Panimomaailman topit ja flopit, sekä kevätkuulumiset

Ruskeakin on hyvä väri. ps. Brown Ale ei ole IS, editors note to UT folks.

Terpeeni.

Kaikenlaiset listaukset ovat aina in, hip, pop ja siististi coolimpia kuin tyhjät EB:t.

Ajattelin avata omia perskohtaisia seikkoja joista diggaan työssäni ja niistä joista en niinkään innostu. Mun vastuualueena Ruosniemellä on pääasiallisesti tuotannon duunit. Meitä on kaksi ja kollegani vastaa tuotannosta. Käytännössä minä hoidan keitot, kegitän, siirrän, koekeitän, lähetän rahtia, pullotan, tai tölkitän. Siivoan, otan kuvia ja teen osan resepteistä, sekä viilaan niitä ja mitä milloinkin. Lomien ja vaikka isyysvapaiden aikoihin hoidetaan vielä toistemme työt. Ah ja kierrokset/tastingit päälle. Kokonaisvaltaisuutta kyllä. Ollaan onneksemme hyvin erilaisia, mutta siinä pääasiassa täydennetään toisiamme ja yhtäläisesti tykätään vittuilusta. Porilaiset tykkää siitä, kuulema, mutta mun kokemuksella sekin on enemmän juttua. Porilaiset ovat oikeastaan ihan samanlaisia kuin kaikki muutkin, mutta elävät täällä rannikolla kaukana kaikesta ja ovat kehittäneet harhaluulon itsestään menneiden vuosikymmenten maineen mukaisesti. Osa on outoja, mutta niin mieki. Ei kai se ihme ole kun on Kouvolasta kotoisin. Sovin hyvin tänne, tai minne vaan. Paitsi Raumalle, ehehehe.

Panimoduunissa oppii kaikenlaista ja se tavallaan ajaa tietynlaiseen ajatteluun.

Käydään nyt kuitenkin niiden lempiasioiden pariin. Järjestys nyt on täysin randomia.

1. Vapauden ja vastuun tasapaino. Pidän siitä, että saan tehdä melko vapaasti asioita vaikka kalsarit jalassa ja viitta selässä. Yhtäläisesti kaikki se luo vastuun siitä että asiat tapahtuvat ajallaan, tarkasti ja huolella.

2. Työyhteisö ja olutyhteisö. Ollaan hyvin pieni yritys, josta puolet pyörittää päivittäisiä toimintoja pk-seudulta käsin. Porin Espoolaisin panimo, tai toisinpäin. Se on kuin olisi pienessä perheessä, jossa on hyvin erityyppisiä ihmisiä. Monissa isoissa yrityksissä byroslavia ja pyramidiajattelu tekee sen, ettei sitä isointa johtajaa näe kuin kuvissa. Me jutellaan melkein päivittäin. Ollaan vähän kuin yrittäjiä kaikki. Firman etu on aina omakin etu ja panimojengi vetää aika mukavasti yhteisestä köydestä. Hyviä ihmisiä ja persoonia piisaa hyvällä asialla.

3. No mainitaan nyt sekin, että onhan se kivaa tehdä työkseen sitä mitä harrastaa. En muista että yhtenäkään aamuna olisi vieläkään vituttanut lähteä töihin. Joskus jään vielä puuhaamaan ylimääräistä. Ei siitä makseta, eikä varsinaisesti tarvitse. Tykkään vaan tehdä ja inhoan jos joudun odottelemaan. Painetaan siis urakkamoodissa. Joskus olen 2h päästä kotona, joskus kello kääntyy ympäri.

4. ”Joustavat” työajat. Kind of. Periaattessa voisin olla töissä kun ns. huvittaa, mutta käytännössä jotkin asiat tapahtuvat tiettyyn aikaan. Rahti, kierrokset, palaverit.

5. Käsityö ja luovuus viehättävät. Mie tykkään resepteistä ja ideoinnista. Olispa isoa, bängiä, räjähteitä ja pinkkiä glitteriä.

