Rantojen juomat uusissa kuoseissa: Sorbus Cocktail vs Carillo Bitter

Alkon nykyisellään nuutunut valikoima voi paikoin olla pieni aikahyppy takavuosille. Etenkin jos erehtyy jonnekin vinkkuhyllyjen taakse ihmettelemään miten Gin Lemon pyörii edelleen valikoimissa? Tii, kun on jo tarttumassa Gambinapulloon, havaitseekin lonkerohyllyssä jotakin todella hämmentävää. Niin outoa, että iso G jää ulottumattomiin. Etiketti on tutun oloinen takavuosilta. Siinä jumalauta lukee SORBUS. Kyllä tästäkin edesmenneestä pihlajaisen ihanasta klassikosta on tehty lonker..Cocktailia, siis Ready to Drinkiä.

Oikeastaan kiinnostelee lähinnä se, että periaatteessa Sorbusta on tehty lonkkua varten lisää? Ei kai, sillä pulloa en löydä, mutta saisikohan sen takaisin? Ainakin kaikkiin pieniin maaseudun puulaakeihi jonotettavaksi asti.

Sorbushan oli siis aperitiivi, pihlajanmarjaviini. Klassinen kierrekorkin narahdus takasi 15% edestä hintatietoisille iloa. Soppa syntyi jo 1935 ja eli vuoteen 2010. Se taitaa olla edelleen ainoa Alkosta poistunut juoma, jonka paluuta varten jokin kansanliike voisi syntyä helpommin, kuin markan paluun puolesta. Niin vahva on tunneside marjavinkkuun edelleen.

Toinen, edelleen olemassaoleva, klassikko on myös saannut lonkeroversion. Hän on myös kotimainen ja minun pervoja suosikkejani. CARILLOOOOOO.

Tämä 50v ikäinen ihanan katkeran makea, punainen ilojuoma on sulostuttanut meitä puolukan, karpalon ja pihlajan sävyillään.

Päivittäistavarakaupan hyllyltä tämän tosin poimin, jotenkin nämä kaksi ansaitsevat oman tekstinsä rinnakkain dokattuna, suoraan pullosta. Tähän ei tarvitse laseja, ei jäitä eikä pillejä. Venettä jonka alle hautautua minulla ei ole, mutta kipparilakki päässä pääsee jo vähän tunnelmaan. Etenkin jos soitattaa huoltsikkaiskelmää toinen, toisen perään näitä juodessa.

Ei muuta kuin korkkia pois.

Carillo tarjoilee ensi huikalla makean mehumaista punaista marjaa. Puolukkaa ja pihlajaa. Kevyttä metsäkangasta seassa. Tästä mausta pidän, sitä samaa fiilistä on usein HDC Ginissä, sekä Olvin puolukkalonkussa. Loppuvedossa ihanaa katkeruutta. Ajatukset laukkaavat yhteen mökki-iltaan, Carillopulloon ja eeppiseen noppapeliin. Marjaa ja raikkautta. Oikein suunmyötäistä.

Sorbusta tupaan. Ensimmäinen huikka paljastaa, että tuttua on, muttei kuitenkaan. Makeaa vinkkua laivan buffan hanasta spritella. Hauskasti tämä tekee kunniaa sopalle. Pientä marjaisuutta, happamuutta, keveää katkeruutta seassa kääntyen taas varsin makeaan loppuliukuun. Keveät pihlajanmarjat Sorbus.
 Näistä kahdesta ottaisin toisen Carillon.


Playlist juodessa:

Irwin Goodman - Suruton nuoruusaika
Juha Vainio - Matkalla Pohjoiseen
Leena Vanamo - Viet itsekontrollin
Frederik - Titanic
Leevi & Leavings: Pohjois-Karjala
Kake Singers: Me halutaan olla neekereitä
Katri Helena: Maailman lapset
Jamppa Tuominen: Kerro kuiskaten tunteesi
Ami Aspelund: Fantasiaa
Jukka Kuoppamäki: Kultaa tai kunniaa
Riki Sorsa: Muuttohaukka
Markku Aro: Katso luontoa ja huomaa
Pepe Willberg: Sotilaat, kansat, maat
Tuomari Nurmio: Valo Yössä
Kirka: Kaksin rannalla yksinäiset
Eini: Kesä ja yö
Taiska: Villi vapauden kaipuu
Mikko Alatalo: Sun on oltava viilee

Greippilonkerot sokkotestissä

Kevään ja pörriäisten viimein saapuessa on kauppaan pudonnut, paitsi lukuisia uusia oluita, mutta myös lonkerorintamalla on tapahtunut pientä hämmenystä. Sinebrychoff toi markkinoille, viimein, uuden ja ”oikean” lonkun, eli sekoitteen.

