Oskari-Tirra sinne ja takaisin

Tammikuisena lauantaina istuin kahvila Oskarissa ihmettelemässä jälleen sitä, kuinka paljon kakkua voi ihminen syödä täyteen vatsaan. No aika paljon tietenkin.

Kuitenkin siinä Oskarin vanhoilla penkeillä ja hämyisessä tunnelmassa istuessa aika juoksi, kuin Wienin kahviloissa ikään. Siis madellen hitaasti kohti santsikuppia. Jokaisen suupalan myötä teki mieli jälleen hymyillä. Jälleen juustokakku oli osoittautunut oivaksi valinnaksi, eikä vastapäätä istuneen neidon raakakakkukaan pahaa ollut. Ainoa varjo tällaisessa paratiisissa oli tietysti kahvi. Kahvista en ole ehtinyt kirjoittamaan, mutta minusta on aina synti ja häpeä koko Suomen kahvilakulttuurissa se, että jos kahvila on miellyttävä ja ”paakelssi” puoli on kunnossa on tarjolla vain tunnin seissyttä Juhla Mokkaa. Kenties myös kallista ja heikosti tehtyä Cappuccinoa(vetistä).
Jos mieli tekisikin tuoretta, vasta jauhettua pienpaahtimokahvia, niin silloin taas on, jostain hemmetin syystä, istuttava jossakin postimerkin kokoisessa lasikopissa. Vieläpä ilman ihanan kermaisenmarjaista wieneriä, kermamunkkia ja juustokakkua.

Samalla tätä outoa dilemmaa pohtiessani alkoi päässä kuitenkin jyskyttää ajatus: ”Oispa kaljaa”. Mieleni teki jo tätä edeltävänä päivänä vaappua läheiseen kippolaan ja tilata tuoppi. Tiedättehän sen fiiliksen: Tuntea se lämmin, lievästi juopunut tunnelma ja huurteinen, kylmä lasi kädessä pitkästä, pitkästä aikaa. Se ensimmäinen puraisu..ai, ai, ai.
Oikeastaan miksei tällaisissa sympaattisissa vanhoihin puurakennuksiin rakennetuissa, lievästi maalaisromantiikkaa henkivissä kahviloissa ole koskaan miellyttävää kuppilapuolta, josta saisi myös jonkun hyvän oluen nisun kaveriksi, sillivoileivällä, tai ilman? Siinä pysyisi parisuhdekin kuosissa, kun molemmat voisivat nauttia suosikkieineitään samalla rennosti jutustellen ja kuunnellen korkeintaan hiljaista loungea.

Ei auta. Pakko oli saada bisseä. Koko tammikuu on mennyt oluen puolesta kuivasti. Ei vaan ole  kiinnostanut "niin" paljoa ja olenkin havainnut ravistimen olevan pitkästä aikaa pesussa yhä uudestaan ja uudestaan. Kysyinkin: ”Käydääks yksil Tirras?”.
”No jos haluut, en oo käyny koskaan”. Tästähän tulee ihan kulttuurimatka siis, mietin.
Jo pikkuteatterin ovella janoisten sankareita tervehtii lämmin, yrttissavuinen hengähdys. Kumppanini miettii jo ääneen, että mihin v..n luolaan tässä ollaan menossa ja minua vähän naurattaa. Yleensä tämä tuoksu ennakoi vain leppoista tunnelmaa.
Tirrassa ei ole vaihteeksi ketään. Lauantain alkuilta kuitenkin. Kenties vakkarit ovat tipattomalla, ehkä parempi näin? Tilaan tiskiltä Brewskin Pangoa. Hinta on edullinen. Siihen ne hyvät puolet oikeastaan jäivätkin.

Kylmä olut hurmaa kädessä hetken, kivaa tropiikkia tuoksussa ja seuralaiseni hämmästelee edelleen, että mikä crackluola tämä on ja miksi olut tuoksuu hedelmämehulta?

