Sivut

torstai 8. helmikuuta 2018

Kolmesti Nilkkoa

Onko "Give love a chance" sama kuin "Give brewery a new chance?"

Siinäpä kysymystä kerrakseen. Juotuani taannoin muutamia uusien panimoiden tuotteita, havaitsin isoksi pettymyksekseni näiden olleen liian vanhoja, hapettuneita ja tunkkaisia (usein kuollutta hiivaa).
Koska ei ole reilua tuomaroida panimoa yhdeltä otannalta (Vai onko?) päätin antaa toisen mahdollisuuden. Usein elämässä se on ollut vain mahdollisuus pettyä entistä pahemmin, mutta joskus, joskus harvoin se on ollut avain uuteen onneen.
Olisiko näin tänäänkin, kun edessä on peräti kolme Mäntyharjulaisen Nilkko Brewingin tuotetta? Viimeksi nautittu Rascal kärsi iästä, mutta nyt oluet olivat tuoreempia. Muutama tuoreeltaan panimolta ja yksi ilmeisesti 2-3kk vanha, eli siis ruokakauppatermein: "Riittävä".
Tuotteet ovat Lucky, Korra ja Nelson.
Tyyleiltään ilmeisesti siis: (samassa järjestyksessä) IPA, Black IPA, sekä Golden/Blond Ale.



Aloitetaanpa kevyestä päästä.

Nelson, tuo kurre-etikettinen tienaa tietysti etiketistään +1 pisteen. Diggaan näistä lievästi Itäblokin hellyttävää animaatioskeneä muistuttavista etiketeistä.
Ulkoisesti samean oranssinkeltaista olutta. Vaahtoaa ihan nätisti ja vaahto tuntuu kestävän hienosti.
Tuoksu polkaisee hennon hedelmäisyyden ja greipin kuoren lisäksi ikävän tunkkaista pahvisuutta. Harmi, mutta tällä kertaa heikot sävyt eivät yllä Rascalin vastaaviin.
Maussa on paljon samoja aspekteja. Hedelmiä, keveää maltaisuutta ja pistävää tunkkaisuutta. Helppo juoda, kuten pitääkin, mutta kokonaisuus ei lähde lentoon. Prosessissa on vielä hiomista, tai sitten laitteisto ei anna myöten. Tällä kertaa veikkaisin tähän päätyneen liikaa hiivasoluja, jotka yhdessä keveän hapettumisen ja hyllyiän ohella pääsevät laskemaan laatua. Ei kuitenkaan sillai täydellisesti pilalla, pikemminkin seassa on pieni virhearomi. Ei mene nyt kävyt tasan.








Lucky IPA. No nyt on ilvestä ja ravintolavahvuista. Kas ravintolassa olenkin.

Ulkoisesti varsin nätti tämäkin. Kirkkaampi, kultaoranssia ja vaahto kestää tässäkin hyvin.
Vähän jännittää jo. Onneksi tuoksu osoittaa tämän olevan kunnossa. "Yleishumalainen". Vähän käpyä, havua, hedelmää, sitrusta. Simppeliä, ei kikkailua, ei rymistelyä. Maun keveä hunajakeksisyys viehättää, kun päälle laittaa vähän tämän appelsiinimarmeladia ja pyyhkii kaiken mäntyisellä katkeruudella pois. Hienostunut tasapaino ja juotavuus viehättää. Sellainen IPA, jota voisi juoda muutaman miettimättä sen kummempia, mutta kuitenkin niin ettei olut ala tökkimään. Hyvää duunia.



Korra. Ai vitsi.. Lintuetiketissä. Tiedättekös mitä se tarkoittaa? Eeppisen tyylikäs ja minua kosiskeleva yllätys aiheuttaa yleisvaikutelman ylilatauksen. Maximum overdrive ja ehta Penguin Aproves stamp.
Kyllä, olen helposti miellytettävissä ja korruptoitavissa. Toiset kaipaa vaan kärryä humalaa, minulle riittää vaikka vain tämä palokärki etiketissä.

Sysimusta olut. Vaahto edelleen nättiä tässäkin.
Korra on Black IPA:si vain turhan paahteinen. Keveä American Stout tulee mieleen koko ajan tissutellessa. Kahvia, kahvia, paahdetta, mäntyä. Lipsuu jo hieman tuhkakupin puolelle, mutta pysyy nippanappa kasassa. Lakua ja lakut suusta putsaavat katkerot. Keveäksi stoutiksi oikein mainio tuote, mutta Black IPA:si ei tyylinmukainen. So what. Täydellinen yleisfiilis tästä jää kuitenkin.



Yhteenvetona:

Tuoreus vaikuttaisi olevan Nilkon tapauksessa aivan avainasemassa. Tämä maistelu osoittaa jälleen sen miksi olut on tuoretuote. Sekä erityisesti sen; miksi kauppojen ei pitäisi vaatia utopistisia vuoden leimoja mikropanimoiden tuotteilta, joita tulisi kaupata tuoretiskiltä ja kylmästä, eikä lämpimiltä nurkkahyllyiltä.
Mäntyharjulle tsemppiä valitsemallenne tielle. Ainakin pullojen ulkonäkö miellyttää omaa silmääni ja se on harvinaista minulle Suomen mittakaavassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti