Olutarvioissa: Mustan Virran Pistolekors Porter ja Martti Tripel

Savonlinnasta eräs Mustan Virran panimo otti yhteyttä ja halusi tarjota tuotteitaan maisteluun. Harvemmin syljen lasiin, joten kipaisin siis kioskille ja hain tuon pikkiriikkisen paketin huomaani. Kotona laatikosta perkautui kaksi pientä sievää yskänlääkepulloa. Tuoreita tuotteita tällä kertaa kyseessä: Pistolekors Porter ja Martti Tripel.

Heti kättelyssä ojennan panimolle kättä ja onnittelen. Mustan Virran tuotteiden ulkoasu on poikkeavuudessaan nimittäin todella piristävä ja hyvännäköinen. Koska kyseessä on ensikosketus uuden tuottajan tuotteisiin jätetään löpinät sikseen ja mennään asiaan. En malta, koska olo on kuin lapsilla jouluna. Kovat paketit ja silleen.

Aloitetaanpa Porterista. 7% vahvuutta ja taustatarina etiketissä. Ebuja vain noin 17, joten voisi kuvitella olevan makeahkoa?

Ulkoisesti Pistolekors lyö liki mustan vaihteen silmään. Vaahtoaa hennosti, muttei kestä kauaa.

Tuoksusta löytyy keskiasteista rukiista paahteisuutta, eli sellaista leivänkuorista. Kesoililla on käyty kääntymässä, mutta mukaan ei tarttunut muuta, kuin pannun pohjallinen Juhla Mokkaa. Tuoksun jäädessä hieman yksipuoliseksi on aika maistaa, josko maku avautuisi enemmän.

Maussa leipäisä maltaisuus leikittelee ronskin, mutta yksipuolisen paahteisuuden kera. Kahvisuutta, joka taistelee sillä rajalla meneekö tuhkaisuuden puolelle vai ei. Jälkimaussa on sentään hyvin, hyvin kevyesti makeutta, mutta myös hapokkuutta. Vaikutelma on etenkin lämmetessään hyvinkin kahvinen, muttei sillä erittäin maistuvalla cappucinomaisella tavalla, tai nokipannumaisella. Sääli.

Runko tuntuu yllättävän kevyeltä 7% raameihin verraten. Kaupallisissa huippukilpailijoissa etenkin 5,4% Fuller's:n London Porteriin, tai samanvahvuiseen Nøgnen Porteriin nähden todella ohutta on Pistolekors. Juotavuuden varmaan päättelittekin olevan helpohkoa?

Pistolekors ei mitenkään räjäytä pottia. Siinä ei varsinaisesti ole yhtäkään teknistä vikaa, mutta kokonaisuus on omaan suuhuni vain harmittavan tylsä. Termillä tarkoitan, ettei se ole monivivahteinen, tai syvä. Yksipuolinen paahteisuus ja yleinen ohuus ei iske.

Voisin veikata oluen myös olevan vielä hyvin tuoretta, joten vivahteikkuus saattaisi kehittyä kesää kohden? Kenties reseptissä runko vaatisi vielä työstämistä?

Korkataanpa seuraava.

Martti Luther ja muovipussi. Mies joka kylläkin oikeasti rakasti Leevien vasaraa ja nauloja.. Auts.. näitä puujalkoja.

Tripeliä edessä. Jännästi olisin assosioinut Lutherin johonkin saksalaistyyliin, mutta kelpaa tämäkin todella hyvin.
Toinenkin piirre tässä tyylissä on. Nimittäin Tripel on pahuksen vaikea oluttyyli panna.


Ulkoisen habituksen osalta Martti kaatuu sameana lasiin. Likaisen oranssia, mutta se vaahto.. Todella kaunista ja kestävää.

Tuoksu lupaa hyvää. Sitä kuuluisaa belgihedelmää maanläheisen yrttispippurisen atmosfäärin kera. Taustalla purukumi kummittelee hauskasti.

Maussa sama purkkaisuus laittaa sukset jalkaan ja Juicy Fruitin huuleen. Hedelmää, mausteisuutta ja hentoa sitruunapippurimaisuutta. Jälkimaku on vain pehmeä liuku, joka katoaa hattaramaisesti suusta.

Suutuntuman puolella tämä asettuu johonkin keskitäyteläisen epäortodoksiseen maailmaan. Alkoholi kivasti piilossa, mutta sitä voisi olla pari pinnaa enemmän tässäkin.

Siinä missä Pistolekors oli sellainen ihan kiva, muttei säväytä yhtään, on Martti oikeastaan huomattavan miellyttävä ”kevyt Tripel”. Voitaisiin toki keskustella olisiko tämä tyylissään lähempänä vahvaa belgityylistä alea, mutta ei viitsitä, eihän.
Ei tällä oluella ihan Karmeliet:n ykköspaikkaa uhata, mutta kotimaan kentällä iskee kivasti sinne kärkiviisikkoon.

 Mustalle Virralle kiitokset näytteistä ja hyviä panemisia jatkossakin.