Törmään jälleen tämän kuppilan hankalimpaan puoleen. Mistään tästä mestasta ei ikinä löydä rauhallista pöytää. Joko autiossa hallissa, tai tupakkakopin ja flipperin välissä.
Tunnelma on hiljaisuudesta huolimatta levoton. Ainoat asiakkaat pyörivät rauhattomasti edes taas pystymättä asettumaan mihinkään. Tavallaan ymmärrän heitä. Jokin paikan ilmapiirissä ei viehätä vieläkään ja ulkoa ennakoimani leppoinen olotila katoaa hiljakseen.
Olutkin tökkii jokaisella huikalla entistä enemmän. Hyvää IPA:a, mutta tänään ja tässä ei uppoa.
Teki mieli, mutta heti saatuaan tekeekin mieli heittää uusi lelu samaan pinoon muiden kanssa.

Saan lopulta tuopin tyhjäksi ja poistumme takaisin hankeen. Vaikka Tirra onkin nostanut päätään pienellä olutvalikoimallaan ja hinta on helkkari kerrankin fiksu edes jossakin.. En mitenkään koe, että haluaisin istua tässä Alastalon salissa yhtään ylimääräistä sivua kauempaa. Ehkä kaipaan pehmeyttä, loosseja, hämyä ja puheensorinaa enemmän, kuin nuhjuista kovuutta ja aivan liian kierroksilla käyviä asiakkaita.

Piipahdamme kotimatkalla Citymarketissa ihmettelemässä klassista ”Mitä tänään vielä syötäisiin” dilemmaa ja päätän katsastaa toiveikkaana oluthyllyjä. Bongaan Franziskanerin Weissen alaritsin kyykkyosastosta. Miltei tartun jo pulloon, mutta vilkaisen hintaa. Neljä fakin nelkytä. Siis 4,4€/0,5l perushyvää vehnää. Ei s...na saa jäädä. Se siitä ruokakauppojen hinnoittelun eduista verrattuna Alkon katteiden haukuntaan. Sielä se toki on myös pilvissä, mutta kahdeksan senttiä halvempana. Eli vain neljä kertaa sen, mitä Saksassa. Päätän keittää weisseä itse heti tilaisuuden tullen ja poistun tyhjin käsin kassan kautta kotiin.

Onneksi ruokakaupparajasta on myös positiivisiakin esimerkkejä. Vihreän muovin ritarit olivat sentään hinnoitelleet Prykmestar LuomuPilsin edes alle nelosella. Kaivan pullon jääkaapista esiin ja hetken pelkään sen aiheuttavan samanlaisen reaktion, kuin Brewskin Pango.

Voiko tämäkin vaan olla ihan hyvää, mutta sellaista ettei halua juoda tuoppia loppuun, saati tilata toista samanlaista?

Lasiin kaataessa alkaa mieli kuitenkin raksuttaa kohti kesää. Raikasta, ihanaa ruohikkoa ja kukkaketoa. Sitruunamelissaa, yrttiä ja viljapeltoa. Harvassa ovat olleet tyylissään paremmat kotimaiset. Raikas, rapsakka, suuta sopivasti supistava ja herkän tasapainoinen.
Kuitenkin juotavuus ja humaloinnin tuntu ovat tässä aivan toista tasoa, kuin Pangossa.
Jokaisen huikan jälkeen nimittäin tekee mieli juoda lisää ja pian huomaakin pullon tyhjenneen täysin huomaamatta ja kiroilee vain sitä, ettei ostanut toista.

Vaihteeksi oluen nauttiminen tuntuu suorastaan hyvältä ja jälleen saksatyylit kiinnostavat. Pitäisiköhän kuitenkin tilata lagerhiivaa samalla? Onko ikä iskemässä vastaan? Alanko kohta kämisemään siitä, miten sielut myydään humalalle ja Saksassa on kaikki paremmin? Siitä miksi kaikki olut on sitä diipadapaa nostaen omaa preferenssiäni jollekin korokkeelle ja valokeilaan ikäänkuin molempien nauttiminen sulkisi jotakin pois? En tiedä. Kuhan kelailen ja haaveilen edelleen hyvästä, edullisesta, suodattamattomasta, reippaasti-eurooppalaisella humalalla-humaloidusta Pilsneristä. Ehkä vähän tekis Weisseäkin mieli. Oispa kaljaa.