Oskari-Tirra sinne ja takaisin

Tammikuisena lauantaina istuin kahvila Oskarissa ihmettelemässä jälleen sitä, kuinka paljon kakkua voi ihminen syödä täyteen vatsaan. No aika paljon tietenkin.

Kuitenkin siinä Oskarin vanhoilla penkeillä ja hämyisessä tunnelmassa istuessa aika juoksi, kuin Wienin kahviloissa ikään. Siis madellen hitaasti kohti santsikuppia. Jokaisen suupalan myötä teki mieli jälleen hymyillä. Jälleen juustokakku oli osoittautunut oivaksi valinnaksi, eikä vastapäätä istuneen neidon raakakakkukaan pahaa ollut. Ainoa varjo tällaisessa paratiisissa oli tietysti kahvi. Kahvista en ole ehtinyt kirjoittamaan, mutta minusta on aina synti ja häpeä koko Suomen kahvilakulttuurissa se, että jos kahvila on miellyttävä ja ”paakelssi” puoli on kunnossa on tarjolla vain tunnin seissyttä Juhla Mokkaa. Kenties myös kallista ja heikosti tehtyä Cappuccinoa(vetistä).
Jos mieli tekisikin tuoretta, vasta jauhettua pienpaahtimokahvia, niin silloin taas on, jostain hemmetin syystä, istuttava jossakin postimerkin kokoisessa lasikopissa. Vieläpä ilman ihanan kermaisenmarjaista wieneriä, kermamunkkia ja juustokakkua.

Samalla tätä outoa dilemmaa pohtiessani alkoi päässä kuitenkin jyskyttää ajatus: ”Oispa kaljaa”. Mieleni teki jo tätä edeltävänä päivänä vaappua läheiseen kippolaan ja tilata tuoppi. Tiedättehän sen fiiliksen: Tuntea se lämmin, lievästi juopunut tunnelma ja huurteinen, kylmä lasi kädessä pitkästä, pitkästä aikaa. Se ensimmäinen puraisu..ai, ai, ai.
Oikeastaan miksei tällaisissa sympaattisissa vanhoihin puurakennuksiin rakennetuissa, lievästi maalaisromantiikkaa henkivissä kahviloissa ole koskaan miellyttävää kuppilapuolta, josta saisi myös jonkun hyvän oluen nisun kaveriksi, sillivoileivällä, tai ilman? Siinä pysyisi parisuhdekin kuosissa, kun molemmat voisivat nauttia suosikkieineitään samalla rennosti jutustellen ja kuunnellen korkeintaan hiljaista loungea.

Ei auta. Pakko oli saada bisseä. Koko tammikuu on mennyt oluen puolesta kuivasti. Ei vaan ole  kiinnostanut "niin" paljoa ja olenkin havainnut ravistimen olevan pitkästä aikaa pesussa yhä uudestaan ja uudestaan. Kysyinkin: ”Käydääks yksil Tirras?”.
”No jos haluut, en oo käyny koskaan”. Tästähän tulee ihan kulttuurimatka siis, mietin.
Jo pikkuteatterin ovella janoisten sankareita tervehtii lämmin, yrttissavuinen hengähdys. Kumppanini miettii jo ääneen, että mihin v..n luolaan tässä ollaan menossa ja minua vähän naurattaa. Yleensä tämä tuoksu ennakoi vain leppoista tunnelmaa.
Tirrassa ei ole vaihteeksi ketään. Lauantain alkuilta kuitenkin. Kenties vakkarit ovat tipattomalla, ehkä parempi näin? Tilaan tiskiltä Brewskin Pangoa. Hinta on edullinen. Siihen ne hyvät puolet oikeastaan jäivätkin.

Kylmä olut hurmaa kädessä hetken, kivaa tropiikkia tuoksussa ja seuralaiseni hämmästelee edelleen, että mikä crackluola tämä on ja miksi olut tuoksuu hedelmämehulta?

Törmään jälleen tämän kuppilan hankalimpaan puoleen. Mistään tästä mestasta ei ikinä löydä rauhallista pöytää. Joko autiossa hallissa, tai tupakkakopin ja flipperin välissä.
Tunnelma on hiljaisuudesta huolimatta levoton. Ainoat asiakkaat pyörivät rauhattomasti edes taas pystymättä asettumaan mihinkään. Tavallaan ymmärrän heitä. Jokin paikan ilmapiirissä ei viehätä vieläkään ja ulkoa ennakoimani leppoinen olotila katoaa hiljakseen.
Olutkin tökkii jokaisella huikalla entistä enemmän. Hyvää IPA:a, mutta tänään ja tässä ei uppoa.
Teki mieli, mutta heti saatuaan tekeekin mieli heittää uusi lelu samaan pinoon muiden kanssa.

Saan lopulta tuopin tyhjäksi ja poistumme takaisin hankeen. Vaikka Tirra onkin nostanut päätään pienellä olutvalikoimallaan ja hinta on helkkari kerrankin fiksu edes jossakin.. En mitenkään koe, että haluaisin istua tässä Alastalon salissa yhtään ylimääräistä sivua kauempaa. Ehkä kaipaan pehmeyttä, loosseja, hämyä ja puheensorinaa enemmän, kuin nuhjuista kovuutta ja aivan liian kierroksilla käyviä asiakkaita.