Harvinainen otos. Refraktrometri on vaan rekvisiittaa, oikean tuloksen antaa silloin kun Bluetooth juttelee sponsorimme Anton Paar

 

 

 

Ja sitten ne vähemmän viehättävät asiat.

1. Rahtikuskien odottelu. En tykkää odotella tuntitolkulla jotakin kuskia, joka parhaana päivänä jättää tulematta paikalle. Jos on duunia, niin sillä väliä, mutta jos päivän epistola on koluttu lävitse ja et oikeastaan tiedä aloitanko jotakin huomista hommaa joka vie tuntikausia odotellessa jotakin joka voi olla ovella tunnin, minuutin tai viiden tunnin päästä.

2. Kun asiat hajoavat. Koska työssä on paljon isoja laitteita, joiden luotettava toiminta on elinehto ja koska mie en ole huoltomies, enkä oikeastaan ole tähän panimopuolen aspektiin lämmennyt, niin minun stressikäyräni kasvaa eksponentiaalisesti kun jokin reistailee, tai hajoaa. Vihaan erityisesti tietotekniikkaa ja tulostimien oikkuja, sekä kaikkea joka liittyy astiointitekniikan reistailuihin ja kaikkia purkkateippivirityksiä aina huvipuistohommista tähän päivään. ”Joo, sun pitää vaan käydä työntämäs vaunuja tossa mutkassa”.

    

   

   "Kyl tää eilen viel toimi"
   

    

    

3. Ne hetket kun jännität saatko keittoon oikeat raaka-aineet vai et. ”Kyllä se hiiva varmaan ehtii iltapäiväksi. Katos, sieltä tuli liian vähän/väärää humalaa, ne pyreet tuleeki joskus keväämmäl”.

4. Alkoholilain rajoitukset. On se yhtä s...naa vieläkin, että viinakuski polkee Saksasta kotiovelle ja Baileysia voi mainostaa tisseillä telkkarissa, mutta minä en saa edes kantaa asiakkaan tuotteita takapaksiin #luukkumyyntigate. Mitään ei voi markkinoida hauskasti, mitään brändiä ei voi rakentaa muuten kuin unettavasti. Odotan sitä päivää, kun laitetaan alkoholistien maksasta kuvia etiketteihin ja kaikki tuotteet myydään duopolin kassalta numerokoodeilla vain kello 12-12.15 kravatti kaulassa. Voispa laittaa vaan, että tää tuote sopii yksin kalsarikännäämiseen, eikä sushin kanssa seurusteluun, joskin miust on kiva seurustella sushin kanssa, se ei sentään uhkaa sakoilla jos somekuva on liian raflaava.

5. Kun en keksi mitään järkevää, niin NEIPA tankkien peseminen. Kelatkaa miten se kuivahumala muuttuu lähinnä makkaraa muistuttavaksi mössöksi sinne kartion pohjalle eikä se halua tulla ulos ilman luonnonsuolta ja sinappia. Sekä eeppisiä väliroiskahduksia, jonka jälkeen ryönäiset työvaatteet haisee pesun jälkeen muuten niin dänkille kukalle, etten uskalla talvella laittaa edes sitruunapuulle kasvivaloa ilman että on etälamautinratsia edessä.

