipäitä, ettemme halua nähdä missä, miten ja kenen työpaikkoja vähentäen #privatelabelit pieraistaan, eivät edes omistajat. 

Et usko? Vilkaisepa onko taskussasi minkävärinen poonuskortti. Omani on kullitettu.  

---

Viimeinen totuus

2026 ei ole vuosi, jolloin kaikki juovat paremmin.
Se on vuosi, jolloin juominen polarisoituu.

Toisessa kädessä:
– tarkkaan tehty, pieni, katkera, paikallinen, kallis

Toisessa:
– kylmä, halpa, tuttu, riittävä

Ja useimmilla meistä molemmat. Eri iltoina. Eri mielentiloissa, eri pakko-oireisiin.

Jos joku väittää juovansa vain toista, hän valehtelee.
Todennäköisesti itselleen. Minäkin, ei tätä uutistodellisuutta kestä. 

Juomme vähemmän, mutta ajatellen enemmän. Juomme oudommin. Juomme tarinoita, prosesseja ja hetkiä. Ja joskus, kun ilta on pitkä ja todellisuus ohut, juomme silti liikaa.

Se ei ole trendi.
Se on ihmisyys.

 

Vuoden 2026 juomatrendit eivät ole kauniita.  

Ne ovat:

• ristiriitaisia

• vähän, paljon, neuroottisia

• täynnä yritystä voida paremmin maailmassa, joka ei tee sitä helpoksi

Ja siksi ne tuntuvat oikeilta. Ei oikeasti tunnu sanon, ja piilotan energiaveteni legojen taakse. Näin. 

Ah entä ne kaljatyylit: Arvaat sen ensimmäisen, ja sen taantumuksessa olevan toisen. 

Pinnan alla ei ole mitään. Kristallipalloa vaseliinilla hieroen; samat jotka innostuivat tsekkilagerista keksivät brittityylit sinne jonnekin westcoastpastryimperialhazysourin väliin. Ihan vaan koska se kutittelee pikkasen jostakin oudosta paikasta, vähän kuin rautsikan hyvinvointilaitoksesta poistuessa ja koska se on halpaa, sekin pätee rautsikkaan.

 Kaikki rupeavat tekemään lonkeroa, limua, vitanovaa, myyvät onlyfansia ja syövät lupauksensa miten eivät koskaan päädy ruokakaupan hyllylle, vai mitä? Lopulta panimot vetävät kuorossa aleksilla "vippaa mulle vitonen".

Loppusanat tiskiltä vierestä

Kaada lisää.  

Nyt oikeasti: kaada se kaikki, mitä on. 

Baarikaappiradio - Suomen kovin olutharrastaja ja Yöviini

 

Olen palannut.
Ei suurta paluujulistusta, ei enkelien torvia, ei sponsoroitua Mallaskoski-sisältöä. Vain minä, Olivetti, ja se sama vanha turhautunut sykkeen nousu, joka saa kirjoittamaan, vaikka kukaan ei olisi pyytänyt.

Kaksi vuotta katosi johonkin outoon aikavääristymään, jossa kaikki tapahtui ja ei tapahtunut samaan aikaan. Sormet unohtivat rytmin, ajatukset menivät varastoon kuin viimeiset vajaatäyttöiset tölkkikaljat ennen pyhää. Nyt ne on kaivettu esiin – pölyssä, hieman pilaantuneina, mutta ennenmuuta elossa.

Tämä ei ole mikään comeback. Tämä on jälkihöyry, joka nousee kun maailma kiehuu yli, tai jäi palamaan liedelle. Olen täällä taas, kirjoittamassa siitä, mikä liikkuu, maistuu, sattuu tai vain ärsyttää. Jos joku lukee, hyvä. Jos ei, vielä parempi — silloin sanat saavat juosta vapaana kuin sekopäinen koira ilman hihnaa. Oikeastaan aloitamme podilla, vodilla, teatterilla ja sirkuksella. Jatimatikki on kaivettu Tervasaaresta, mutta väliajalla ei tarjoilla kahvia ja pullaa. 

Tänään haastattelemme Suomen kovinta olutharrastajaa Kryoa, C:llä. Lisäksi Yöviinissä viikon viinin arvioi ihana Olli Kokko. Turvavyöt kiinni, saa nauttia ja vihata. Sisältöhuomautus: Nauhoitteet on tallennettu yli kolme vuotta takaperin improlla ja siltä se kuullostaakin. 

 

 

 

Ruosniemen viimeinen tuoppi

 "I have the power.. to write it all, and the truth.. Truth is weirder than any fiction, truth is never told during nine to five hours and it's dangerous commodity."

Ruospan taru on paketissa. Senpä kunniaksi, suruksi ja iloksi lasiini kaatuu viimeisenä pullotettu Barley Wine Rye Whisky Barrel. Itseasiassa koko panimon viimeisenä täytetty pullo. Olisi pitänyt varmaan säästää ja pyytää 10v päästä keräilijöiltä isot rahat. Korkoa korolle, rahaa pankkiin ja rekkaa pihaan.

Kyseessä on Porvari-erän tynnyröity versio. Tynnyreinä Kyrön ”Smoked Rye Whisky”, joista savua ei kyllä irronyt. Kyrön savustettu ruismallas tuoksuu kyllä julmetun ihanalta, melkein wunderbaum-tason erotiikalta. En tosin tiedä paljonko se maistuu lopputuotteessa. Ehkä olen juonut, mutta silloin juotiin, ei maisteltu. Jallua koko kierros Kurikan kyläbaarissa kotimatkalla. Tiedättehän. Vain kuvia todisteina.

 

Pale, Mynkki, kahta karkkimallasta. Magnum, CTZ ja Centennial taisivat olla erän humalat.

Ai miten niin taisivat? Juu aina samaa. Inssinkin humalat ovat olleet vuosien varrella monituiset. Omat suosikkini ovat olleet ne erät, kun cookieta ei ollut, tai sitten se unohtui. Eiku humalat nii. Citra+Amarillo, Citra+Sabro, El Dorado+Simcoe+Azacca ovat olleet hyviä komboja. Viimeisessä 609 erässä on muuten sedän lahjana 33% enemmän kuivahumalaa. Olkaa hyvä juu vuan.

Barley Wine, 11% ja 70ebua. Vanhaan Oloroso-versioon (tän piti muuten olla PX-alunperin) verrattuna toin tähän mallaspohjaan ja humalointiin vähän enemmän syvyyttä. Muutokset ovat sellaisia että tuote menee tarvittaessa vanhalla nimellä ja leimalla juhannukseen asti ilman että katsastusasemalla tai ratsiassa huomataan. Muistan keittäneeni tämän erän joskus talvella 2020/2021. Hän makasi pitkään vaakatankissa maturoitumassa ennen ensimmäisiä pullotuksia ja tynnyröintejä. Harvoin saa olut niin paljon ja tarpeeksi aikaa kypsyä, tekeytyä ja pyöristyä. Hioa kynsiä Shere Khanista lähemmäs Dumboa. Tynnyriblendi on varsin hyvä tässä. Rye tuo omia sävyjään; maustekakkua ja kanelisiirappia, terävyyttä ja tammea.

Kuivahedelmäisyys ei vielä iske, kuten Porvarissa on jo iskenyt. 6Kk ja tämäkin on talveksi sherryä. Itse en välitä. Minusta Porvarikin on fressinä parempaa, kun havuisuus puree ja mallaspohjan kauniit sikarilaatikkoiset ja makean tupakkaiset sävyt ovat läsnä. Vahva makeahko, ei liian imelä, lievää paahtoleipäsyyttä ja pitkä jälkiliuku.

Joskus vuosikymmen sitten tälläkin olisi kirjoitettu historian oppikirjoihin kovia lukuja molempien RateBeer harrastajien toimesta, jonkin HBF:n jälkimainingeissa tivun kulmapöydässä pienessä hönössä. Nyt se on vain yksi monesta ja se on parempi näin. Kylddyyri on ajanut kovaa vauhtia ja jos sen aallon harjalla ei pysty ratsastamaan koronan jälkilöylyissä ja liukkaissa käy ohraisesti, tai ehkä vehnäisesti ja menee tukkoon. Minulle tämä Barley Wine edustaa pitkälti kuluneita vuosia ja yhden aikakauden päätöstä. Se tarkoittaa vain eteenpäin menemistä. Tällä ei ajeta sivuluisussa reunalla. Ne jotka ovat ajaneet, ovat siirtyneet muualle aivan toisilla aineilla. Vuodet.. Nielimme rakkautta ja väkijoukkojen suosionosoituksia, kunnes havaitsin linnojeni rakentuneen hiekan ja suolan päälle. Ei auta, kun pasuuna soi ja kaikki on valmista. Teoreettisella tasolla voisin puhua suuni täysin puhtaaksi ja ampua alas kuvat, kultaiset vasikat ja niiden palvojat jälleen blogirintamalla. Vapaus, onko se vastuutonta? Koska uskon vapauden olevan myös vastuullista olen mieluummin asiallinen, koska turha nälvintä ei johda mihinkään.