Piipahdamme kotimatkalla Citymarketissa ihmettelemässä klassista ”Mitä tänään vielä syötäisiin” dilemmaa ja päätän katsastaa toiveikkaana oluthyllyjä. Bongaan Franziskanerin Weissen alaritsin kyykkyosastosta. Miltei tartun jo pulloon, mutta vilkaisen hintaa. Neljä fakin nelkytä. Siis 4,4€/0,5l perushyvää vehnää. Ei s...na saa jäädä. Se siitä ruokakauppojen hinnoittelun eduista verrattuna Alkon katteiden haukuntaan. Sielä se toki on myös pilvissä, mutta kahdeksan senttiä halvempana. Eli vain neljä kertaa sen, mitä Saksassa. Päätän keittää weisseä itse heti tilaisuuden tullen ja poistun tyhjin käsin kassan kautta kotiin.

Onneksi ruokakaupparajasta on myös positiivisiakin esimerkkejä. Vihreän muovin ritarit olivat sentään hinnoitelleet Prykmestar LuomuPilsin edes alle nelosella. Kaivan pullon jääkaapista esiin ja hetken pelkään sen aiheuttavan samanlaisen reaktion, kuin Brewskin Pango.

Voiko tämäkin vaan olla ihan hyvää, mutta sellaista ettei halua juoda tuoppia loppuun, saati tilata toista samanlaista?

Lasiin kaataessa alkaa mieli kuitenkin raksuttaa kohti kesää. Raikasta, ihanaa ruohikkoa ja kukkaketoa. Sitruunamelissaa, yrttiä ja viljapeltoa. Harvassa ovat olleet tyylissään paremmat kotimaiset. Raikas, rapsakka, suuta sopivasti supistava ja herkän tasapainoinen.
Kuitenkin juotavuus ja humaloinnin tuntu ovat tässä aivan toista tasoa, kuin Pangossa.
Jokaisen huikan jälkeen nimittäin tekee mieli juoda lisää ja pian huomaakin pullon tyhjenneen täysin huomaamatta ja kiroilee vain sitä, ettei ostanut toista.

Vaihteeksi oluen nauttiminen tuntuu suorastaan hyvältä ja jälleen saksatyylit kiinnostavat. Pitäisiköhän kuitenkin tilata lagerhiivaa samalla? Onko ikä iskemässä vastaan? Alanko kohta kämisemään siitä, miten sielut myydään humalalle ja Saksassa on kaikki paremmin? Siitä miksi kaikki olut on sitä diipadapaa nostaen omaa preferenssiäni jollekin korokkeelle ja valokeilaan ikäänkuin molempien nauttiminen sulkisi jotakin pois? En tiedä. Kuhan kelailen ja haaveilen edelleen hyvästä, edullisesta, suodattamattomasta, reippaasti-eurooppalaisella humalalla-humaloidusta Pilsneristä. Ehkä vähän tekis Weisseäkin mieli. Oispa kaljaa.

Olutarvioissa: Sori Hardly Working Pils

Arki-iltapäivä ruokakaupassa voi olla melkoista tulikivenkatkuista farssia, vaan siihenkin auttaa, kun havaitsee olutnevadan hyllyssä uuden tuotteen. Lidlin hyllyyn oli ilmestynyt minulle vieras uutuus: Sorin Hardly Working Pils. Lienee pakko todeta, että jos etiketissä olisi lukenut "Apa", olisi tämä varmaan jäännyt odottamaan jotakin toista hetkeä, mutta helkkari.. Pils. Lempityylejäni, etenkin silloin kun ote on vähän klassista ronskimpi, mutta silti hämyllä tavalla tasapainoinen. Tällä kertaa ilmeisesti rapeat 50ebua ja seassa ainakin Simcoeta. Ei siis aivan perinteistä otetta, joten mielenkiinto herää vähintäänkin kuriositeetin vuoksi. Kuitenkin salaa toivoen tästä suhteesta jotakin pidempää ja kestävämpää.
Oikeasti olen viime aikoina silmäillyt kaihoisasti sitä hetkeä, kun Lidl saisi uuden lain mukaisesti Paul..Grafenwalderin Hefen oikeaan vahvuuteen tuttuun hintaan alle kakkosella. Toki voisin toivoa samaan hintaan jotakin oikeasti rapeaa Pilssiä ja etenkin Kelleriä, mutta taitavat olla haaveita vain. Edullisilla ja hyvillä kulutusoluilla on minun hyllyssäni useammin paikkoja, kuin vitosen ruokkakauppatuotteissa. No entäpä miltä Sori maistui?

Oranssihkon kullankeltainen olut hyvällä ja kestävällä vaahdolla.
Tuoksu irrottelee ruohois-sitruksia aromeita. Greipinkuorta, keveää hedelmäisyyttä ja keksiä.
Fiilis lipuu auttamatta kesään ja niin pitääkin. Ehtaa parveke/terassitavaraa ja se kyllä tuntuu tammikuussa hyvältä. Ei kikkoja, maltillinen tasapaino ja puhdas ensivaikutelma. Mainiota.
Maussa leivän kuorta ja keksiä. Hentoa makeutta, jota yrttis-pihkainen sitrus leikkaa hiuksenhienosti.
Simppeliä, raikasta ja rapsakkaa. Oiva tasapaino.
Suutuntumaltaan Hardly Working osuu keskitäyteläiseen maaliin varsin suuhun sopivasti.
Kokonaisuudessaan varsin mieluisa lisä Lidlin kapealle hyllylle. Tyylissään tämä uppoaa kivasti minun suuhuni ja tarjoaa sopivaa moniottelijaa moneen tarkoitukseen.