Ajattelin aluksi ottavani tyypit tästä ja vain verrata sitä legendaariseen yökerhomukiin, eli Hartwallin ”harmaaseen”.

Sitten iski ahneus, vauhtisokeus ja liian täysi hyllyllinen limuviinoja vastaan. Napsin lopulta kaikki alle 3€/0,33l, eli about 9€/l olevat harmaat, siis greippilonkut sokkotestiin.

Tämä testi eteni tutusti käärimällä juomat sanomalehteen ja pyytäen testin virallista valvojaa numeroimaan kääreet, sekä myöhemmin tarjoilemaan nämä asiaankuuluvista, virallisista testilaseista. (=lue mehumukeista, kertakäyttömukeista, parhaista lonkkumugeist).

Koska lonkero on ahdistavan päihdyttävä juoma tarjoilen raadin fiilikset juoma kerrallaan ja suttaan loppuillan kommentit tylysti.. veks.

Testiin päätyneet tuotteet ja illan viimeisten hitaiden aikaisten seinäruusujen, pubiruusujen ja muiden hedonistisesti kukkakasveihin suhtautuvien suosikkijuomat, siis viralliset ottelijat ovat:

1. Hartwall OriGINal Long Drink
2. Sinebrychoff Long Drink
3. Laitilan Gin Long Drink
4. A. Le Coq Gin Long Drink
5. Leijona Greippilonkero

Tässä mielipiteet näytteistä satunnaisessa maistelujärjestyksessä. Lonkerot pisteytettiin välillä 1-5.

A:

• Viina haisee läpi
• Oudon läpinäkyvä
• Pliisu
• Maistuu liimalta, eikä edes hyvältä liimalta.
• Makea, mutta laimea
• Viina ei kuitenkaan maistu, vaan limu. Limuviina. Hehe
• Kuohuupas se paljon, tinneriä seassa, maalarin valinta.

Pisteiden keskiarvo: 1,75

B:

• Kuohuu vähiten
• Greippii, vai onko?
• Vähän sitrusmainen
• Tuttujuttu
• Suomalaisen yökerhon lattia
• Ällöttävän makea
• Mieto greippilimu, ekstra sokerilla
• Viinainen

Pisteiden keskiarvo: 3,25

C:

• Limutuoksu
• Jännästi metsää?
• Sammalta seassa
• Sitruslimu
• Giniä, ekaa kertaa tänään
• Sitrusta ja greippiä, sekä puuta?

Pisteiden keskiarvo: 2,5

D:

• Erottuu maultaan
• Mieto greippi kurkkii jossakin
• Ei viinainen
• Eniten makua, pakko olla Laitila
• Sitruksisin, pidän
• Vähän kirpeä, ihan jees
• Ei ihan niin sokeriövereitä

Pisteiden keskiarvo: 4

E:

• Ei tuoksua?
• Baarin talon lonkero, vedellä jatkettuna
• Mieto, pliisu, anteeksi
• Vesimeloni?
• Appelsiinia ennemmin, kuin greippiä?
• Makeaa kuplavettä
• Janojuoma, uppoaa kun on tanssinut koko illan.

Pisteiden keskiarvo: 2,15

Eli järjestys ennen paljastusta on:

D:4

B: 3,25

C: 2,5

E: 2,15

A: 1,75

Ja lonkerot olivat:

A: Leijona Greippilonkero

B: Hartwall OriGINal

C: Laitilan GIN long drink

D: A. Le Coq GIN long drink

E: Sinebrychoff Long Drink

Johtopäätös:

A. Le Coq pääsi yllättämään testiryhmän keräten eniten posiitiivista palautetta sen miedolla sitrusmaisella kirpeydellään verrattuna muiden sokeripommeihin. Laitila oli testin vedenjakaja, joka miellytti ja inhotti. Hartwallin moni osasikin tunnistaa sen omintakeisesta ja tutusta mausta. Benchmark johon muita verrataan aina. Leijona oli testin kirkkaasti huonoin ja myös ainoa, jota jäi lopulta yli. Koffin lonkero taas ei oikeastaan maistunut kenenkään suuhun varsinaisesti lonkulta, tai ainakaan greipiltä. Joskaan se ei myöskään aiheuttanut suuria tunteita vastaan, muttei puolestakaan.

Ylipäätään totesimme, että kaikissa on liikaa sokeria ja liian vähän kirpeää, happamaa ja vähän katkeraakin greippiä. Myös käytetyt ginit jäävät aivan piiloon. Toki jos kyseessä on erään valtion ”leipomon” GIN, emme ihmettele tätä päätöstä. 

Lopulta lonkero on päihdyttävää, joten suosittelemme mieluummin eläinkokeita, suunnistusta tai Gin&Tonicia. 

Hartsun harmaa ja muita lonkeroisia tarinoita

Lauantai-ilta. Yöelämä lumisena tammikuuna. Moikkaat puolitutulle pokelle ovella, tunnet tahmaisen lattian jo eteisen kokolattiamatolla ja tartut messinkiseen kaiteeseen samalla kun kuljen eteenpäin. Musiikki kasvaa jokaisen askeleen myötä ja mietit mitä ihmettä? Taustalla ei soikaan Viikate, ei Lasten Hautausmaa, tai edes Motörhead.
Avaan tuulikaapin sisäoven ja kävelen nuhjuiselle tiskille. Pullokaapissa seisoo Karhua ja Jägermeisteria. Minun nuoruudessani ”Jekku” oli vanhojen pappojen juomaa ja itseasiassa... Niin oli Karhukin.
Jägermeister, sitä schaissen katkuista vatsalääkettä. Naurahdan itsekseni ja odotan Fernetin, tai Underbergin ilmestymistä limudiskojen suosikkilistalle. Never.

Tänään aion tehdä jotakin, jota en ole tehnyt vuosiin, eikä se ole jekun tilaamista, tai kylmän luppakorvan imailua kitusiini.
 Kylmät väreet valuvat selkääni pitkin musiikin tahtiin ja lompakko käsissäni tuntuu hikiseltä. Nojaan tiskille ja Ramstein alkaa soimaan, onhan täällä jotain entistäkin.
Lopulta baariminna saapuu luokseni. Nielaisen, se on menoa nyt:

”Tota, paa mulle yks lonkero”

”Otak sä jäitä siihen”

”Ööö, en?”

….........

Siinä se on.

Hartsun harmaa.

Ei saat..na.

Istun puiseen kuluneeseen pöytään ja katselen värivaloisesta ikkunasta ulos lumisateeseen hiljaisuuteen.

 Viereisen pöydän neljääkymmentä lähentelevät leidit aloittavat riittinsä huomattuaan olevani yksin liikenteessä.

”Ootsie yksin tääl?”

”Miks?”

Kerron olevani toimittaja suorittamassa juttua. Saan yllättäen seuraa, jota en suoranaisesti kaivannut. En kakkulapiolla, enkä Caterpillarilla.

”Siis sä oot tääl juomas yhtä lonkeroa?”

”Eihän tos oo mitää järkee”

Niin ei olekaan.
Toivoisin silti saavani suorittaa tämän pyhän riitin rauhassa. En ole juonut harmaata vuosiin. En itseasiassa niin pitkään aikaan, että ehdin jo unohtaa sen sokerisen maun. Sen valjusti greippisen katkun, johon sekoittuu vissyä, nostalgiaa, krapuloita, kaadettuja tuoppeja ja sekavia iltoja. Nuoruuden nousuja, alaikäisenä jännitettyjä hetkiä marketeissa ja kippoloissa.

Silti se ei oikeastaan maistu hyvältä, tai maistuu mutta aivan liian makealta.

”Tällaistako tämä taas olikin?”

Kuin kotiin olisi tullut, mutta joku on remontoinut ensin ja matkalta palaajakin on totaalisesti muuttunut. Perhonen on tullut kotelosta, tai mennyt takaisin toukaksi.

Leidit pyörittelevät päitään, kun kerron lasin pohjan koittaessa poistuvani. 