Sillälailla. Kevät on ollut jännä monessakin mielessä. Joillekin jutuille olen sanonut ei syistä joita en sen tarkemmin tässä erittele. Jotkin jutut ovat ns. kuplimassa. Mikki tuli, ollaan Yetin kanssa Yetit korkattu ja tutustuttu. Koska koronan vuoksi kaikki liikkumiset, mukaanlukien vieraat ovat jäissä, olen lähinnä testaillut juttuja ja hionut sitä mitä haluaisin mahdollisen podin olevan. Jotenkin siitä tulee yhdistelmä totta ja tarua. Ihan kuten tämäkin juttu, blogi, minäkin. Värikynää pitää olla, mielipiteitä pitää esittää, kiusalliset kysymykset kysyä ja katsoa mitä kaikkea ympärillä tapahtuu. Ihmetellä äänimaisemia ja sitä miksei mukana voisi olla ”Lasten trippimittaria, jossa kultaiselta pilvenreunalta ponnistava Samuli-eno tuunaa lasten kanssa pillimehuja ja kuulemme viimeiset villit äänitykset kaukaa Jamaikan saarelta”. Kuulemme ehkä myös olutkulttuuri, eilen, tänään ja toissapäivänä ohjelmassa miten olutkulttuurimarxismi ohjaa lampaita ja miksi Heikki ”Jano” Mäkelä kannetaan studiosta. Vissiin asiaakin, kuten voiko ananasta laittaa olueen ja miten päin viinipullo laitetaan paperitelineeseen. Kunhan keksin miten kaikki solmitaan yhteen siihen sekavuuteen kauniilla rusetilla.

Siivilän tukot on muuten kans ikäviä, litrat kärsii ja minäkin.

Lopulliset vastaukset parhaasta astiasta: Pullo vastaan tölkki

Tölkki vastaan pullo on ikävä ja iänikuinen kiistakapula.
Niin monet ovat ne kerrat, kun olen kuullut jonkun vannovan rakkautta nimenomaan toisen nimeen ja sylkevän toisen pakkausmuodon päälle. Useimmiten se menee niinpäin, että tavisjuojat kertovat kuinka paljon parempaa bisse on lasipullosta, kuin tölkistä.
Toisessa päässä ovat ne monituiset hc-harrastajat, jotka kertovat oluen olevan automaattisesti epäkunnossa jos se tulee pullosta.
Miksi näin? Onko niissä eroja? Ja jos on niin miksi ja kumpi on parempaa? Jos asiasta unohdetaan suoraan astiasta juominen (jossa imho pullo on parempi) ja tuote kaadetaan lasiin, voiko näitä erottaa toisistaan?

Pohjustetaan väittämiä ja niiden lähteitä.

Ensimmäisenä on fiilis ja ajatus toisen olevan ylivertainen. Nostalgisesti pullo puhuttelee monia, mutta sitten taas tölkki on valon pilaavan voiman suhteen ylivoimainen. ”Mä tiesin pitkään yhen paikan, josta sai Olvin kolmosta lasipullossa ja lopulta ostin ne loput. Hitto kun ei saa enään kaljaa lasipullossa, tölkki on metallinen ja pilaa fiiliksen”. ”Tölkki on moderni, kevyt kantaa, ei kilise, suojaa, ekologinen ja laadukas”. Tunteita. Tunteet ovat juomisessa hyviä, mutta insinöörimäisesti lähestymme asiaa faktojen kannalta ja hylkäämme molemmat näkökulmat.

Usein kun kysyn keskustelun lomassa sen oleellisen kysymyksen: Oletko juonut samaa erää, siis yhtä vanhaa olutta molemmissa muodoissa pöytään laskeutuu hiljaisuus ja vain se preerialla pyörivä risukasa kulkee pitkin pöytää ja sirkat sirittävän äänettömyydessä. Niin.. Ikäero kuitenkin tekee paljon eroavaisuuksia.

Toinen poikkeava piirre, etenkin voimakkaasti humaloitujen, eritoten kuivahumaloitujen oluiden kohdalla on se, että mistä kohtaa tankkia kenenkin yksilö on peräisin. Siinä on valitettavasti eroa. Toinen voi olla ihanan trooppishedelmäinen cocktail ja toinen todella dänkin pihkainen pommi.

Kolmas erottava tekijä.. No mennään siihen aivan lopuksi, sillä palan halusta juoda bisseä. Se on ihanaa. Minulla on sellainen etu tänä iltana, että edessäni on kaksi täysin samasta erästä astioitua ja viikon erolla yhtä vanhoja tuotteita sekä pullossa, että tölkissä ja vielä sokkona. Tyylinä Pils, eli IPA:n verrattuna erot ovat minimoitu.