HLS: 5,5/10

Kotiolutta: Rabbit Street-Wesala-Kouvostoliiton Holy Union Pils

”Tota pitäiskö keittää Pilsneriäkin joskus”

Tästä kysymyksestä se ajatus sitten lähti. Elettiin syksyä 2016 ja maisteluilta Wesala Brewingin tiloissa oli lähestymässä loppuaan. Mietimme kimppapanoja porukalla. Mikäs sen mukavampaa. Liukkaria ja vähän humalaa, eiku.

Kevät saapui ja otimme mukaan myös Rabbit Streetin Jussin. Aikataulujen sovittaminen tuotti tuskaa, mutta lopulta yhden Tallinnan reissun aikana linjasimme, että ny se pannaan. Ja pantiin.

Keittohommissa on porukalla se mukava homma, että duunia on näennäisesti vähemmän ja yleensä maisteltavia kotipolttoisia tuotteita piisaa. Niin nytkin.

Wesalan keveät janojuomat

Arvoimme keittopaikaksi Rabbit Streetin kaukaa Orimattilan böndeltä, sieltä Ravintola Tehtaan takaa. Reseptiä väänsimme useana iltana. Lopulta päädyimme tulokseen, jossa Vesa hoitaa hiivan, minä muun reseptin ja Jussi keittokaluston. Reseptiin lirahti lähinnä Pilsner-mallasta, sekä vähän vehnää ja viennaa. Simppeliä. Humalointiin heitimme hieman Magnumia ja Saazia.

Sanoinko hieman.. Tuota noin.. Minustahan aromia pitää olla, sitä ei ole koskaan liikaa. Jussi taas on pahimman luokan hophead ja Vesa tasapainoili kolmantena tässä välissä. ”Kyllä tän ny ainakin Plevnan Petolintu pitäisi pestä, silleen modernilla reilulla kädellä vaan”. Pojan alustavat speksit pyörivät jossakin 5,2% ja 60 ebu:ssa. Sellaista keveää ja raikasta kesäjuomaa.

Lopulta kävi niin, että tuollaiseen reilun 20l satsiin upposi 300g humalaa. Joskaan emme kuivahumaloineet tätä lasta ollenkaan.

Panopäivän aamuna suuntasimme sitten Vesan kanssa Orimattilaan, jossa maltaat oli rouhittu ja vesikin juuri sopivan lämmintä aloitusta varten. Kimppapanojen paras ja pahin puoli on lukuisat kotiolutnäytteet. Niitä riitti erinomaisista outoihin ja takaisin.

Koko päivä oikeastaan pyörikin siinä rajalla, livahtaako seitinohut ranskalainen johonkin pohjoisemmaksi variantiksi? Sinällään keittotouhuissa ei imho ole mitään erikoista raportoitavaa. Koko duunihan on pirun tylsää seurattavaa. Lähinnä odottamista, vahtimista ja sitä pesemistä, sekä sanitointia. Muualla keittäessä sitä aina kiinnittää huomiota laitteistoihin ja koittaa bongata niksejä omaa duuniaan helpottamaan. Jussin laitteistohan on pirun yksinkertainen ja niin minusta pitääkin. Osa panijoista meinaan on näitä samoja insinöörejä, jotka kokivat pienoisen sukupuuton Wartburgien ja Trabantien kadotessa liikenteestä; ”fiksaa rautalangalla” kohdatessa modernit ”ledivaloja kaikkialle” sukupolven.

Punnittua humalaa

Katselin hieman peeniskateellisena herrojen kegejä, hanoja, hiilaripulloja ja jääkaappeja. Suurin kateuden aihe minulle oli kuitenkin viemäröinti keittotilassa (autotallissa). Helkkari kun saisi itsekin röörin kerrostalon keittiön lattiaan. Olis nääs noi pesut ja jäähdytykset paaaljon nopeampia ja helpompia.

Loppuillasta nautimme vielä virvokkeita yhden Orimattilalaisen ravintolan terdellä. Nimeä emme mainitse, koska jätän mainokset toisille lahtelaisille.

Entäpä olut itse?

Päätin verrata tuotostamme tietysti parhaaseen klassikkoon. Kyllä rakkaaseen Urquelliin. Joten.. Pilssiä lasiin ja Na Zdrawi.

Heti kättelyssä eron huomaa ulkonäössä ja jännästi eri tavalla kuin luulin. Jussi teki hyvää työtä ja sai tämän Holy Union Pilsnerin todella kirkkaaksi. Itseasiassa molemmat ovat liki yhtä kirkkaita. Urkki on hieman tummemman kultaisempi ja omamme asteen enemmän oljen puolelle. Vaahto tuntuu kestävän molemmissa yhtä pitkään, eli sillai keskiarvoisesti.