”Etsie lähtis tonne Mulliin meiän kans?”

Mietin kotimatkalla ensikohtaamisiamme. En oikeastaan ole aivan varma koska se on tapahtunut. Joskus teini-iässä, kun Golden Capin omenasiideri alkoi maistua pahalle, maistui harmaa jännästi erilaiselta. Raikkaalta. Kesäillalta maalaismaisemissa, kun yllä oli helvetin coolit reisitaskuiset maastohousut, joiden avulla pisteeni olivat aikanaan ala-asteella kohonneet tyttöjen silmissä. Kapp Ahlin verkkatakki lämmitti ohuesti, ohuessa yössä. Phillipsin cd-radio-kasettimankka suolsi Radio Mafiaa. Muistattehan Pietarinkadun Oilersin (sob), Leilan ja Annukan? Koe-eläinpuistoa ei tarvitse mainita.

 Sen muistavat kaikki, mutta tajusinpa juuri asiaa selvitellessäni jopa Metalliliiton kadonneen aalloilta tätä nykyä.

Tuo vanha kapine, radiomme, jonka antennin jatkoksi oli soviteltu tyhjä Koffin oluttölkki. Sellainen, jonka kyljessä oli se punainen rausku ja jonkinlainen ”kylmyysmittari”.

Meillä oli vanhempieni kanssa kirjoittamaton sääntö, jonka nojalla muutaman ”saunajuoman” juominen heidän seurassaan oli ihan ok, jopa alaikäisenä.

Kai se oli parempi, kuin kylillä nujakoiminen, ojaan oksentaminen ja päätön idiotismi? 

Vuosia myöhemmin Harmaa vaihtui bisseen ja jäi kuriositeetiksi. Se oli sitä kamaa, joka takasi hirveän darran. Sitä jota juotiin vain Onnelan euron hanoista, kun Karjala ei enään uponnut tuolla micmacien, toppien ja latvoista värjättyjen mimmien ihmemaassa, jossa Kelkkaa kului ja etujeejee oli kaikilla geelillä pystyssä (paitsi mulla, hehe).
 Myöhemmin harmaata tuli kesäisin imeskeltyä yksi, tai toinenkin pakollinen Rytmikatin häppäreillä. Siinä terassilla istuskellen ja alati hämmästellen miten tätä pystyykään juomaan. Loppuillasta yleensä helpommin.

Jossain tässä välissä tuli opittua lonkerotietämykseni kulmakivet ja säännöt:

a) Jos tölkissä ei lue ”OriGINal”, vaan ”Cool Grape” = älä osta.

b) Koffin lonkero = sama kohtalo, pl. Häppärit ja akuutti rahapula.

c) Makulonkerot ovat saatanasta. RIP Kultalonkero.

d) Brändylonkero on porvarillista, eli ihan ryypättävää.

Näillä kuljimme vuosia. Silti se peruslonkku jäi unholaan. Tuli olut, viskit, rommit, cocktailit, viinit ja ähky.

Dokasin silti mielelläni kaikki ”craft” lonkut, Long Kyröstä Ägräsiin. Juon niitä edelleen ajoittain. Silti se harmaa kummitteli mieltäni.

Voisiko se olla mistään kotoisin? Toimiiko se saunassa? Ja miltä Hartsun muut ”makulonkerot” nykyään maistuvat?

Päätin siis kipittää alkulähteille ja nauttia ensimmäisen harmaan rauhassa, alkulähteellä kippolassa.

Koska tämä ei tuonut täydellistä tyydytystä kokeilin harmaata vielä eri tilanteissa. Saunassa, paljussa, autossa, kotona. Tulin näiden empiiristen dokausten myötä, eli kliinisten tutkimusten jälkeen, siihen tulokseen, kuten edellä kuvasin. Se on korkeintaan saunassa kelvollista. Muuten.. Aivan s..nan makeaa, eikä oikeastaan greippistä. Saunassa 0,33l koko viehättää. Bisseen verrattuna pieni väljähtäminen ei haittaa, se maistuu mehulta.

Entäpä ne muut lonkerot? Siis Hartsun lonkut? Laitetaanpa ne testiin.