Valitettavasti olen myös vanha ja väsynyt. Okei en ole, mutta vauva-arki syö mehut, ehkä siirryn pitämään tätä blogia jatkossa Ruuhkavuosien verkkopalvelussa, mutta epäilen ettei sielä kahvivatsa kestäisi sitä närästystä, jota kolmen päivän olutfestaroinnit tavanomaisesti aiheuttavat. Totuudet niin. Monet totuudet joihin nojaamme riippuvat täysin meidän omasta näkökulmastamme. Olimme sitten harrastajia, myyjiä, tekijöitä, juojia tai vihaajia. Totuus on kuitenkin vain sitä mitä me itse haluamme sen olevan. Valitsemme mitä haluamme uskoa totuutena. Ja minusta tässä maailmassa on aivan tarpeeksi eripuraa, typerää kahtiajakoa, kilvoittelua nokkelimmasta twiitistä, tai kuka ehtii ensimmäisenä hyveposeeraamaan ja tarttumaan johonkin. Kaikki muu on markkinamiesten luomia mielikuvia, jossa kalja vaahtoaa päälle, lasiin ja etiketit ovat lasten paintshop pron tuotoksia kunnalliselta vesivärikurssilta, jossa ohjaaja kehoitti happopäissään käyttämään leikkaa/liimaa toimintoa, sekä 60-luvun fontteja kirkkain värein ja kuuntelemaan Jefferson Airplanea väärinpäin oravamaisella pikakelauksella.

Maailma ei ole täynnä kauneutta, vaan sitä mihin kauneuteen uskomme, kuka sen myy ja koristelee parhaiten. Mielellään jallua kylkeen. Täältä tullaan elämä. Harmikseni näen harmaan sävyissä, kannatan keskustaliberalismia, kaikkea kaikille eikä kellekään mitään, leipäistä kaljaa ja sirkushuveja kerran kesässä Lahen SOPP:ssa. Kaikkihan on ihan tosi jees kerran kesässä Tykkimäellä.

Vai pitäisikö kaiken olla ilotulitusta, heroiinipäistä viimeistä ratsastusta lohikäärmeellä, päättymättömiä orgioita ja ryhmäorgasmeja, origamien taittelua F/A-35 muotoon. Ohjuksia ja väsyneitä somepäivityksiä, jotka uppoavat kuin ”livelovelaugh" torpedot hakuammunnalla tissit tiskissä ja teku-lasi kourassa kaikkiin liikkuviin, traktoreista pienempiin, kohteisiin. Entä jos ajaa edelleen Valmetilla? Onko tässä mitään järkeä? Ei, onko puupeltoihin nojaavassa metsätaloudessa järkeä? Onko kiihtyvissä helleaalloissa, viinin viljelyssä Suomessa tai quadruplesourmangomilkshakeboobslicoricestrawberrysouripoissa järkeä?

On, jos siihen printtaa He-Manin ja Thundercatin, auringossa ja palmun alla, juomassa mangosta viinaa siihen kyljessä tulevaan tarraan ja tulitikkuaskiin, jotka voi kotona liimata kirjaan tai laittaa hyllylle.

Ja ajatella, että ennen vanhaan vadelma-karambola siideriä juoville vittuiltiin kaduilla estoitta. Kyllä pimeällä keskiajalla kaikki oli paremmin, kuin pullamössöllä nykyään. Oli pelkkää pernaruttoa ja pettuleipäistä souria kaikille, ei juotu hedelmäsmoothieta viinalla paperipillistä, niin vaan muovipillillä, rääh. Kyllä, kuha saa syyttää valkoisen keskiluokkaisen heteron luokkatasolla kaikkia kaikesta, kunhan ei jää itse kiinni. Kyllä sitten kaverit puollllustaa, kun ei ole rättisitikka, vaan Casion kiippari. Ääni on kimeä, tinder heikko ja kaikki on aina muiden soittajien vika. Kuka pelastaisi lapset ja kaljan juojat? Oispa vaan kelkkaa, euron tuoppeja ja Tinakenkätyttöä baaripöydillä sitten. Olisitte kaikki tyytyväisiä. Minäkin, kun olisi hetken kaikki samanlaista, ihan kuten ennen. Eikussssss... 

Ruosniemi Rest In Powerbuttons.

Karma is a Reset.

"Taivaalla jahtasin aurinkoa
Tavoite oli puhdasta hulluutta
Mutta korkealta näin miten panimoiden meri on suuri
Kaartuva, kaunis pilvien muuri

Ääntäkin nopeammin pakenin loppua
Kunnes lopussa uskalsin todeta
Evoluutio jää, vain Ruosniemi häviää
Ei meitä ollu syytä säilyttää
Säilyy kaaos kontrollissa"

 

Salakapakassa,eli ehdottoman kielletty kokemus

Synkkä keväinen yö. Kaksi amista ajamassa bemareilla pitkin kaupungin katuja. En näe karvanoppia, ajat muuttuvat, autot eivät niinkään. Minäkään en, paitsi osin kokonaan, osin en ollenkaan. Sama julkea tasapainoilu oikean ja väärän välillä tiedostaen molemmat puoleni. Harmaan sävyinen maailma, joka tänään eläisi jossakin 50-luvun film noir-henkisessä elokuvassa, vaikkei minulla olekaan popliinitakkia tai fedoraa. Olispa. Pukeutuisin näin, jos se ei herättäisi huomiota ja juuri sitä koitan hupparissani ja bensalenkkareissa välttää. Illan teema on ehdottoman undercover, ug, paheellinen ja riskaabeli. Vaikka olenkin vieras, silti ehdottoman kiinnostunut. Vähän kuin olisi menossa johonkin kinky-bileisiin Lohjalla. Naamioita, sääntöjä ja dresscode. Katsoa saa, ei koskea, mutta ehkä. Ehkä sekin on mahdollista. Korona-aikana tämä on hieman typerää, mutta uteliaisuus, seikkailu ja tarina vievät tässä voiton. Taivas ei tiedä sataako vettä, räntää, vai rakeita. Vastatuuli on vakio.

 Morotamme (..ttu mikä sana) torilla. Ynseät kerrostalot ympärillämme kaatuvat päällemme. Porin tori on yksi Suomen rumimmista joissa olen vieraillut ja kyllä olen nähnyt myös verrokkeina Kouvolan ja Kotkan toriaukeat. Betonibunkkerit nauravat vieressä kun sytytämme nortit ja vaihdamme turvasanat. Korkkaan taskusta viileän, tai taskulämpimän Imperial Stoutin. Ota huikkaa suoraan pullosta, 10% lämmitystä tuulessa. Se lämmittää kuin petromax teltassa. Siis väärällä tavalla. Samanlainen tunne, kun upottaa kätensä tulikuumaan astiaan, jossa on kylmää vettä. Aivan kieroa.

 Tuttavani naukkailee jallua. Puupää ajaa ohitse. Toivottavasti bemmien perässä, mutta kohennamme molemmat takkiemme kulmia ja jemmaamme pulloja piiloon. Onneksi torilla ei ole muita, alle 10. Mielettömyys. Se on vahvasti läsnä kaikkien post-apokalyptisten tunnelmointien kera. Mietin onko tässä järkeä? Olen menossa baariin. Salabaariin. Ei mihinkään Trillby&Chadwickiin, vaan oikeasti maanalaiseen. Ei yksityiseen vaan yritykseen. Jeesus. Tämä on oikeasti kiellettyä. Ristiriitaiset ajatukset kulkevat päässäni alkaen siitä kuinka paljon olisin kuukausi sitten naurannut ajatukselle mennä kippolaan, kuin 40-luvulla Puolassa vastarintaliikkeen kokoukseen, tai Suomessa Seliön saarelle laulamaan Kirkan ”Hengaillaan”. 