Nuuhkaistessa molempia olen todella yllättynyt. Okei Urkissa on leimaa tammikuulle, joten aivan tuorettahan se ei ole, mutta.. Silti.. Holy Union tuoksuu hekumallisen runsaasti Saazilta. Ruohoa, kukkaketoa, nokkospuskaa. Urquell tyytyy olemaan humalan puolelta paljon pliisumpi. Tuttua voista diasetyylia toki on ja tavallaan pidän tästä ulottuvuudesta, jota ei kauhean usein näe Tsekkien ulkopuolella. Unionin maltaisuus on hentoa taustalla olevaa olkisuutta ja viljaa, joka tukee kivasti humalointia. Kuitenkaan mitään jenkkityylistä ”in You face” settiä tämäkään ei ole.

  Maussa ero korostuu selvästi. Urkin ollessa tutun voisen maltainen kevyellä ruohoisuudellaan ja tasaisesti purevalla katkeruudellaan lyö kotivoittoinen isompaa vaihdetta. Humala maistuu koko matkan ajan. Maltaisuus jää soittamaan taustaviulua kokonaan. Kuivahkoa ruohoa, yrttejä, karviaista, nokkosta.. Lopputulos on raikkaampi ja havaitsen alati maistelevani Holy Unionia Urkkia enemmän. Molempien ollessa keskitäyteläisiä ja sopivan hiilihapokkaita en voi kuin ihmetellä ja taputtaa itseäni olalle. Jussi ja Vesa taputtaisin teitäkin, jos miun kädet ylttäis. Kiitos äijät tästä. Tämä tuntuu pieneltä voitolta. Puhdas Pilsner, vai Pils? Ei virheitä ja tällä rotevuudella alan jo toivoa että oltais pantu kerralla kymmenen litraa enempi.

Voi Urquell rakkaani.. Voitko koskaan antaa tätä anteeksi?
 Tottakai voit. Kisahan oli epäreilu. Vahvempi tuote kokonaisuudessaan vastaan sinä. Milf/mature-iässä oleva vihreä kaunotar.

---------------------
Tämän myötä Tuopin Ääressä jää parin viikon kesälomalle pakaten kimpsut ja kampsut seuraavaan seikkailua varten. Hyvää kesää.
 

Olutarvioissa: Hartwall Lahden Erikois Pils

"Ei oo Lahden voittanutta". Vai onko?

Kuten aiemmin todettua: Hartwall toi Erikoisen takaisin. 

Yllättävää on se, että panimolta tulikin ulos sekä Pils, että IPA-versiot. Hämmentävää. Ensimmäinen ajatus on toki se, että tulevatko molemmat ulos Lahdesta?

Toinen ja päällimmäisin on tietysti se, että miksi edellisellä kierroksella ollutta ja 80/90-luvulla edustanutta vihreäetikettistä versiota ei ilmestynyt? Toki Mallasjuomalla oli ollut tuotannossa samanniminen ja pitkälti samannäköinenkin ”Erikois pilsneri” jo aiemmin.

No.. Koska tuote osui ruokakaupassa silmiini oli tätä pakko raapaista pullollinen mukaan.

Tässä ensipuraisut ilman sen syvempää analysointia ja speksausta. Koetamme bongata IPA:kin jossain mutkassa maistoon.

Lasiin valuu kirkkaan keltaista olutta jättäen laelleen keskiasteisen, mutta nopeasti katoavan vaahtolakin.

Nuuhkaisu paljastaa, että kyseessä on oikeasti pikemminkin vaalea lager, kuin pils.
Tuttua kotimaista tuoksua. Keveää viljapeltoa ja hennosti ruohoa. Kuitenkin niin, että mukaan on saatu tutut pahvit sun muut. Nopeasti fiilistellen kiroilen, ettei Auraa ole vieressä, koska näissä on tavallaan vähän samaakin. Yksipuolista, iisiä, tylsää, bulkkia. Ei säväytä edes retrosti, eli asia hanskassa.

Maussa kevyttä heinäisyyttä, vihreää viljaa ja hennosti pahvia. Jälkimaku puraisee näykkien karheasti. 25 ja risat ebua ei potki omalla kohdallani, mutta toisaalta en olekaan kärkikohderyhmää.

Suutuntuma on keveä, vähän vetinen ja todella helposti juotava.

Lahden Erikois Pilsistä saa etsiä sanan Pils kantamuotoa. Erikoinen on edelleen vaalea lager. Kenties hartsun näkökulmasta rohkea, reipas, miehekäs, retrosti iso kalja..siis pils. Kiitämme nostalgisesta pläjäyksestä ja brändäyksestä Lahtikoita myöten, mutta.. Ei. Jos tuote olisi kaupattu rehdisti ihan vaan peruskeppana siitä perinteisestä lasipullosta eurolla, ilman premiumlisiä, niin kellossa voisi olla toinen ääni. Nyt.. fiilis on vähän kaksijakoinen. Toisaalta hauska nähdä vanha tuttu(joka ei ole tuttu, heh). Toisaalta taas.. Aahh.. Miksi odotinkaan mitään? 

Vaaleeta laakeria hinnalla, jolla irtoaisi ”isomman makuinen” pienpanimotuotekin (karvan alle 6€/l).

 Lahden, Brändin ja Nostalgian takia. Erikoinen. Olkaa hyvä.