Ensimmäisenä testiin päätyi vihreä ”Vodka-Lime”. Jäi epäselväksi miksi tässä on, tai lukee sana vodka, mutta olkoon. Se maistuu miellyttävän kesäiseltä. Sellaiselta kesältä 2011. Poika saunoo ja vesi on lämmintä. Makeaa, vähän limettisen esanssista. Mikään ei varsinaisesti töki, semiraikas. Maistuu festareilta ilman oksennusta ja bajamajaa. Väärältä, mutta silti ihan juotavalta.

Seuraavaksi vanha viholliseni: Karpalo, tai siis ”Gin&Cranberry”. Tota noin. Ei tää karpalolta maistu. Mehua, jossa on uitettu puolukkaa ja lantrattu vissyllä ja viinalla. Ei paskaa, ei oikein mitään. Tältä alkoholismi varmaan tuntuu? Jokainen huikka on makeaa turhuutta.

Kolmantena korkkaamme keltaisen. Siis Gin&Lemon. No nyt tuumin. Maistuu vähän sitruunalta ja lievästi bitteriseltä. Happamahko lievä karvaus viehättää. Olisko ihan kiniiniäkin seassa siis? En tiedä. Toistaiseksi näistä suosikkini.

Neljäntenä ”tosi vahva”. Tai siis Strong, 7,5% Eikä oo lämpöö, eikä lempee. Viinaa piisaa. Selvästi hirvein näistä. Jos haluaisin vetää perseet, niin.. No Carillo on juotavampaa.

Viimeisenä Cassis, siis mustaherukka. Uuuh, Finrexin vibat kulkevat korkatessa pitkin selkää. Maistuu flunssalta ja mummon mehulta. Hyvää, pahaa, en ota selvää. Makeaa, mehua. Ei osu, ei upota. 

Kuten huomaatte jätin Lightin välistä. Oikeastaan jos tästä saisi sokerin kokonaan pois ilman makeutusaineita, voisin olla kiinnostunut? Liiat E-koodit, ei jatkoon edes hyllystä.

Aika on kenties hieman kullanut muistoja. Vaikka reisitaskuiset maastohousut löytyvät edelleen kaapista ei se tarkoita, että kaikki nostalgianlähteet olisivat kultaa. En kaipaa faxia takaisin, enkä 256kb:n internetiä. Sen sijaan aion jatkossakin juoda nostalgisen lonkeroannokseni aina halutessani.

Voin perustella sen fiilistelyllä, retroilulla. Toiset kuuntelevat edelleen Scooteria ja Martti Vainaan Pelimiestä. Toiset juovat edelleen Lonkkua lasipullosta ja rakentavat lumiukkoja.
Emme kasvaneet aikuisiksi, koska valitsimme niin.

.............

Ja onneksi niin.

Juoma-arvioissa: Jaloviina Long Drink

Jaloviina.

Yksi tähti

Majuri vai Vänskä?

Suomalainen ikuisuus yhen tähen takia.

En tiedä mitään ikiaikaisempaa kotimaista tiukkaa klassikkoa, kuin Jallu. Siitä tehdään lauluja edelleen. En kuitenkaan nauti niiden kuuntelemisesta, koska liiallinen junttirock on syöpää minun päälleni. Silti kenties vain tämä ja salmari ovat ainoat kotimaiset väkevät joita mielelläni juotan kaukaisille vieraille. 

Ikiaikaiset ovat olleet ne illat, kun pöydässä on ollut yhtä tähteä, kuppi ja nopat. Harvemmin niistä kuitenkaan on jäänyt mitään suuria muistikuvia. Entä kuinka usein onkaan talonmiehen vapaapäivä kuulunut kalsarikänniseen iltaan?

Joskus sotkimme sitä kolan sijasta myös Pommaciin. Vähän sellaista brenkkulonkeroa siis. Epäilen, että meillä kaikilla olisi jalmarista niin paljon tarinoita, että se ansaitsisi oman Sinuhensa. Sellaisen ruskeakantisen iäisyyden vievän eepoksen, jonka henkilögalleriasta ei ota kukaan selvää, koska kukaan ei ole selvä.

Tänään kuitenkin hämmästykseni oli suurta eksyttyäni valtion monopolin hyllyväleissä sinne minne aurinko ei pais.. Anteeksi kirjallinen liioitteluni. Näin kuitenkin pullon Jaloviina Long Drinkkiä. En voinut vastustaa kiusausta. Isänmaa kutsui poikiaan, pilliin vihellettiin ja minä kaivoin taikaviitastani pari kopeekkaa esiin kassalla. Nyt oltaisiin syvien asioiden ääressä.