Ulkoisesti molemmat näyttävät aivan identtisiltä ja vaahtokin laskee molemmissa aivan samaa tahtia jättäen pitsiä lasiin, eli puhtaat lasitkin.

Tuoksussa kuvittelen toisessa erottuvat humalaa enemmän, mutta voi mennä sen piikkiin, että kuvittelen vain. Session edetessä en havaitse tuoksussa eroa. Joko siihen tottuu erojen ollessa hiuksen hienoja, tai sitten eroa ei oikeasti ole.

Juodessa toisessa katkero tuntuu snadisti enemmän kurkussa. Hämmentävää, pyydän tarjoilijaa maistamaan ja hän kertoo saman, vaikken maininnut hänelle tästä mitään.
Tässäkin yhteydessä loppua kohden erot sumentuvat.

Tärkein kysymys onkin: Kumpi on parempaa? En osaa sanoa, sillä molemmat menivät ristiin ja lasien loppuessa sanoisin molempia aivan samanlaisiksi. Kumpi on kumpi? Minä en rehellisesti uskalla edes arvata. Kumpikaan ei maistu metallilta, hapettuneelta, tai haisunäädältä (auringossa olleelta). Todennäköisyys osua oikeaan on siis ½, eli tässä tapauksessa täysin irrelevanttia.

Olen lievästi yllättynyt ja toisaalta sitten taas en. En tiedä alkaisiko puolen vuoden kohdalla eroja löytymään, sillä molemmat yksilöt ovat alle kuukauden ikäisiä.

No mikä sitten on se kolmas tekijä? Astiointi. Teknisesti eroja syntyy molempiin aivan täytön mukaisesti. Eli kuinka hyvä täyttökone on kyseessä hapen suhteen. Jos kyseessä on hyvä laite, jonka täyttö on säädetty hyvin ei astiaan pitäisi jäädä juurikaan happea.
Luonnollisesti tuote on pystytty ennen astiointia ryssimään sen miljoonasti, mutta jos oletetaan että kaikki muu on reilassa on viimeinen ja usein se vaikkein steppi, pullotus/tölkitys.

Luonnolisesti voisi luulla, että jos tuote on sama ja koneen säädöt samat, ei tässä olisi mitään vaikeaa. Luulisi. Kyseessä on tuote, jossa on X-määrä karbonaatiota, lämpötilassa X, joka menee laitteeseen, jossa paineilma, hiilidioksidi, sähkömoottorit, paineessa oleva neste, vaikuttavat toisiinsa. Se ei ole koskaan samanlaista, vaan säädöt haetaan sormituntumalla astioidessa. Hävikkiä syntyy, bisseä valuu viemäriin kymmeniä litroja. Astiointi on taitoa, tekniikkaa, ennakointia, teknistä taidetta. Vähän kuin ajaisi kilpaa, kaikki on herkkyyttä ja oikea-aikaista aavistusta. Huonoilla vehkeillä se on kamppailua ja toisessa ääripäässä huippuunsa viritetyt isojen panimoiden linjastot.

Oikeastaan tämä olisi äärettömän hieno testi tehdä jollakin luokkaa Koffin tuotteella, mutta koska pullot ja tölkit eivät nykyään juurikaan kohtaa toisiaan lienee tämä kuvitelmaa.

Mikä sitten on oikeasti paras astia ja paras tapa?

Tämä on helppo kysymys, se on kegi ja sellaisen ravintolan hana, jossa ne helkkarin piiput pestään itse ja usein. Sellainen jossa kierto on riittävää, sillä jopa sillä Karjalalla on järjettömän suuri ero kun otetaan mesta, jossa joku Hartsulta käy ehkä kerran kuussa pesemässä linjat ja tavara seisoo linjassa viikkoja. (hyi, s..na). Tällaisissa paikoissa pullo, tai purkki on varmasti parempi, vaikka puistossa nautittuna. Puhuvat vastuullisista ravintoloista ja niissä valvotuissa oloissa nauttimisesta, mutta jos nämä ovat vaihtoehdot, jään mieluummin puiston penkille nauttimaan A:ta.
Tuore avattu kegi ja puhtaat hanat. Silloin sen pitäisi olla yhtä hyvää, kuin suoraan panimon tankista. Tai oikeastaan useimmiten parempaa. Meinaan tankista suoraan laskiessa tavara on useimmiten flatimpaa mitä lopullinen tuote johtuen tankkien näyteventtiileistä (ellei ole hyvät venat).