Kolmannelta kantilta katsoen; Kenties hanassa tämä voisi toimia sillä vitosen Karjala-tuoppi hinnalla?

The Original one

ps. Toisaalta kiva, ettei ollu oikeesti pils. Ny tän saa mukaan marketin sokkolagermaisteluun messiin. 

Kyllä aiomme uusia tämän testin. Siitä on kuitenkin jo vuosikausia ja muutamia muutoksia on markkinoilla nähty.
Tästä ja blogin tuoreesta logosta (juhuu, viimeinkin sain jäsenneltyä päässäni mitä haluan ja tarpeeksi hullun ystävän sen toteuttamaan. Kiitos vieraskynä Sam Graystone tästä isosti) voi jakaa palautetta. Kuulisimme myös mielellämme mitä peruslagereita juuri sinä haluaisit nähdä seuraavassa maistelussa ja miksi?

Ruokakaupan parhaat bulkit

 Kävin eilen lähikaupassa hakemassa itselleni ruokaa. Päädyin lopulta pakastepizza ja vanukas kainalossa (Gourmet elämyksiä) kulkemaan kassoja kohti. Hipsin kuitenkin matkalla kohti marketin kylmäkaappia, koska pizza kaipaa aina bisseä. Kelasin siinä mielessäni miten satunkin valitsemaan aina samoja juomia ruokakaupasta ja miksi?

En juurikaan asioi isoissa automarketeissa, koska autottomalle ne ovat yleensä kaukana ja hankalasti tavoitettavissa.

Tänään keskitymme siis siihen, mitä sieltä lähimarketista kannattaa ostaa (imho). Enkä tällaiseksi laske nyt vaikkapa Kampin Supermarkettia. Sori, oikeesti.

Eli tässä listauksessa on niitä oluita, joita saa ns. kaikkialta ja joiden hinnat ovat siellä about alle 7€/l hujakoilla.

Joten.. Tässä omat valintani:

1. Olvi APA 
   Olvi räjäytti totaalisesti pankin ensin IPA:lla (jonka tuore pellettisyys oli mahtavaa), mutta sitten tuli APA ja se oli menoa. Tämän oluen hedelmäisyys on karvan verran miellyttävämpää IPA:n nähden.
   
   
2. Pilsner Urquell
   Ei tarvitse perustella kenellekkään? Hyvä sitä minäkin. Absoluuttisen brillianttia tavaraa. Suodattamatonta kun saisi tämän sijasta, niin voisin elää tällä. 
   

   
   
3. Nokian Keisarit: 2^nd Avenue, Elowehnä ja Kellari.
   Mahtava saatavuus, hyvä laatu (kyllä) ja hinta lähes kaikkialla alle 2,5€ purkki. Kiitos Nokia keep it up. Näillä on mennyt mukavasti monet lautapeli-illat, kaljottelut ja aloittelut.
   
   

   
4. Laitilan Kukko Helles
   Laitila ja helles? Helles on kenties viime vuosien suurimpia yllättäjiä. Pitkään vaivannut "talon maku" loistaa tässä tuotteessa poissaoloaan ja balanssi lievästi katkerampaan suuntaan. Todella mainio tuote hyvällä saatavuudella. Parasta bisseä pintin purkissa?
   
   
5. Koff Apa
   Koff otti ja räjäytti kenties muita pahemmin. Siis niinku oikea Apa. Loppu leikkiminen Surffereiden ja muiden kanssa. Velvetin poistumisen jälkeen ehkäpä paras Koffilainen?
   
   
6. Grafenwalder Vehnä ja Radler
   Lidlin tehokaksikko etenkin darraisiin olotiloihin ja helteisille kesäilloille.
   
   
7. Olvi Black IPA ja se "tavallinenkin" IPA.
   Lisää Olvia. Black IPA on aivan hämmentävän onnistunut tuote maitokauppavahvuiseksi. Balanssi on tässä kenties enemmän voimakkaasti humaloidun kevyt Stoutin suuntaan, mutta mitä väliä, kun tuote on muutoin erinomaista. Perus IPA pitää pintansa. Saatavuus, laatu ja hinta ovat tässäkin mantrana.
   
   
8. Kaiserdom Kellerbier
   Ei ehkä mitenkään paras Kellerbier. Silti, jos unohdetaan kotimaiset edustajat, eli Keisari Kellari (oliko muita?), niin tarjonta on todella vähäistä kautta linjan. Suodattamaton vaalea tarjoilee pehmeitä makuja ja on valtavan hyvä all-around ruokaolut. Tätä muuten nautin itse viime jouluna joulupöydässä.
   
   
9. Saimaan Pils
   Saimaalta olisi tunku listalle. On Blondea, läjä Brewers Specialeja (erityisesti Belgian Wheat), Vaaleaa lageria ja Red Alea. Silti Pils on kenties se useimmiten koriin eksyvä Saimaalainen heti Luomu-Vehnän perästä. Ottaa toki Urkilta pataan, mutta joskus tätä näkee tarjouspäissään parilla eurolla purkki.
   
   
10. Stadin American Pale Ale & American Lager
    Tuoreena aivan loistavia tässä kategoriassa. Silti saatavuus ja hinta nyökkäävät kevyesti Olvin puolelle Apa:ssa.
    