Spekseissä 5,5% ja hintaa karvan alle kolmosen (2,98€). Simppeli design ja jotenkin lievästi nostalgisen rouhea. Puhutteleva ja tavallaan ruma. Jallulla on kuitenkin tunnearvoa ja minä, minä olen tunneihminen.

"Herra isä. Kotimaista limuviinaa "

Entäpä itse juoman maku? Se kai tässä kuitenkin on kaikkein olennaisinta?

Siinä missä väri on, vähemmän yllättäen, kirkkaan kullankeltainen on tuoksussa jotakin tuttua..

Kyllä. Siellä se jallu kaveriaan etsii, eikä turhaan. Tuo tuttu kombinaatio viinaa ja brenkkua on naitettu nyt etäisesti halvan Pommac-kopion kanssa yhteen. Aivan samaa hedelmäistä tammisuutta tässä ei ole, mutta osasyy voi olla myös Jaloviinan. Se meinaan puskee maussakin selvästi lävitse. Kerrankin etiketti pitää paikkansa: ”Maistuu sille mille pitääkin”. Siinä missä vaikkapa hartsun lonkerossa on saatu Gini piilotettua liki kokonaan (kiljuista emme puhu) huomaa lähtötuotteen tässä selvästi. Jos siitä ei pidä, niin Laitilan brandy lonkero (hih, heillä on myös Jalo lonkku.. Nyt kiinnostaisi verrata) lienee sinun valintasi. Oudointa maussa on se, että jallun maistuessa selvästi tuijotat etiketin 5,5% punaista leimaa epäuskoisesti. Toki tässä on limonadimaista siirappisuutta seassa ja kuplia sillai kivasti. Miltei hilpeästi ne kutittavat kitalakea, vain yhden tähden. Puolessa välissä en osaa vieläkään sanoa pidänkö tästä vai en. Ehkä pidän ideaa hävyttömän hyvänä ja juomaa hävyttömän pahana. Silti usein asioiden sattuessa näin pidän lopputulemasta. Ehkä nytkin?

Virnuilen koko limuviinateemalle, koska nyt ollaan sen syvässä päässä. Tämä ei ole kilttiä juomaa, vaan on astuttu askel kauemmas Breezerien ihanasta väriloistosta, tai harmaan petollisista sävyistä. Jonnekin Kyrö Long Drinkin, Kovan Teen, tai Laitilan Bitter Lonkeron maailmaan. Maailmaan, jossa teinit eivät kiljupäissään sylje päälle, mutta vanhan liiton Carillo ja Gambina sedät kääntävät selkäänsä.

Se on absurdi ulottuvuus, johon matkatessa kaipaisi matkakaljan lisäksi jallupulloa lepyttämään sen jumalia. Paikka, joka on oma suljettu osastonsa kaikille, joille olut ei maistu ja pitkäripaisen Smirnoff Icet aiheuttavat vain kerroksen sokeria ikeniin. Heidän epäpyhä maansa, jossa baarista ei tilata ”yhtä bisseä, lonkkua, tai sidukkaa”, vaan kirotaan miksi drinkkilistalla on vain jotain v..n kelkkoja ja villevallattomia, mutta GT on liian karvasta malarialääkkeeksi.

En voi sanoa olevani kotivesillä, vaan kaukana. Matkustelu kuitenkin avartaa, vaikka aina se ei tuottaisikaan überhedonistisia nautintoja. Joskus se on tällaista.. Outoja lipuvia fiiliksiä, joita kenties kaipaa palattuaan. Astuminen toisiin saappaisiin ja yhden jallu lonkeron nauttiminen saattaa siis hämmentävästi avata paatuneellekin kupin kiskojalle kokonaan uusia maailmoja ilman kaleidoskooppia. Ja lopulta.. Elämä on vain sarja kokemuksia. Lasin näyttäessä loppuaan pidän tuotetta edelleen hämmentävänä. Kenties toinen samanlainen toisi selvyyttä, mutta voisin jättää sokerisen kuplaveden kokonaan sikseen. Jännä. Jallu.