 "Lyhyesti, älkää tulko panimoon duuniin mikäli oikeasti haluatte nauttia oluestanne tietämättä siitä mitään."

Se on vaatinut järjettömän määrän työtä, kirjaimellisesti verta, hikeä ja kiroilua. Putkissa poltettuja ruumiin osia, lipeällä ja peretikalla syövytettyjä käsiä, jalkoja, kasvoja.
Kummarreltu oudoissa asennoissa, nosteltu satoja kiloja mallasta, lapioitu tonneja ja kaikki pakattu käsin. Nosteltu useita tonneja lavalle, eikä niitä nosteta oikeaoppisesti, vaan paskottu selät, nivelet ja muut. Syöty särkylääkkeitä, jonotettu fyssarille ja toivottu että aamulla ei koskisi niin paljoa.

Ei tarvisi ajatella pullosta juodessa, kuinka moni käsi ja hanska siihenkin on koskenut.
Yksitoikkoista, monotonista raatamista, että sinä voisit nauttia ihan hiton hyvää ja fressiä bisseä, jonka markkinointi on liki laitonta ja jonka verotus viimeistään ajaa yrittäjät raivon partaalle miettiessä saako lauantaina metwurstia voikkarin päälle, vai vedetäänkö tänäänkin vyötä kireämmälle katsellen päivän postipateja ja viinaa kotiovelle.

Se on kuin kasvattaisi lapsia, joistakin tulee kivoja, joistain ei. Toiset ympäristön, laiterikkojen, liian pitkiksi venyneiden päivien jolloin suoneen tykitetty Gevalia ei auta jaksamaan, kun rahtikuskit ovat myöhässä, tai eivät tule ollenkaan ja täyttökone viskoo korkit mieluummin lattialle kuin pulloon, eivät ole timanttia mutta ihan ryypättävää. Silloin kun se lapsi päättää käydä vähän lisää astiassa oltuaan kiltisti tankissa. Kun siivilä on tukossa ja NEIPA tankin pesu roiskii humalasakkaa pitkin ainoita kuivia vaatteita. Ja kun Untappd väki juo hanasta viidellä pillillä vihaten jokaista katkeraa kyyneltä, me hymyilemme silti, koska kaikesta huolimatta rakastamme sitä mitä me teemme, emmekä hitto vie tiedä mitään parempaa. Näyttäkää minulle tavis pienpanimoduunari, niin minä näytän pihan ilman voikukkia, tai rehellisen poliitikon.

 Siksi me, kilpailijat, pidämme yhtä ja hengaamme mielellämme keskenämme koska me tiedämme mitä se stobe vaatii, oli se sitten pullossa, tai tölkissä.

Tiskin Takaa: Kymijoki Beer Festival 2018

Kymijoki Beer Festival sodittiin, tarjoiltiin ja juotiin tyhjäksi jälleen mennä viikonloppuna.

Takin ollessa melkoisen tyhjä festareiden jäljiltä ja työviikon seuratessa heti perässä ehdin vasta nyt jäsennellä hajatuksiani.

Tällä kertaa en ollut asiakkaana, vaan meidän tiskin takana, joten sillai vinkkeli oli erilainen. Vähän.

Lähtöasetelma ja korttien jako tähän viikonloppuun käytiin jo aiemmin. Jälleen Porin Winstonin takapihalla oli jotku kaljakinkerit, mutta mie matkustin mieluummin latotansseihin ihmettelemään sitä miten tää festari on ihan omanlaisensa?