Tämä on väärin, haluan kääntyä ympäri, mutta alkoholi, jännitys, paheellisuus ja halu nauttia yksi kylmä kuin ihminen oikeassa maailmassa vievät voiton. Koputus on oikea, ovi aukeaa ja astumme sisään. Meitä mittaillaan katseella. Valot heittävät ulos, mutta jalat astuvat sisään. ”Yhdet nopeat tähän järjettömyyteen ja toiset että saan silmäni auki”. 

Kostea huulillani koen oloni vapautuneeksi, vääräksi ja vastenmieliseksi. Tiedättehän; sellainen olo kun baarissa joku alkaa soittamaan suutaan siihen malliin, että tiedät ettei tästä pääse ilman painia tai jeesusmoodia lävitse. (aka käännä poski kun lyö ja kysy: Tää oli ilmainen, mutta haluuks sä oikeesti kuinka pahasti pataan). Eli se tunne kuinka koko kroppa valmistautuu taisteluun, stressitila, ei nautinnollinen, en pidä. Samalla vakuuttelen itselleni, että kaikki on ok, paniikkia ei ole. Tämä tunne-elämän hurrikaani pyyhkii New Orleansin Mardi Grasiani pahasti. 

Oikeastaan haluaisin kotiin. Oikeasti haluaisin v..ttu istua tässäkin luolassa alas, katsella humaltuvaa seuruetta sen aivan liian matalalla olevan lampun takaa punoen juonia, miettine maailmanvalloitusta ja kumoten isompaa kolpakkoa. Pitäisin siitä, voisin jopa sulattaa hetkeksi sen mistä porilainen maailma alkoi, siitä kun Ässäjumala sanoi ”TUA”. Yh, vähän nousi oksennus kurkkuun jo ajatellessa. Kokemus on aivan mielenvastainen. Pelkoa ja inhoa, innostuneisuutta ja rakkautta. Ihan kuin olisi omenavarkaissa, paitsi nyt realiteetit puskevat liikaa. Silti jumalauta. Miten tällainen tunne voi muotoutua näin nopeasti, että baarissa käynti on kuin kävelisi Lahden rautsikan thai-hieronnasta sisään ja kuvittelisi sen olevan oikeasti laadukas kokemus.

Minua ravistellaan tästä elämästä toiseen. Realismi kevätyössä on yhtä inhottavaa, kuin piri pinnassa sörkan metroasemalla. Liian nopeaa ja liian päällekäyvää. Eikä miulla koskaan ole kahta euroa bussiin. Syöksymme erinäisiä hetkiä ja juomia myöhemmin takaisin lähtöpisteeseen. Joudun ehkä lämmittämään saunan, polttamaan vaatteeni ja tykittämään elohopeaa suoniini. Mitä näitä puhdistusriittejä nyt onkaan. Aloitan kuitenkin hakemalla taskulämpimän kebabin kotiin. Sellaisen, joita tästä kylästä saa kymmeniä, jotka eivät oikeasti poikkea toisistaan mitenkään. Samasta tukusta, samasta pakastimesta on ammennettu isänmaan kebabit jo iäisyyden. Mikroaaltouuni kilahtaa, eurot muovilta vilahtaa ja sielu kiirastuleen vilahtaa. Dante kirjoitti vissiin samasta reissusta pari vuotta aiemmin, en spoilaa, tietäjät tietää. Silti:

Eli onko kokemus itsessään arvokkaampi, kuin lopputulos. Voiko virtuaalinen Skypekupittelu ohittaa jatkossa entistä enemmän sen tunteen kun kävelen paikkaliskippolasta sisään ja tilaan ison stoben?
Muuttaako Korona käyttäytymistämme? Onko viimeinkin käsillä introverttien vallankumous?


En tiedä, mutta tiedän jo tähän mennessä, että vihaan tällaista perussuomalaista märkää päiväunta jossa kaikki on aidattua ja sekään ei kelpaa. Tämän kriisin aikana olen ollut huojentunut siitä, että meillä on kerrankin täysipäinen hallitus joka tekee asiantuntijoiden lausuntojen mukaan päätöksiä, eikä souda ja huopaa kulloisenkin tuuliviirin mukaisesti, mitä eräs oppositioporukka on sumeilematta twitterissä huudellut. Onhan se nyt ihan s..tanan outoa, että yhtenä päivänä närästää jokin ja tovin kuluttua kun sitäkin on rajoitettu pitäisi samantien olla tekemässä toisin. En nimeä tavallisia tavioita, enkä yhtä alati itkevää veropakolaisveikkoa. Sic transit, jne.

En varsinaisesti yllättynyt myöhemmin, kun kuulin salabaarin kärynneen hyvin nopeasti virkavallan ratsiassa, mutta tämä aikahan on oppimisen ylistystä.
 Tiedän myös että pöydillä tanssiminen Martti Vainaan-Pelimiehen tahtiin, kotona, on helvetin perseestä. Tiedän, että olohuoneessani eivät jalat tartu kiinni lattiaan ja että villasukat jalassa jokainen osaa moonwalkata. 

En tiedä kuitenkaan miten selviämme ilman euroviisuja, kaikkea kesän mahdollistavaa yhteisöllisyyttä, Tehareiden paluuta, Jättömaan peruutusta, kaiken siirtämistä alkaen omista häistämme, niin.. Tämän piti olla viimein "the vuosi".

Voin kertoa olleeni hyvin maissa, vaikkei varsinaisesti mikään ole elämässämme sinällään muuttunut. Samalla tapaa töihin ja takaisin. Ei etäännyytämistä, emme sinällään tunne ketään täällä, joten sosialistinen etäisyydenotto on vakio. Huvien ja kaiken sulkeutuessa sitä huomaa vain kaipaavansa itsestäänselviä asioita, kuten piipahtamista yksin parille, tai toivomaan, että joku puhuisi Itä-Suomea, saisi kuivan lohileivän, muikkukukon tai uhoaisi sekavana nakkarijonossa.

Näkisi Kymijoen kuohuavan paskaisena ja toivoisi ettei tarvitsisi koskaan uida siinä. Voisin vaihtaa konjakin jallukolaan, lökärit farkkuihin, laittaa bleiserin päälle. Nauttisi torikahvilasta aamulla viideltä torkkarin, munkin, kahvin ja kolmen jannun pillimehun. Kulkea mutteriin raskaita verhoja ja kadonnutta 60-lukua katsomaan ja toivomaan poken heittävän ulos ennen sisäänpääsyä meidän molempien vuoksi.Nähdä Pohjolatalon ja ihmetellä tuota kolossia. Lähtisin mieluusti aikamatkalle kohti hansakorttelia, Kymenlaakson kulttuurinkehtoa, Vaakunan pinkkejä seiniä kohden. SDC-radio soisi ja pikkupäissään kulkisi tuhannenmakkurinaukiolta rubiinista monttuun.

Tiettyjä yksityiskohtia, makuja, tuoksuja, tunnelmia miten jokin neonvalo on ikinä pystynytkään polttamaan pienen lapsen verkkokalvoille sellaisen jäljen, että se etsii samaa tunnetta, samaa kokemusta, samaa hedosnistista olevaisuutta läpi helvettien, muttei koskaan löydä, ei tunne, eikä koe.
Retrosti kaikki on pilalla, mutta paremmin paketoidusti. Nykyään mietin lähinnä käsidesiä, hazmat pukuja ja pidän tätä vappua äärettömän kummallisena. Istun eristyskopissa kuunnellen lähinnä vappulauluja haaveillen CityPubia paremmasta vapaudesta ja nostan sille lasin, tuopin, tai pahvimukin, suoraan pullosta. Pääsispä kapakkaan, oispa festareita, oispa vapaus, eikä kahleita. Halkola, Chydenius ja Oksanen, Eino, Pena sekä John.

"For Do you hear the people sing?
Lost in the valley of the night
It is the music of a people
Who are climbing to the ligh the wretched of the earth

There is a flame that never dies
Even the darkest night will end
And the sun will rise."

Yyteriin ja takaisin – oodi bissettelylle ja polkupyöräilylle

Makaan sängylläni, kello tikittää vieressä. Se sellainen vanhanaikainen, vedettävä ja tasaisesti jättävä, tikittää muinaismuistona analogisesta ajasta yöpöydällä. Kaksi muinaismuistoa vierekkäin. Onneksi ennen kaikki oli huonommin. Siltä ainakin suussani tuntuu, sammalta. Pieni dagen efter.
Piti työviikon päätteeksi juoda vain yhdet kylmät Vaaleat Muflonit. Jutut poukkoilevat Porilaisesta jalkapallosta Kouvolaan ja takaisin. Ruoho on vihreää ja märkää, kuten olutkin.
 Kolmannen kohdalla annan periksi ja tiedän miten tämä ilta päättyy. Päätyyn, pöydän alle, painimatolle ja sekiksiin.

Siemailen aamusumppiani ja fiilistelen sitä pientä hetkeä, kun on aivan hiljaista. Kahvi maistuu ihanalta ja harakka päivystää ikkunan alla, terassillamme tuijotellen pallogrillini kiiltäviä jalkoja.

Olen jo päätymässä sen kaveriksi terassin riippumatolle, mutta hiljaisuuden rikkoo yksi pyyntö, yksi toive, yksi idea: ”Lähdetäänkö pyörillä Yyteriin?”. 

Upotan pääni ämpäriin ja alan pakata eväitä. Pähkinöitä ja bisseä. Trikoot ja pyyhe. Sadevaatteet, ettei sataisi, sekä Lance Armstrongin kustantama sekalainen valikoima keltaisia... paitoja.

Nostan harmaan kulkupelini ja asetan ensimmäisen kylmän oluen juomatelineeseen. Polkaisen cyclocrossarin käyntiin ja tunnen tuulen kasvoillani.

Tästä oli vain yksi tie kohti Yyteriä. 2652. Keskusta, Tikkula, Ulasoori, Olympiakylä,Enäjärvi, Pihlava, Kaanaa. Nimiä, kummallisia nimiä, joita vain jurrinen porilainen kuntapoliitikko on voinut tavata Jazzien backstagella sekoittaessaan ruotsia helluntailaisiin termeihin yrittäessään naamioida joka toisessa lauseessa vastaan jolkottavaan ”Tua noi” termiin jotakin kansainvälisempää, internaazioliimpaa.
Tämä olisi matka kohti yhtä unelmaa pitkin totuutta. Tiesin paikalle pääsevän myös suoraan, mutta halusin nähdä ne kylät, ne oudosti lausuttavat paikat itse. Paikat, joita minua kehoitettiin kaihtamaan, paikat joihin paikallisetkaan eivät halunneet. Tänään en katsoisi taakseni, en hitossa. Sydämeni oli täynnä iloa ja liikettä. Iloa hypystä tuntemattomaan. Tältä Stanleysta on varmasti tuntunut. Ja liike, no vain liike on ikuinen.

Pidän ensimmäisen juomatauon ja tyhjennän tölkin vain sietämättömään tärinääni. Urheilu ja kepeä Delirium. Yhdistelmä olisi voideltu taivaassa ja sinetöity Seppo Rädyn suudelmin. Weisse loppuu, Saksa ei ole vieläkään paska maa, vaikka brittiläisellä pyörällä ajelenkin.

Pääsemme Ulasoorin ohitse katselen Tacticin tehdasta ja mietin pitäisikö matkalle hakea mölkky vai Alias. Tie vie, hukun ajorytmiin. Ja nautin. Paras tapa liikkua ja kulkea. Hiki valuu, tuntuu vähän pahalta, niin hyvältä. BDSM-jengeissä harrastetaan varmasti maratonia, triathlonia ja katsellaan vain Ironmania.

Pysähdymme Kyläsaaren kaupalla. Se osoittautuu yllättävän viehättäväksi ja laajaksi. Ostan kaikkea mitä urheillessa tarvitsee. Muutaman kylmän Koffin, mansikka-kermaleivokset ja jäätelöä. En ymmärrä ihmisiä, jotka syövät jauheita ja geelejä, jos tarjolla on mansikkawieneriä kermavaahdolla ja suklaajäätelöä. Bissestä puhumattakaan. Tsuff, kuinka hyvältä kylmä kalja voikaan maistua lenkillä. Puraisee, virkistää, hiilihapot pistelevät ja tuntuvat raikkailta. Leivokset katoavat vauhdilla.

Kylämiljöö vaikuttaa miellyttävältä. Maalla, mutta kaupungissa. Vihti, Nurmijärvi, mutta lähempänä pääkallopaikkaa. Tässä olisi moni stadilainen ihmeissään. Asuntojen hintoja en mainitse, tulisi vain itku.

Jatkamme matkaa kohti Porilaisen tien päätä: Pihlavaa. Paikalliset puhuvat siitä mysteerisestä Meri-Porin Jakomäkenä, Lehtomäkenä, Liipolana ja Karhuvuorena. Viimeinen pysäkki ennen lopullista rappiota. Kerrostaloja, mutta mitä sitten? Omituinen lähiö meren rannalla. Hakaniemi? Jokin käskee ajamaan nopeammin, mutta olen juonut jo Pihlavankin kauniiksi. Olen tällaisissa paikoissa syntynyt, asunut, kulkenut ja elänyt. Nyt en tahdo tarttua haasteeseen. Olo on silti väärällä tavalla kotoisa ja harmittelen ettei matkalle osunut paikalliskuppilaa, jossa olisi voinut kaataa itse hanasta ja käydä takahuoneessa polttamassa popcornit pohjaan. Sellaisia kansanravintoloita ei keskustassa ole.

Renkaat nielevät silti asvalttia. Se on täällä parempaa, kuin Pohjois-Porissa. Outoa. Maisemat malkavat vaihtua tuulimyllyihin ja teollisuusalueisiin. Harva paikka maailmassa on yhtä karu ja kaunis, kuin auringonlasku Meriporissa kaikkien jättimäisten nosturien, tuulimyllyjen ja betonirakennelmien keskellä. Psykedeelinen, vääristynyt, rujo, ihana.

Alitamme tien ja siirrymme Kaanaan maahan. Tähän jumalten hylkäämään kylään, jonka pienestä kaupasta haen kylmää lonkeroa kylmäkaapista, joka lähinnä kondensoi kosteutta samaan tahtiin, kuin kanssaihmiset asioivat kaupassa. Tipoittain, harvemmin selvinpäin. Otanta on kummallinen. Miljöö, on kuin Kaunisnurmen entisessä Eräpolun Siwassa, joka oli aikanaan maan ryöstetyin kauppa. Lokoisaa. Ränsistynyttä ja aivan hiljaista. Olenko autiossa leffarekvisiitassa? Ratsastaako tuolla John Wayne Tunturi Popilla?

Kaikkialla muualla tällainen maankuulun biitsin vieressä oleva kylä olisi täynnä kartanoita, kivilinnoja, hälytyslaitteita, täydellisiä nurmikoita, pakastekorvapuustin tuoksua ja korkokenkiä. Ei kuitenkaan täällä. This is still bat country.

Rullaamme Yyteriin. Korkkaan kylmän, vähän vetisen lonkeron ja kapuan dyynin huipulle. Yyteri on vallattu. Joku ehti ennen meitä. Etsiydyn kärsivän männyn alle. Se kurkottaa peruskalliosta, hiekan keskeltä, se taipuu, se itkee, se kestää. Niin minäkin. Appelsiinilonkero uppoaa tajuntaan. Jaffaa ja biitsi. Voi juku. Muistelen, että faija olisi tässä kohtaa tarjonnut jäätelöä ja pahastunut, kun vaniljaeskimo ei aiheutakaan hurraahuutoja.

Tissutan ja katselen merelle. Tuulee. Täällä tuulee aina. Virnistän. Tämä kaupunki on kierossa. Niin minäkin. Se on haaste, josta nautin ja tarjoan sille haastetta. Ikuinen köydenveto, Gordionin solmu.

Kotimatkalla pydähdyn viimeisessä kohteessa. Tikkulassa. Se oli hullutta, huonoja tapoja, energiajuoman tuoksua ja yläkoululaista tunnelmaa. Kipinöitä kesäyössä. Voi tuntea sen pienen väläyksen siitä mitä on elämä juuri nyt ja miten edellisten sukupolvien herranterttujen jäljet näkyvät edelleen. Historia elää toistaen itseään. Joskus, ehkä kolme-, viisi,- tai kymmenen vuotta

myöhemmin voin kiivetä sille samalle hiekkadyynille ja katsoa kuinka tuo aalto murtui, aivan kuten edellisetkin.

Toivotan heille rauhaa ja pyydän kansoittamaan koko Kaanaan samalla kun korkkaan illan ja matkan viimeisen bineksen. Se hellii ja ravitsee väsynyttä kulkijaa.

Jälleen matka oli tärkeämpi, kuin päämäärä. 