    

    

    
     
11.  Fuller's London Pride
    Tämän tölkitys on kenties yksi parhaimmista uusista ideoista, mitä Chiswickissä on tehty vuosiin. Laadukas Bitter pelittää aina. Etenkin silloin, kun listan muiden CitramarilloCCC:t tunkevat korvista ulos.
    

Ei ihan mutta melkein, aka "Close, but no cigar": Ruosniemen Sihteeri, Stone Go To, Founders All Day, Sori Out of Office, Mallaskosken Rainy Summer, Maku Apa, Dead Pony Club, Sam Adams, Guinness, Budejovicky ja monet muut.

Mitä kaipaisin maitokauppaan tähän muutaman euron käyttöolut-kategoriaan?
Reilusti EUROOPPALAISILLA humalilla humaloitua Kellerbierin ja Pilsin hybridiä. Tasapainoista Saisonia ilman kikkailuja, sekä oikeasti hyvää kotimaista Bitteriä, että rapsakkaa höyryolutta jälleen klassisesti.

Puuttuiko listasta jotakin? Mitä itse kaipaisit ruokakaupan hyllyille?

Perjantaipulloina: Bryggeri Roggenfest & Kouvostoliiton Pilssivesi

Kaunis heinäkuinen iltapäivä taittuu iltaan. Painettuani toista vuorokautta omia projektejani eteenpäin teki mieli mennä ulos, korkata kylmä ja ottaa etäisyyttä kaikkeen.

Eskapismia kera vesipiipun ja parin raikkaan. Vaikein päätös oli miettiä minkä pullon korkkaisin näin ”varaston tyhjennysviikoilla”. Muuton häämöttäessä edessäni sisäinen Simo Vaatehuoneelta on kauppaamassa tuulipukuja (vai pulloja) hintaan 99,90mk.
Ajatuksella: Mitä vähemmän kannettavaa, sen parempi. Silti pullot eivät tunnu katoavan mihinkään.
Tätä ajatusta noudattaen päätinkin korkata tuplasti jotakin sopivan keveää, silti maistuvaa, tilanteeseen ja fiilikseen sopivaa. Mietin liian pitkään, kunnes näin hänet kaapin nurkassa: Bryggerin Roggenfestin. Kyllä. Kuinka monta kertaa tästä onkaan pitänyt runoilla? Vastaan: Lukemattomia kertoja.

Yksinkertaisesti Roggenfestista on tullut sellainen harvojen Alko asiointien vakio-ostos yhdessä Koffin Pirterin ja Chouffen Houblonin kanssa. Syyttäjä tosin kertoo edellisestä asioinnista olevan yli kuukauden päivät ja puolustus on kuin maansa myynnyt ja peltonsa polttanut.

Kaveriksi kaappaan syleilyyni tietysti kotipolttoista Pilssiä.

Molempien pikajäähdyttyä pakastimessa ehdin viritellä kesätoimistoni kuntoon. Vesipiipun, läppärin(että mie vihaan näitä windowseja.. Always trust the penguin), kajarit, kameran, jne.

Ehdin jo miettiä miten paljon valmisteluja hedonismi vaatii ja meinasin jäädä sohvalle puremaan persikkaa, mutta viimein kaikki oli valmista. Eikä mennyt edes sitä kuutta päivää, kuten edellisellä kaverilla jossakin isommassa kirjassa ilman kuvia. Tiedä häntä.. Sen opuksen todenmukaisuus lähentelee paikoin tämänkin blogin ja muun kotimaisen olutkentän keskusteluita.

 Asiaan, asiaan..

Bryggeri Roggenfest kätkee sisäänsä Bryggeri Helsingin mukaan:

”Humalat: Magnum, Perle

Maltaat: Pilsner-, ruis-, vehnä-, musta-, savu- ja karamellimaltaat, ruisleipä

Kantavierre: 13,2%

IBU: 36 EBC: 20”

Alkossa hintaa suolaiset: 4,55€/0,33l. Vahvuutta 5,2%

Roggenfest on Sofian ohella eräs toivomistani oluista Bryggerin yli vuoden takaisessa kilpailussa, joten otan paremman tiedon puutteessa osan kunniasta näistäkin (vitsivitsi).

Roggenfest on kauniin punaruskea olut kohtalaisella vaahdolla. Siinä on selkeästi pehmeää ruisleipäistä maltaisuutta yhdessä hennon savuisuuden kera. Häivähdys marjaisuutta, kuivaa keksisyyttä ja reilua yrttisruohoista humalaa. Miellyttävän tasapainoinen ja yllättävän moniulottteinen moniottelija moneen tilanteeseen. Raikas, rapea, mutta pehmeästi soljuva. Maukas, rukiinen ja todella juotava tuote. Keskitäyteläinen, sopivan matalahkot hiilihapot (kenties johtuen rukiin käytöstä). Roggenfest on jälleen osoitus siitä miksi nautin Bryggerin tuotteista huomattavan paljon. Ei turhaa kikkailua, ei ”jänniä mausteita”, ei ” Turhaa C-humalan käyttöä”. Vivahteita, puhtautta ja juotavuutta. Olisipa hauska tietää olisiko Alexin Panimon laitteilla pantu samanlaisia? Vai onko Schulzin kattiloissa jotakin taikaa, joka kohottaa mestari Hüffnerin selvää ammattitaitoa astetta paremmaksi?