Porin takia meidän miehistömme joutui jakautumaan minun ja Tj ”Isomugin” (terkkui vaa) suunnatessa Korialle. Jo tiskiä pystyttäessä fiilis oli kuin maalaismarkkinoilla. Nurmikenttää ja hiekkaa. Kaukana olivat Stadin mukulakivet ja hiostavat asvaltit. Idylliä rikkoi vain tiskimme helkkarin upea taustaraita täynnä pelkkää kotipaikkakunnan soundia alkaen Viikatteesta, päättyen jonnekin Lasten Hautausmaan ja Tuure Kilpeläisen rytmeihin. Oikeastaan perjantai meni suhteellisen rauhallisesti tiliä tehdessä ja ihmisten kanssa mukavia haastellessa. 

Skills approved

Hei, täyttäisiks sie min mukin?

Naapuritiskin valikoima ilahdutti <3

Porttien suljettua hörpättiin porukalla muiden duunarien kera muutamat janojuomat ja tajuttiin, että mehän ollaa kaikki samas majapaikas, joten jatkettiin sitten panimoväen baarikierroksella Kouvolan yöelämässä varoen visusti kulkematta yhteenkään vähäänkään hipsteriin kuppilaan, ts. Betonyyn, Tomppaan, tai muuhun ”craftikippolaan” ihan vaan, koska matkaopas, minä, päätin näin.

Loppuyöst ei sen enempää, se olisi ansainnut oman sekavan kuunnelmansa?

Onneks o peruskauraa baaris, vai?

Lauantai valkeni seesteisenä, väsyneenä neljän tunnin yöunien ja hotelliaamiaspöydän pekoniannoksen jälkeisissä hiilari- ja rasvanousuissa vaelsimme jälleen rikospaikalle.

Oikeastaan lauantai oli alkuun hyvin hiljainen, mutta perinteisesti kellon osoittaessa viittä alkoi jonoakin kasautumaan ja kuudelta, kun kassakone lauloi ihanasti ja tuoppia tuli valutettua urakalla sanoivat maksulaitteet itsensä irti. 

"Saisko Siltsun erikoisen? Ai piripintaan vai? Joo"

Kun tästä aikanaan selvittiin voin vain nätisti todeta ihmisten olleen tähän nähden kärsivällisiä, eiku ei, jotai aivan muuta? No ainaki kaikki halusivat nopeasti isoa tuoppia jonojen kierrellessä, kuin yhes Tallinnalaisessa festarissa, yhen ruots..belg..no sen O:lla alkavan pan.. brändin tiskille.

Siinä ei sitten mennytkään kauaa, kuin meiltä otti ja loppui oluet kesken. Pian tämä sama ilmiö siirtyi tiskiltä toiselle ja lopulta, kun tuhka laskeutui, kuu valaisi taistelukenttää ja korpit nokkivat ruumii.. Oli aika laskea tappioita, taisteluväsymys, koettelemukset näkyivät kaikkien ilmeistä. Ei tarvinnut kysellä miten meni, sillä pian olimme kulkematta lähtöruudun kautta, samalla terassilla etsimässä lääkintämiestä, tai ainakin hyvin heikkoa palvelua?

Voipuneita, kaikkensa antaneita, aika velikultia ja pari siskoakin. 

Vihreet binest, kyl vaa

Mitä tähän voisi oikein todeta? Tai sanoa, jota en olisi aikaisempina vuosina todennut?

Kouvola yllättää, positiivisesti. Se idylli, se maisema, se tunnelma.

Se ihmispaljous, tutut, tuntemattomat ja tulevat tutut. Se mielettömän typerryttävä yhteishenki, joka notkuu ajoittain rajoilla, joissa ei tiedä lähteekö lapasesta, vai pysyykö pulkka vielä perässä, on yksinkertaisesti riemastuttavaa.

Isot kiitokset erityisesti taisteluparilleni ja suurpiällysmiehelle, joka osoittautui yllättävän notkeaksi kaupparatsuksi tilanteen tullen.

Kiitokset panimojengille kuittailuista, yhteishengestä ja seurasta.