Olutvinkkejä köyhille

Kokoomuksen Susanna Kosken innoittamana myös Tuopin Ääressä kokee kantavansa yhteiskuntavastuuta autuaan tietämättömänä mitä olutlitra maksaa.
Tästä syystä onkin hyvä jakaa monokkeli vilkkuen muutama käytännön vinkki:

- Laita joka kuukausi tisleitä ja viinejä säästöön, ei kuitenkaan Sahtia.
- Myy ylimääräiset panimo-osakkeet ja tsekkaa muiden enkelisijoittamiesi start-up tislaamojen tilanne, eli ovatko lähettäneet sen tonnin t-paidan vai ei?
- Kotonakin voi silloin tällöin tehdä olutta, tai uuden lain myötä myös kiljua. Ei aina tarvitse mennä   ravintolaan dokaamaan.
- Olutmatkaillakin voi edullisesti. Esim. Saksa on edullisempi, kuin joku Helsinki.
- Laita toinen panimosi/viinitilasi/tislaamosi vuokralle.
- Jotkut halvemmatkin oluet ovat ihan juotavia.

Sessio #2 Penkkiurheilu ja olut

Varoitus. Seuraava teksti sisältää: Päihteitä, Heimokulttuuria, Jälkipelejä, Pelkoa ja Inhoa.

Aloittelevana toimittajana ja entisenä palloilijana, nykyisenä pulloilijana, olen aina tuntenut pelon sekaista vetoa penkkiurheilua kohtaan.
Pelon, johon sekoittuu myös inhoa. Jotkut sanovat, että he jotka eivät osaa, valmentavat, neuvovat, tuomaroivat, katsovat. Tämä ei oikeastaan mene näin. Vain katsojat voivat purkaa omaa osaamattomuuttaan ajoittaisella intensiteetillä, jota minua älykkäämmät ovat joskus nimittäneet ”tunnelmaksi, tai fanikerhoksi”.

Fanikerhous aiheuttaa kuitenkin minulle ajoittaista allergiaa ja pahoinvointia. Kenties juuri näistä syistä päätoimittaja päätti lähettää minut keskelle ei mitään, harmauden keskipisteeseen. Mukanani vain matkalaukku ja lupaus hotellihuoneesta. Vastineeksi olin kuulema uhonnut edellisissä pikkujouluissa kirjoittaa urheilutapahtumasta paremmin, kuin kukaan suomalainen.

Astuin junan ravintolavaunusta maaliskuiseen sateeseen pidellen salkkua kädessäni, kuin hukkuva viimeistä oljenkortta. Tarrautuen siihen kaikella vihaisella rakkaudellaan. Viimeiseen tuttuun ja turvalliseen näkyyn.
Katsoin aseman kelloa. ”Minulla olisi vielä aikaa tehdä pakollisia hankintoja”.

Katselin kaupunkia. Entistä kotiani. Joskus edellisellä vuosituhannella kiskoimme rämäpäisinä pussikaljaa puistossa eurodancen muuttuessa kohti hoppia. Katsellen kaupungin kiihkeänä sykkiviä valoja. Silloin suoranainen hulluus asui jokaisessa nuoressa. Jos ei keskustassa, niin viimeistään sillan ali, tai yli, kulkiessa löysi itsensä mitä omituisimmasta paikoista. Hilton, Sekolanmäki. Alkoholismia ja nistejä sulassa sovussa etsien merkitystä, toivoa ja kaiken olevaisen unohtamista tästä maailmasta. Päähänpotkitut viimeisellä pysäkillään ennen lopullista rappiota.

Sytytän jointin ja viritän taajuuttani kohti illan liigakierrosta.

Tarkistan huoneessani laukkuni sisältöä. Kirjoituskone: Olivetti Lettera 32, myrkyn vihreä. Ainoa kumppanini, joka suhtautuu asioihin hillityn vakavasti. Kuuntelee neuvomatta; Asia, jota ainakaan yksikään miespuolinen ystäväni ei osaa tehdä. Hellekypärä, pullo rommia, päkki bisseä, rizloja, bongi, hyönteismyrkkyä, allergialääkkeitä, ruisleipä, pippurisumutin ja pakollinen Kari-Pekka Käry. Laastaria, siteitä, veritankkausvälineet, nappeja, erlenmeyer, foliohattu, lusikka. Olin valmis. 

 "Paras ideahan on vittuilla kännissä vieraassa kaupungissa ventovieraille."

Tänä iltana pelattaisiin yksi irvokkaimmista otteluista aikoihin. KooKoo-Pelicans. Kotikylieni joukkueet luistelisivat vastakkain. Törmäilisivät laitoihin ja parin tunnin riehumisen päätteeksi koko halli tyhjennettäisiin juopuneista, fanikerholaisista paitoineen, viireineen ja rumpuineen.

Pelkäsin lopputulosta, pelkäsin jokaista vakavasti otettavaa fania molemmilta puolilta. Tuota verenhimoista saalistajalaumaa. Tempaisin siis puolet rommista pelkästään tärinään ja moikkasin lähtiessäni tuttua viiksivallua tässä keskustan nakkibaarin, kippolan ja hotellin yhdistäneessä putiikissa.

Aloitin tuopin ottamisen, eli alkoholin nauttimisen paikallisessa ilmeettömän tunnelmattomassa baarissa. Nurkkapöydässä tarkkaillen tilannetta. Jostain syystä tässä kuppilassa osattiin joskus tarjoilla kaupungin huonoin Guinness. Nyt tyydyn vain torjumaan malariaa Gin&Tonicilla suihkutellen hyönteismyrkkyä kaikkialle. 

Rohkaisen itseäni hellekypärä päässäni kohtaamaan sateisen lopputalven illan ja astumaan kohti ruosteista Urheilupuiston jäähallia kiroillen vain, etten ottanut mukaan frisbeegolf-kassiani. Olisin voinut heittää kiekkoa, nauttia kaljasta ja pitää itseni tarpeeksi etäällä faneista.
Jäähalliin astuessani savukkeeni tipahtaa alas: ”Äiti Jeesus mihin oletkaan poikasi tunkenut”. Näen Lahden. Siis täysin naamat olevat penkkiurheilun ystävät lakanoineen: ”Kouvola on Suomen turhin kylä”, ”Tervemenoo KHL:n divariin muiden ryssäjoukkueiden kera”.
Paras ideahan on vittuilla kännissä vieraassa kaupungissa ventovieraille. Mietin, että tästäkö samasta perseilystä natsisaksa lähti? Jossa yhtä asiaa palvovat isänmaan toivot, taunot ja tuijat päättävät, että vain heidän mielipiteensä on oikea. Tuo yhtenäisesti pukeutuva kerho, viireineen, rätteineen ja torvineen toitottamassa miten väärin kaikki ovat, mutta nyt vielä jurrissa.
Vastapuolella tilanne kiristyy ja kuulen jo oranssimustien pellejen aloittavan: ”Tsigagolaiset turpa kii, tai takas ettimään koripallojoukkueenne kadonnutta kivestä”. Tästä tulee pitkä ilta.
Suihkutan lisää hyönteismyrkkyä ja otan antihistamiinini toivoen, että adrenaliinipiikki saa jäädä laukun pohjalle. 

 "Nopeimmat kirmaavat tahdilla, jota ihmettelisi myös Jamaikan juoksumaajoukkue."

Kuulutusten perusteella ottelu alkaa, kaivan laukustani lisää juomista, heitän napin suuhuni ja mietin miksei yhdenkään joukkueen sisääntulobiisinä ole Beatlesin: I am the Walrus?

”Mister City, policeman sitting,
Pretty little policemen in a row,
See how they fly like Lucy in the Sky, see how they run,
I'm crying, I'm crying
I'm crying, I'm crying”
Alan itkeä liki hysteerisesti. Vieressä istuva Pena halaa minua ja taputtaa olalle: ”Oli se murha takaiskumaali heti alussa, meiän mokke lähti vissii ettiin torkkaria Nipan rillilt ”.
Katson Penaa. Hän ei ole pukeutunut heimoväreihin. Kenties siksi näinkin maltillinen kommentti.
Päätän tarvitsevani lisää juomista. Koska Suomessa ei tunneta fanikulttuuria, niin katsomoissa ei saa juoda. Katselen tasaisesti piirinä pyörivää yleisöä lasittunein katsein. ”Tarvitsevatko nämä vielä lisää viinaa? Todennäköisesti, koska tarvitsen itsekin”.
Vastapäätä poket jo raahaavat sateenkaareksi muuttunutta kasaa jäähyaitioon. Tarraan melkein cheerleaderin takapuolesta kömpiessäni rappuja ylös. Valitettavasti myöhästyn. Sillä muutkin ovat kuulleet pillin ja ryntäävät yhtenä likaisena massana kohti ylihintaista keskiolutpistettä pitämään nousuaan yllä. Nopeimmat kirmaavat tahdilla, jota ihmettelisi myös Jamaikan juoksumaajoukkue. Koen kuitenkin tähden syttyvän päässäni ja könyän kohti pressitilaa. Tuota ilmaisen viinan ja voileipien mekkaa, jossa joku joukkueen apuvalmentajan huoltajan kummin kaima kertoo tuntemuksiaan jaloviinapulloa pyörittäville paikallislehden lehtimiehille. Täällä ei kuitenkaan kuitenkaan kierretä mustaa kiveä, pelkkä tarjoilupöytä riittää.
Tervehdin nopeasti, täytän laukkuni ja pistän ovella päivystävälle pokelle kympin taskuun. 