Tämän jälkeen onkin jännä korkata kotipolttoista Pilssiä. Mitä yhteistä niillä on?

Alkoholiprosentti ja Ebut ovat hyin lähellä toisiaan. Muuten aivan eri oluet toki, mutta näin heinäkuussa kiitän itseäni tästä erästä. Korkataanpa..

Speksit: 

Maltaina: Pils, München, Melanoidi. 

Humalat: Northern Brewer, Styrian, Saaz, Hallertauer.
IBU: n. 45. EBC: n. 12.
Vahvuutta: 4,9%

Pilssivesi valuu sameahkon keltaisena jättäen reilun ja pitsisen vaahdon laelleen.

Kukkaketoa, budia ja ruohoa. Siinä päälimmäiset aromit. Keveää hedelmäisyyttä, leipäistä maltaisuutta ja hyvin hentoa pihkaisuutta. Vilja ja humala ovat mielestäni tässä varsin kivassa balanssissa. Se ei pure päätä irti, kuten Petolintu, eikä omista Urquellin voista viljaisuutta. Suodattamattomuuden ja kevyen kuivahumaloinnin havaitsee selvästi. Olut onkin makumaailmaltaan kuin kellerbierin ja pilsin äpärälapsi, joka ajelee Kleinbussilla surffilauta katolla kukkaa poltellen ja individualismista paasaten, vaikka omistaakin saksalaiset vanhemmat ilman pickelhaubea ja saappaita. Suutuntumaltaan keskitäyteläinen, edellistä hiilihappoisempi olut.

Olen silleen salaa tähän lapseen melko tyytyväinen.

Olut loppuu, piippu sammuu ja viimeiset hitaat tanssitaan yksin nurmikolla avojaloin. Mielessä vain pian alkava kesäloma.

Soundtrack tänään: Scandinavian music group - Casablanca, Dropkick Murphy's – Deeds not words, Pave Maijanen – Ankronikka tunnari, Journey – Don't stop believin', Taiska – Mombasa, Green Day – American idiot, Raptori – Oi beibi, Sir Elwoodin hiljaiset värit – Älä mee, Paleface – Mul on lupa, Kerkko Koskinen Kollektiivi – Ole tyytyväinen nuorena, Queen – Innuendo, Belinda Carlisle – La luna, Hector – Eurooppa, Harry Belafonte – Bananaboat Song, Manu Chao - Mr Bobby.

Lyhyesti lagerin valmistamisesta kotona

Tänään voisi olla hyvä päivä puhua, siis kirjoittaa, lagerista. Tarkalleen sen keittämisestä ja siitä miksi se on muka jotenkin niin vaikeaa.
Mennä viikkoisten hyvien uutisten siivittämänä on mukava kirjoitella kotioluesta. Nimittäin kesälle 2014 suunnittelemani Kymijoki Beer Festivalin festariolut Suomenlinnan Kaiku otti ja vei kultaa Helsinki Beer Festivalin kilpailussa kategoriassa 5 "Amerikkalaistyylinen Vaalea Ale". Tästä isoin kiitos Suokille, sekä KBF-tiimille.
Olutta keitettiin täksi kevääksi hieman yllättäen uusi erä vanhalla reseptillä (vaikka imho voisin sitä vielä vähän viilata) ja nyt kävi näin. No tänään voinkin pienessä voiton luomassa kuplassa kirjoittaa jostain aivan muusta.

Lagerit ovat usein kotipanijoille jonkinlainen Graalin malja. Jotain vaikeaa, jotain johon ei haluta tarttua.
Osittain tämä onkin näin.. Harvan kotiolutharrastus kuitenkaan alkaa sillä halulla keittää Koffia kotonaan. Moni lyttää helposti nämä tyylit, tai pitää niitä vaikeina. Lagerien kirjo on kuitenkin suuri. Doppelbockeista monien savuoluiden kautta Pilsnereihin ja muodikkaisiin C-humala vetoisiin versioihin.
En voi kutsua itseäni asiantuntijaksi näiden oluiden valmistuksessa, mutta nyt muutamien kokeilujen jäljiltä hämmästelen itsekin miten tavallaan vaivatonta se on.. Ja tavallaan paljon vaivalloisempaa, kuin sen Apa:n keittäminen.
Isoimpana erona prosessissa on tietysti lämpötila. Tarkalleen käymislämpötila ja sen kontrollointi. Ne onnekkaat joilla on rakennettu jonkinlainen kylmäkaappi antureilla, releillä ja muilla stereoilla varustettuna pääsevät helpolla. Itse joudun käyttämään lagerini rivarini varastossa vain sellaiseen vuodenaikaan, kun lämpötila pysyy suhteellisen tasaisesti 0-15c välissä, kuten nyt. Toisaalta olen lukenut myös artikkeleja, joissa lagerhiivoja on kokeiltu käyttää liki 20c ilman suurempia yllätyksiä. Tämä tietysti sotii ns. kaikkea opittua vastaan, joten eläinkokeet ovat vielä jäänneet minulta suorittamatta. Toinen tähän läheisesti liittyvä seikka on hiivausmäärät. Lager tarvitsee selvästi enemmän hiivaa, kuin "Ale":t. Kotona tarkoittaen yhden pussin sijaan kahta pussia, tai huomattavasti suurempaa startteria.

Toinen ero tulee yleensä itse resepteissä. Vaaleat tyylit ovat kaupallisessa maailmassa yleensä hyvin yksinkertaisia, mutta kotona voi hieman ottaa taiteellisia vapauksia, mikäli jokin asia on perusteltua.
Oma lähestymistapani on koittaa luoda värin puitteissa hyvin reilu mallaspohja ja sen johdosta humaloida tavallista tiukemmin. Jolloin periaatteessa samankaltaiseen lopputulokseen pääsisi halvemmalla keveämmällä pohjalla ja humaloinnilla.. Samankaltaisuus ei vaan ole samanlaisuutta. Mielestäni tässä yhtälössä on vähän samaa, kuin kastikkeiden valmistuksessa. On helppoja oikoteitä ja todella puhtaita makuja. Tai sitten vaikeampia, mutta rikkaampia.
Silti lagerit ovat "kliinejä" ja virheet, sekä tasapainottomuus iskevät sormille herkästi. Monissa alatyyleissä pienet virheet reseptissä ja prosessissa maistuvat, koska mikään ei peitä niitä. Tärkeää onkin luoda tarpeeksi yksinkertainen resepti halutun tyylin mukaisesti. "Keep it simple, keep it clean and pack it full of flavours" näin keittiötermein.  Tärkeää onkin valita juuri oikeat raaka-aineet kulloiseenkin tyyliin.

Olen nyt keittänyt paitsi Kellerbieriä viime syksynä, mutta myös Pilsneriä juuri vastikään. Näistä kahdesta pidin Kellerin hyvin traditionaalisena. Pilssiä, paljon Münchenia ja Melanoidimallasta. Vain 25ebua Hallertaueria. Ainoana twistinä, tai perinteisenä konstina, mäskäsin tämän keittomäskäämällä.
Keittomäskäyksessähän mäskiä nostetaan erilliseen kattilaan keittymään, joka takaisin päämäskin sekaan palauttaessa nostaa tämän lämpötilaa. Metodin etuna ovat ns. Maillardin reaktiot, eli karamellisoituminen. Kaupallisessa maailmassa tämä muinaisjäänne on käytössä pisimmän kaavan kautta vaikkapa Pilsner Urquellin valmistuksessa. Keittomäskäys vie hyvin paljon aikaa, joten tästäkin syystä sitä harvemmin näkee missään. Toisaalta toisena osatekijänä harva laitteisto taipuu tähän klassiseen tapaan. Nostan siis hattua Plzenin suuntaan. Lopputulos viime talvelta oli mehevän maltainen, makeahko ja vähän kukkainen, että puhdas lager. Onnistunut lopputulos sai välittömästi kaipaamaan rapeampaa. Oli kuitenkin odotettava talven pakkasten ylitse, koska varastoni on heikosti eristetty..
Nyt käymässä oleva olut taas on vähän toisenlainen. Se on suodattamaton Pilsner, eli kaiketi Kellerbier tavallaan sekin?
Keittomäskäyksen sijaan (onnistuisi kikkailemalla myös Grainfatherilla) mäskäsin modernisti useassa lämpötilassa. Miksi? Silkkaa uteliaisuutta ja koska voin. Perinteiseen Urquell apinointiin verrattuna:
- Aivan vääriä maltaita, Plzenissä pelkkää vaaleaa Määriläistä Pils-mallasta.
- Ei kolmikeittomäskäystä ja humaloinnissakin on muutakin kuin vain Saazia.
- Hiivakin on alkuperältään Weihenstephanin, eikä tuota samanlaista profiilia.

Resepti yleisluontoisesti:

17l. Og 1.053. Ebu: 45-50. Ebc: 10

89% Pilsnermallas
9% Münichmallas
2% Melanoidimallas

Mäskätty:
15min /55c
40min /65c
20min /72c
15min /78c

Keitto: 90min

60min: 40ebu Saaz+Northern Brewer
30min 25g Saaz
10min 25g Hallertauer Mittelfruh
0min 35g Saaz+20g Hallertauer Mittelfruh

Hiivakanta: Saflager W34/70.

Käymislämpötila: "Vaihteleva sään mukaisesti". Hiivattu +13c, tänä aamuna +12c.

Mitä tuli opittua? Grainfatherin pumppu on ärsyttävän tehoton, siirtämään olutta käymisastiaan, joskin samalla ehtii ilmata vierteen hyvin akvaariopumpulla..
Prosessi oli jälleen yllättävän tehokasta ja jouduin taas laimentamaan vierrettä (oletus 72%->79%).

Suosittelen kaikkia jo alkeet oppineita kokeilemaan lagerointeja. Kuten todettua. Vaatii omat niksinsä, mutta on yllättävän helppoa lopulta.
Muita kuulumisia: Täydellinen IPA menee viikon päästä pulloon ja ensi viikonloppuna pitäisi keittää serkun hääolut. Tyyliltään kaikkien suuresti inhoama: Brown Ale. Sitä ennen: Mukavaa kevään alkua kaikille.. Kesää, grillausta ja rapsakkaa pilssiä odotellessa..