Kiitokset järjestäjätaholle, ruokakauppiaille ja talkoolaisille, huikeet duunii vaikkei aina meniskään niinku Vahteronmäes (Kvlan Beverly Hills).

Kiitokset kaikille vierailijoille, erityisesti teille jotka tyhjensitte meidän kegit innolla ja antaumuksella.

Kättä pystyy, millä muul festaril on tällain maisema?

Ai pitiks niist oluista mainita jotai? Emmää vaa tierä, mut ei ne paskempii olleet ja hyvin maistui.
Sedät kaakost sanovat jotain aina panemisest, mut mie sanon ennemmin, et aina on juotu.

Arki pienpanimossa, erilainen kuvakollaasi

Lupasin kirjoitella ajoittain joitakin juttuja siitä, millaista työskentely käytännössä pienpanimolla oikein on?
Koska tällaisen tekstin tuottaminen järkevässä kokonaisuudessa sisältäisi lähinnä toistoja, tarinoita mattoveitsistä, mopeista, panohanskoista ja välillä kaikkensa antamisesta sen eteen, että siunkin käsissäsi olisi tuopillinen tuoretta ja puhdasta olutta. Epäilin, etten saisi jäsenneltyä päässäni tätä juttua kerralla, joten jätin sen muhinmaan.
Sain tuossa Dixitiä pelatessa kuitenkin niin paskan? mahtavan? idean, ainakin, että se oli toteutettava. Tässä siis Dixitin ihanan psykeedelisistä korteista kasattu pieni kuvakollaasini:
"Arki pienpanimossa".

Työuran aloitus

Ne hetket kun lattiakaivo vetää hitaasti ja etsit jostakin kuivaa kohtaa. Voisi liittyä myös lattioiden kaatoihin?

Tankkien siivous

Pullotuspäivät joskus

Tuotekehittelyn keveä epätodellisuus

Pesuaineiden liuoslaskut

Suojavälineet päällä valmiina irroittamaan letkua odottaen roiskeita

Rahtipäivä on lappuja täynnä

Kun yrität saada yhtä lavaa siirrettyä, jotta saisit toisen johonkin, mutta kolmas on edelleen tiellä. Aka panimon logistiikkajärjestelmä.

Työaika

 

Letkuviidakosta selviytymisen abc, voisi olla myös mattoveitsen tärkeys?

Arki on työlästä, hikistä, toistavaa, tarkkaa. Täynnä vaikeita asentoja, patenttiratkaisuja, moppia, mattopuukkoa ja puhdistusaineita. Ei mitään selväpäisten, tai järkisten touhua, mutta kuten kuvista voi päätellä ja blogin innokaimmat fanit tietävät.. Olen oikeassa paikassa.

Muuttomatkalla Poriin ja panimotyön maailmaan

 

 

 

 

" I traveled the world looking for understanding
Of the times that we live in
Hunting and gathering first hand information
Challenging definitions of sin

I traveled the world looking for lovers
Of the ultimate beauty but never settled in

I'm a wonderlust king
I stay on the run, let me out, let me be gone
In the world beat up road sign
I saw new history of a time, new history of time"

Emme useinkaan elämässämme tiedä sitä mihin kaikkialle päädymme. Minä tiedän vain sen, että matka on päämäärää tärkeämpi ja enemmän kuin kahden pisteen välinen matka. Se alkaa siitä, kun alkaa kulkemaan toiseen suuntaan, kuin se missä alku ja lähtöruutu sijaitsee.

Aihe on toki universaalilla tavalla alati innoittava, mutta ettei tämä uppoaisi loppuyön piipun tuoksuisiin sentimentaalisuuksiin lienee myönnettävä kellon tikittävän pikkutunteja kohden ja piippu.. Piippu on ollut kuuma, eikä katto kassista näy vieläkään. Siemailen Cointreau Rickeytä. Sellaista kurkun, mintun ja sitruksen ikiaikaista legomaisesti yhteensopivaa rakkaustarinaa.

Kuten pohjustuksesta voi päätellä on elämässä edessä jälleen yksi muutos, joka koskee oikeastaan myös tätä blogia. Tuopin Ääressä ylläpito kasailee nimittäin pahvilaatikoista linnoja kotiimme.