"Päätän poistua ja muistaa tutkivan journalismin pyhää isää: Hannu Karpoa ja ojennan ruisleipäni herralle. "

Vaappuessani takaisin ilmeisesti kotijoukkue tasoittaa päätellen nopeasta Lahtelais apatiasta. En kuule vittuilua, ainakaan minuuttiin. Tosin aika tuntuu valuvan mielessäni venyen, kuin hubba bubba päävalmentajan suussa.
Käyn hallin saniteettitiloissa säätämässä itseäni tehokkaampaan kuosiin. Kanyylia sovittaessa kuulen sadattelua viereisestä kopista ja tunnen journalismin pistävän itseäni. Tiedustelen tahdikkaasti tilannetta ja koitan päätellä puheesta, murteesta ja vastauksesta vastaajan heimoa. Vastaus on hämmentävän pitkä ja rujo monologi. Sellainen, joita Veikkaaja-lehden omahyväiset asiantuntijat suoltavat jalkapallosta, käsipallosta, curlingista, tai vaikkapa päiväkodin lasten ”Kuka pelkää mustaa miestä?”-pelistä. Veritankkaus etenee finaaliin samalla tahdilla, kuin otteluanalyysikin. Siihen kohtaan, jossa paljastuu herran tulosvetokortin turhuus. Päätän poistua ja muistaa tutkivan journalismin pyhää isää: Hannu Karpoa ja ojennan ruisleipäni herralle. 

Palatessa on taas erätauko, mutta värien virratessa ylös virtaan minäkin pilven lailla sulautuen yhteen kaiken kanssa, toisiaan koskettaen ja kurkottuen kohti ikuisuutta. Hengitän syvään ja kuvittelen itseni lautaksi pitkin Kymijokea katsellen mäntypuita ja kadonneita tehtaan piippuja.
Kunnes minulle kerrotaan crowd surffaamisen olevan kiellettyä. Palaan jotenkin  paikalleni. Pena on kadonnut viereiseltä paikalta johonkin. Tunnelma on äänekästä, meluavaa ja juopunutta. Minä tosin kuulen korkeintaan, kuinka hautausmaa vetää käteen.
Näen fanikerholaisia pyhiinvaellusretkellään tuijottamassa vihaisesti toisiaan, kaikkia erinäköisiä. Erityisesti minua. En ymmärrä tätä. Jos on heimounivormu peruukilla, kasvonaamiolla ja aurinkolaseilla jäähallissa, niin miten voikaan katsoa noin minun hellekypärääni ja hyönteismyrkkyäni? Havaitsen rommipullon tyhjenneen. Pahus. Minä tarvitsen rommia, ja uskon romminkin tarvitsevan minua. Olemme symbioosi, jossa kunnioitamme toistemme rajojen rajattomuutta. Kun rakastelemme, se on pelkkää platonista intohimoa sekoittuen itseinhoon ja melassisen siirappiseen itseinhoon. Toisaalla vip-aitioissa näen pukumiesten vetäneen huiveja kaulaansa, toiset jojoksi, toiset muuten vaan. Lihavaa porsastelua, hyvä veli kerhoa. Selkääntaputtamista ennen puukottamista. Osinkoja, obligaatioita, futuureja, bingolottoa ja napakymppiä, jossa kelpaa vain Nicke Lignell ja voitto kotiin ilman pastaa veisaten viis kaikesta muusta paitsi omasta navasta.

Joskus pikkujouluaikaan näissä kuulema tapaa varsin helppoja kinkkuja; puolin ja toisin. Irstaus viehättäisi. Se täydentäisi medianäytelmän ja kaukaloviihteen. Alan jo miettimään täydellistä jäälajia. Kenties lätkää voitaisiin pelata bikineissä? Jokaisessa tuolissa voisi olla selfiekamera, kaljahana, sahtihaarikka ja pornokanava. Koko komeus voitaisiin kuvata, lähettää maksukanavalla ja yleisö voisi online-äänestää kenet hallista poistetaan, kuka voittaa jäällä ja ketkä fanikerholaiset voisivat boostata suosiotaan erätauolla mutapainikehässä.
Odotan tämän artikkelin jälkeen puheluita ainakin sinulta Markus Selin. 

" Täällä ei lyödä mailalla hevosta, vaan ihmistä."

 
Samalla himmeästi ihmettelen, miksi tämä viihde ei voisi toimia kuin leffan katsominen teatterissa.
Jossa muiden katsojien puhelimen pirinä aiheuttaisi suunnattomasti paheellisia katseita, mutta kukaan ei sanoisi mitään. Täydellinen rauha keskittyä olennaiseen. Havaitsen näiden ajatusten, syntisten kelojen, jälkeen ottelun päättyneen tietämättä edes kumpi voitti. Tiedän vain, että ralli ja oikea matsi alkaa. Kiroan, ettei ole popcornia ja viritän pippurisumutinta valmiiksi. Kouvola vs Lahti part 2 – Kivesveto Go, go.
Pelicansin puolen suunsoitto menee ihon alle ja kaaos, sekä anarkia valtaavat maaston. Täällä ei lyödä mailalla hevosta, vaan ihmistä. Veikkaan seuraavana päivänä uutisoitavan tappeluista parkkipaikalla, taksijonoja, tyhjiä pulloja ja eksyneitä lapsia. Ruuhka tk:ssa ei ole ollut uutinen vuosiin, joten se jää välistä. 

Käytän sumutinta edessäni uhoavaan gorillaa muistuttavaan henkilöön sillä seurauksella, että päätän laittaa liisteriset sukset jalkoihini ja kuvitella itseni Myllyläksi, Karpaasin paikalle Lahden 2001-kisojen maalisuoralle. Loppuilta menee jotenkin sameana ja sekavana. Sekoitan soodaa ja Chivasia jäillä tehden muistiinpanoja jälkipeleistä. Haluaisin kysyä: Jos olisit nallekarkki, minkä värinen nallekarkki olisit? Ilmeisesti kysyinkin, sillä sekä Raid, että toinen sumuttimeni ovat molemmat aamulla tyhjiä, enkä löydä Erlenmeyeriani mistään.

Kouvolan yö on siitä outo, että vaikka mitä tapahtuisi, sitä jotenkin löytää itsensä seuraavana aamuna hotellin aamiaispöydästä tärisevänä etsimässä pekonia, tuota elämän eliksiiriä. Joskus, vaikkei olisi huonettakaan. Turhaan, niin turhaan.

Tissutan aamiaisen jälkeen päkistä weisseä, vauhtia ja kolaa sekaisin pysyäkseni tolkuissani deadlinen puskiessa päälle, kuin oranssimusta aalto viikatteen kera.
Penkkiurheilussa ja tällaisissa matseissa iskee lopulta vastapalloon se fantastinen, liki universaali tunne siitä, että mitä tahansa sitä tekeekin, on se oikein, että olemme aina voitolla. Pelko ei ole häviön pelkoa, ei muiden pelkoa, vaan pelkoa siitä, että itse saattaisi kulkea sen ohuen rajan ylitse. Sen rajan, jonka yli kulkeneet eivät palaa, eivät puhu, eivät kerro siitä. Silti juuri sen rajan tavoitteleminen tekee koko elämästä elämisen arvoisen ja urheilusta elämänmakuista anarkiaa, sirkusta ja nirvanan etsintää. Fanikerhot ovat tämän tarinan ääripäitä, jotka ovat olemassa muistuttaakseen inhimillisestä moukkamaisuudesta, siitä että läikkyy ylitse, jos yrittää liikaa.
Nyt vuosia myöhemmin voin tältä kukkulalta katsella Mooseksena kaikkia kultaista vasikkaa kumartavia kuolevaisia. Tajuten, että se aalto jolla ratsastin silloin joskus osui tähän kallioon, murtui ja vyöryi takaisin. En silti suosittele penkkiurheilua, fanikerhoja, enkä kasvomaalauksia kellekään yli viisivuotiaalle täysipäiselle ainakaan ilman tarvittavia suojakertoimia.

