Munkki, siili ja Westvleteren Blond

Päivä taittui hitaasti iltaan. Rusko oli alkanut jo värjäämään kirsikkapuita kajollaan. Vieno kesäinen tuuli puhalsi ja helisti lehtiä yhteen. Kuljin alkavassa kesässä kohti kortteeriani ja pientä ystävääni. Tuota pientä huonettani askeettisuuden keskellä, sekä siellä majailevaa pientä siilinpoikasta, joka heräilee näin iltaisin syömään. Löysin pikkuisen vasta muutama päivä sitten luostarin mailta varsin kituliaan näköisenä. Koska olemme kaikki Luojan luomia päätin yrittää avustaa siiliä matkallaan. Mietin kotiin sopivaa säettä, mutta mieleni oli aivan liian ailahteleva siihen. Olin väsynyt kaikesta työstä jota olin tänään tehnyt luostarimme eteen. Paikassa joka on ollut olemassa jo 1200-luvulta lähtien täällä Popperingen humalatarhojen läheisyydessä keskellä kaunista maaseutua. Paljon vartijana.

Askeleeni veivät kevyesti hiekassa narahdellen lopulta niukasti kalustettuun huoneeseeni, johon veljeni oli veistänyt kenties tyyliin jopa hieman prameilevan tammisen pöydän vasta muutama vuosi sitten. Syystä tai toisesta Lukas maalautti pöydän mustaksi. Kenties vanhalla iällä olevalle munkille sallitaan muutama hullutus kaiken askeesin ja työn keskellä. Nyt vanha veljeni makaa arkussaan luostarin takana. Rauha hänen sielulleen. Muistan edesmenneen Veli Lukaksen kertoneen tänne tullessani tarinoita. Hän oli aloittanut työnsä vuonna 1838 avatussa panimossamme ja avusti läheistä St. Bernardusta tämän alkutaipaleilla, mutta sopimuksemme päätyttyä jo yli 20v sitten hän siirtyi takaisin tänne kotiin. Raskas, mutta Herran tuomana antoisa työ päättyi lopulta hänen osaltaan. Lukas oli kokenut vanhan selkänsä olevan liian heikko punnitsemaan maltaita. Herra oli armelias ja Lukas siirtyi veistämöön päiviensä ehtooseen asti. Itse en moista punnitsemista, keittämistä ja etenkään jatkuvaa siivoamista jaksaisi ja pelkäisin juomien houkutuksen olevan aivan liian suuri kiusaus noviisille. Juustola on minun kotini täällä ja koen salaa ylpeyttä sen tuotteista, ehkä syystäkin. Ainakin Veli Matias on sitä mieltä, että ruokahaluni juustoja kohtaan on taattu merkki laadusta jo kasvaneen vatsanikin puolesta.

Päätin lukea Raamattua ja tavata sen säkeitä auringon paistaessa viime säteillään harmaasta ikkunastani. Silti jokin tässä pöydässä on minulle edelleen mysteeri. Ikäänkuin se olisi väärän kokoinen vetolaatikostaan. Lukas jaksoi aina vitsailla sen olevan juuri sopiva suurta kirjaa ja suuria Herran tekoja varten.
 En jaksa miettiä, joten päätän kaivaa Raamattua laatikosta, kun käteni kopsahtaa vahingossa johonkin. Ruskea pullo ponnahtaa ja vyöryy tammipuista pohjaa pitkin aina laatikon takaa käteeni. Pelkään saavani mustelman, mutta välillähän Herra koittelee lapsiaan, joten käännän toisenkin kämmenen. Naurahdan omalle nokkeluudelleni ja ihmettelen mitä juuri tapahtui. Siilinpoikanenkin on kömpinyt pöydälle kaipaamaan ravintoa ja katsoo minua pitkään mustilla, uteliailla silmillään.
 Katselen pulloa laverillani istuen. Veli Lukas on tainnut pitää piiloa pöydässään? Kyllä se näyttää aivan oman panimomme tuotteelta. Vihreä korkki, jossa nimi Blond. Mehän emme käytä etikettejä ollenkaan sitten toisen maailmansodan hullujen päivien. Se näyttää kauniilta.
Yhtäkkinen halu maistaa tätä tuotettamme on liian vahva ja sorrun kaivamaan pikariani esiin pienestä puisesta kaapistani. Mietin matkalla onko tämä syntiä, vai kenties suurempi tahto? Kenties se selviää vain maistamalla. Mietin millä tämän avaisin? Ehdin jo sovittaa korkkia kiviselle ikkunalaudalleni kunnes katson pöytääni tarkemmin. Lukas on ollut kyllä nerokas. Laatikossa on ollutkin valeseinä ja löydän kohtalaisen uuden näköisen korkinavaajan. Pohdin voisiko tämäkin olla yksi lukuisista tuotteistamme samalla kun käteni hivelevät sen karhean mustaa pintaa. Havahdun ja annan ystävälleni ruokaa hajamielisenä pulloa ajatellen. En malta odottaa enään. Koetan onneani..

Vihreäkorkkinen Westvleteren sihahtaa auki. Hetki joka tuntuu väärältä, sillä kohta tätä harvinaista nektaria ei ole. Se on silloin tehnyt jumalaisen tehtävänsä ja voidellut suuni, kurkkuni ja vatsani. Täten tämä hetki tuntuu pyhältä rituaalilta. Pikariini valuu samean oranssinkeltaista eliksiiriä. Kuudenteen päivään saakka se jätti hennosti kestävän vaahdon lakikseen ja suojakseen maailman pahuudelta. Vain levätäkseen ja laskeakseen lepopäivänä.

Otin kuppini käteen, laskin huppuni ja nuuhkaisin. Reilusti kypsää öljymäen hedelmää tuoksui sieraimiini tänä kesäisenä yönä. Omenaa, vähän sitrusta ja hyvin kevyesti hunajaviinimäistä paheellista makeutta. Kuivahko yrttisyys käy suviyössä tervehtimässä nauttijaansa.

Maistan juomaa varovasti, sillä meitä on varoitettu yön pahoista voimista tässä pimeyden laaksossa vailla paimenta. Se maistuu yllättävän kuivalta ja katkeralta. Elämän makuista nestettä vailla lihan syntejä. Hyvin moniulotteinen juoma vaatii toista kulausta. Mausteisuutta Jerusalemin toreilta, kevyttä hedelmäisyyttä ja yrttejä. Maltaisuus tuo vähän apottimaista pyöreyttä tähän. Houkuttelee kiusausten tielle. En pysty kieltämään kolmasti tätä, vaan otan uuden huikan. Kesäistä ruohoisuutta ennen lopullista tuomiota ja puraisua. Tässäkö tämä nyt oli?

Suuhun jää miellyttävä keskitäyteläinen olotila. Veljeni kuiski vahvemmistakin versioista, jotka saavat paaston aikaan yletöntä riemua aikaiseksi veljeskunnassamme. Mietin oliko tämä oikein? Vielä ei pensaikko ole syttynyt palamaan, mutta olenko nyt pettänyt Herran ja astunut ylettömän riettauden tielle? Eniten huolestuttaa että pidän tästä.. Uhraanko nyt ihmisen, joka pitää halua sisällään? Joudun miettimään näitä synkeitä ajatuksia pitkään. Minua koitellaan, miksi olenkaan niin heikko? Haluaisin tätä vielä lisää ja epäilen että edellinen kaveri taisi saada tästä 30 hopearahaa..

Siilikin myhäilee kylläisenä vieressä ja nuuhkii pöydälle valuneita pisaroita mietteliäänä.