Pikitie kuljettaa pikkupoikaa kohti länttä. Sielä makaa Suomen Portlandiksi kutsuttu kylä, joka onnekseni muistuttaa hieman rakasta Kouvolaani. Siis täh?

No vapputunnelmissa katselin koneelta Hyviä Herroja ja naureskelin sen viehättävälle huumorille. Tänä triggeröitymisen ja somehölmöilyn kulta-aikana tuntui virkistävältä nähdä Paukun saunassa kuittailtavan kaikelle. ”Niinistö on kuin mulkku, se kasvaa tehtävänsä mukana”.

Selasin samalla sähköpostia, jonka spämmilaatikkoon oli tullut vallan erikoinen sähköposti, joka johti yhteen ja toinen toiseen.

Kunnes viimeinkin voin todeta siirtyväni Poriin työn perässä. Pitkäaikaiselta yhteistyökumppaniltani Ruosniemen Panimolta tuli yksinkertaisesti pyyntö harkita paikkaa heidän leivissään ja leirissään.

Aloitan tämän kiintoisan urakan Ruosniemessä lähiviikkoina täysipäiväisesti, joten tulkaahan tervehtimään.

Next adventure waits

Tästä syystä jäävään itseni joidenkin arvioiden ulkopuolelle. En jatkossa arvioi Ruosniemen tuotteita, enkä aio mainita täällä myöskään vastaan tulevista...no.. pas..huon..heikommista tuotteista. Te tiedätte, kuten minäkin tiedän, ettei kaikki olut ole aina kultaa, tai kultaisessa kuosissa. Tuoretuote ei matkusta hyvin, varsinkaan suodattamattomien ja pastöroimattomien ihanassa maailmassa.

Sen sijaan lupaan kyllä hehkuttaa edelleen erinomaisia tuotteita ja jatkaa tällä valitsemallani linjalla ja tyylillä.

Toki osa varmasti kysyy voiko ihminen olla yhtäaikaa toimittaja ja kaupallisessa työssä? No en koe sitä varsinaisena esteenä. Blogi edustaa kuitenkin vain ylläpidon kulloistakin mielentilaa, fiilistä ja olemusta. Asia on tämän myötä myös avointa.

”People say nothing is impossible, but I do nothing every day”

Kenties saatte kuulla tulevaisuudessa jossakin määrin yleisellä tasolla siitä millaista elämä on sielä tiskin takana ja pesuletkun ääressä sohlatessa loputtomia exceleitä lävitse?

Erinomainen huomautus valui juuri blogin toiselta toimittajalta. 

Tämähän ei ole pelkästään olutblogi, vaan juomablogi. Tarkoitus on jatkossakin tehdä enemmän juttuja myös drinkeistä, viskistä, rommista, ginistä ja eritoten kiusata viiniväkeäkin.

Miun mielestä kun yhdestä asiasta pitäminen ei sulje muita ulkopuolelle. Yhtäläisesti kehoitankin teitä kaikkia nauttimaan pilsistä siinä missä ipa:stakin, juomaan viskiä kolalla ja viiniä vesilasista.

Rennoin rantein, sillä ennenkaikkea.. Juomista nauttiminen on iloinen asia.

Joten Pori.. Here we come. Tiedän, et Lukko on kovaa valuuttaa. Yhtenä heinäkuun viikkona siel työllistetään kaikki hotellit, vaik vois luulla kahden tapahtuman jakamisen eri viikoille olevan kannattavampaa. Sielt saa Suomen parast kotiviiniä rypsiöljypullossa, karaokessa pitää laulaa Yötä, eikä hyvää lihamukia saa vieläkään mistään.

Noni, antaa mennä. Panomies vitsit voivat jälleen alkaa.

”Tie päättynyt ei maailmalta

Ei pysähtynyt taakseen katsomaan

Tieltä pitkältä ja lavealta

Ei pystynyt hän koskaan palaamaan”