" Tämä huutava ääni, nämä erämaanpolut, ovat sisällä pääni."

Korkinkääntöpuolella: Olutblogien klikinsäästäjä 1.11-8.11

Tuleeko juttuja liikaa? Etkö jaksa lukea kaikkia? Tarjoankin nyt klikinsäästämiseksi kaikkien tämän viikon juttujen klikinsäästöt blogi, blogilta.
Blogit on poimittu suoraan Olutoppaan feedistä. Jos omasi jäi jostain syystä tästä listalta pois, niin nykäise hihasta. Lupaan korjata asian.

Jos et tätäkään jaksa lukea, niin säästetään tässäkin:
Kotiolut on parasta, muut olut joko vaan ihan hyvää, tai tosi hyvää.

Asiaan:

Arde arvioi

Peräkärryä ei löytynyt, mutta seurapiiriblogisti vieraili Koffin Porterin 60-vuotisbileissä.

Hankala Asiakas

Blogissa on nautittu hyviä mustikkaoluita Belgiasta.

Bönthöö, Bönthöö

Nettiradiossa Teerenpeliä ja Pori Spesiaalia. Siis paljon juotavaa ja hihittelyä loppua kohden. Tirraan on saapunut Pühasten Lime-Gosea, mikä on ihan hyvää. Muuten Brewski maistuu, mutta RPS&Kimito ei.
Ant Farmin kerhotiloissa on otettu mukia, eli kotiolutta, eli parasta kaljaa maan päällä. Lisäksi Lahtikkomedialla ja blogilla menee vaihtelevasti, mutta hei: kaikki selviää tulevaisuudessa.

Eräsmies

Kiikaritestien lisäksi kotiolut on jälleen hyvää. Ja mikä parempaa, kuin että  Waahtobreweryltä saa herran omaa Erä-olutta? Eli tilaamaan siis.

Jaskan Kaljat

Jaskakin on käynyt OlutExpossa ja viihtynyt, mutta Sakun Antvärk sen sijaan ei viihdyttänyt.

Mushimalt

Mallaskosken / Põhjala So Last Saison 3/5, eli ihan hyvää juotavaa tämäkin.

Olutkellari

JP on juonut olutta ja tykännyt kaikesta. Alkoon on tulossa jouluoluita. Nekin ovat varmasti ihan hyviä.

Olutkoira

Ranskalaista Tripeliä. Hyvää kaljaa tämäkin.

Pullollinen

Bisse on hyvää 3/-5/5.

Reittausblogi

Kotiolut on hyvää, mutta oispa Sahtia? Saimaan tuotteille löytyy ilmeisesti parempiakin vaihtoehtoja.

Tuopillinen

Happamia vehniä testissä. Molemmat ihan jees.

Tuopin Ääressä

Kotioluen teko on muuten helppoa, mutta oma juominen kyseenalaista.

Perjantaipullo: Wesala Ever After APA

Perjantaipullona tänään Wesalan Ever After Apa.

Aluksi ajattelin jättää postaamatta blogiin ja siirtää tämän jutun Facebook Exclusive only-osastolle, mutta sitten se jokin klikkasi päässäni ja ihan helkkarin pitkästä aikaa oli kiva kirjoittaa.
Tämä olut on siis keitelty tuttavapariskunnan hääolueksi. Konseptia arvostan; olihan serkkunikin häissä olut nimeltä "Hää O(lut)". Kuuleman mukaan häissä oli kehuja sadellut ja koska mielijuomani on ilmainen alkoholi en miettinyt hetkeäkään, kun tätä minulle tarjottiin.
Ever After ehti maata jääkaapissa nimensä mukaisesti Forever and after that. Kuitenkin Lahden kakkosolutblogin Bönthöö, Bönthöön julkaistessa oman juttunsa sain viimeisen kimmokkeen korkata tämän tässä ja nyt. Tavalla, jolla vain mies voi ottaa oluensa. Herkästi, mutta vaativasti. Kyllä. Tänään olisi pelkkää vaniljaa?

Okei ennen vaniljaa, vähän insinöörien vaniljaa ja meidän kuolevaisten parisuhdeterapiaa. Numeroita ja speksejä: Maltaat: Pale ale, Munich, Vehnä, Hunajamallas. Humalat: Olicana, Rakau, Cascade. Hiivana S05. Ebuja 48 ja alkoholia 6%.

"Pelkkää puoliksi tyhjää terassilämmintä tuoppia Cherin terassilla maanantaiaamuna?" 

No. Yhdyn siinä mielessä Bönthöö, Bönthöön näkemykseen brittivibasta, mutta onhan tää ihan suunmukaista. Mallaspohjassa on miellyttävää pähkinäisyyttä ja makeutta, johon miedohko humalaprofiili natsaa hienosti. Hedelmää, keksiä ja vähän marmeladia, mutta myös kukkia ja greippiä. Katkerot eivät ammu yli, eivätkä jää vajaiksi. Tasapaino onkin tässä Vesan tuotteessa avainsana. Se on hallittua.
Joo ehkä myös harmaan hillittyä Hollolalaista lapsiperheen arkea lokakuussa, kun vettä sataa vaakasuunnassa sumupullosta ja edes keltainen Rukan sadetakki ei tuo tarpeeksi modernia räiskettä sateen värjäämälle autiolle hiekkalaatikolle.
Eleettömyys johtaakin ajatukset auttamatta uudestaan Englantiin. Teetä, tupakkatakkeja ja snobeja ajamassa Bentleyllä golfkerholle. Se tuntuu väistämättä uudestaan tylsältä aikoina, jolloin jokaisen oluen tulisi räjähtää suussa(jos räjähti, niin Isis otti vastuun), polttaa isoa sikaria piripäissään ja ajaa vuoden '69 Corvetella pihaan naamalla samanlainen ilme, kuin Nicholsonilla Hohdon lopussa: "Here's Johnny". Tarvitseeko kaiken olla niin hip, hop, lop? Tarvitseeko jokaisen oluen olla mieltä mullistava elämys? Sellainen täydellisesti feikattu Instagramkuva eksoottisesta kohteesta? 
Koska muutenhan elämä ei ole mitään, vain sadetta Hollolalaisella hiekkalaatikolla? Pelkkää puoliksi tyhjää terassilämmintä tuoppia Cherin terassilla maanantaiaamuna? Mut, hei eihän se riitä, et on mukavaa. Sen täytyy olla paljon parempaa?
En tiedä, koska olut, kuten kaikki kauniit asiat elämässä on mielialasta kiinni. Irrationaalisia spontaaneja fiiliksiä, joita yritämme jotenkin luetteloida ja järjestää kaikessa järjettömyydessään. Tänään Ever After maistuu. Ei ehkä rakastumisen polttavalla huumalla, muttei tässä terapiaankaan tarvitse kulkea ovia paiskoen.
 Enemmänkin tasaisen miellyttävä hetki, jonka aikana muistat syyt miksi rakastuit ja se.. Se saa aina hymyilemään, vaikka tupakkatakki päällä lähiössä lokakuussa.

Soittolista juodessa:

PMMP-Tässäkö Elämä on
Litku Klemetti-Juna Kainuuseen
Jefferson Airplane-Somebody to Love
Maija Vilkkumaa-Mä haluun naimisiin
Rise Against-Savior
Ultra Bra-Siirrän sokeriastiaa
REO Speedwagon-Takit on the run
Glass Tiger-Don't Forget Me(When I'm Gone)
Erasure-Always
Queen-Who wants to live forever
Topi Sorsakoski-Eeva

Alkon uutuuksia ja Alkoholipoliittista alkoholismia

This aint no Politically Correct

 "Mä olen kukka, jonka kylmä katse raiskaa, ja minun toiveet kaikki valuu hiekkaan Ja sateet tulee ja minut maahan paiskaa, en miekkaan tartu ja silti hukun miekkaan, hukun miekkaan"

Alkoholipoliittisen väännön jälkeiset päivät olivat harmaita. Poliitikkojen sanoma oli selkeä. Olen alkoholisti, koska olen suomalainen. Pinkit etiketit kieltämättä viehättävät, ahmin liköörikonvehteja viihdemielessä ja nuuskan sijasta jauhan purukumia tipalla kossua. Varsinkin kesäisin rakastan nauttia jallun makuista limuviinajäätelöä laiturin nokassa räntäsateessa kuunnellen Popedan Oodia Jaloviinalle.
Talssin kuitenkin sateessa kohti rautatieasemaa. Kello ei ole edes kahdeksaa aamulla ja kolkuttelen märissä kengissäni lähiökuppilan ovea janoisena. Olenhan menettänyt kaiken toivon selvitä, joten Pekka Puska&Co. Miksi edes yrittää?

Alkoholilain suuntavaihtoehdot

Vaellan apaattisena muiden apaattisten alkoholistien kanssa kohti lähijuna zetaa ilman salamapartiota. Katselen kyynisenä vieressä ensimmäiselle ulkomaanmatkalle meneviä pikkulapsia. ”Voi tulevia alkoholisteja”. Luulin nuorison olevan koko ajan selvempää, mutta nyt joudun piilottelemaan liköörikonvehtejani, ettei tahmatassujen alamäki alkaisi liian makeasti. Liian aikaisin. Yhtä aikaisin vie Zeta meitä yhtä sateiseen pääkaupunkiin, jossa hiljaisuus on vallannut turut ja torit.
Siirryn pakollisen kahvikupin kautta vahvempiin päihteisiin. Alko oli kutsunut minutkin, juopuneen toimittajan piilokonvehteineen aina pääkonttorille asti aivan sen toisen pää(ttömyys)konttorin viereen. Edessä olisi ilmaisen viinan bileet, eikun sivistynyt maistelutuokio täynnä uusia tuotteita ja tietoa. ”Who Am I kidding?”

Tuhansien rantoj..järvien maa

Olen jo kulkemassa alkoholia, sellaista helakan väristä kohden, kunnes minulle todetaan: ”Meillä ei ole ollut tapana keskustella täällä”. Käännyn kannoillani. ”Herraisä, viini-ihmisiä”. Onneksi löydän tutun maltaan tuoksun jostakin läheltä. Miellyttävää.. Kaadan jo ensimmäistä Löwenbrauta lasiini ja ihmettelen missä litran tuopit ja lederhosenit torvisoittokuntineen?

Samalla alkaa kuitenkin tilaisuuden pakollinen info. Tämän ehdottomasti antoisimmat seikat liittyivät oikeastaan ekologisuuteen, mikä jopa oikeasti kiinnosti näin ympäristöalaa opiskelevan mieltä. Toki tärkein uudistus on tuleva ”Vegaaninen” merkintä sellaisiin tuotteisiin jotka sopivat ”vegeille”. Tämä on loistavaa, koska miultakin udellaan aika ajoin onko mikäkin olut vegaaninen vai ei?

Tulossa lokakuussa

Asiaan.. Maistelin nopeasti bruuvin germaanit lävitse. Vivahde eroja, mutta päällä edelleen loistava tasapaino, juotavuus ja sellainen miellyttävä helppous. Juotavia, niin juotavia. Koska Suomessa? Niinku eurolla puol litraa hyvää bisseä? Kotimaan katraasta Saimaan Oktoberfest löi jo uusia kierroksia koneeseen. Katkerot purivat yllättävän tiukasti aamukoomaisessa suussa, vaikka vain Magnumin&Saazin voimalla. 

Ison-Kallan Tuhansien järvien Pils oli melkoista rymistelyä. N. 60-65ebua jenkkikamaa ja keveähkö runko. Vähän sekavan oloinen ”nyt hitosti kaikkea ja lujaa” fiilis. Viereinen Foundersin PC Pils oli rauhallisempi verrokki. Jos toisessa ajettiin Mersulla kirkkoon möyrittiin Savossa jeepillä metsässä.

Seuraavaksi jotain ihan muuta. Jandrain Jandrain Jandrain Jandrain.. Jotakin jossa levy oli päällä nimessä koko ajan. Belgityylistä ”wheat alea”, ei kuitenkaan witbieriä. Hiivakannan esterit puskivat mausteiden lisäksi reipasta hedelmätiskiä. Tavallaan vakuuttava, tavallaan ei. Elementtejä jotka ovat todella miellyttäviä ja päinvastoin.

Aamu alkaa A:lla?

Seuraavaksi tapahtuu odottamaton siirtyminen sinne mihin pitikin. Viinapurkkaan.

Saku Antvärk IPA. Toivon hyvää hinta laatusuhdetta.. Mutta jostain tulee kokoajan purukumin tuoksua. Sellaista makeaa hedelmäpurkkaa veivattavasta markan automaatista. Jänniä leipäisiä brittifiiliksiä seassa. Onko Citran hedelmäisyys vaihdettu kuiviin hedelmiin?
 ”Viinapurkka, kyllä eduskunta on kaukonäköistä, muttta tämä purkkahan tulee Virosta matkustajatuontina”. 2€/0,33l. Tämän hintaista IPA:n pitäisi olla, mielellään ainakin. Kepee, ei oo häpee, muttei innosta uusintaan.

Tässä kohtaa alkoholi tekee temppunsa. Enter the seitinohut. Ilmeisesti pitäisi purskuttaa ja sylkeä, mutta luonto ei anna periksi. Tuijotan mykkänä kulkien eteenpäin kohti kanapee vatia. Hörppään matkajuomana aka matkakaljana tipan Sonnisaaren Humalajaa. Erinomainen kuosi. Mahtavaa öljyä ja hedelmiä. Edelleen the Suomi IPA.

Brooklyn Defender IPA toimii ruokajuomana. Ns. ”mallas ipa” on ruoka ipa. House flavoria esillä. Hennosti karkkia, maltaisuutta ja paahtoleipää greipin ja kukkakedon lisäksi. Iisiä ja juotavaa.

Katselen Roguen Dead Guy Alea. En koskaan ole pitänyt siitä. Enkä pidä nytkään. Liian viinainen. Ehkä minussa on vikaa, koska pitäisihän tuon liki sarjakuvaetikettisen import tuotteen, joka maistuu viinalle viehättää suomalaista kännistä mieltäni?

Stone Tangerin Express IPA. Lisää IPA:a. Speksit todella kiehtovat. Mandariinia ja ananas murskaa, Azaccaa, Mosaicia, You name it, It has it. Odotan jotakin Stone goes Brewski kokemusta... Jaaaaa en saa sitä. Perus Stonea. Eli todella hyvä, mutta sillai vähän vanha ja tylsä. Keski-ikäinen insinööri, jolla on uusi wunderbaum. No pullon ikä jäi katsomatta, että->

Hyvää, mutta ei hintansa arvoista

Sitten niitä tummia. Harmittavasti kaksi ja epäilen juoneeni molemmat, mutta sehän ei meinaa mitään. On antoisaa reitata uudestaan ja verrata tulosten vertailukelpoisuutta.

To Öl Moccachino Messiah. Kahvibrownia. Olen yhden aivan erinomaisen tällaisen juonut; Surlyn Coffee Benderin. Laittakaapa korvan taakse se. To Öl tarjoaa no kahvia. Ja sitten sitä helkkarin tunkkaista tuhkakupinpohjaa ja sikarin perää, jota savuisuus vain korostaa. Ei jatkoon, vaikka arvaan yhden Tonin rakastavan tätä, kuin pohjoismaista hyvinvointivaltiota<3

Mikkeller Chipotle Porter onnistuu jo paremmin. Todella miellyttävä kombo paahdetta, suklaata, chiliä ja savua. Tosin liian keveä runko kostautuu vähän lopussa, mutta alle 7% varsin kelvollinen suoritus yhdistää vielä chili tähän.

Olen jo pakkaamassa kamojani, mutta kas.. Siideriä.. Jos sitä vielä ehtis.. Ja ehtiihän sitä.

Kerisarac Cidre Breton tuotti tuoksun puolesta pienen Wow:n. Nyt ymmärretään antaa. Maku unohtaa koko asian ja jälkimaku katoaa, kuten toivo krapula-aamuina.
Rankkaa omenaa, calvadosta. Hyvä siideri, hyvä hinta.

Verrokkina toimiva Teerenpelin Juhlasiideri lyö ensimmäisenä asetonit kurkkuun. Tasaantuu vähän. Keltaisia omenoita, makeahkoa, helppoa. Sellaista suomisiideriä. Ihan kiva, mutta vaan ihan kiva.

Poistun toimiston kautta takaisin sateeseen kohti Pientä ja uusia nousuja miettien mistä saisin edes yhden limuviinapuikon illaksi.

"Voi teitä, joista alkaa kuolemamme Voi teitä, joita vapaus kahlitsee Kengät hankaa meidän jalkojamme"